No You Girls Never Know

Vaihtoehtoinen ystävänpäivä

2012-02-14T11:25:00.001+02:00

Ystävänpäivä, uhka vai mahdollisuus? Tälle soittolistalle se on uhka. Ystävänpäivänä pitää myös muistella niitä, joille se ei tarkoita vaaleanpunaisten sydänlasien tarkasteltua hattaramaailmaa. Tällä soittolistalla sydämet ollaan murskattu niin eroilla, epäonnistuneilla ihastumisilla, yksinäisyydellä ja haavemaailmojen epärealistisuudella. Listaan pääsee käsiksi tästä.

-----------------------------------------

Mainos: Cigarette Burnsissa alkoi eilen Oscar-veikkauskisa. Vaikka se ei liity musiikkiin mitenkään, niin luulisin Oscareiden kiinnostavan myös paatuneimpia musiikkifaneja, ja voi siitä jopa leffojakin voittaa. Kannattaa siis osallistua!

The Casbah - Flowers

2012-02-11T11:25:00.000+02:00

The Casbah on niitä suomalaisia yhtyeitä, jotka ennen vuosikymmenen vaihdetta olivat joka paikassa aiheuttamassa kuhinaa. Kuhina laantui ja bändistä ei kuulunut juuri mitään. Luulin heidän jo lopettaneen kokonaan. Eivätpä olleet.

Tänään bändillä on All Eyes Open EP:n julkaisukeikka Korjaamon vintillä ja sen kunniaksi yhtye julkaisi yhden uuden kappaleen kyseiseltä EP:ltä. Sen nimi on Flowers ja olen sanaton. Ehkä hienoin brittipop-henkinen kappale, minkä yksikään suomalainen bändi on julkaissut. Se on paljon sanottu ja vaikka ensi-ihastuksissaan tuleekin paasattua vaikka mitä puupäistä, niin biisin repeatilla soiminen noin parin tunnin ajan kertoo kaiken oleellisen. Kuuntele, ylläty, ihastu ja suuntaa tänään keikalle!

Morrisseyn 2000-luvun top 5

2012-02-09T11:52:00.000+02:00

Sen siitä saa, kun laittaa 1000. tweettiinsä Morrisseyta. Koko päivä menee kuunnellessa ja seuraavana päivänä on pakko jakaa innostus muidenkin kanssa, eikä mies ole tällä hetkellä ajankohtainen yhtään missään mielessä. Levy on puheiden mukaan valmis, mutta kukaan ei sitä halua julkaista ja keikkojakaan ei tietääkseni (näillä liksoilla en googlaile) ole vähään aikaan missään.

Morrissey on kumminkin legenda, jonka musiikki löytää uusia kuulijoita vuodesta toiseen. Myyttistä asemaa tukee vielä tavanomaista vannoutuneemmat fanit, jotka edelleen jaksavat syynätä sanoituksista jokaikisen pienenkin viitteen, joka voisi paljastaa jotain indiemaailman suurimmasta hahmosta.

Itse en kuulu tähän porukkaan. Kevytfani lienee jonkinlainen oikea määritelmä. Löysin Morrisseyn hänen paluulevy You Are The Quarryn julkaisun aikoihin. Levy kolahti ja siitä lähtien olen musiikista pitänyt.

Olen kumminkin niin avuton "fani", etten ole juurikaan kuunnellut ennen 2000-lukua tehtyjä soololevyjä. Viva Hate ja Vauxhall and I löytyvät hyllystä, mutta muihin en ole juurikaan tutustunut. Siksi viiden lempikappaleeni lista koostuukin viimeisen kymmenen vuoden ajalta, vaikka lempibiisini Everyday Is Like Sunday onkin kasarilta.

Tässä omat viisi valintaani ilman sen kummempia perusteluita. Erinomaisia biisejä kaikki tyynni.

Irish Blood, English Heart

Don't Make Fun Of Daddy's Voice

I Have Forgiven Jesus

You Have Killed Me

Life Is A Pigsty

Huomenna kannattaa muuten suunnata Levy päivässä-blogiin. Lisää Morrissey-herkkua luvassa ja jollekin jopa materiaalisesssa muodossa. Vink vink.

Ruisrock 2012 - uhka vai mahdollisuus?

2012-02-07T13:13:00.000+02:00

Ruisrock teki sen taas. Kun Provinssi on tänäkin vuonna varmojen ja jokseenkin tylsien bändien festivaali, niin Ruisrock täräyttää parit kivat täkyt, joilla voi jo vähän pyyhkiä likaa olkapäiltä.

En varmasti ole ainoa, kenelle festareiden isoin saalis on paluun tänä kesänä tekevä Refused. Tämän bändin merkityksestä tuli jo aiemmin kirjoitettua, joten enpä toista enempää itseäni. Tämän nähtyään voi kuolla taas vähän onnellisempana.

Ne jotka haluavat indiensä riehakkaana ja tanssittavana voivat olla äärimmäisen onnellisia Two Door Cinema Clubista. Tiedän, että itse aion pomppia Turun helteisessä illassa aivan täysiä, kun bändin sulosoinnut kaikuvat Ruissalossa. Tuskinpa tulee jättämään paikalle päätyviä kylmäksi.

Ewert And The Two Dragonsista innostuin kanssa, vaikka bändin olen nähnyt jo kaksi kertaa ja kolmas kerta tulee jo perjantaina Loosessa. Mainio ja sympaattinen virolaisbändi tulee takuulla sulattamaan sydämiä roppakaupalla, kun pääsevät esiintymään toivottavasti avomieliselle festivaaliyleisölle. Niin ja ihan vinkkinä, bändi esiintyy myös Tampereen Valoa-festivaaleilla ensi lauantaina. Suosittelen!

Sitten päästään ns. ihan mielenkiintoisiin nimiin. Niitä on aika monta. The Cardigans ilmoitettiin jo ennen joulua ja olisin ollut iloinen, jos olisivat tulleet soittamaan muutakin kuin Gran Turismon. Ei kuulu lempilevyihini kyseiseltä bändiltä. Eiköhän se My Favourite Game tule kummiskin tsekattua.

Azealia Banksista en ole oikein vielä mitään mieltä. Kovastihan tuosta suurisuisesta brooklynilais-mimmistä kohkaillaan, mutta jääkö hommat kohkailun tasolle? Sitä voi vain spekuloida. Toivotaan, että Banks saa hyvät bileet aikaiseksi.

Metronomysta en kanssa ole oikein mitään mieltä. Kovasti kehutaan, mutta omat kuuntelut ovat jääneet pariin biisiin. Kasari-revival kun ei ole minun kuppini teetä. Kai tämäkin tulee silti tsekkailtua, jotta voin olla mieluusti väärässä.

Reggae ei myöskään ole mikään lempigenreni, mutta kun Ruissaloon tuodaan musatyylin pioneeri, niin johan alkaa kiinnostaa. The Harder They Come on mainio elokuva ja Jimmy Cliffin biisit toimivat. Löydyn siis takuulla lavan edustalta tämänkin keikan aikana.

Explosions In The Sky, kai sekin tulee tsekattua, koska se on mainittu joissakin piireissä pirun kovana nimenä. Taiderock harvoin toimii festivaaliolosuhteissa, mutta parhaimmillaan bändi voi tarjota eskapismia festivaalien väsyttämälle mielelle.

Suomalaiset mainitsen enää vain nimeltä. Tuttua ja turvallista on toki mukana, mutta iloisia yllätyksiä ovat Regina ja French Films, joista saattaa tämän kesän jälkeen tulla festarien vakionimiä. En valittaisi, jos tulisikin. GG Caravan on kanssa varmasti oikein hyvä. Onhan lavalla Redrama, Paleface, Tommy Lindgren, Zarkus Poussa, Marzi Nyman ja joku parikymmentä muutakin tyyppiä.

Eiköhän nähdä Ruissalossa heinäkuussa. Jos kaikki menee kuten viime kesänä, niin hienot festivaalit on taas tiedossa. Vastaus otsikkoon on siis ehdottomasti mahdollisuus!

Super Bowlin pahat tytöt

2012-02-05T21:20:00.000+02:00

Ketä kiinnostaa vaalit, kun ei siellä ole edes puoliaikashow'ta, jossa Madonna keikuttaa kuuskymppistä vartaloaan Nicki Minaj'n ja MIA:n kanssa. Madonnan täky illalle, eli uuden sinkun ensiesitys livenä voi jotakuta kiinnostaa, mutta itseäni kiinnostaa enemmän hänen kanssaan esiintyvät kilpasisaret. Kumpi heistä onkaan kovempi tyttö?

Kilpailu käydään molempien viimeisimmillä sinkuilla. Kummatkin kun ovat niillä pahoja. Aloitetaan Nickistä.

Minajin tekemiset tuntuvat menevän vähän aallottain. Välillä hän haluaa olla popin supertähti, mistä Super Bass toimikoon esimerkkinä ja välillä rääväsuisin räppäri maan päällä, mistä viimeisin sinkku Stupid Hoe on täydellinen todiste. Biisi on soinut iPodissani repeatilla koko viikonlopun, koska se on aivan tajuttoman kova. Biitissä ei oikeastaan ole yhtään mitään, mutta silti siinä tapahtuu koko ajan jotain ja Minaj'n törkyinen suu on parasta ikinä. Vuoden kovimpia biisejä ja luulisi uppoavan Missy Elliotin faneille.

M.I.A.:n Bad Girls taas, noh, kyllähän sen tahdissa päätään voi nyökytellä varovaisesti, mutta mieleen ei jää yhtään mitään. Jännää, että M.I.A. julkaisee uuden levynsä ensimmäisenä sinkkuna noin laimean biisin. Aiemmin sinkkukärkinä kun on ollut melkoista bangeria, mitkä pistävät klubit sileiksi sekunneissa. Ehkä nyt ollaan mietitty radioaaltoja, minne Bad Girls uponnee hyvin tasapaksuudessaan. Onneksi Romain Gavrasin ohjaama video on todella päheä "Lähi-itä meets blingbling"-meiningissään.

Kumpi vie voiton? Se nähdään huomenna. Jos jompikumpi mainitaan Madonna-uutisoinnissa edes sivulauseessa, niin voittaja on siinä. Veikkaan, että rääväsuut jäävät jalkoihin, kun Madonna sheikkaa berberiään housuissa, jotka hädin tuskin mahtuvat päälle, ja vetää ainoan ilmeen, minkä Botox-kuurin jälkeen kasvoillensa saa. Täkynä toimiva uusi sinkku kun ei voisi vähempää kiinnostaa ketään, jolla on jotain makua.

Mitä Super Bowliin tulee, niin go Patriots!

How Can You Swallow So Much Sleep?

2012-02-01T12:31:00.001+02:00

Bombay Bicycle Club julkaisi viime syksynä kolmoslevynsä A Different Kind Of Fix, joka jäi hyvin vähälle huomiolle vähän joka suunnalla. Vaikka Bombayn pyöräilyklubi kohtuullisen onnistuneesti yhdisti levyllään ykköslevyn kulmikkuuden ja kakkosen folkin, niin lopputulos jäi hajanaiseksi ja hitusen tylsäksi.

Yhtyeeseen on nyt hyvä syy palata, koska levyltä julkaistiin tänään uusi video. A Different Kind Of Fixin avauskappaleesta on ohjaaja Anna Ginsburg luonut hienon stop motion-nukkeanimaation, joka vangitsee kappaleen tunnelman erinomaisesti ja on siihen päälle vielä upea. Tekoprosessi vei puoli vuotta, mutta minusta se on kannattanut. Tätä jää ihailemaan pitkäksi toviksi.

Harmi, että albumin kahdelle parhaalle biisille ollaan tehty todella tylsät videot. Ansaitsisivat paljon enemmän kuin kiertue- ja tanssivideot.

The coolest band in the world!

2012-01-28T21:24:00.000+02:00

Nyt kun The Strokeskin on irrelevantti yhtye, niin rock-maailmassa on yksi coolin yhtyeen mentävä aukko. Tai siis oli. Alexis Kraussilla ja Derek Millerillä on karismaa ja cooliutta kahdestaan n. kymmenen yhtyeen verran.

Meikä kyllä pitää kovasti Sleikkareiden puhdistuneesta soundista. Nyt bändiä pystyy jopa kuuntelemaan kuulokkeilla ilman korvien kidutusta. Mitä bändin kakkoslevyltä ulos laitettuihin biiseihin tulee, niin Comeback Kid on aivan tajuttoman kova ja Born To Lose on syntynyt häviämään.

Kakkoslevy Reign of Terror julkaistaan 21.2.

PA 2012

2012-01-27T23:16:00.000+02:00

Kun ensi maanantaina Jäähallissa suojellaan sinua kaikelta, lauletaan tyttöjen välisestä ystävyydestä ja Pärnusta, niin tiistaina Kuudennella linjalla otetaan riskejä, varotaan ettei tulla kyljestä sisään ja hallitaan suvereenisti sekä kämmen että rysty.

MC Taakibörstakin tietää että kakkonen on ykkönen!

This station is now operational

2012-01-10T16:38:00.003+02:00

En ole pahin nostalgian vastustaja, mutta yleensä comeback-innostus on ollut mielestäni setien rahastusta. Nyt joudun vetämään sanojani takaisin, koska kahden yhtyeen comeback-uutiset saivat mieleni herkistymään. Ne kaksi bändiä ovat hc-punksuosikkini At The Drive-In ja Refused.

En nyt lähde nostalgisoimaan bändien kohdalla tämän enempää. Sen sijaan onkin hyvä pohtia miksi näiden kahden yhtyeen paluut ovat tärkeimmät moneen vuoteen.

Sekä At The Drive-In, että Refused lopettivat huipulla. Molempien yhtyeiden viimeisiksi jääneet levyt olivat mestariteoksia, jotka nostettiin hardcoren klassikoiksi lähes heti julkaisujensa jälkeen. Kummankin levyn hienous ei tosin liity niiden genrekonventioiden erinomaiseen toistamiseen, vaan niiden täydelliseen kyseenalaistamiseen. Sekä Refusedin Shape of Punk To Come ja At The Drive-Inin Relationship of Command olivat aikoinaan ennenkuulemattomia genressään, kun molempien biisit saattoivat äkkiväärästi muuttua jazziksi, teknoksi tai ihan miksi muuksi vaan. Hardcore keksittiin uusiksi, eikä juuri kukaan muu ole edes uskaltanut tehdä mitään vastaavaa, tai jos on uskaltanutkin, niin ei ole pystynyt tekemään mitään yhtä hienoa.

En nyt halua väittää, että olisin hardcorepunkin suurin asiantuntija. Tietoni ja väitteeni pohjaavat lähinnä 3-5 vuotta sitten jyllänneeseen punk-innostukseeni, jolloin kahlasin ja imin itseeni niin historian kuin nykyisyyden. Sen jälkeen löysin uutta musiikkia, mistä innostua. Pointtini ei kumminkaan liity pelkästään vain hc-punkkiin, vaan musiikkikenttään yleisestikin. Nykyisin kun arvostetaan yhtyeitä ja artisteja, jotka uskollisesti toistavat menneisyyden nimien suurtekoja niitä sen kummemmin päivittämättä tai vääntämättä. Elämme tylsässä nostalgiamaailmassa, missä taiteessa tehty asioiden kyseenalaistaminen vaietaan. Ihmiset haluavat kivaa ja mukavaa taustaa, mitä kuunnellessa voi paeta todellisuutta nuoruusmuistoihin tai muuten vain ihanaan ja kivaan hattaraan. Refused ja At The Drive-In olivat kaikkea muuta. Heitä tarvitaan nyt!

At The Drive Inin paluussa bändin uudistuskykyä ja musiikillista villiyttä voi kyseenalaistaa, kun bändin hajoamisesta syntynyt The Mars Volta on antanut Omar Rodriguez-Lopezille ja Cedric Bixler-Zavalalle väylän toteuttaa kaikki hulluimmat musiikilliset ideansa, ja on myös ollutkin paljon hullumpi kuin emoyhtyeensä. At The Drive-In saattaa rajata miehiä liikaa, mutta Refusedin kohdalla asiat ovat täysin päinvastaiset. Bändin laulaja Dennis Lyzxénin Refusedin jälkeiset yhtyeet ovat kyllä jatkaneet lyriikoissaan kapitalismin vastaista sanomaa, mutta musiikillisesti ne ovat olleet taantumuksellista retro-rockia. The (International) Noise Conspiracylla oli hetkensä, mutta Lost Patrol Band oli vain tylsä. Jos Refusedin comeback onnistuu, niin musiikkikentälle palaa vihainen, täysin äkkiväärä ja takuulla poliittista sanomaa täynnä oleva yhtye, joka muistuttaa ihmisiä siitä, kuinka musiikilla voidaan luoda jotain uutta ja kyseenalaistavaa. Toivottavasti tämä myös inspiroi uusia yhtyeitä kyseenalaistamaan kaiken, uskaltamalla tehdä musiikkia jossa on sanomaa ja tekemään jotain aivan uutta, vaikka sitten lainaamalla menneestä.

Huolestuttavinta tässä tietty on se, että mahdolliseen ihmisten herättämiseen tarvitaan kaksi haudasta kaivettua yhtyettä, jotka voivat tyytyä vain menneisyyden hittien veivaamiseen ja helppoon tilipussiin. Sitä en todellakaan toivo, koska kyllä jotain pitää tapahtua, jos hc:ssakin rohkein teko on tehdä 70-minuuttinen teemalevy, joka mielestäni kuulostaa koko kestonsa ihan samanlaiselta.

Keväällä comebackien teho nähdään, kun molemmat yhtyeet tekevät paluunsa Coachellassa. Voi kuinka haluan Kalifornian paahteeseen tänä vuonna. Ennen kevättä voidaan kyllä muistella, kuinka saatanan kovia livebändejä yhtyeet olivat ennen hajoamistaan.

Mitä taas tähän minun non-operational stationiin tulee, niin katselen edelleen rauhassa, mitkä omat halut jatkolle ovat.

Vuoden viimeinen lista

2011-12-31T14:58:00.001+02:00

Kun sitä massiivista biisilistaa lupasin aiemmin, niin täällä se nyt olisi. 100 biisiä ja 7 tuntia vuoden 2011 biisejä, joita kuuntelin enemmän tai vähemmän ahkerasti. Siinä on biisejä mistä olen bloggailut ja myös monta sellaista, mistä ei ole mainittu sanallakaan mitään täällä. Listaan pääsee käsiksi tästä.

Tämä jää nyt viimeiseksi postauksekseni tänne vähään aikaan. Syitä on monia, mutta suurin on se, että blogin pitäminen on jo jonkun aikaa tuntunut velvollisuudelta, mitä sen ei pitäisi olla. Blogi alkoi tarpeesta ja tarpeen pitäisi olla syy jatkamiseenkin. Nyt etsin sitä tarvetta, meni siinä sitten päiviä, viikkoja tai kuukausia. Älkää siis ihmetelkö, jos täällä on hiljaista jonkin aikaa.

That being said, hyvää uutta vuotta kaikille lukijoille! Rakastetaan musiikkia jatkossakin.

Jouluhiljaisuus

2011-12-23T14:38:00.000+02:00

Meikä suuntaa nyt pienelle joululomalle nauttimaan myös blogin kaksivuotissynttäreitä. Nyt en jaksa fiilistellä, koska olen joulupäissäni. Sen vain sanon, että lupaan ensi vuonna innostua uusista asioista samoin kuin tämä äärimmäisen hieno mies metrossa.

Hyvää joulua!

Vuoden 2011 parhaat albumit: 10 - 1

2011-12-22T20:07:00.000+02:00

Jos edelliset sijat olivat kinkkisiä, niin top kympin kanssa ei ollut ongelmia. Levyt menivät paikoilleen lähes itsestään. Kovin suuria yllätyksiä tämä tuskin kenellekään tarjoaa, mutta tuopahan iloa itselleni. Toivottavasti myös jollekulle muullekin.

10. Tyler, The Creator - Goblin

Provosoija, misogynisti, homofoobikko, you name it. Teinipoika räppäsi angsteistaan ja suurinta osaa vitutti. Ne jotka tajusivat, rakastivat. Myönnän, ettei Tyler ole monipuolisin räppäri maailmassa, mutta hänen visionsa on levyllä niin vahva, etten voi kuin arvostaa.

9. Arctic Monkeys - Suck It And See

Hajanaisin ja jossain määrin jopa tylsin Arctic Monkeysien levy tähän mennessä. Siitäkin huolimatta Alex Turnerin biisikynä on niin timanttinen, että jopa "sekundalla" bändi nousee listoillani kärkikahinoihin.

8. Elbow - build a rocket boys!

Kuningaskeikka Ruississa ja vahva levy keväällä. Näillä näytöillä voi puhua tämän vuoden olleen Elbow'lle todella suotuisa. Build a rocket boys! on kokonaisuutena ehkä pikkaisen epätasainen, mutta jälleen kerran yksittäiset vahvat hetket nostavat levyn sellaiseen liitoon, mihin moni muu vain toivoi pääsevänsä. Olenko muuten ainoa, jonka mielestä Guy Garvey on tämän hetken paras keulakuva?

7. Wild Beasts - Smother

Wild Beastseihin aiemmin tutustumatta Smother pääsi yllättämään todella kovaa. Iso levy ei aina tarvitse isoa ääntä taakseen. Pienuudellaan levy on yksi vuoden kauneimpia ja huumaavimpia.

6. Pyhimys - Medium

Kun laitetaan Suomiräppäri käsittelemään ihmisyyttä ja maailmaa runollisesti, niin lopputulos voisi olla vaivaannuttava ja surkuhupaisa. Kun asialla on Pyhimys, niin maailmaan saatettiin mestariteos ja yksi genrensä parhaimmista levyistä.

5. Regina - Soita mulle

Regina kehittyy levy levyltä ja soundipäivityksen jälkeen yhtye kuulostaa paremmalta kuin koskaan. Unipoppia, joka ei uneta.

4. James Blake

Nuori mies tuli ja latasi tuosta noin vain käsittämättömän varman ja rohkean debyytin, joka loi vanhoista elementeistä jotain aivan uutta. Monille Blaken soundikokeilut ja hitaat temmot olivat liikaa, mutta minä uppouduin kymmenien kuuntelukertojen myötä levyn herkkään äänimaailmaan, joka vangitsee todella vahvasti. Vuoden paras debyytti!

3. Samae Koskinen - Kuuluuko, kuuntelen

Ensimmäistä kertaa koko urallaan Samae Koskinen kuulosti itsevarmalta, ja se kuuluu miehen kolmannella soololevyllä. Rehelliset ja kursailemattomat tekstit ovat tietyssä simppeliydessään komeita ja sävellyksetkin ovat kursailemattomuudessaan vuoden parhaimpia.

2. Rubik - Solar

Rubikin Solar on melkoinen musiikillinen löytöretki niin kuuntelijalle kuin yhtyeellekin. Soittamisen riemu on upeaa kuunneltavaa koko levyn ajan. Tätä minä kutsuisin progressiiviseksi rockiksi.

1. Bon Iver

Olen varmaan niitä harvoja, jotka eivät vieläkään ole innostuneet Bon Iverin debyytistä. Kakkoslevy sen sijaan vei sydämeni. Levy vaati työtä, mutta kun pääsin levyn maailmaan sisälle, niin ulospääsystä ei ole ollut tietoakaan. Enkä kyllä moista edes haluaisi, kun levy on alusta loppuun niin hieno ja kaunis. Tiedän, että olen perso melankolialle, mutta tällä levyllä ei mennä synkkyydessä liiallisuuksiin, vaan biisit ovat pikemminkin haikeita kuin surullisia.

Tiivistetysti: mestariteos, viiden tähden levy ja jo nyt klassikko.

Ihan tälleen loppuhuomiona ja mainoksena sanon sen verran, että tarkoitus olisi tehdä vielä sellainen megamassiivinen vuoden 2011 parhaiden biisien ja levyjen ja kaiken soittolista. Sen piti olla joululahja teille, mutta en tiedä kerkeänkö aatoksi sitä loppuun asti tekemään. Mutta tulossa on. Se on sit oikeesti aika megapläjäys, että varokaa vaan!

The Weeknd - Echoes of Silence

2011-12-22T08:51:00.004+02:00

Sieltä se tuli! The Weekndin mixtape-trilogian viimeinen osa Echoes of Silence on nyt vapaasti ladattavissa miehen sivuilta. Todella nopealla ja pinnallisella kuuntelulla tämä ei kyllä kahden aiemman mixtapen tapaisesti vakuuta. Kun uutuudenviehätys ja yllätysmomentti ovat jo menneet, niin biisien pitäisi vakuuttaa entistä enemmän, mutta Echoes of Silencelta ei löydy ensimmäistäkään uutta High For Thisia, Glass Table Girlsia, Loft Musicia tai The Zonea. Aloitusbiisi on sentään ihan kohtuukova tulkinta Michael Jacksonin Dirty Dianasta.

Abel, nyt sitten debyytin kimppuun ja tee siitä nyt niin jäätävän kova, ettei räkänokkaisten bloggarien tarvitse vinkua tämän enempää.

Vuoden 2011 parhaat albumit: 20 - 11

2011-12-21T21:24:00.000+02:00

Nyt sitten listaillaan kunnolla. Jos edellinen viiden satsi oli vasta pientä lämmittelyä, niin nyt ollaan tosissaan. Siitä todisteena listan uusiksi pistäminen useampaan kertaan. Levyjen sijat ovat nyt ainakin suunnilleen sitä, miten oikeasti näitä arvottaisin tykkäämisasteikossani, mutta huomenna olen varmaan taas ihan eri mieltä. Top kybän sain sen sijaan ratkaistua ja päätettyä paljon nopeammin.

Eipäs nyt jaaritella enempää. Levyjen nimistä löytyy sitten linkin Spotifyyn. Ainoastaan yksi levyistä puuttuu niiden valikoimista, joten sitä en voinut linkata. Pahoittelen. Sen voi toki myös ostaa.

20. Feist - Metals

Feistin neloslevy on hyvä, mutta kun Feistin tyyli ei ole ihan minun kuppini teetä, niin kuin aika vahvasti arviossa painotinkin, niin ei levyllä lopulta ollut mitään asiaa top kymppiin. Muutamat huippubiisit ovat sen sijaan järisyttävän upeita.

19. Lykke Li - Wounded Rhymes

Ensi-ihastuksen jälkeen levy alkoikin vaikuttaa tylsältä. Vuoden lopussa se taas kuulosti todella hyvältä. Anywho, top kakskybään mahtuu ihan helposti.

18. Gil Scott-Heron & Jamie XX - We're New Here

Ei ainoastaan yksi hienoimmista remix-levyistä ikinä, vaan myös upea kunnianosoitus keväällä edesmenneelle Gil Scott-Heronille. RIP Gil.

17. Pyhimys - Paranoid

Pyhimykseltä aivan käsittämättömän kova vuosi, kun molemmat miehen julkaisemista levyistä olivat vuoden parasta Suomiräppiä. Tuoreempi ja synkempi ei yllä Mediumin nerouteen, mutta onhan Pyhin riimit vainoharhaisina, synkkinä ja masentuneinakin aivan käsittämättömän kovia. Stenkan tuotantokin toimii.

16. Raphael Saadiq - Stone Rollin'

Vaikka The Circusin keikka elokuussa oli sieluton rutiiniveto, niin Saadiqin levyn hienoutta se ei himmennä. Tässä on kaikki, mitä hyvältä soul-levyltä vaaditaan.

15. Coldplay - Mylo Xyloto

Vaikka Mylo Xyloto pauhaa isommin kuin mikään muu levy koko vuonna, niin muovinen ja iso tuotanto ei heikennä levyä, vaan vie Coldplayta luonnollisesti jälleen eteenpäin. Bändi kuulostaa rennommalta ja vapautuneemmalta kuin koskaan. Vielä kun levy on kokonaisuutena bändin parhaimpia, niin voi vain todeta Coldplayn tehneen hienon pop-levyn.

14. Noel Gallagher's High Flying Birds

Odotin Noel Gallagherin levyltä paljon ja paljon häneltä sainkin. Levy on täynnä melodisia ja tarttuvia biisejä, jotka todistavat, että vanhempi Gallaghereista on velho biisintekijänä.

13. The Vaccines - What Did You Expect From The Vaccines?

Brittitulokkaat, joiden piti olla jälleen yksi rock-musiikin pelastajista. Ihan kuin kukaan kuolevaa genreä pystyisi pelastamaan, mutta todistivat ainakin, että perusasioissa pysyttelevällä rämistelyllä on paikkansa tänäkin päivänä. Energisyydessään yksi vuoden merkkipaaluja.

12. Björk - Biophilia

Islannin keijukaisen hieno teemalevy, josta riittää ammennettavaa vielä pitkäksi aikaa. Ihan kuin naisen uudistumiskykyä kukaan olisi epäillytkään, mutta onhan tämä hieno todiste siitä, että Björk osaa tehdä ajatonta musiikkia ajankohtaisilla soundeilla.

11. Anna Calvi

Kyllä tämä nousi yhdeksi vuoden parhaimmista debyyttilevyistä kevyesti. Calvin sävellykset ja sovitukset ovat isoja, mutta ideat kantavat pauhun ylitse, eikä massiivisuus ole biisien ainoa kantava voima.

Huomenna, toivottavasti, saatte top kympin.

Vuoden 2011 parhaat albumit: 25 - 21

2011-12-19T21:33:00.001+02:00

Musiikkivuosi 2011 kulkee hyvää vauhtia kohti loppuaan, mistä merkkinä ovat joka puolelta esiin tunkevat vuoden parhaiden albumien ja biisien listat.

Niin kuin Jussin kommenttiin jo edellisten listojen yhteydessä totesin hänen kanssaan, on tämä vuosi ollut jälleen todella hieno musiikillisesti, mutta albumeja rakastavalle tämä on ollut, jos ei kamala, niin ainakin pettymysten täyteinen vuosi. Monet bändit ja artistit puskivat mielettömän hienoja biisejä ulos, mutta kun piti vakuuttaa albumimitassa, niin hommat levähtivät persiilleen. Tomi teki saman huomion.

Mietin pitkään, että rajaisin albumit vain 20:n parhaan listaksi. Koska olen maailman huonoin tiivistämään ja ylipäänsä karsimaan yhtään mitään yhtään mistään, niin aloitetaan kevyesti ja varovaisesti viidellä levyllä kahdenkympin ulkopuolelta. Näistäkin levyistä kun pidin ainakin sen verran, että ansaitsevat maininnan ja kunniapystin.

25. Half Past Never Band - Cubicle Coma

Tämän vuoden yksi kivoimmista uusista tuttavuuksista, joiden orgaaninen hiphop soi ilmavasti, mutta silti funkaten vastustamattoman hyvin. Yhtyeen uudet kuviot kiinnostavat toden teolla.

24. Ghostpoet - Peanut Butter Blues and Melancholy Jam

Ainoa brittihiphoppari, joka onnistui vakuuttamaan edes jollain tasolla. Vaikka miehen debyytin hälyisyys ja kokeilevuus onkin välillä liikaa, niin räppärin rohkeus kokeilujensa kanssa ei kostaudu, vaan luo levystä aivan omanlaisen kokemuksen.

23. Mastodon - The Hunter

Jenkkimetallin kovin yhtye just nyt teki levyn, jota kukaan ei osannut odottaa: teematon ja kevyt levy kun ei edellisen progressiivisen teema-albumin jälkeen kuulostanut kovinkaan odotettavalta ratkaisulta. Albumi on tasaisen hyvä, mutta bändi on asettanut itse riman niin korkealle, ettei tällaisilla lopputuloksilla sitä ylitetä tai saavuteta. Kertoo ehkä jotain yhtyeestä, että näillä sanoilla pääsee tällaisille sijoille.

22. St. Vincent - Strange Mercy

Tutustuminen Annie Clarkiin ja hänen musiikkinsa kannatti. Strange Mercy on ajoittain vuoden upeimpien julkaisujen joukossa, mutta epätasaisuus ja ajoittainen lässähtely eivät nostaneet levyä terävimpään kärkeen.

21. The Roots - undun

Voi kun olisin saanut kuunnella tätä levyä parin viikon sijasta pari kuukautta, ennen kuin näitä listoja piti karsia kasaan. Nyt kun levyn tarinaan on päässyt sisälle paremmin ja paremmin, niin ymmärtää levyn kokonaisuuden olevan The Rootsin diskografiassa aivan omaa luokkaansa. Nyt en vielä uskalla nostaa levyä tämän korkeammalle, koska levyn kestävyyttä kunnon kulutuksessa ei ole testattu kunnolla.

Manics ja Lontoo, here I come!

2011-12-15T12:06:00.000+02:00

Kaksi päivää ja minä todistan Manic Street Preacherseja ensimmäistä kertaa elämässäni. Johan tässä alkaa täpinät kasvamaan.

Nähdään ensi viikolla!

Vuoden 2011 parhaat biisit: kitarat

2011-12-14T18:58:00.000+02:00

The Strokes - Under Cover of Darkness

The Strokesin paluu olisi ollut täysosuma, jos bändi olisi julkaissut vain tämän biisin sinkkuna ja ilmoittanut vetäytyvänsä studioon tekemään harkittua jatkoa uralleen. Sen sijaan saatiin hahmoton ja sekava levy, jonka muutamat yksittäiset huippuhetket todistivat bändin olevan elossa, mutta potkivan aika heikosti. Jospa seuraaja olisi jo paljon parempi. Under Cover of Darkness on levyn keskinkertaisuudesta huolimatta edelleen bändin parhaimpia biisejä.

The Kooks - Junk Of The Heart (Happy)

Luke Prick... Pritchard palasi yhtyeineen ja kyllähän se levy jonkun aikaa taas muistutti siitä, miksi bändiin tuli aikoinaan ihastuttua, mutta kun ei vain enää ole sitä jotain, mikä nostaisi bändin jälleen edes hetkeksi ihmisten huulille. Levyn avauskappaleella oli sitä jotain. Sentäs.

Kasabian - Days Are Forgotten

Vuosi 2011 muistettakoon vuotena, jolloin tajusin Kasabianin. Vaikka vähän jo lämpesin West Ryder Pauper Lunatic Asylumille, niin Velociraptor vaikutti ensimmäistä kertaa levyltä, jossa bändin idea koppavasta stadionbändistä vetämässä avantgardea oli kohdillaan aidosti. Days Are Forgotten on biisinä erinomainen esimerkki tyylien yhdistelmästä ja sen toimivuudesta.

Miles Kane - Rearrange

Alex Turnerin paras kaveri julkaisi kivan pastissisoolon, jolla oli kivoja pastissibiisejä, joista tämä oli pastissina kaikista kivoin.

Big Wave Riders - Behind These Walls

Tässä biisissä on vain aikalailla kaikki osaset niin kohdillaan, kuin hyvässä indierokkibiisissä vain voi olla. Basistille littipeukku!

Behind These Walls by Big Wave Riders

Satellite Stories - Family

Mitä enemmän oululaisia kuulen, sitä enemmän he vakuuttavat. Vielä kun viimeviikkoinen Loosen keikka oli oikeasti yksi parhaimmista, mitä olen tämän vuoden puolella nähnyt, niin Satelliitit nousevat vuoden lempparibändieni joukkoon helposti. Familykin on erinomainen biisi, vaikka todella twodoorcinemaclubimainen onkin. Ei sillä kyllä ole juuri väliä, koska esikuvabändikin on törkeen kova!

Real Estate - It's Real

Tämän vuoden nössöpoppaajista kaikista parhaimmat. It's Real on ihan käsittämättömän söpö kappale ja tuo video on kanssa jotain ihan käsittämättömän söpöä.

Fucked Up - Queen of Hearts

Vaikka en koko levystä oppinut koko vuoden aikana pitämään, niin Queen Of Heartsin tarttuvuutta ja neroutta ei voi kiistää. Kertsin "hello my name is David..." kohta on ehkä pakahduttavimpia yksittäisiä hetkiä koko musiikkivuonna.

The Pains of Being Pure At Heart - Belong

Johan alkoi kenkiintuijottelu kiinnostamaan, kun biisit saivat lihasta ja ääntä ympärilleen.

The Joy Formidable - I Don't Want To See You Like This

Harmittaa todella paljon, että en nähnyt bändin keikkaa Provinssissa, koska The Joy Formidablen armoton äänivalli olisi pitänyt todistaa livenä. Pidin bändin debyyttilevystä todella paljon, joten yksittäistä helmeä oli todella vaikeata valita, mutta ehkä tällä biisillä bändin hienous tulee parhaiten esiin. Vaikka kuinka möykkää, niin melodia on hyvä olla hallussa ja se on The Joy Formidablella todella hallussa. Niin ja unohtakaa nyt se Sleikkarien Alexis ja Lana Del Törröhuuli, Ritzy on se oikea indiebeibe!

Tämä oli viimeinen biisilistani tältä vuodelta. Räppilista tuntuu jotenkin turhalta, kun ne kymmenen lempibiisiä ovat takuulla tulleet tämän vuoden aikana jo todella selväksi niille, jotka räppijuttujani ovat jaksaneet lukea. Ensi viikolla sitten levyjen kimppuun!

Vuoden 2011 parhaat biisit: rauhalliset

2011-12-13T09:27:00.000+02:00

Jos eilen tanssittiin, niin nyt jäädään vällyjen alle fiilistelemään. Tässä vuoden parhaat biisit kyseiselle toiminnalle.

The Horrors - Still Life

Niitä levyjä, jotka olivat aivan hilkulla päästäkseen vuoden parhaimpien listalle. Uusimman levyn post-punk-vaikutteet miellyttivät edellistä levyä enemmän, mutta en täysin vakuuttunut siltikään. Still Life nousi levyltä esiin ehdottomana helmenä ja on yksi vuoden parhaimpia biisejä.

Fleet Foxes - Sim Sala Bim

Kyllähän tämä hippifolkailu toimii pienissä annoksissa, mutta levyllä tökkii ja pahasti. Sim Sala Bim ihastutti kesällä ja talvella se lämmittää.

Freeman - Mattolaituri

Freemanin comeback-levy jäi ihmeen vähälle huomiolle blogosfäärissä siihen nähden, että Uusi Fantasia mellasti taustalla ja Liian myöhään oli tolkuton hitti. Omapa on häpeänne, koska ajoittain levy toimii todella hyvin ja varsinkin Mattolaituri on kaunista kuunneltavaa. Paula Vesalan tekstitkin onnistuvat koskettamaan, vaikka nostalginen maalaisromantisointi yleensä tökkii ja pahasti.

Delay Trees - All Black Left

Delay Treesin Before I Go Go EP oli yksi loppukesän ihastuttavimpia tapauksia ja siltä olikin todella vaikeata valita yhtä kappaletta, jonka nostaisi muiden edelle. All Black Left valikoitui ihan sillä kuuluisalla "perstuntumalla" nyt vuoden parhaimmistoon.

All Black Left by Delay Trees

Atlas Sound - Te Amo

Harmittaa, etten ole juuri kerennyt Bradford Coxin viimeisimpään soolotuotokseen tutustumaan. Vakuuttaa, mutta uskaltaisinko itse nostaa sitä hänen parhaaksi levykseen jopa Deerhunterin levyjen yli, on vielä todella iso kysymysmerkki. Komeita kappaleita sillä on kyllä todella iso liuta. Te Amokin valikoitui lähinnä sillä, että jäi ensikuuntelusta kaikista parhaiten mieleen.

Washed Out - Eyes Be Closed

Yksi levy lisää, joka jäi aivan hilkulla listani ulkopuolelle. Tästä biisistä tulee niin lämpimästi kesä mieleen, että tästä taisi tulla kertaheitolla kestosuosikkini.

Lana Del Rey - Video Games

Ei kai tästä tarvi enää sanoa mitään.

TV On The Radio - Will Do

Vuoden komein biisi. TVoTR on kyllä muuten itselleni ihan mysteeriyhtye, koska en ole vielä ensimmäiseenkään levyyn päässyt kunnolla sisälle. Slovarit toimivat hyvin, mutta muuten ei vain aukea. No, nautitaan sitten pelkistä biiseistä.

Wilco - Art Of Almost

Niitä levyjä, jotka jäivät ansaitsemattoman vähälle kuuntelulla. Enköhän löydä tämän levyn hienoudet vasta joskus ensi keväänä. Art Of Almost on tosin kappale, jonka hienous aukesi kerrasta ja jonka kokeellisuus ihastuttaa kuuntelukerta toisensa jälkeen. Tätä villimpää ja rohkeampaa Wilcoa onkin ollut ikävä.

PJ Harvey - The Glorious Land

Kyllä, PJ jää levylistani ulkopuolelle. Vaikka levy on kiistatta musiikillisesti yksi vuoden parhaista, niin täällä minulla on oikeus valita levyjä täysin itsekkäillä perusteilla ja niillä levy jää hiuksenhienosti ulkopuolelle. The Glorious Land on yksi levyn parhaimmista biiseistä, joka ansaitsee yksittäisenä biisinä kehunsa ja siten nouseekin listalle.

Vuoden 2011 parhaat biisit: tanssilattiat

2011-12-12T15:30:00.000+02:00

Ja tästä se lähtee! Tämän vuoden parhaimpien biisien listailu hoidetaan jälleen teemojen kautta ja tarkoituksena on tehdä nämä listat ikään kuin "bubbling under"-mentaliteetilla. Vuoden parhaimpien levyjen listassa kun väistämättä tulee myös vuoden parhaat biisitkin.

Ensimmäinen lista ei kyllä ole bubbling underia nähnytkään. Viimevuotinen tanssilista oli niin suosittu, ettei sitä voi tänäkään vuonna sivuuttaa. Tässä on vain yksi iso mutta: tämä vuosi oli tanssimusiikin kannalta ihan paska. Hyvät elektropop-levyt olivat täysin kiven alla, eikä klubidubstepista ollut yhtään mihinkään muuhun kuin vitutuksen herättämiseen. Vähästä on kumminkin helppo poimia huiput, joten tässä sitä nyt on.

Beyonce - Run The World (Girls)

Beyoncen Nelonen oli yllättävän kelpo täsmätuotetuksi pop-levyksi ihan kokonaisuudessaankin, mutta levyn yksittäinen helmi on yhä edelleen sen ainoa räväkämpi raita. Onhan tuo biitin Pon De Floor-laina härskiyteen asti tylsän yhtenäinen alkuperäisen kanssa, mutta silti tarpeeksi erilainen, että toimii ihan omana biisinäänkin.

Chris Brown Feat. Busta Rhymes & Lil Wayne - Look At Me Now

Chris Brown on ollut yksi ärsyttävimmistä ja ällöttävimmistä uuden sukupolven r'n'b-kukoista, joten miehen päätyminen listalle ja ylipäänsä omille soittolistoille on pienoinen ihmetyksen aihe itsellenikin. Selkeästi kannatti pestata Diplo tekemään härski biitti, jonka päälle voi itse räpätä vielä härskimmin. Busta Rhymesin versekin on da shit.

JVG Feat. Ruudolf & Karri Koira - Mitä sä siit tiiät (Heeeyyy)

Räppipäiden vuoden viholliset onnistuivat heti kun menivät pienistä häistä suoraan ysärille kulkematta sporttibaarin kautta. Eihän biisi todellakaan olisi juuri mistään kotoisin, jos siitä puuttuisi Karri Koiran samettiset kertsit ja Ruudolfin takuutykki verse, mutta jo pelkästään niillä biisi nousi radioräpin aatelistoon.

Karri Koira & Ruudolf - Mammat riivaa

Jos biisi meinasi kirjaimellisesti viedä ensisoitollaan henkeni, niin eihän siitä voi olla pitämättä. Naurattaa sopivissa tilaisuuksissa edelleen tuhottoman paljon. Harmi, etten ole vielä opetellut koreografiaa. Jos joku muuten miettii, mistä koko juttu on lähtöisin, niin Ruudolf soitti tätä koko kesän Bassoradion aamushowssaan ja vitsi lähti käsistä.

Katy B Feat. Ms. Dynamite - Lights On

Katy B:ssä on jotain todella sympaattista. Kun nykyisin tuntuu, että kaikki popparitähtöset myyvät itseään seksillä, friikkiydellä tai kummankin yhdistelmällä, niin naapurintytön näköinen ja oloinen laulajatar erottautuu todella edukseen. Vielä kun levylle oli eksynyt muutama oikein hyvä biisikin, niin Katysta voi pitää muutenkin kuin hieman nolostuen. Lights On:n rytmikkyyskin on mannaa korville radiota riivaavien eurohumppatasabiittihirvitysten seassa.

Little Boots - Shake

Juuri kun mietin, että mihin pari vuotta sitten breikanneet brittielektropopparit olivat kadonneet, niin Little Boots palaa klubianthemilla. Toimii juuri siinä missä sen pitääkin. Yritä olla sheikkaamatta.

Justice - Civilization

Juujuu, ei ne toista Crossia voisi millään tehdä, mutta tekisivät edes muuta kuin löysämunaista progea. Levy on edelleen kamala pettymys, mutta Civilization ei sentään ole kulunut soitossa yhtään.

Cut Copy - Need You Now

Toinen vuoden pettäjistä, joiden olisi suonut pysyvän ruodussaan, eikä tekevän mitään AOR/softpop/softrock/eniveijotainpaskaa. Silloin kun Cut Copykin on asioiden ytimessä, niin lopputulos on tappavan kovaa.

M83 - Midnight City

M83:a en uskalla laittaa pettymysten joukkoon vielä, koska tuplalevyn potentiaali kuuluu joka kuuntelukerralla, mutta liika pituus ja lässähtävä "eeppisyys" eivät päästä minua upottautumaan täysillä levyn maailmaan. Midnight Cityn toimivuutta ei edelleenkään käy kiistäminen. Vuoden parhaita biisejä ihan missä genressä vaan.

The Lonely Island Feat. Justin Timberlake - Motherlover

Olihan tämä pakko. Huumorimusiikki on tunnetusti silkkaa skeidaa, koska lähes poikkeuksetta tekijät menevät aina sieltä missä aita on matalin, mutta The Lonely Island on poikkeus. Biisit toimisivat ilman huumoriakin ja vitsit ovat poikkeuksetta kaikkea muuta kuin halpaa genreparodiaa. Naurattaa ja miellyttää.

Ensi vuoden isot: Michael Kiwanuka

2011-12-09T11:11:00.000+02:00

Ja sitten onkin jo aika viikon viimeisen hypetyksen. Oikeastaan hypetyksen voisi jättää väliin, koska kaikki Slow Showta lukeneet eivät ole voineet olla törmäämättä tähän brittiläiseen soul-mieheen, joka on ihastuttanut myös minua. BBC on myös mainittu.

Michael Kiwanukan juurekas soul erottuu monen muun yrittäjän joukosta akustisuudellaan ja motownittomuudellaan. Miehen ääni on upea ja kappaleet ovat rauhallisuudessaan todella hienoja. Folk ja soul sopii yhteen ja soundia ei voi kuvailla oikein muulla sanalla kuin ajaton.

Kaksi ep:tä on ulkona, kolmas tulee tammikuussa ja levy on luvassa maaliskuussa. Voin hyvin kuvitella, että keväällä miehen soundi ihastuttaa niin maan pirusti. Mitä sitä turhia enempää turisemaan, kuunnelkaa ja liittykää kulttiin.

Nyt kun hypeviikko on jälleen ohi, niin pitää hetki selittää artistivalintoja. Tarkoitus ei ollut etsiä viittä bändiä, joista ette ole vielä kuulleet mitään, vaan esitellä artisteja, joista itse olen diggaillut todella paljon ja arvelen muidenkin innostuvan ajan myötä samoista nimistä. Kaikilla näillä kun on vielä mielestäni hyvät mahdollisuudet crossover-suosioon. Kieltämättä meni vähän rytmipuolelle, mutta kerrankos sitä nyt vähän ollaan indien ulkopuolella. Viime hypeviikko kun meni sille puolelle selkeästi. Jos joku nyt löysi nämä artistit ja bändin ensimmäistä kertaa, niin tehtäväni on täytetty.

Ensi viikolla ollaankin sitten vuoden parhaiden biisien parissa ja jouluviikolla albumien kimpussa. Jaiks!

Ensi vuoden isot: Black Twig

2011-12-08T19:18:00.000+02:00

Viisikon ainoa suomalainen mainitaan suomalaisen musiikin päivän kunniaksi nyt. Rehellisesti sanottuna tähän olisi voinut heittää minkä tahansa Suomi-indien tulokkaista, koska todella monella yhtyeellä on elementit ja tähdet niin kohdillaan tällä hetkellä, että breikkaus on kiinni enää vain omasta työstä. Yksi yhtye on kumminkin, jos ei ylitse muiden, niin ainakin lähimpänä kunnon läpimurtoa.

Minun täytyy heti kärkeen myöntää, etten ollut kuullut Black Twigista yhtään mitään ennen kuin Lake Songin julkaisua. Kyseinen biisi tosin kolahti heti ja niin kolahti toisena maistiaisena debyyttilevy Paper Treesiltä julkaistu Death Scene. Tällaista surinapopia olin kaipaillutkin, missä biisit rullaavat komeasti eteenpäin, eivätkä jää paikalleen jurnuttamaan niin että uni meinaisi tulla silmään. Jotain bändi osaa myös tehdä todella oikein, koska monessa muussa tapauksessa vinkuisin, kuinka laulajan ääni on ohut ja voimaton, mutta Aki Pohjankyrön ääni sopii biiseihin tajuttoman hyvin. Taidan olla sokeutumassa, kuuroutumassa ja muuttumassa fanipojaksi.

Kyseiset biisit antavat kumminkin vähän eri kuvan itse levystä. Vaikutteissa mainittu folk kun kuuluu itse levyllä huomattavasti esimakubiisejä enemmän ja näitä puolia olisi voinut tuoda enemmänkin ennakkoon esiin. Helisevät kitarat ja kuulaat melodiat kun toimivat aivan yhtä komeasti, ellei jopa komeamminkin kuin suoraviivainen paahtaminen. Myös Kouvola (Slow) on jumittavuudessaan komeaa kuunneltavaa.

Niin että kun on nähnyt bändin livenä ja kuullut jo debyyttilevynkin, niin uskaltaa povata aika isoja juttuja Black Twigille. Bändi ei suurempaa hiomista enää tarvitse, vaan paketti alkaa olla todella hyvin kasassa. Toki debyytillä on pieniä kauneusvirheitä, mutta niitä kuuluu esikoisella ollakin. 11. tammikuuta suosittelen matkaa levykauppaan, koska silloin käsissäsi saattaa olla vuoden 2012 paras kotimainen debyyttilevy. Sen voi näinä aikoina laskea jo melkoiseksi saavutukseksi.

Black Twig : Lake Song by Soliti

Black Twig : Death Scene by Soliti

Ensi vuoden isot: Frank Ocean

2011-12-07T20:46:00.000+02:00

Nyt päästäänkin viisikossa ensimmäiseen BBC:n noteeraamaan artistiin. Frank Ocean on tullut vuoden mittaan varmasti suht monelle tutuksi OFWGKTA:n hölmöilyjen myötä ja muutamalle ehkä Nostalgia,ULTRA-mixtapesta.

Aivan kuten The Weekndkin, on Frank Ocean myös singer-songwriter, jonka genre on r'n'b. Ocean onkin kunnostautunut biisintekijänä soolouransa ulkopuolellakin; biisejä kun on ollut jo Beyoncen ja John Legendin levyillä. Mies oli myös vierailijana kahdella biisillä Jay-Z:n ja Kanye Westin yhteislevy Watch The Thronella.

Odd Future-kytkökset voisivat antaa ymmärtää, että Ocean olisi rääväsuinen pahennuksen herättäjä, mutta mies on kaikkea muuta. Oceanin r'n'b on perinteisen smoothia, mutta siitä puuttuu kaikki siirappisuus, juustoisuus ja laskelmoivuus, mikä genreä on riivannut jo ikuisuuksia. Miehen korva tarttuville melodioille ja tunteikkaille koukuille on omaa luokkaansa, ja toki Nostalgia,ULTRAn röyhkeät Coldplay- ja The Eagles-samplet saavat hymyn kerta toisensa jälkeen huulille.

Yhden mixtapen perusteella ei toki pitäisi heittää ihan mielettömiä tulevaisuuden nero-lupauksia ilmoille, mutta Oceanista kuulee jo nyt sen, että miehellä riittää kykyä saada iso yleisö puolelleen ilman oman näkemyksensä laimentamista. Tietty kaikki voi muuttua debyyttilevyllä, jonka tuottajiksi ollaan heitelty muun muassa sellaisia nimiä kuin Kanye West. Vielä kun iso Def Jam on julkaisijana, niin kaikki voi muuttua hetkessä. Odotan silti, että Ocean piristäisi ummehtunutta genreään aivan kuten kollektiivikollega Tyler, The Creator piristi omaansa.

Joku voisi muuten hommata ukon Suomeen keikalle, koska livet näyttää aika mielenkiintoisilta.

Ensi vuoden isot: The Weeknd

2011-12-06T17:02:00.000+02:00

Abel Tesfaye, joka tunnetaan paremmin The Weekndinä on Lana Del Reyn kaltainen nettisensaatio, pienemmässä kaavassa tosin. Miehen suosio räjähti keväällä, kun ensimmäinen mixtape House of Balloons julkaistiin netissä. Niin blogit kuin hoppifoorumitkin suorastaan lankesivat tämän r'n'b-renessanssimiehen edessä ja lisää jäätiin odottamaan. Elokuussa tuli Thursday, johon pätevät tismalleen samat sanat kuin edelliseen.

Mikä sitten tekee The Weekndistä niin hyvän? Sitä olen miettinyt pitkään jo itsekin. Pelkkä uutuudenviehätys mikä The Weekndin synkässä, itseinhoisessa ja nihilistisessä r'n'b:ssä on, ei voi riittää selitykseksi, varsinkin kun suosio on ylittänyt genrerajat komeasti.

Itseäni on ehkä vähän helpostikin viehättänyt The Weekndissä tietty synkkyyden ja herkkyyden yhdistelmä, millä biisien tunnelma on aivoja sulattavan hienoa. Tesfayen ääni ja tulkintakyky ovat huikeita jo nyt, eikä miestä karismakaan ole karttanut. Mixtapet ovat olleet kyllä harmittavan epätasaisia ja biisien sisälläkään ei kaikki aina mene ihan nappiin, mutta hirmuisen potentiaalin kuulee jo nyt.

Ehkä kaiken takana on kumminkin uuden ajan singer-songwritereiden esiinmarssi. The Weeknd kuuluu samaan porukkaan, jotka eivät suostu jäämään ennakkoluulojen vangeiksi, vaan pyrkivät viemään genreä ja itseään jatkuvasti eteenpäin. Ehkä tämä pioneerityö on tuonut suosiota ja suitsutusta enemmänkin kuin ehkä olisi vielä tässä vaiheessa ansainnut. Ehkä.

Tämän vuoden puolella pitäisi tulla vielä mixtape-trilogian kolmas osa, josta esimakuna julkaistiin biisi Initiation, jolla synkkyys ja raakuus ollaan viety kaikilta osin asteen verran eteenpäin. Ensi vuonna on debyyttialbumi tiedossa, jonka näillä näkymin julkaisee Lil Waynen, Draken ja Nicki Minaj'n taustalla toimiva Cash Money. Väitän yhä edelleen, että kunhan The Weeknd päästetään ison yleisön eteen, niin tulosta alkaa tulla ja roimasti. Miehellä on kaikki potentiaali nousta genressään jättinimeksi. Se on toinen asia lunastaako Tesfaye potentiaalinsa.

Ensi vuoden isot: Lana Del Rey

2011-12-05T11:41:00.000+02:00

Alkuvuodesta pidin teemaviikon, jossa otin käsittelyyn viisi artistia, joiden odotin breikkaavan tänä vuonna toden teolla. Jamie Woonin kanssa osuin oikeaan, Mona ja Grouplove jäivät enemmän tai vähemmän suutareiksi ja Niki and The Doven ja The Heartbreaksin kanssa jäädään odottelemaan ensi vuotta ja mahdollisia albumeita.

Tällä viikolla on sama teema. Viisi artistia, joiden oletan breikkaavan toden teolla ensi vuoden aikana. Oma viiden listani on ollut mietittynä jo muutaman viikon ja tänään julkaistiin BBC:n perinteinen Sound of 2012-lista, jolta tietty löytyy kaksi samaa nimeä kuin minulta. Siitä pitää kyllä ottaa vähän sulkia hattuun, että bongasin Niki and The Doven jo vuosi sitten. Palataan silti omaan listaan ja ensimmäiseen nimeen, josta puhuminen "mahdollisena isona nimenä" on vähän turhaa, koska tämän naisen tietää luultavasti nyt jo meidän kaikkien äiditkin.

Lana Del Rey ei tarvinut kuin yhden biisin ja videon siihen, että hype, vihaaminen, analyysit, ulkonäkökeskustelu ja yleinen lätinä lähti lähes jokaiselta aivan käsistä. Musiikista keskusteleminen loppui siihen pisteeseen, kun Video Games lähti radioihin soimaan ja Del Reyn sopimus Interscopen kanssa julkistettiin. Siinä missä ennen tätä kaikkea puhuttiin vuoden isoimmasta indiehitistä ja mahdollisesti vuoden parhaasta biisistä, niin nyt keskustelu on pyörinyt lähinnä siinä, kuinka paljon Lanalla on kasvoissa muovia ja onko hän levy-yhtiön tuote vai ei.

Tällä kaikella ei pitäisi olla mitään väliä, koska tuskinpa kukaan voi kiistää Video Gamesin komeutta kappaleena. Vaikka jättäydyin syksyllä ihan tarkoituksella hypestä pois, niin se ei meinannut sitä, ettenkö olisi ihastunut biisiin siinä missä monet muutkin. Pidän mielettömästi biisin haikeasta tunnelmasta, johon Lana Del Reyn flegmaattinen laulu sopii täydellisesti.

Vaikka Facebook-sivuilleni laitoin tarkoituksella provosoivasti Born To Dien virallisen audion(?) kohdalle tekstin "loppuiko hype tähän?", niin se ei tarkoittanut sitä, ettenkö olisi pitänyt tästäkään kappaleesta. Video Gamesin komeuteen ei ylletä, mutta sitä tuskin kukaan odottikaan. Oikeastaan biisin ainoa miinus on se, ettei se ole Video Games. Muuten biisissä toimii samat elementit kuin Video Gamesissakin, vain hitusen heikommin.

Debyyttialbumi Born To Die ilmestyy tammikuun lopussa ja sitä ennen voidaan vain spekuloida sen laatua. Toivottavasti keskustelu pysyisi jatkossa musiikissa ja levyä voitaisiin lopulta arvioida musiikillisten ansioiden perusteella, eikä millään "aitousmittareilla", jotka ovat aina ihan silkkaa paskaa.

Inni

2011-12-02T20:50:00.000+02:00

Tämä on taas niitä postauksia, joiden kanssa pitää arpoa, kumpaan blogiin sen postaisi. Inni menköön musiikin alle.

Sigur Rós julkaisi nelisen vuotta sitten upean elokuvan Heima, jossa yhtye soitti kotimaassaan Islannissa mitä erinäisimmissä paikoissa tuoden iloa paikallisten elämään. Siinä kuvaus ja kaikki osuivat niin hyvin nappiin, että moni jäi janoamaan lisää. Vastaus näihin toiveisiin on Inni.

Inni on konserttielokuva yhtyeen viimeisimmän kiertueen viimeiseltä kahdelta keikalta Lontoon Alexandra Palacessa. Se mikä tekee Innistä niin omalaatuisen on sen kuvaus, tai pikemminkin post-production-tapa. Keikka kuvattiin diginä, muunnettiin filmille ja filmiprojektio kuvattiin vielä kerran digille mitä luultavammin aivan tolkuttoman filtterisuman läpi. Tämä veikkaus johtuu siitä, että kuva on niin karun rakeinen ja paskainen, ettei moista ihan perinteisin kuvauskeinoin saataisi aikaan.

Konserttielokuvissa on aina se ongelma, ettei minkään yhtyeen esiintymistä yksistään jaksaisi kotisohvalla, saati elokuvateatterissa katsoa. Samoin keikoilla tarvitsee visuaalisia ärsykkeitä, jotka vetävät mukaansa, koska jos niitä ei ole, niin äkkiä tulee olo siitä, että miksi en kuuntelisi tätä musiikkia vain kotona. Innin vetovoima on biisien väliin lisätyissä videoklipeissä, missä on yhtyeen haastatteluja ja livevetoja ihan alkuajoilta, missä näkee yhtyeen soittavan ties missä kellareissa isojen konserttisalien sijaan.

Sitten kun siirrytään konserttisaliin ja nykypäivään, niin Inni pakottaa katsojan aivan soittajien iholle. Kuvat ovat lähes poikkeuksetta superlähikuvia, joissa kuva keskittyy soittimiin tai soittajien kasvoihin. Edes keikalla eturivissä olo ei päästäisi katsojaa näin lähelle ja kun kuvanlaatu on raaka ja rosoinen, niin livetilanteen vaativuuteen ja intensiteettiin lähes pakotetaan samaistumaan. Vielä kun Sigur Rosin kauneuden ja silkan helvetillisyyden välillä seikkaileva musiikki pauhaa taustalla, niin Inni upottaa katsojan johonkin taikamaailmaan, mikä ei ole enää pelkkä keikka. Se on jotain aivan muuta. Tämä seikka jo yksistään nostaa Innin kaikkien aikojen parhaimpien konserttitaltiointien joukkoon.

Jos et vielä ole oikein päässyt Sigur Rósiin sisälle, niin katso Inni. Tajuat bändin ympärillä olevan taian aivan eri tavalla. Ja kyllä se on taikaa, vaikka bändin jätkät kuinka sanoisivat olevansa vain neljä tavallista tallaajaa, jotka soittavat aivan tavallisessa yhtyeessä. Voittehan te selittää, ei sitä kukaan usko.

Sigur Rós: Festival (Live) from Sigur Rós on Vimeo.

The Rootsin undun ennakkoon

2011-11-30T09:21:00.001+02:00

Legendaarinen The Roots, joka nykyisin taitaa suurimmalle osalle olla paremmin tunnettu Jimmy Fallonin talkshow'n taustabändinä, julkaisee itsenäisyyspäivänä laskutavasta riippuen kymmenennen tai yhdennentoista studioalbuminsa, jonka nimi on undun (kirjoitetaan pienellä). Levy on bändin ensimmäinen teema-albumi, joka seuraa köyhän philadelphialaisen Redford Stephensin matkaa huumeiden parissa, joka ei ole pitkä ennen väistämätöntä loppuaan.

NPR:n sivuilla voi kuunnella levyä viikon ajan ennakkoon. Kertakuuntelun jälkeen voin sanoa, että se todella kannattaa. Samanlaisessa iskussa The Roots ei ole albumimitassa ollut todella pitkään aikaan. Teemakin tuntuu saaneen bändiin näyttämisenhalua, joka ei onneksi kostaudu yliyrittämisenä. Kuunnelkaa levy tästä.

Minun oli aiemmin tarkoitus tehdä postaus bändin erikoisesta markkinointikampanjasta levylle. Bändi kun julkaisi useamman sinkun sijaan neljä videota, jotka paljastavat biiseistä vain pieniä pätkiä sieltä täältä. Teeman ja levyn tunnelman avaamisessa ne onnistuvatkin todella hyvin, eikä "perinteisiä" musavideoita jää levyltä kaipaamaan. Postauksen alla on kaikki neljä videota, jotka on tarkoitus katsoa yhteen putkeen ja juuri tuossa järjestyksessä.

Talvinen soittolista

2011-11-28T10:28:00.000+02:00

Nyt olen kyllä soittolistani kanssa väärässä paikassa väärään aikaan. Eipä kovin ole talviset fiilikset, kun muutama päivä ennen joulukuuta lämpömittari näyttää viittä astetta plussaa ja taivaalta sataa vettä (no just nyt paistaa kyl aurinko). Minäpä en välitä.

Kate Bush julkaisi viime viikolla lumiteemaisen levynsä 50 Words For Snow, joka on huikean hieno. Sitä kuunnellessa inspiroiduin tekemään talvisiin fiiliksiin sopivan soittolistan, jolla on myös Kate Bushia.

Soittolistan saa tästä ja edellisen talvisen, joskaan ei kovin suoraan talveen liittyvän soittolistani saa tästä.

Mitä on tullut luettua

2011-11-26T10:54:00.001+02:00

Vaikka blogijaon aikana päätin, että tämä pysyisi tiukasti musiikkiblogina, niin teen nyt Juhanin kainon toiveen myötä poikkeuksen. Tässä olisi listaa kirjoista, mitä on tullut luettua, mutta en niitä edellisessä musiikkifiktioita käsittelevässä postauksessa käsitellyt. En todellakaan muista missä järjestyksessä nämä kaikki olen lukenut, joten järjestys on täysin fiilispohjalta.

Tuomas Kyrö: Urheilukirja

Kyrön Urheilukirja ei ole romaani, vaan rakkauskirje kaikelle urheiluun liittyvälle; tapahtumille, yksilöille ja lajeille. Minun kaltainen varovainen urheilufanaatikko herkistyi useaan kertaan, kun Kyrö avoimesti fiilistelee koko kirjan urheilun hienoutta. Suositeltavaa luettavaa kaikille niille, jotka eivät ole vielä kyynistyneitä, ja jotka saivat kiksejä Nick Hornbyn Hornankattilasta.

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Tästä olikin jo vähän puhetta edellisessä kirjapostauksessa. Kyrön "aikuisten satu" on yksi parhaimmista romaaneista, joita olen koskaan lukenut. Vatanescun ja jäniksen seikkailut ympäri Suomea herättävät sympatiaa ja käsittämättömän laaja ja hauska sivuhahmokavalkadi toimivat hurjan hyvin. Kirjan ajankohtainen satiirisuus toimii myös. Vaikka tarina ei maailman syvällisin olekaan ja kirjan käänteet voivat uskomattomuudessaan joitain haitatakin, niin itse viihdyin kirjan parissa mielettömän hyvin.

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Vaikka luinkin Nousiaiset käänteisessä vähän sekalaisessa järjestyksessä, niin käsittelen ne ilmestymisjärjestyksessä. Minulla oli todella erilainen kuva Vadelmavenepakolaisesta ennen kirjaan tarttumista. Kuvittelin, että kirja olisi lähinnä avointa Ruotsin ihannointia, mutta todellisuudessa romaanin päähahmo on psykopaatti, jonka hinku ruotsalaistumisesta on myötähävettävällä tavalla todella hauska. Ihan silkkaa pintaahan kirja oli, mutta viihteenä tarina toimi. Kirjan lukeminen oli kyllä omalla tavalla virhe, koska näen Ruotsi-fanaatikot nyt hieman eri valossa.

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Nousiaisen kirjoista selvästi huonoin. Sekopäisen kestävyysjuoksufanaatikkoisän ja isää miellyttävän tyttären sairaskertomus yrittää tehdä huumoria jatkuvasti, mutta taustalla on aidosti kipeitä teemoja, joissa kirjan huumori ei vain toimi. Isä ja tytärkin ollaan kliseillä luotu toistensa vastakohdiksi. Vadelmavenepakolaisen tapaan todella viihdyttävä, mutta ongelmia on huomattavasti edeltäjäänsä enemmän. Ei huono, mutta ei kovin hyväkään.

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Maaninkavaaran jäljiltä en todellakaan odottanut, että Metsäjätti onnistuisi koskettamaan niin paljoa kuin se lopulta teki. Tarinan omakohtaisuuskin näkyi kirjoitustyylissä, koska aiheesta ei revitty huumoria, vaan naurut haettiin hyvässä tasapainossa olleella tilannekomiikalla. Vaikka hahmoissa tiettyä kliseisyyttä onkin, kun eroja ylemmän keskiluokan ja duunarin välillä ollaan haettu, niin silti päähahmot olivat todella aidon tuntuisia ihmisiä. Ajankuvana aivan yhtä hieno kuin Kyrön tuoreinkin. Jos jotain nillittämisen aihetta haluaa etsimällä etsiä, niin loppu oli ehkä vähän siirappinen. Ihan hitusen vaan. Takuulla tämän vuoden puolella lukemistani kirjoista paras!

Erlend Loe: Naisen talloma

Muistelin lukeneeni tämänkin Loen aikoinaan, mutta enpäs ollutkaan. Silly me. Loemaiseen tapaan tämäkin kirja oli naiiviudessaan todella hauska, mutta kyllä pientä hakemista tyylissä pystyi havaitsemaan. Supernaiivissa sama tyyli osui maaliinsa sitten täydellisesti. Eniten minua oikeastaan ärsytti kirjan tapahtumien numeraalinen järjestys. Tai siis kirjan kaikki tapahtumat olivat numerojärjestyksessä, vaikeaa kuvailla, mutta jokainen "kappale" alkoi numerolla ja näitä oli 300. En tajunnut alkuunkaan, että miksi näin piti tehdä ja koko kirjan tämä tyylikikkailu ärsytti. Muuten kyllä nautin lukemastani.

David Nicholls: Sinä päivänä

Vähän jo kirjaa sivusinkin Cigarette burnsin puolella, kun arvioin leffaversion. 20 vuoden ajan 15. heinäkuuta tapahtuva romaani olisi voinut kaatua kikkailuun, mutta tyylivalinta toimii todella hyvin. Hahmoihin jaksetaan panostaa koko romaanin ajan ja loppua kohden pystyin symppaamaan jopa umpimulkkua Dexteriä. Nyt kun tarkemmin miettii, niin on hyvä, että sivuhahmoja ei ole kuin muutama. Pääpari saa ansaitsemansa tilan ja siksi kirja toimikin niin hyvin. Suosittelen lämpimästi, toisin kuin sitä läpeensä pinnallista elokuvaa.

Näiden lisäksi luin Nalle Virolaisen ja Jouni Hokkasen Roskaelokuvat-tietokirjan, josta tulee ehkä jotain Cigarette burnsin puolelle. Jos ei tule, niin suosittelen lukemaan, koska näin definitiivistä tietokirjaa eksploitaatiosta ja genre-elokuvista ole tehty, ainakaan Suomeksi. Ja kun teitä luultavasti kiinnostaa, mitä jatkossa olen lukemassa, niin nyt minulla on kesken Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin toinen kierros ja jonossa ovat aivan liian kauan hyllyssäni pölyttymässä olleet Dorian Grayn muotokuva ja Olemisen sietämätön keveys. Voi olla, että palaan jonkun ajan päästä näihin, jos teitä lukemiseni kiinnostavat.

Heittäkääs muuten kommentteihin jotain hyviä kirjavinkkejä. Niitä kun saan luvattoman harvoin ja olisin niistä äärimmäisen kiitollinen.

Viikonlopun menovinkit

2011-11-25T09:47:00.000+02:00

Johan on taas keikkaviikonloppu Helsinkiin saatu. Tänään ja huomenna kun kaupunkimme valtaavat tämän maan lupaavimmat indiebändit kahtena eri iltana.

Pelin avaa tänään alkuviikosta debyyttialbuminsa digitaalisesti julkaissut Fotoshop, jonka elektroninen fiilistely on saanut varovaista innostuneisuutta minussakin aikaan. Kertakuuntelulla en nyt enempiä ala kehumaan, mutta sen verran innostuin, että Kutosellehan sitä on suunnattava. Iltaa jatkaa Tampereen omat Hang The DJ-dj:t. Fotoshopista voi lukea lisää niin Antin, Jyrin kuin Juhaninkin blogeista. Antti saa tuplanoteerauksen, koska haastatteli tiskijukkien hirttäjiä. Liput ovat 6 euroa, mutta jos saavut ennen yhtätoista paikalle, niin ei tartte maksaa mitään. Fotoshopin levyä voi kuunnella tuosta alta, koska minä olen hyvä jätkä.

Huomenna onkin sitten aikamoinen setti Solitilla tarjottavanaan. Nick Trianin levy-yhtiö kun esittäytyy neljän bändin voimin, jotka ovat The New Tigers, Black Twig, Cats on Fire ja Big Wave Riders. Tästä ei Suomi-indie paljoa parane. Into on kova, koska Big Wave Ridersien EP on toiminut todella kovaa syksystä asti ja ensi vuoden alussa debyyttinsä julkaiseva Black Twig on miellyttänyt kahdella esimakuna julkaistulla kappaleellaan todella paljon. Jospa pääsisin livenä myös kunnolla sisään The New Tigersien ja Cats on Firen maailmaan. Molemmat kun ovat vielä toistaiseksi jättäneet vähän kylmiksi. Keikkapaikkana on siis Korjaamon Kulmasali ja liput kustantavat 8 euroa.

The New Tigers : Velvet Jam by Soliti

Black Twig : Death Scene by Soliti

Tears in Your Cup - Cats on Fire (Our Temperance Movement LP; 2009) by Indiepopsavedmylife

Behind These Walls by Big Wave Riders

Nähdään keikoilla!

Movemberin eeppisin viiksibattle

2011-11-23T16:08:00.001+02:00

Pakkohan tästä on kirjoittaa silläkin uhalla, että kaikki ovat jo saaneet tarpeekseen näistä videoista sosiaalisten medioiden mennessä tukkoon.

Marraskuun ajan pyörivä Movember pyrkii keräämään varoja ja lisäämään ihmisten tietoisuutta miesten terveysongelmista. Asian keulakuviksi Suomessa ovat ryhtyneet Anssi Kela ja Tommy Lindgren. Jätkät ainakin tietävät, miten saadaan huomiota. Lindgrenin Tommy kun avasi pelin niin kuin tosi gangsta.

Koska Kela ei hetkeen vastannut Lindgrenin haukkuihin, niin pökköä lisättiin pesään toissapäivänä tutun nettimeemin kautta. Tämän myötä ajattelin, että Kela on lyöty.

Tänään tuli Kelan vastaus ja se tiputti tuolilta. Siirappinen r'n'b-tausta, gangstat riimit ja kertsissä oikeaoppisesti irroitteleva Mikko "setämies" Kuustonen vetävät battlen tiukille.

Onko Lingren nöyryytetty? Onko Kelan himonussijaviikset päheemmät kuin Lindgrenin kalapuikot? Onko Mikko Kuustonen seuraava Freeman? Voisiko Movember olla joka kuukausi? Kysymyksiä, joihin toivottavasti saadaan vastauksia pian.

Luin: Nick Hornby - Juliet riisuttuna ja Tim Thornton - The Alternative Hero

2011-11-22T19:42:00.000+02:00

Koska tällä hetkellä olen musiikkiaiheiden osalta vähän kuivilla, niin on pakko käsitellä kirjoja. Koska työmatkani kasvoi kesällä parikymmentä minuuttia suuntaansa ja bussissa on tylsää istua ilman tekemistä, niin olen jälleen kerran löytänyt romaanien upean maailman. Noin viiden kuukauden aikana olen saanut luettua reilut kymmenen kirjaa, mikä on yhteensä jo enemmän kuin lukemani kirjat viimeisen neljän vuoden ajalta. En nyt käsittele niitä kaikkia, vaan ainoastaan kahta, jotka käsittelevät yllätyksellisesti musiikkia ja vielä fiktiivisesti.

Nick Hornbyn Juliet riisuttuna kertoo Anniesta ja Duncanista, onnettomasta pariskunnasta, jotka asuvat syrjäisessä ja hiljaisessa Goolenessin kaupungissa. Tarina lähtee kunnolla käyntiin, kun Annie avaa Duncanille tarkoitetun kirjeen, jossa on Duncanin suuresti fanittaman Tucker Crowen viimeisin levy Juliet, Naked. Tucker Crowe on vähälle huomiolle jäänyt artisti, joka katosi julkisuudesta vuosikymmeniä sitten.

Duncanin "väärästä" arviosta suivaantuneena Annie päättää kirjoittaa oman arvionsa levystä. Arvio saa odottamattomat seuraukset, kun itse Tucker Crowe ottaa sen innoittamana yhteyttä Annieen. Kun Duncan pettää Annieta ja he eroavat, päättää Annie pitää yhteyttä Croween Duncanin selän takana. Samalla seurataan Tuckerin elämää, jossa riittää ongelmia.

Hornby on jälleen omimmilla alueellaan käsitellessään niin musiikkia kuin monimutkaisia ihmissuhteita. Varsinkin Annien ja Tuckerin elämää kuvatessaan Hornby on parhaimmillaan tehden heistä uskottavia kaikessa eksyneisyydessään. Duncan taas jää vähän ontoksi, tarkoituksellakin tosin, mutta silti olisin toivonut, että hänestäkin tuotaisiin jotain syvyyttä esiin, eikä hän jäisi vain, no, hölmöksi fanipojaksi.

Tucker Crowen uran kuvauksessa on myös sellaista mielikuvituksellisuutta, etten voi kuin ihastella Hornbyn kykyjä. Kuvitteellinen muusikko ei ole koskaan vaikuttanut näin aidolta ja varsinkin uran kuvaus diskografioineen saa uskomaan, että Tucker Crowe on ollut olemassa.

Näistä hyvistä puolista huolimatta olin lievästi pettynyt kirjaan. En oikein osaa sanoa mikä lopulta mätti, mutta en vain saanut kirjan hahmoista kiinni niin hyvin, kuin Hornbyn aiemmissa romaaneissa olen saanut. Hienon yksityiskohtaisia huomioita Hornby jälleen kerran tekee ihmissuhteista, mutta ehkä olen vain liian nuori keski-ikäisten sekoiluille. Hyvä kirja kyllä, mutta ei pääse samoille hienousasteille kuin miehen aiemmat romaanit.

Tim Thorntonin The Alternative Herossa on yllättävän samankaltainen juonikuvio kuin Julietissakin. Clive Beresford on 30+ mies, jonka elämä polkee paikallaan. Tyttöystävä on jättänyt, työ ei ole mielekästä, rahaa ei ole tarpeeksi ja paras kaveri on vielä menestyjä. Kun Clive tarkkaan miettii alamäkensä alkua, niin se on yhteydessä Thieving Magpies-yhtyeen - jota hän siis fanittaa - rappion alkuun.

Cliven elämä muuttuu, kun hän tajuaa Thieving Magpiesin keulakuva Lance Websterin asuvan aivan hänen naapurissaan. Koska Clive ei vieläkään ole osannut päästää irti entisistä esikuvistaan, niin hän ottaa tehtäväkseen selvittää mitä tapahtui päivänä, milloin Thieving Magpies hajosi, keinolla millä hyvänsä.

Thorntonin kunniaksi on sanottava se, että mies ainakin osaa sekä nauraa että antaa sympatiaa hahmoilleen. Varsinkin Clivea kohtaan kokee välillä niin vahvaa myötähäpeää, että pahaa tekee. Toisaalta miestä myös symppaa, koska hänen ongelmiinsa on helppo samaistua. Silti Thornton luottaa ehkä vähän liikaa tilannekomiikkaan koko kirjan ajan. Kirja myös junnaa paikoillaan ajoittain, mikä saa välillä luovuttamaan kesken tarinan. Kirja kyllä palkitsee lukijansa lopussa, kun avoimet kysymykset saavat lopulta vastauksensa.

Romaanin namedroppailu, josta ennakkoon olin aika paljon kuullutkin, on kyllä koko kirjan ajan melkoista. Kaikki skenen lehdet ja bändit saavat takuulla ainakin maininnan kirjan aikana, ja monet näistä saavat jopa useita. Ajankuvana 90-luvun kuvaus ansaitsee kehunsa.

The Alternative Hero on suositeltavaa luettavaa, jos kaipaa viihdyttävää ja välillä myötähäpeää aiheuttavaa lukemista. Indiefanit takuulla saavat kirjasta paljon irti nimien myötä, ja tälläinen myöhäisherännäinenkin sai paljon bändejä, joita pitää tsekkailla ihan noin yleissivistyksenkin takia.

Olen lukenut myös paljon paljon muitakin kirjoja. Niistä ehkä suositeltavimmat ovat Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis, joka oli hykerryttävän hauskaa satiiria ja Miika Nousiaisen Metsäjätti, joka kylmäksi jättäneiden Vadelmavenepakolaisen ja Maaninkavaaran jälkeen yllätti koskettavuudellaan, syvyydellään ja lähes täydellisellä ajankuvallaan. Näitä kahta voin suositella varauksetta.

Regina & French Films @ Korjaamo 19.11.11

2011-11-20T12:21:00.000+02:00

Osuipas sopivasti, kun samana viikonloppuna mutta eri iltoina soittavat French Films ja Regina laitettiinkin samalle illalle. Sainpahan vihdoin nähtyä French Filmsin livenä ja Reginaakaan en ollut nähnyt viimeisimmän levyn julkaisun jälkeen.

Olin kuullut huhua, että French Films olisi livenä melkoisen riehakas, mutta ihan siihen, mitä Korjaamolla tapahtui, en ollut varautunut. Levyltä kuunnellessa French Films on kuulostanut jokseenkin laiskalta, mutta lavalla bändi on ihan kaikkea muuta. Pojat tanssivat, pyörivät, pomppivat ja törmäilivät toisiinsa villisti soittonsa lomassa ja saivat yleisön rehaamaan vielä villimmin. Pittiä oli ja taisivat pari edessä olluttani kokea jopa pienen uskonnollisen heräämisen, koska tanssi ja pään heilutus olivat kuin suoraan näistä videoista.

Vaikka en ole ihan niin varauksettomasti innostunut French Filmsistä kuin muutamat muut bloggarikollegat, niin livenä bändi sai minutkin uskomaan heidän potentiaaliinsa. Oli virkistävää nähdä niin vilpitöntä kohkaamista ja rehaamista, eikä bändiä tuntunut haittaavan pienet tekniset kömmähdykset, kuten piuhojen sekoaminen ja kitaran kielen katkeaminen. Biisitkin kuulostivat livenä todella hyviltä. Todella hyvä illanaloitus!

Regina oli jälleen Regina: Iisa oli ihana, pojat oli cooleja ja biisit toimivat erinomaisesti. Pääsinpä vihdoin kuulemaan kohutun kitarasovituksen Saanko jäädä yöksi:stä ja olihan se huima. Kertoo kuinka järjettömän kovan kappaleen Mikko Pykäri on säveltänyt, kun kappale toimii aivan yhtä hyvin ihan erilaisellakin sovituksella.

Vähän Regina ehkä kärsi siitä, että lämppäri oli niin eri maailmasta energisyytensä kanssa, ettei Reginan viileämpi ja rauhallisempi ilmaisu ihan heti temmannut mukaansa, vaikka Tavastialla kuulopuheiden mukaista nihkeyttä ei nähtykään. Hyvä keikka tästä pikkujutusta huolimatta.

Pika-arvio: Drake - Take Care

2011-11-19T19:19:00.001+02:00

Siinä mihin Drake tarvitsee 18 biisiä ja lähes 80 minuuttia, tarvii Flight of The Conchords vain vajaat 3 minuuttia. Lopputuloskin on paljon parempi.

Videohehkutus: Ruger Hauer - Jokaiselle jotakin

2011-11-16T00:14:00.001+02:00

Pyhimys vieraili viime viikolla Bassoradiossa tuoreimman levynsä Paranoidin tiimoilta, jossa puheeksi tuli silloin tuore Tervetuloo Helsinkiin-video, missä myös Pyhimys itse heiluu. Jaan hänen kanssaan saman valitusvirren: jos tehdään Helsinki-video ja -biisi, niin minkä takia siinä sitten heiluu porvoolaiset ja lahtelaiset samassa porukassa. Voisin toki valittaa myös tuon biisin kertsistä ja monesta muusta asiasta, mutta en sitä tee. Kehutaan sen sijaan edes sen verran, että onhan tuo yllättävän siedettävä biisi ollakseen Rähinän tuotantoa

Tästä päästään itse aiheeseen. Samassa haastattelussa Pyhi mainitsi Rugerin eilen tulleen videon vievän unity-meiningin entistä pidemmälle omalla tavallaan. Ajattelin, että mies vain kusettaa ja sieltä saadaan pienen piirin vitsivideo, mutta tottahan mies puhui. Ei tule äkkiseltään mieleen yhtään Suomirap-skenen edustajaa, joka ei videolla esiintyisi. Menin hiljaiseksi niin kunnioituksesta videon toteutustapaa kohtaan kuin itse biisistäkin. Minkä ihmeen takia en ole kuunnellut enempää Ruger Haueria, kun joka kerta biisejä kuunnellessa herkistyn niiden hienoudesta.

Rustie - Glass Swords

2011-11-13T12:51:00.000+02:00

Eeppisyydestä ei päästä tälläkään kertaa eroon. Rustie on glasgowlainen dubstep-artisti, johon tutustuin vuoden alussa, kun työkaveri läiskäisi "yllättäen ja pyytämättä" download-koodin käteen Sunburst EP:stä. Silloin en kamalasti lämmennyt, koska EP oli täynnä hälinää ja joka suuntaan kimpoilevia soundeja, jotka lähinnä vain vieraannuttivat minut hänen musiikista. Mielenkiinto heräsi kumminkin sen verran, että minun oli pakko ainakin kokeilla kuukausi sitten julkaistua debyyttilevy Glass Swordsia. Onneksi kokeilin, levy on timanttia!

Glass Swords on todella eeppisen isoa dubstepia, olematta kumminkaan Skrillex-tyylistä wobble-runkkausta. Todella juustoiset syntikkabassot ja trance-soundit tuovat melodiat, eikä siirappisia r'n'b-samplejakaan sovi unohtaa. En olisi koskaan uskonut, että juustoisuutta voisi tehdä tyylikkäästi, mutta Rustie onnistuu mahdottomassa.

Glass Swords toimii erinomaisesti levymitassa, mutta yksittäiset täkyt tekevät levystä vielä herkullisemman. Surphin trance-syntikat ja vokaalisamplet, City Starin melko perinteinen dubstep ja Cry Flamesin överit bassot, hillittömät synatilutukset ja Daft Punkin Harder Better Faster Strongerin vokaalisamplen lainailu saavat nytkymään vastustamattomasti.

Vaikka tämän vuoden dubstep-diggailuni ovat rajoittuneet James Blaken, Jamie Woonin ja Jamie XX:n rauhalliseen ja tyylikkääseen soundiin, niin Rustiesta ei vain voi olla pitämättä. Miehen soundi on mauttomuudessaan niin hienoa, etten voi kuin arvostaa. Kokeilkaa levyä Spotifysta ja tsekatkaa edellisessä kappaleessa mainitut täkyt alta.

Ceremonials

2011-11-10T21:44:00.001+02:00

Päivän trendi pop- ja rock-musiikissa tuntuu olevan eeppisyys. Bändi toisensa jälkeen tekee tupla- tai teema-albumeita tai tekevät vain soundillisesti järkyttävän isoja levyjä. Tulokset ovat olleet enemmän tai vähemmän onnistuneita. Florence Welch on yhtyeineen lähtenyt myös tuottaja Paul Epworthin avustuksella luomaan eeppisen isoa albumia. Harmi, että levy kompastuu jalkoihinsa.

Avaussinglet What The Water Gave Me ja Shake It Out esittelivät levyn tunnelman ennakkoon lähes täysin. Levy on iso kaikessa mitä se tekeekään. Sointi täyttäisi areenan kuin areenan, eikä tunteetkaan jää yhtään pienemmiksi. Ongelma on vain se, että levy on tylsän mielikuvitukseton. Lungs poukkoili sinne sun tänne ilman mitään punaista lankaa, mutta sillä sentään kuuli, että Welch pystyy tekemään hyvin monenlaista musiikkia, joten Ceremonialsin yksitotinen pauhuttelu tylsistyttää hyvin äkkiä. Biiseistä jokainen kuulostaa samasta puusta veistetyltä, eikä niiden sisälläkään juuri muutoksia tapahdu.

Hyvään pop-musiikkiin kuuluu hyvä melodia tai rytmi. Vielä parempaa on jos molemmat toimivat. Ceremonialsin biiseillä ei ole oikein kumpaakaan. Melodiat hukkuvat pauhuun ja rytmit toistavat koko levyn itseään, eikä sillä osastolla kuulla mitään, mikä saisi jalan nakuttamaan lattiaa tai mielen nyrjähtämään kekseliäisyydelle. Vielä kun hittiaineskin jää lähes yksinomaan What The Water Gave Me:n, niin eipä kovin suuria ylistyssanoja voi levystä sanoa. Verrattuna esimerkiksi Coldplayn megaeepos Mylo Xyloton mielikuvituksellisen riemukkaaseen poppiin, Florence + The Machinen Ceremonials on liian yksitotinen ja -puolinen, jotta se pystyisi vakuuttamaan millään tasolla.

Nyt on tosin pakko mainita, että en lämmennyt Lungsillekaan kovin äkkiä. Veikkaan siis, että Ceremonialskin vain vaatii aikansa ja mielentilan, missä ennakko-odotukset eivät loisi levystä aivan toista mielikuvaa. Silti parin viikon kuuntelun aikana en ole saanut yhtään mitään irti, vaikka kuinka olenkin helposti höynäytettävissä, kun kehiin vedetään isoa ääntä ja tunnetta. Vieläkään en erota kappaleita toisistaan, enkä ole päässyt yli liiallisesta pituudesta. Aika paha merkki pop-levylle.

Real Estate - Days

2011-11-06T16:42:00.001+02:00

Saadaanhan sitä indietä tähänkin blogiin kaiken räpin ja hevin sekaan. Vaikka Real Estate on kerännyt jo blogi- ja kaikkea muutakin rakkautta, niin sunnuntai on juuri oikea päivä hehkuttaa bändin tuoreinta levyä. Days kun on täynnä leppoisaa kitarointia, joka rauhoittaa stressaantuneen ja ahdistuneen mielen.

Real Estaten pari vuotta sitten julkaistu debyyttilevy ei minua jaksanut juuri innostaa. Bändi oli vain "ihan kiva", eikä siitä juuri kertakuuntelua enempää jaksanut innostua. Days ei tee mitään uutta verrattuna debyyttiin, mutta nyt biisit ovat sen verran parempia, että innostumista on todella vaikea välttää.

Levyn aloituskappale Easy kuvaa levyn yleistunnelmaa todella hyvin. Koko levy on yhtä rennon leppoisaa poppailua ja jos en aiemmin ole juuri tässä blogissa arvostanut kitaristeja, niin Real Estaten kitaristeille tulee nyt rakkautta todella paljon. Jos biiseissä ei olisi yhtä komeita kitarakuvioita kuin niissä nyt on, niin bändistä ei juuri jaksaisi innostua.

Yksittäisiä biisejä levyltä on lähes turha nostaa esiin, koska koko levy on aivan yhtä ihana, mutta pakko on silti hehkuttaa erikseen videobiisi It's Realia. Miten ihmeessä jenkkibändi voi kuulostaa enemmän Liekiltä kuin Liekki nykyisin? Kuunnelkaa nyt vaikka. Plussaa myös koiravideosta! Kissojen ylivalta indievideoilla pitää saada nujerrettua.

Real Estaten kakkoslevy oli oikein mukava kitarapop-ylläri syksyyn ja suosittelut tulevat myös täältä. Jos Teenage Fanclub ja nössöpop noin muutenkin uppoaa, niin kannattaa varautua ihastumiseen jo nyt. Jos joku Real Estatesta nyt lukee tätä ja Google Translator toimii jotenkuten, niin tehkääs lisää koiravideoita! Vaikka levy on jo vuoden parhaimmistoa, niin nousette lempibändikseni heittämällä, jos laitatte lisää koiria videoillenne.

Black Star shines eternally

2011-11-05T11:54:00.000+02:00

One Two Three

Mos Def and Talib Kweli

Came to rock it on to the tip top

Best alliance in hip hop!

Eilen valahti kirjaimellisesti kakit housuun, kun Facebook-feediin osui uutinen, jonka kuulemista olen jo tovin odotellutkin. Mos Def, joka nykyisin tunnetaan nimellä Yasiin Bey ja Talib Kweli julkaisivat 13 vuotta sitten yhdessä levyn Black Star-nimen alla, joka on helposti kaikkien aikojen hip hop-albumien top kympissä. Ensi vuonna saadaan vihdoin seuraaja tuolle levylle.

Black Starin comebackista on turha puhua, koska Black Star ei koskaan lopettanut. Sekä Mos että Talib ovat esiintyneet toistensa keikoilla yhdessä vetäen Black Starin biisejä ja uusia biisejä on tuolla nimellä aina silloin tällöin tippunut, mutta kokonaisesta levystä tai edes yhteiskiertueesta ei ole sitten vuoden 1999 puhuttu, joten ei varmaan tarvitse enempää korostaa uutisen olevan melkoisen odotettu.

Uutta materiaalia ei tarvitse odotella edes ensi vuoteen, koska jo kuukausi sitten miehet kävivät esittämässä täysin uuden biisin Fix Up Colbert Reportissa, jonka tuottajana on Madlib. Biisi on helposti parasta räppiä mitä olen tämän vuoden aikana kuullut ja soundillisesti se jatkaa täysin siitä, mihin kaksikko debyytillään jäi.

The Colbert Report
Get More: Colbert Report Full Episodes,Political Humor & Satire Blog,Video Archive

Nyt sitten pitäisi olla vain kärsivällinen ja jäädä odottamaan levyä. Sillä aikaa voikin muistella vanhaa taikaa ja rukoilla, että duo saapuisi näyttämään taikaansa edes johonkin Suomen lähelle. Tämän näkeminen livenä kun olisi kokemus, jonka jälkeen voisi kuolla onnellisena.

The Colbert Report
Get More: Colbert Report Full Episodes,Political Humor & Satire Blog,Video Archive

Nyt loppuu sanat. Turvaudun siis giffiin.

James Blake - Love What Happened Here

2011-11-03T19:35:00.001+02:00

Vuosi 2011 on James Blaken: huikea debyyttilevy, huikea keikka Flow'ssa, kelpo EP ja loppuvuodesta saadaan vielä mieheltä uutta materiaalia. R&S, joka julkaisi miehen Klavierwerke- ja CMYK-ep:t, julkaisee 11. joulukuuta mieheltä uuden sinkun, Love What Happened Here,. A-puoli on omistettu nimibiisille ja b-puolella kuullaan biisit At Birth ja Curbside. Ne jotka kaipasivat mieheltä muutakin kuin soundirunkkausta ja vokooderi-leikittelyä, niin nyt saatte sitä mitä kaipasittekin. Sinkun nimibiisi kun on lähempänä vanhojen EP:den soundia, kuin albumia ja viimeisintä Enough Thunder ep:tä ja At Birth on jo aika tanssittavaa soundia.

Love What Happened Here ja At Birth ovat jo vuotaneet nettiin radiorippeinä, joten katsastakaapas ne tuosta alta. Ei varmaan ollut kovin suuri ylläri, että meikä on aivan taivaissa näiden biisien jäljiltä. Varsinkin At Birth on mieletön killeri!

Draken kakkonen - olisko kova?

2011-11-01T21:32:00.001+02:00

Vaikka vuotta 2011 on jäljellä vielä pari kuukautta, niin silti otan parin lauseen verran katsetta jo kohti ensi vuotta. Minä kun sanon, että r'n'b tulee olemaan ensi vuoden todellinen crossover-genre. Ensiaskeleita ollaan jo otettu ja kunhan hommat lähtevät kunnon nousuun, niin juustolta, hattaralta ja ällötykseltä ei välty kukaan.

Yritäpä tästä rakentaa aasinsilta Drakeen. Draken vuosi sitten julkaistu debyytti osoitti miehen osaavan räpätä että laulaa sielukkaasti. Levy ei kumminkaan ollut mielestäni kovinkaan kummoinen, vaikka muutaman oikein mojovan hitin sisälsikin. Kakkoslevyn ensimmäiset biisinäytteet antavat kumminkin odottaa melkoista kehitystä.

Ensimmäinen maistiainen Marvins Room on niin ajanmukaista The Weeknd-soundia, että hipsterien viikset heilukoon, mutta herkkä ja rauhallinen tunnelma kelvannee myös NRJ:tä kuunteleville perushemmoille. Itsehän diggaan biisistä todella paljon. Näin sitä herkkää ero-ärränpeetä tehdään! Videoversio on muuten kaksi ja puoli minuuttia lyhyempi kuin albumiversio, joten tsekatkaa jälkimmäinen Spotifysta.

Herkän erobiisin jälkeen tuli Headlines, joka on ihan räp. Video on kliseepommi ja biisi sitä itseään. Biitti on kyl kova ja Draken flow'ssa on sellaista Lil Wayne-vibaa, mikä saa fiiliksen helposti nousemaan.

Kolmas maistiainen on myös ihan räp ja sillä ollaan saatu jo vierailijakin mukaan. Cash Moneyn naisvahvistus Nicki Minaj käy vetämässä bad bitch-versen, jollaisia naiselta kaipaan aina, kun nimi jossain vilkkuu. Nyt ollaan kaukana Super Bassista.

Drake - Make Me Proud Feat. Nicki Minaj by octobersveryown

Nyt sitten väläyttelen ennustajan skillejäni jälleen ja ennustan Draken levyn pistävän listat sekaisin Jenkkilässä ja räppifanit varovaisesti uskaltavat jo innostua miehestä. Itse löydän sopivan määrän hyviä biisejä, jotta voin sanoa pitäväni levystä, mutta ei siitä miksikään vuoden parhaiden listoille rynnijäksi ole. Kun r'n'b-villitys lähtee kunnolla käyntiin, niin Drakekin siirtää riiminsä syrjään ja miehestä tulee The Weekndin mainstream-versio. Nyt mies on joku edellämainitun ja Lil Waynen hybridi.

Kakkoslevy Take Care julkaistaan 15. päivä kuluvaa kuuta.

Mastodon ja päivän hymyilyttävin uutinen

2011-10-31T21:01:00.001+02:00

Tätä ollaan odoteltu jo aika pirun pitkään, nimittäin Mastodonin omaa headliner-keikkaa Suomessa ja ensi tammikuussa se vihdoin toteutuu. Kahteen kertaan! Bändi veti Tavastialla joskus vuonna kivi ja nakki (2005 tai 2006) ja sen jälkeen yhtyettä on voinut nähdä vain lämppäämässä Iron Maidenia tai Metallicaa. Niin ja Sonispheressa varmaan joka ikisenä vuonna, kun kyseinen festivaali on vain Suomessa järjestetty.

Vaikka keikkauutisen nähdessäni pomppasinkin riemusta ilmaan, niin silti bändi saapuu mielestäni epäotolliseen aikaan. Edellisen levyn myötä tehdyt "An Evening With Mastodon"-keikat olisivat meinaan olleet aika pirun päräyttäviä visuaaleineen ja kahtia jaettuine setteineen. Alku kun olisi ollut pelkkää Crack The Skyeta ja toinen puolisko vanhoja biisejä. Niin ja olisihan se Mastodonin, Deftonesin ja Alice In Chainsin yhteiskiertuekin ollut ihan kiva nähdä täälläkin päin maailmaa.

Mastodon saapuu siis sekä Tampereelle Pakkahuoneelle 11. tammikuuta ja päivää myöhemmin on vuorossa Helsingin The Circus. Molempien keikkojen liput kustantaa 40€ ja liput tulevat ensi maanantaina myyntiin. Jos tämän hetken paras metalliyhtye kiinnostaa, niin läsnäolo on vähän niinku pakollista. Todisteita ukkojen neroudesta - ja karvaisuudesta - voi katsella tuosta alta.

Loppuun voin jakaa mielipiteeni yhtyeen viimeisimmästä albumista The Hunterista. Olen täysin samaa mieltä kaikkien arvostelijoiden kanssa: taattua Mastodon-laatua, tosin jokin punainen lanka biisien välillä olisi ollut kiva. Sen voi kuunnella myös itse ja päättää onko Metsästäjästä mihinkään.

Paranoid Pyhimyksen sanoin

2011-10-30T21:19:00.001+02:00

Mitä jos sun ovesta astuis joku vitun hullu
ja se löis sua naamaan
ja sun vaimoo naamaan
ja sun koiraa naamaan

Haluatteko leppoista sunnuntaimusaa? Kannattaa siinä tapauksessa vaihtaa blogia, koska Pyhimyksen Paranoid on kaikkea muuta kuin leppoista riimittelyä. Paranoid on täynnä vihaa, itseinhoa, väkivaltaa ja synkkyyttä.

Pyhimyksen neljäs ja viimeinen soololevy on kokonaisuus, josta ei vieläkään oikein osaa sanoa mitään fiksua. Levyn synkkyys on niin päällekäyvää, että se pääsee vielä kymmenennellä kuuntelukerrallakin yllättämään. Synkän ja väkivaltaisen sanaston vastapainona ei juuri ole mitään keventävää, mutta Pyhimyksen riimit ja sanaleikit ovat niin päräyttäviä, että levyn pariin palaa, vaikka juuri sillä hetkellä kaipaisi jotain muutakin kuin itseinhoisen ihmisen väkivaltafantasioita.

Paranoidia kuunnellessa joutuu koko levyn hämmästelemään Pyhin hurjia riimejä. Edellisten levyjen runomaiset ja kryptiset lyriikat ovat astuneet sivuun, kun nyt räpätään suoraan ja sellaisella vimmalla, että kuulijalla on tekemistä pysyä perässä. Suoruus ei kumminkaan ole laimentanut Pyhiä, vaan edelleen viittauksia viljellään hurjaa tahtia ja riimit ovat tavallista angstausta kekseliäämpiä. Biitteihinkin ollaan saatu hienosti vangittua levyn kiero ja ankara tunnelma.

Ihmettelen yhä edelleen, miten ihmeessä Pyhimys on onnistunut vuoden sisään tekemään kaksi levyä, jotka ovat omassa tyylissään lähes täydellisiä. Mediumin runollinen maailmanpohtiminen toimi erinomaisesti ja niin toimii Paranoidin angstinen ja nihilistinen tykittäminenkin. Onneksi Pyhiä kuulee vielä Ruger Hauerin ja Teflon Brothersin mukana, koska muuten tulisi todella ikävä.

Ottakaahan levy haltuun, mutta sitä ennen katsokaa levyn videot. Propsit Ruger Hauerista ja Paska Sohvasta tutulle Paperi T:lle jälkimmäisestä. Hienoa jälkeä!

Moottoriturvat

2011-10-26T19:16:00.000+03:00

Vastakkainasettelu on lähes väistämätöntä, kun kaksi saman tyylisuunnan artistia julkaisivat lyhyen ajan sisällä albuminsa. Viime keväänä, eli lähes ikuisuus sitten sekä suomalainen Felix Zenger, että englantilainen Beardyman julkaisivat debyyttialbuminsa. Se minkä takia kummatkin albumijulkaisut ovat tavallista kiinnostavampia on se, että molemmat ovat beatboxaajia, jotka luovat musiikin pelkällä suullaan.

Vaikka voisi luulla, ettei Zengerillä ja Beardymanilla ole mitään eroa, niin miehet eroavat todellisuudessa toisistaan kuin yö ja päivä. Zenger on muusikko ja Beardyman on silkka showmies. Zenger on beatboxaustaan vain instrumenttina, kun taas Beardyman tietää olevansa jonkin sortin gimmick, ja käyttääkin sitä hyväkseen häikäilemättä.

Miesten levyillä eron kuulee lähinnä vain siinä, että Beardyman on lisäillyt levylleen vitsi-skittejä väliin. Muuten levyt ovat melko samankaltaisia. Kumpaakin levyä kuunnellessa unohtaa hyvin äkkiä, että levyn instrumentit on tehty suurimmaksi osaksi suulla. Sen verran paljon ääntä ollaan miksattu, sämplätty ja loopattu, että lopputulos kuulostaa siltä kuin se olisi tehty ns. aidoin soittimin, mikä toki on saavutus sinänsä, koska pelkkää eri äänillä brassailua ei jaksaisi levyltä kovin kauaa kuunnella.

Tyylitkin ovat aivan yhtä "all over the place", kun levyjä lähtee vertailemaan. Zenger pysyttelee ehkä lähempänä hip hopia ja triphopia levyllään, kun taas Beardymanin levyn voisi heittää jonnekin drum 'n' bassin ja dubstepin välimaastoon. Yhtenäistä kokonaisuutta levyiltä on kumminkin aivan turha odottaa ja se onkin molempien levyjen suurin ongelma. Yksittäisiä helmiä on helppo etsiä, mutta kokonaisuutena ei kumpaakaan levyä jaksa kuunnella millään. Beardymanin kohdalla ongelma vielä korostuu, kun levy on 70 minuuttia ja 20 biisiä sisältävä möhkäle, joka hortoilee tyylistä toiseen kuin viikonloppusoturi Vaasankadulla lauantaiyönä.

Ongelma on myös levyjen hyvin piilotetussa tekotavassa. Koska molemmat eivät ole halunneet tehdä levyä, joka olisi pelkkää beatboxausta, niin biisejä lähtee väistämättä vertaamaan "oikeisiin" tuotoksiin samasta genrestä, eikä Zenger tai Beardyman pysty tekemään oikeastaan mitään, millä erottautuisivat edukseen. Onhan sekin jo tietty saavutus, että suulla soitettu levy on samalla viivalla kuin ns. "oikeat levyt", mutta ei se musiikista valitettavasti yhtään parempaa tee.

Vaikka miesten debyyteistä ei musiikillisesti paljoa muisteltavaa jää, niin loppuun on pakko arvostaa niiden pioneerityötä. Nyt kun ovi on avattu taiteellisesti kunnianhimoiselle beatboxaukselle, niin tulevaisuudessa niin Zengeriltä, Beardymanilta kuin tulevaisuuden tekijämiehiltä voi odottaa todella kovia näyttöjä. Beatboxaajat voivat olla paljon muutakin kuin niitä biittikoneita, jotka jeesaavat räppäriä. Livenähän molemmat herrat ovat todella vakuuttavia, joten laitetaas parit esimerkit loppuun, jotta tämä ei ihan haukkumiseksi menisi. Levyt voi tsekata Spotifysta, kun klikkaat tätä (Felix) ja tätä (Beardy).

Kornstep & Metallicamachinemusic

2011-10-25T14:35:00.001+03:00

Tänä vuonna metallifanit ovat hieroneet silmiään ja kaivelleet korviaan kahden lievästi sanottuna yllättävän duon syntymisen myötä. Kornin ja Skrillexin sekä Metallican ja Lou Reedin yhteistyö on herättänyt keskustelua jo pitkään ja ihan syystä.

Korn tarpoi todella syvissä vesissä koko viime vuosikymmenen. Järkyttävän kallis ja myöhästellyt Untouchables floppasi ja sen jälkeen bändi on tehnyt toinen toistaan huonompia levyjä hukaten itsensä aivan totaalisesti. Yhteistyö Skrillexin kanssa kuulosti ennakkoon vanhan putken jatkumiselta. Get Up! oli vähän blaah, mutta toinen biisijulkistus tulevalta levyltä sen sijaan on parasta, mitä bändi on saanut aikaiseksi sitten Issuesin, ja siitä on aikaa todella kauan. Narcissistic Cannibal kuulostaa jopa yllättävän tuoreelta ja vihdoin siltä, että bändi tekee musiikkia vapautuneesti välittämättä menneisyyden taakoista ja Skrillexin trademarkwobblet sopivat biisiin yllättävän hyvin. Toimii jopa vanhalle fanille!

Loutallica tai Metallicamachinemusic, ihan kuinka tahansa Lulua haluaakaan haukkua on taas ehkä epäonnistunein yhteistyö musiikkihistoriassa ikinä. Ymmärrän kyllä, että Metallican jätkistä on varmaan todella uutta ja inspiroivaa, kun he pääsevät soittamaan Reedin kaltaisen avantgardistin kanssa, mutta kun kuuntelijasta tämä ei ole inspiroivaa, eikä edes miellyttävää. Ylipitkät biisit eivät etene mihinkään, Reed kuulostaa Abe Simpsonilta ja Metallica soittaa kuin jurrisissa jameissa. Levy kun kuulostaa kokonaisuudessaan vielä siltä, että Reedin ylijäämäjäpinät ja Metallican varastoista löytyneet jamittelut ollaan vain lyöty studiossa yhteen välittämättä sen kummemmin siitä, meneekö ajoitukset nappiin tai laulut nuottiin. Lopputulos on suurempi katastrofi kuin Chinese Democracy, joka on jo todella paljon sanottu.

Lulua voi kuunnella vielä jonkin aikaa Metallican sivuilta. Jos haluaa koko levyn kiteytettynä noin minuuttiin, niin kannattaa kuunnella Frustrationia suunnilleen kohdasta 2.30.

Paljon puhetta, vähän asiaa

2011-10-24T17:36:00.000+03:00

Tänään minulla ei ole teille paljoa asiaa, mutta aiheita on monta.

M83:n toisen Suomen keikan liput tulivat tänään myyntiin ja omani ovat sähköpostissani. Olen missannut jo kahdesti tämän ranskaelektron tulevan messiaan, mutta nyt toivottavasti ei tule mutkia matkaan, niinkuin kahdella aikaisemmalla kerralla. Odotukset ovat semikovat, vaikka tuore Hurry Up, We're Dreaming ei ole auennut juuri ollenkaan. En kumminkaan luovuta, mutta jo nyt voin sinetöidä mielipiteeni siitä, että Saturdays = Youth on kovempi. Midnight Cityn video sen sijaan on aika supér cool!

Jatketaan vielä hetki M83:ssa, koska jo pidempi tovi sitten kaverini linkkasi yhden kovimmista mashupeista hetkeen. Tiedän, että mashupit ovat todella passé, mutta White Panda, joka kai on aika tekijänimi näissä piireissä, miksasi Kanye Westin Good Lifen ja M83:n Midnight Cityn yhteen todella tyylikkäästi. Biisiä on vaikea olla laittamatta repeatille, se on niin kova!

Jatketaan tänään julkaistujen levyjen namedroppaamiseella. Aikamoinen ruuhka on levykaupoissa, kun hyllyille tulivat samaan aikaan Coldplayn Mylo Xyloto, Tom Waitsin Bad As Me ja Justicen Audio, Video, Disco. Ainoastaan Justice löytyy tästä porukasta vielä toistaiseksi Spotifysta, mutta tsekatkaas nyt edes se täältä. Oma fiilis on lievästi pettynyt, koska Cross on edelleen yksi lempilevyistäni viime vuosikymmeneltä ja kolmen vuoden takainen Provinssin keikka oli silkkaa tajunnanräjäytystä alusta loppuun, mutta Audio, Video, Discosta tulee parhaimmillaankin mieleen vain ja ainoastaan kasari-italoleffojen soundtrackit. Ja siis vain parhaimmillaan. Huonoimmillaanhan tuo on vain paskaa soft rockia koneilla. Nimibiisi on edelleen mielestäni ihan jonninjoutavaa läpsyttelyä.

Coldplayhin ja Tom Waitsiin palaan vielä myöhemmin, mutta tälleen alustavasti voin sanoa pitäväni molemmista. Kyllä, jopa Coldplaysta, vaikka kovasti yrittävätkin tehdä jonkinlaista naurettavuuden maailmanennätystä massiivisuudellaan koko levyn ajan. Loppuun vielä Paradisen video, joka on naurettava vain typerällä tavalla.

Niin ja Anzi antoi minulle "blog with a substance"-tunnustuksen. Kiitän! Menkää Anzin blogiin etsimään sitä sisältöä tämän jälkeen.

Stereo Soul Future

2011-10-23T11:53:00.001+03:00

Kyllähän sitä näköjään sähköpostistakin voi löytää helmiä. Bostonilainen Stereo Soul Future laittoi promomeiliä meikäläiselle ja ukkojen puolesta se kannatti, koska minä tykkäsin heidän musiikista niin paljon, että haluan sitä teille jakaa.

Stereo Soul Future soittaa omiin korviini powerpopilta kuulostavaa musiikkia, jota he itse vertaavat Wilcoon, Spooniin ja Super Furry Animalsiin. Itse heittäisin vaikutealtaaseen mukaan myös The Posiesin ja Supergrassin. Tästä sopasta bändi luo tarttuvaa ja hilpeää poppia, joka ei välttämättä tee mitään uutta, mutta sen verran paljon biiseillä on jippoja, ettei tätä pelkäksi kierrätykseksi voi haukkua.

Bändi julkaisi vasta kolmannen levynsä Ghost in The Nightin kuuden vuoden tauon jälkeen. Niin kuin jo aiemmin totesin, bändin nimi ei soittanut mitään kelloja, joten aiemmat albumit Vital Signs ja Red Tree Music tuskin mitään hittejä olivat edes "piireissä". Se on harmi, koska Ghost In The Nightin perusteella tämä on niin valmis bändi kuin bändi voi vain olla. Soundissa on sopiva määrä klassisuutta ja ajattomuutta, sekä sitä silkkaa powerpopia. Kuunnelkaa vaikka If I..., Sunday Morning ja levyn "räyhäbiisi" Watching Circles.

Jos ajat olisivat toiset, niin voisin hyvin kuvitella Stereo Soul Futuren soivan Radio Helsingissä tehosyötöllä. Nyt bändin löytävät tai ovat löytämättä ne naavaparrat, jotka muistelevat The Posiesin 90-luvun Tavastian keikkoja kyynel silmässä ja käsi sydämellä. Näin hengissä powerpop on. Minä kumminkin tykkään todella paljon ja parasta olisi, jos joku muukin tästä bändistä innostuu.

Valitusvirren jälkeen laittakaa levy kuunteluun tuosta alta ja jos oikein avokätisiksi haluatte, niin Bandcampista levyn voi ostaa diginä tai 200 kappaleen rajoitettuna cd:nä. Soundcloudista löytyy myös muutamat näytteet edellisiltä levyiltä. Minä suosittelen, kuten varmaan on tullut jo todella selväksi.

Ghost in the Night by Stereo Soul Future

---------------------------------

Ai niin, kuten Anna sanoisi. Minä kirjoittelen nykyisin myös Levy päivässä-blogiin. Avauskirjoitukseni on Noel Gallagherin soolosta, joten suosittelen suuntaamaan myös sinne. Jotain juttuja, mitä olen tänne ajatellut saattaa mennä sinne, mutta tuskinpa mitään suurta muutosta tulee. Ja noin muutenkin se on seuraamisen arvoinen blogi, vaikka itse sanonkin. Hopihopi siis!

Biophilia - eli kuinka salamarakastuin, tajusin ihastukseni puutteet ja opin olla välittämättä niistä

2011-10-19T19:46:00.001+03:00

Björkin Biophilia on levy, joka otti haltuunsa ensikuuntelulla todella huumaavasti. Olin todella lumoutunut pehmeisiin ja syviin bassoihin, Björkin ääneen, heleisiin ja villeihin taustoihin sekä hienosti toimivaan teemaan. Kävi vain niin, että salamarakkaus hiipui vähän. Aloin nähdä puutteita, mitä en aiemmin nähnyt. Oliko aiempi hehkutukseni aivan turhaa?

Sanotaan nyt ainakin se, että Biophilia on rutkasti parempi kuin tätä edeltänyt Volta. Se jos mikä oli täysin suuntaan ja toiseen hortoillut sekametelisoppa, josta kukaan ei tiennyt, mikä sen piti olla. Siihen nähden Biophilia on ihailtavan yhtenäinen levy, vaikka kuinka huomiota yritettäisiin viedä iPad-sovelluksilla ja oudoilla instrumenteilla kokonaisuudesta johonkin täysin toissijaiseen.

Biophilian hienous omiin korviin on sen todella ajaton soundi, joka kumminkin ottaa elementtejä nykyisistä musiikkitrendeistä. Syvältä murisevat bassot olkoon yksi esimerkki niistä. Ajattomuudesta kielii myös levyn todella hieno tunnelma. Levyn rauhallinen ja eteerinen soundi pakottaa rauhoittumaan ja keskittymään, mikä on nykyisessä hyperaktiivisessa maailmassa todellinen hyve levylle. Se myös kielii kokonaisuudesta, jonka heikoimmatkaan lenkit eivät aiheuta inhoreaktioita.

Tosin ei käy kiistäminen, etteikö levylle olisi eksynyt ihan sekundaakin joukkoon. Keskelle levyä laitetut Dark Matter ja Hollow ovat vähän turhan yksipuolisia biisejä, jotka eivät pysty vetoamaan yhtä vahvasti kuin alkupuolelta esim. Thunderbolt ja Cosmogony. Levyn ns. rajut raidat Crystalline, Sacrifice ja Mutual Core ovat myös vähän turhan erottuvia juuri rajuutensa vuoksi, tosin Mutual Core on levyn parhaimmistoa ihan helposti.

Taidan olla niitä harvoja, jotka voivat suhteellisen surutta ylistää Björkin Biophiliaa. Itseäni ei haitannut se, etten ole levyä kuunnellut iPad-applicationin kanssa tai jaksanut selata ja selvittää joka ikistä instrumenttia, mitä levyllä on käytetty, koska sillä ei rehellisesti sanottuna ole ollut yhtään mitään väliä, kun olen kuunnellut ja nauttinut Biophiliasta. Se on hyvä kokonaisuus, jossa on pari heikkoa lenkkiä, mutta verrattuna Björkin aiempiin kokeiluihin, Biophilia on selkeä onnistuminen. Onko se Björkin paras levy - niin kuin aiemmin hehkutin - siihen en vielä halua ottaa kantaa. Fiilikseni kun ovat vaihdelleet levyn suhteen jo pariinkin otteeseen. Tällä hetkellä nostan sen kyllä ihan kärkikahinoihin niin Björkin tuotannossa kuin vuoden parhaimpien levyjenkin kohdalla.

Kaiser Chiefs @ The Circus 14.10.11

2011-10-16T14:36:00.000+03:00

Heti Anna Calvin tunnelmallisen Tavastian keikan jälkeen alkoi Circuksessa bileet, joita yleisön reaktioista päätellen oli odotettu todella pitkään. Kaiser Chiefs sai arvoisensa vastaanoton.

Kaiser Chiefsien tehtävä on saada ihmiset pitämään hauskaa ja sen he totisesti osaavat. Keikan aloittanut Everyday I Love You Less And Less sai pitin pystyyn ja muunkin yleisön laulamaan ja pomppimaan mukana. Laulaja Ricky Wilsonin energinen esiintyminen liekitti yleisöä vielä kovempaan juhlimiseen ja parhaimmillaan Circuksessa olikin sellaiset perjantai-illan tanssit, ettei moisia ole vähään aikaan nähty.

Kahteen ensimmäiseen levyyn keskittynyt settilista toimi oikein hyvin. Muutamat tuoreemmat biisit rytmittivät keikalle mukavat lepotauot, mikä kertoo kaiken oleellisen uusien biisien laadusta. Ainoastaan Never Miss A Beat ja Little Shocks saivat jotain liikettä ja intoa aikaiseksi, mutta muuten biisit olivat aika keskinkertaista huttua. Huttuahan ne muutkin ovat, mutta ainakin toimivaa sellaista.

Kaiser Chiefsien maine kovana livebändinä ei ole valetta. Kyllä se on hurja bändi! Ricky Wilsonin mainitsinkin jo olevan energisemmän puoleinen setä, joka ei paikallaan pysynyt sekuntiakaan ja aina kun laulamiseltaan ehti sai mikkiteline kyytiä mitä erinäisemmin tavoin. Muu bändi pysytteli hitusen taustalla, mutta ei heitäkään voi miksikään seinäruusuiksi syyttää. Wilsonilla on vain karismaa ja esiintymislahjoja niin paljon, että väkisin muut tyypit jäävät taustalle.

Leedsin ylpeyden ensimmäinen keikka Suomessa oli odotuksien arvoinen ja näytti epäilijöille, että kyllä bändillä vielä paukkuja riittää. Kunhan vain levytkin olisivat jatkossa vähän parempia, niin bändin ei tarvisi turvautua nostalgiaan jatkossa.

Loppuun on pakko avautua yleisöstä. Indiepettereille kun pitäisi varmaan opettaa vähän pittikulttuuria. Circuksessa kun oli pitti, jossa hauskanpito tuntui olevan täysin toissijaista. Aggressioiden purku kaikkeen mahdolliseen tuntui olevan pääasia näille urpoille. Jos sinne pittiin mennään, niin pitäkää se homma siellä pitissä. Kukaan ei suutu siitä, jos välillä tullaan vauhdilla kohti sivullisia, shit happens, mutta kun jatkuvasti sai olla ottamassa jotain vastaan tai väistämässä, kun joku aivokalifi päätti laajentaa pitin reviiriä hirvittävällä tarmolla, niin pittaajat alkavat vituttaa hyvin äkkiä. Ja ihan näin sivusilmällä se toisten kunnioittaminenkin kannattaisi ottaa huomioon. Silloin kun joku on maassa, niin hoitakaa se kaveri ylös sieltä, ennen kuin homma jatkuu kahta kauheampana. Nyt tyypit kävivät tönimässä jengiä, jotka yrittivät nostaa kaatunutta ylös. Ihan oikeasti, ei näin!

Daivaajia voisi myös opettaa siihen, ettei siinä ihmisten käsien varassa kannata lähteä yrittämään vetämään breikkiliikkeitä. Sieltä tullaan hyvin äkkiä alas. Tämä valitus ei liity siihen, että sain jalan silmääni, se oli oma moka, koska en ollut valppaana, mutta jos haluaa ihmisten varassa olla pidempäänkin, niin pysy aloillasi. Näin sinulla ja sivullisilla on kivempaa. Kiitos.

Anna Calvi @ Tavastia 14.10.11.

2011-10-15T18:49:00.002+03:00

Anna Calvin debyyttivuosi on ollut melkoista näytöstä. Ensin kehuttu ensialbumi pääsi Mercury-ehdokkaaksi, ja nyt hän kiertää jo toista kertaa loppuunmyydyille saleille ympäri Eurooppaa. Eilen täysi Tavastia pääsi kokemaan nuoren ja lahjakkaan naisen musiikin magiaa.

Tavastialla nähtiin paljon vapautuneempi ja itsevarmempi Calvi kuin heinäkuussa Turun paahtavan auringon alla. Jos Ruississa sekä yleisö että artisti tuntuivat hakevan koko ajan kontaktia toisiinsa, niin eilen se kontakti löytyi sillä sekunnilla kun Calvi astui yleisön eteen. Suosionosoitukset biisien välillä olivat kovimpien joukossa, mitä tuolla klubilla olen koskaan kokenut, mikä ei haitannut Calvia yhtään, päinvastoin. Hymy oli herkässä.

Ja herkät olivat Calvin kädet kitarallakin. Jumankauta mitä soittoa! Se nainen on puhdas virtuoosi kitaransa kanssa, mikä tuli hyvin selväksi moneen otteeseen pitkin keikkaa. Silti keikan aikana ei tullut missään vaiheessa oloa, että nyt esitellään taitoja taidon esittämisen vuoksi, vaan jokaisen biisin aikana komeat kitarakuviot tukivat ja olivat biisejä varten.

Yhden asian tosin huomasin eilen, mistä monet ovat puhuneet jo aiemmin, mutta itse en ole sille juuri ajatuksia jaksanut uhrata. Calvin biisimateriaali on toden totta vähän turhan kapeaa. Se korostui Tavastialla, kun parhaat biisit olivat covereita. Varsinkin versiointi TV On The Radion Wolf Like Me:sta oli jäätävän huikea ja lisäsi alkuperäiseen aavemaisen tunnelman ja sellaisen määrän tunnetta, että TV On The Radion jätkät voivat haaveilla vain samasta. Samaan ei pystynyt yksikään Calvin omista kappaleista. Levyä kuunnellessa samaan ei tosiaan tule kiinnitettyä huomiota, koska Calvin debyyttilevy on niin vahva kokonaisuus, mutta kun biisit revitään irti kontekstista ja pistetään vertailtavaksi klassikkojen viereen, niin kyyti on kylmää. Ainoastaan Love Won't Be Leaving ja Desire pystyivät jotenkin pistämään hanttiin. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että Calvi on yhtyeineen todella lahjakas ja kunhan kokemusta kertyy lisää, niin omatkin kappaleet voivat takuulla olla vertailussa aivan rinnalla cover-kappaleidenkin kanssa.

Anna Calvin klubidebyytti Suomessa oli huikean hieno ja tekikin vähän pahaa jatkaa matkaa Circukseen, koska keikan tunnelmiin olisi ollut kiva jäädä pidemmäksikin aikaa. Toisaalta silloin olisi menettänyt melkoiset bileet, mutta niistä myöhemmin lisää. Nyt toivon vaan, että Calvi palaa Suomeen kakkoslevyn kanssa, jolla biisit ovat niin kovia, ettei jatkossa tarvitse sanoa, että coverit ovat parempia. Lahjakkuudesta ja taidosta se ei tule totisesti jäämään kiinni, mutta kestääkö pää, se jää vain nähtäväksi.

Calvi round 2 ja Kaiser Chiefs round 1

2011-10-14T14:19:00.000+03:00

Tänään keikkaillaan sitten ihan urakalla. Kaksi keikkaa yhden illan aikana kun on festareiden ulkopuolella harvinaista herkkua, mutta tänään se on mahdollista Helsingissä, ja molemmat aktit ovat todella herkullisia.

Viime kesän Ruisrockissa ihastuttanut ja blaahistuttanut Anna Calvi saapuu "intiimille klubikeikalle" Tavastialle ja itse odotan keikalta aika paljon. Ruississa homma toimi ihan hyvin, ja se johtui vain areenan turhan isosta koosta. Nyt kun miljöö on pienempi, niin keikka toiminee varmasti aika pirskatin hyvin.

Calvista sitten juoksujalkaa Narinkkatorin poikki The Circusiin, missä Leedsin ylpeys Kaiser Chiefs soittaa ensimmäisen Suomen keikkansa. Kun on kuunnellut taitavaa kitarointia ja tunteisiin vetoavaa tulkintaa, niin on ihan hyvä vaan hoilottaa Na Na Na Naa, ennustaa mellakoita ja pomppia jalat paskaksi.

Calvi on loppuunmyyty, joten Tiketin sijasta kannattaa suosia klubin edessä pyöriviä lippunsa kauppaajia. Kaiser Chiefsin keikalle lippuja on edelleen tarjolla, joten hopihopi hommaamaan omasi. Jatkot sit Poplifes!

Massive Attack + Burial = Four Walls

2011-10-10T21:29:00.001+03:00

Massive Attack julkaisi kohta kaksi vuotta sitten viimeisimmän albuminsa Heligolandin, jonka julkaisun yhteydessä lupailtiin, että levystä tulisi remix-versio, josta vastaisi kulttisankari Burial. Remix-levy unohtui lunastamattomien lupausten joukkoon kuten Burialin DJ-Kicks-levykin, mutta mitäs tänään tupsahti eetteriin.

Four Walls on Massive Attackin ennenjulkaisematon biisi, jonka Burialin remixaama versio julkaistaan viikon päästä 12"-sinkkuna, jonka b-puolena on Paradise Circusin remix. Tätä kaikkea mainostetaan Massive Attackin ja Burialin yhteistyönä. Mitä, kysyin minä, kunnes kuuntelin biisin.

Four Walls kuulostaa ihan Burialilta, mikä nyt on biisin luonteen ottaen ihan ymmärrettävää. Massive Attackista ei oikeastaan muistuta mitkään muut kuin vokaalit, joiden oletan kuuluvan Martina Topley-Birdille. Burialista muistuttaa myös biisin olemus: se ottaa pauloihinsa ja hypnotisoi täysin, mutta ei kumminkaan paljasta syvintä olemustaan. Parin kuuntelun jälkeen on edelleen sellainen olo, että tämä on vain 12-minuuttia äärimmäisen synkkää hissimusaa helvetistä. Koukutti silti.

Biisi julkaistaan vain tuhannen kappaleen rajoitettuna painoksena ja sitä saa ostaa nyt Vinyl Factoryn sivuilta. 25 punnan hinta vetää tosin aika hiljaiseksi, vaikka kuinka olisi kultaa tungettu mukaan. Olisko se remix-levy muuten nyt sit oikeasti tuloillaankin?

Enough Thunder

2011-10-07T10:24:00.002+03:00

Pidetään hommat taas yksinkertaisina: James Blake, uusi EP, stream, olkaa hyvät.

Onko se yhtä hyvä kuin levy? Ei. Onko se silti "parasta ikinä"? On.

Kohokohdat: Fall Creek Boys Choir, A Case Of You ja Enough Thunder

Propsit Andylle, joka tästä jo eilen postasi.

Tom Waits herkkänä, Florence naamioituna ja Björk kuussa

2011-10-04T21:27:00.003+03:00

Koska tällä hetkellä rästissä olevien velvoitteiden ja toimien lista on Olympiastadionin tornin kokoinen, teen jälleen laiskan miehen teon ja pistän parit biisit tälleen samaan pakettiin.

Aloitetaan Tom Waitsilla, jonka uuden levyn julkaisu ei ole enää kaukana. Bad As Me alkaa näiden esimaistiaisten perusteella vaikuttamaan Waitsin uran helpoimmalta levyltä. Back In The Crowd kun on oikeastaan aika kaunis balladi, missä mariachi-henkiset kitarat luovat hauskan kepeän tunnelman. Hienoa nähdä, että vanhasta räkäkurkusta löytyy myös herkkä puoli.

Florence + The Machine on myös julkaissut tulevalta albumiltaan toisen singlen, Shake It Out. What The Water Gave Me oli ja on edelleen huikean hieno kappale, jonka ylittämiseen Shake It Outilla ei ole mitään rahkeita. En nyt sano, että biisi olisi huono, mutta vähän mitäänsanomaton rallatteluhan tuo on. Video tosin tukee hienosti biisiä ja tunnelmaan pääsi paremmin sisään sitä katsellessa.

Tuleva albumi Ceremonials julkaistaan noin kuukauden päästä. Eiköhän lisää paljastuksia tule, kun julkaisu lähenee.

Sitten levyyn, jota ei tarvitse odottaa enää viikkoakaan. Björkin Biophilian biisipaljastukset ovat olleet toinen toistaan parempia, Viruksen ollessa jo klassikko syntyessään. Viikko pari takaperin levyn avausraita Moon sai musiikkivideon, joka voisi olla aika paljon parempikin, kun miettii miten paljon levyyn ollaan satsattu noin muuten. Ainakaan minua ei kiinnosta katsoa säkkärätukkaista Björkiä laulamassa kameralle, kun välillä ruutuun lävähtää kuu. Biisi itsessään on myös vähän tylsähkö yksittäisenä irroituksena, mutta levyn avauksena taas hyvä tunnelmanluoja.

Ihan näin meidän kesken voin muuten sanoa, että Biophilia on juuri niin hyvä, kuin olen uskaltanut sitä hypettääkin. Ehkä voin sanoa sen olevan jopa Björkin paras levy. Mut tää pysyy sit ihan meidän välisenä, okei?

Tää on sitä räppii!

2011-10-03T21:36:00.000+03:00

Indievinkujat, hevipetterit, himmailijahillat ja konejonet, nyt on paras lähteä muualle.

Tein viime keväänä yllättävää suosiota keränneen sata lempibiisiäni yhteen niputtaneen Spotify-listan, joka saa nyt epävirallista jatkoa. Tämän päivän turkulaiset ovat fiilistelleet omaa gangsta-iltamaansa, joten siitä inspiroituneena olin aika räppipäissäni. Nyt tämä päisyys purkautui sadan parhaan räppibiisin listaksi. Sataan biisiin mahtuu todella paljon biisejä, joten tässä on varmasti kaikille räppipäille jotain. On old skoolia, on gangstaa, on boombapia, on Suomi-räppiä, on crunkia, on guilty pleasureita ja kaikkea muuta päräyttävää räpäytystä.

Jos ja kun haluat listan kuunneltavaksi, niin sen saat tästä linkistä. Koska Spotify on ankea paska, niin loppuun ne pari olennaisuutta, jotka tuonne kuuluisivat ehdottomasti, jos vain kokoelmista löytyisivät.

Metals

2011-10-02T23:15:00.000+03:00

Leslie Feist ei ole koskaan ollut elämäni suurin artistirakkaus. Naisen toinen albumi The Reminder, joka oli myös hänen läpimurto, tuntui olevan jokaisen lempparilevyjä pitkän aikaa, mutta itse en siihen koskaan päässyt ihan täysiä sisälle. Huikean hienoja kappaleitahan levy sisälsi, mutta en siihen kokonaisuutena koskaan päässyt jyvälle. Kolmosalbumi Metals ei siis ollut odotuslistani kärjessä, mutta kuten nyt syksyllä tuntuu tapahtuneen jo aika pirun monen levyn kohdalla, tämäkin levy pääsi yllättämään ja vielä todella positiivisesti.

En todellakaan ole mikään singer-songwriter genren suurin fani, enkä edes folkin, mutta Feistilla on hieno kyky luoda vangitsevia kappaleita ja hypnoottisia tunnelmia. Metalsilla hän onnistuu tässä parhaiten. Metals kun pysyttelee rauhallisissa ja melankolisissa kappaleissa koko kestonsa. Muutama irtiotto levyllä on, kuten aiemmin julkaistu How Come You Never Go There ja A Commotion, joista ensiksi mainittu on inhokkini levyltä. A Commotion on taas todella mainio kappale hienon rytmityksensä ansiosta.

Jos edellinen albumi The Reminder ajoittain räiskähteli ja maalaili villejä kuvioitaan väripaletin joka skaalalla, niin Metals pysyttelee jossain harmaassa ja mustassa, eikä todellakaan räisky. Nyt tarvotaan syvällä, mutta ei kumminkaan masentavissa vesissä. Levyn avauskappale The Bad In Each Other luo jo levyn tunnelman täydellisesti, vaikka onkin levyn selkeästi juurevin ja bluesahtavin kappale. Tällaista olisi mielellään kuunnellut lisääkin.

Se juttu mikä Feistin on erottanut edukseen muiden genrensä edustajien joukosta on biisien eläväisyys ja monipuolisuus. Biisit eivät turvaudu yhteen tai kahteen kikkaan, vaan biisit menevät moniin eri suuntiin ja pitävät kuulijan varpaillaan. Metalsilla tämä varsinkin korostuu, kun instrumentaatiot ovat välillä huikean isoja. Tunnelma ei kumminkaan rikkoudu näistä, vaan levy pysyy silti intiiminä.

Vaikka olen kuunnellut Metalsia todella intensiivisesti jo lähemmäs viikon, ja pidän siitä ihan mielettömästi, ja levy toimii niin kokonaisuutena kuin yksittäisiä biisejä sieltä täältä irroitellen, niin silti Feist ei aiheuta samanlaisia säväreitä kuin esim. Bon Iver. En tiedä johtuuko se levyn kylmyydestä ja melankolisuudesta, mutta haluaisin pitää tästä kyllä paljon enemmänkin. Se joku viimeinen silaus uupuu, joka toki voi paljastua vasta pidemmän ajan päästä. Silti jo nyt voin sanoa levyn olevan paljon parempi kuin The Reminder, joka nyt on vaatimattomasti vain klassikko tietyissä piireissä. Eli tiedätte mihin tarttua huomenna, kun levy virallisesti julkaistaan! Ennakkoonhan levyä voi kuunnella vielä tovin täällä.

Mites toi The Kooks?

2011-09-28T22:33:00.001+03:00

Viitisen vuotta sitten brittipop eli uutta kukoistustaan ja uusia bändejä syljettiin eetteriin kuin sieniä sateella. Osa oli tuomittu indie-landfilliksi saman tien ja osassa oli ihan potentiaalia. Sitten oli The Kooks. Bändin debyytti Inside In/Inside Out oli hyvää nuoruuden intoista kitararäminää ja bändillä oli vielä hitti, joka ylitti kaikki rajat. Naïve soi niin indiediskoissa, MTV:llä, Henkkamaukassa kuin pop-radioissakin ja sitten oli Luke Pritchard, keulakuva jota miehet kadehti ja naiset ihaili. Kaiken piti olla hyvin, mutta sitten tuli Konk.

Konkilla oli tasan kaksi hyvää biisiä: Always Where I Need To Be ja Mr. Maker. Muuten se oli silkkaa rehvastelua paskoilla biiseillä. Ketään ei enää kiinnostanut ja bändi vajosi unohduksiin. Tänä vuonna bändi pyrkiikin uuteen nousuun hivenen jopa anteeksipyytelevästi. Tuore levy Junk Of The Heart kun on rennointa ja popeinta The Kooksia ikinä. Ensisinkku Is It Me oli jo ihan kelpo avaus, vaikka tuntuukin kadottavan punaisen lankansa kertsissä aika totaalisesti.

Silti Junk Of The Heartissa on paljon hyvää, mitkä lupailevat bändin olevan paremmassa iskussa kuin koskaan. Levyn nimiraita on raukean letkeä pop-helmi, jollaisen toivoisi moni muu ihan tekijänimikin tekevän. Jo pelkästään tällainen kappale nostaisi bändin kuin bändin a-sarjaan pysyvästi. Seuraava kappale How'd You Like That soi jo paljon iskevämmin, mutta ei yhtään sen huonommin. Ei todellakaan mikään klassikkoraita, mutta oikein kelpo veto. Näistä lähtökohdistahan tässä alkaa jo vähän innostumaan.

Ja turhaanpa sitä innostui. Loppulevy on aika mitäänsanomaton. Se on oikeastaan ärsyttävälläkin tavalla vain ihan kiva. Biisit ovat kuunneltavia, mutta uppoavat äkkiä taustamusiikiksi, eivätkä jätä muistikuvia suuntaan taikka toiseen. Toisaalta on ihailtava sitä, että bändi ei ole lähtenyt toistamaan itseään, vaan on Junk Of The Heartilla pyrkinyt uudistumaan ja aikuistumaan rauhoittamalla itseään ja viemällä soundiaan lähemmäs "klassista pop-soundia". Ja onhan levyllä pari kivaa slovaria, joissa Pritchardin biisikynä alkaa olla jo aika tikissä. Harmi kyllä, ne on levyn loppupuolella, minne harvoin jaksaa levyn kanssa sinnitellä.

Junk Of The Heart on levy, joka palauttaa hitusen uskoa The Kooksin tulevaisuuteen. Vaikka levy jääkin keskinkertaisuuden suohon, niin silti bändi osoittaa muuntautumiskykyä ja ajoittain biisit pistävät aidosti hykertelemään. Ei siis kuopata The Kooksia vielä landfilliin, eikä kadehdita liikaa Lukea, vaikka se on kyllä aika prickhard.

Sokkotreffit Jens Lekmanin kanssa

2011-09-27T19:21:00.000+03:00

Jos popmusiikin kuunteleminen toimisi katolilaisuuden periaatteilla, olisin juuri nyt tunnustamassa syntejäni. Onneksi on internet, joten katumisen voi hoitaa tälläkin keinolla. Minä ja Jens Lekman kun ollaan vältelty toisiamme tähän päivään asti ja se on ollut selkeästi virhe. Meidän olisi pitänyt tavata jo paljon aiemmin. Meillä on selkeästi paljon annettavaa toisillemme.

Jens Lekmanin An Argument With Myself EP:hen tarttuminen on ollut paras tekoni vähään aikaan. EP:n nimikappale kun piristi synkkenevää syyspäivääni enemmän kuin mikään kirkasvalolamppu koskaan pystyisi. Ei EP:n muutkaan kappaleet toki huonoja ole, mutta kun tämä on vain niin täydellinen Graceland-rytmien ja melodioiden yhdistelmä, että ihan nyt kuulkaa vaan ihh.

Lähes välittömästi sain käskyn ylemmiltä tahoilta pistää miehen Night Falls Over Kortedala-albumi kuunteluun ja vaikka alkuun olin vähän, että eihän tää nyt lähde sitten yhtään käyntiin, kunnes sitten pamahti I'm Leaving You Because I Don't Love You. Jens, I'm not leaving you because I love you!

Menihän tämä nyt taas vähän hehkutteluksi ja kun pohjalla on tosiaan vasta kertakuuntelut sekä EP:tä, että albumia, niin tämän parempaan en pysty. Sen verran uskallan kyllä jo nyt todeta, että Jens tulee jäämään elämääni pitkäksi aikaa. Juuri tätä olen kaivannut synkkään syksyyn.

The times they are a-changin'

2011-09-26T00:00:00.001+03:00

Nyt alkoi tässäkin blogissa uusi aika. Tämä mies kun pyörittää tästä lähtien kahta blogia, tätä ja Cigarette burnsia. Jälkimmäinen on jonkun verran ennakkoon mainostamani leffablogi, jota ainakin kaksi ihmistä on odottanut. Oletan myös parin muun olevan ihan tyytyväinen siitä, että yhdessä blogissa on yhden aiheen jutut ja toisessa toisen. Ainakin itse olen todella tyytyväinen tällä hetkellä, vaikka uusi blogialusta onkin vienyt hermot useaan otteeseen.

Leffaihmisten kannattaa suosiolla siirtyä tuon blogin ääreen, koska vähitellen alan poistamaan tästä blogista vanhoja leffajuttuja, koska ne löytyvät myös Cigarette burnsin puolelta kommentteineen päivineen. Tämä blogi jatkanee vanhaan tuttuun malliin myös jatkossa. Päivittäkäähän siis syötteenne ja kaikkea muuta, se on menoo ny!

Sori tosta videosta, tilaisuus tekee varkaan. Fiilikset näette alta.

Strange Mercy

2011-09-25T15:06:00.000+03:00

Sillä välin, kun olen katsonut elokuvia ja kironnut tautisuuttani, olen myös kuunnellut levyä, joka tuntuu olevan sellainen runsaudensarvi, että tätä ei tule kovin äkkiä unohdettua. St. Vincentin kolmas albumi Strange Mercy kun pääsi yllättämään täysin ja samalla vakuutti todella paljon. Taiderock tekee kunniallisen paluun indiekentälle.

Strange Mercy ei ole ensitutustumiseni St. Vincentiin. Parin vuoden takainen puhkikehuttu Actor tuli tsekattua, mutta siitä ei ole jäänyt yhtään mitään muistikuvia. Kun tartuin Strange Mercyyn, oletin kuulevani singer-songwriter-hissuttelua jostain kumman syystä. St. Vincent on kaikkea muuta kuin hissuttelua, levy kun riuhtoo rytmeillään ja melodioillaan suuntaan jos toiseen, kuulostamatta kumminkaan hahmottomalta. Jo avauskappale Chloe in the Afternoon antaa jotain osviittaa siitä, että tällä levyllä ei mennä kovinkaan perinteisiä latuja.

Vaikka Strange Mercyn voisi luokitella taiderockin alle, niin levy ei silti ole vaikea tai erityisen vaativa. Melodiat ja rytmit ovat paremman sanan puuttuessa outoja, mutta biiseistä löytyy tarttumapintaa silti huikeat määrät. Levyä kuunnellessa ei tule oloa, että biiseissä tapahtuisi liikaa tai niillä ei olisi mitään punaista lankaa. Biisit pysyvät täydellisesti kasassa, vaikka instrumentteja ja rytminmuutoksia heitellään sekaan tuosta noin vaan, ja kaiken tämän lisäksi mikään ei kuulosta itsetarkoitukselliselta kikkailulta.

Nyt kun on sanottu levyn ihastuttaneet tekniset jipot, niin keskitytään nyt biiseihin. Edellisestä kappaleesta voisi päätellä, että levyn ansiot perustuvat pelkästään soittotaidon ihailuun, mutta väärässä olette. Strange Mercyn ensimmäisen puolikkaan kappaleista jokaisen voisi julkaista sinkkuna ja hittimittarit huutaisivat punaisena joka suunnassa. Melodiat ovat tajuttoman tarttuvia ja St. Vincentin lauluääni vetää puoleensa. Hittiputki kumminkin loppuu ja levyn toinen puolisko on omistettu hitaammille kappaleille, jotka eivät vakuuta samalla tavalla kuin levyn ensimmäinen puolisko. Hitaampien ja rauhallisempien biisien ongelma on juuri siinä, että kun alkupuolen on hämmästellyt ja ihastellut lähes suvereenia taituruutta, niin muut biisit kuulostavat tylsiltä.

Vaikka mielestäni Strange Mercy hitusen kärsii toisen puoliskon rauhoittumisesta, niin kyseessä on silti yksi vuoden parhaimmista levyistä. Yhtyeen taituruus on huikeaa kuunneltavaa ja kun levyllä ei edes sorruta pelkkään kikkailuun, niin minä olen valmis palvomaan Annie Clarkia yhtyeineen. Nyt pitäisi varmaan tutustua aiempiinkin levyihin?

Nevermind 20 vuotta

2011-09-24T17:00:00.000+03:00

Yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä rock-levyistä täyttää tänään 20 vuotta. Nirvanan Nevermindin merkitystä musiikin ja popkulttuurin historiaan ei voi kukaan kiistää. Jos jostain hetkestä voi sanoa 90-luvun alkaneen toden teolla, niin se oli Nevermindin julkaisu. Nevermindin, Nirvanan ja Kurt Cobainin merkityksestä on kirjoitettu niin moneen kertaan, etten sitä lähde toistamaan sen enempää. Tänään on kumminkin lupa fiilistellä hienoa yhtyettä ja sen minä teen!

Se kulunein ja silti rakastetuin kappale bändin tuotannosta oli itsellenikin lähtölaukaus bändiin. Kuulin Smells Like Teen Spiritin ensimmäisen kerran ehkä yhdeksänvuotiaana ja olin välittömästi myyty. Pieni musiikkimieleni, joka oli siihen asti lähinnä saastutettu ja surkastettu listahiteillä koki kolauksen, kun kuulin ja näin jotain noin raa'an energistä ja likaista. Vuosikausien ajan kuuntelin Smells Like Teen Spiritia kasetilta, kiitos tästä serkulle, ja imin biisin energiaa itseeni. Meni useampi vuosi, ennen kuin löysin bändin muunkin tuotannon ja Nevermindin.

Vaikka Nevermind on todella hyvä levy, niin pidin sitä pitkään lievästi yliarvostettuna. Olen nimittäin pitänyt aina In Uterosta paljon enemmän. Sen tinkimättömämpi ja synkempi ote on aina miellyttänyt paljon, paljon enemmän. Oikeastaan senkin takia suhteeni Nevermindiin on ollut aina vähän ristiriitainen. Levyllä on monta aivan käsittämättömän hyvää biisiä, mutta jotenkin se kuulosti lussulta. Levyn legendastatus toki nostaa ennakko-odotuksetkin jonnekin, minne niiden ei millään tasolla pitäisi kuulua. Meni kumminkin monta vuotta, ennen kuin aloin nauttimaan Nevermindista ja myöntämään sen ansiot. Cobainin biisikynä oli iskussa ja tässä pari todistetta siitä.

On suuri harmi, että Nirvanasta tunnutaan yleensä muistavan vain ja ainoastaan Nevermind, koska bändin iskukyky oli häikäisevä niin ennen kuin jälkeenkin tämän merkkipaalun. Bleachilla oli jo aivan tajuttoman kovia biisejä ja niin kuin jo totesin, In Utero on klassikko.

Pakko on vielä tietenkin mainita Unplugged ja bändin häikäisevän kovat coverit. The Vaselinesin levyttämä Jesus Doesn't Want Me For A Sunbeam ja David Bowien The Man Who Sold The World saivat käsittelyn, millä Nirvana otti kyseiset kappaleet täysin omiin nimiinsä. Tästä tuskin tulee vastaväitteitä?

Arvostetaan tänään siis yhtä kaikkien aikojen hienointa ja vaikutusvaltaisinta rock-yhtyettä, jonka ura jäi aivan turhan lyhyeksi. Niin kuin kliseekin sanoo, onneksi musiikki elää ikuisesti.

Noah Kin

2011-09-21T19:02:00.003+03:00

"Hei, ooksä kuullu Noah Kinistä?"

"Noah kenestä?"

"Noah Kin. Kovint räbää vähään aikaan."

"Kuulostaa aika kovalta. Kuka tää on?"

"17-vuotias suomalaisjäbä"

"Et oo tosissas?"

"No kato ite!"

Voin kuvitella, että muutama tähän tapaan on muutama keskustelu käyty, ja tähän tapaan kävin itsekin yhden keskustelun tänään. Mitäpä tuohon lisäilemään. Ihan älytön kaveri ikäänsä nähden ja näköjään englanniksi räppäävät suomalaiset eivät tule kuolemaan sukupuuttoon ainakaan ihan vähään aikaan.

Ja onhan tämä Armen Jamzin kanssa tehty biisikin aika hullu, kuten myös Armen Jamzkin. Eiköhän näistä kavereista kuulla jatkossa aika paljon lisää.

Armen Jamz - U Can't Hide, U Can't Run Ft. Noah Kin by Noah Kin

Soita mulle

2011-09-12T23:31:00.000+03:00

Regina julkaisi levyn, jota voisin hehkuttaa viikon verran estoitta, ja niin muuten myös olenkin, mutta silti siitä kirjoittaminen on todella vaikeata. Jos Soita mulle olisi vain erinomaisesti tehtyä ysärinostalgisoivaa kitarapoppia, niin kehuisin tyylikästä soittoa ja hyvin valittua tyyliä tukemaan biisejä. Mutta kun tämä osuu tunnetasolla niin täysiä, etten voi kuin vain hämmästellä. Yritetään nyt kumminkin.

Minun ja Reginan yhteinen taival ei ole ollut rakkautta ensisilmäyksellä. Debyyttilevyn sivuutin aivan täysin, koska bändin ällösöpö elektropoppailu veti oman ällötysmittarin aivan tappiin. Kakkoslevyllä aloin jo päästä vähän jyvälle, mutta kaipasin silti vähän särmää. Puutarhatrilogia olikin sitten se levy, jonka myötä aloin ymmärtämään myös aiempia levyjä. Vaikka yhtyeen ura onkin ollut yhtä nousua, niin nyt voisin väittää bändin tehneen täysosuman. Soita mulle on täydellinen levy. Kyllä, täydellinen!

Niin kuin kaikki jo tietävätkin, bändi on heittänyt tällä levyllä syntikat osittain nurkkaan, ja löytänyt kitaroiden ja kaiun taikamaailman. Vaikka itse en juuri jaksa välittää kenkiintuijottelusta, niin Reginan kohdalla pitää sanoa, että uusi tyyli sopii bändille erinomaisesti. Nyt on kerrankin tyyli ja sisältö löytäneet toisensa aivan täydellisesti. Iisa Pykärin haikeat ja uneliaat sanoitukset sopivat tunnelmaltaan kuin nakutettu Mikko Pykärin sävellyskiin. Jos aiemmilla levyillä on hitusen tuntunut siltä, että Regina ikään kuin etsii itseään, niin nyt ei ole siitä kyllä mitään pelkoa. Tyyli ja biisit ovat täysin hallussa.

Mites sit ne biisit? No ne ovat toinen toistaan parempia. Jo sinkkubiisit vetivät kerta toisensa maton jalkojen alta ja onneksi paukkuja riittää loppulevyllekin. Lepään aalloilla onkin jo saanut monet haukkomaan henkeä ja liityn samaan joukkoon. Upeaakin upeampi biisi. Omaksi lemppariksi on ehkä kumminkin silti noussut levyn popein raita, Mustavalkeaa, jonka hauskasti väreillä kikkaileva sanoitus ihastuttaa kerta toisensa jälkeen. Ainoastaan Ui mun luo tuntuu jättävän vähän viileämmäksi, joka ironisesti kyllä onkin levyn eniten vanhaa Reginaa muistuttava biisi. Vaikka yksittäisiä biisejä onkin helppo poimia levyltä, niin silti Soita mulle vakuuttaa nimenomaan eheänä kokonaisuutena.

Niin että hehkutanko vielä yhden kappaleen? No hehkutan, koska Soita mulle on kaiken ennakkohypen ja kehun veroinen. Se on levy, joka kuulostaa täysin "flavor of the monthilta", mutta joka tulee biisiensä ansiosta kestämään aikaa myös, kun nykyiset trendisoundit häviävät uusien alta. Se on levy, jota rakastan, koska olen parantumaton haavemaailmohin eksyvä haihattelija. Suosittelen sitä myös niille, jotka eivät ole.

Cover-levyt - uhka vai mahdollisuus?

2011-09-09T19:56:00.000+03:00

Aika harvalta tuskin jäi viime kuussa huomaamatta, että suomalaiset Astrid Swan ja The Valkyrians julkaisivat cover-levyt. Monet tuntuivat olevan innoissaankin kummankin ehkä hivenen yllättävästä vedosta, mutta itse olin skeptisempi. Miksi omalla materiaalilla hyvää jälkeä tehnyttä aktia lähtevät kajoamaan muiden artistien tuotantoon? Eihän tästä voisi seurata mitään hyvää. Väärässä olin.

Olen Astrid Swanin kolmen vuoden takaisen Spartan Picnicin suuri fani. Hits (Pavement For Girls) on ihan eri maata. Siinä missä Spartan Picnic kurottelee vähän joka suuntaan ja kuulostaa todella isolta, on Hits taas todella vähäeleinen levy. Se kuulostaa juuri siltä, että se on soitettu olohuoneessa rumpukoneen ja syntikan kanssa. Yleensä tällainen lähestymistapa saisi minut juoksemaan kauas pois levyn ääreltä, mutta Swanin Pavement-versiointeja kuuntelee hyvin mieluusti.

Cover-uhriksi joutunut Pavement on itselleni nimeä lukuun ottamatta täysi tuntemattomuus. Coveroitavat kappaleet eivät siis soita minulla mitään kelloja, joka on ehkä ihan hyvä juttu. Nyt leyn biiseihin voi keskittyä muutenkin kuin vertailemalla niitä alkuperäisiin. Kenties pitäisi Pavementiinkin tutustua, koska Swanin käsittelyssä biisit kuulostavat oikein hyviltä. Kivoja melodioita ja näppäriä koukkuja, mutta silti levy ei ihan täysin minua kietonut pauloihinsa. Kun levyn laittaa soimaan, niin sitä kuuntelee kyllä mieluusti, mutta ei levyn pariin tule silti usein palattua, eikä biiseistä mikään ole tarttunut kunnolla päähäni. Ihan jees siis, mutta ei mielestäni mitään sen enempää.

Mutta mites sitten toi The Valkyrians. Bändi on tehnyt hemmetin tiukkaa skata jo parin levyn verran ja tokihan levyillä on ollut covereitakin mukana, mutta kokonainen cover-levy tuntui vähän turhan Eläkeläisiltä, varsinkin kun biisivalinnatkin ovat 70-80-luvun post-punk-klassikoita. Onneksi Punkrocksteady! on muutakin kuin klassikoiden muuttamista helpoimman kautta ska-humpaksi. The Valkyrians on pyrkinyt tuomaan myös jotain omaa vanhoihin klassikoihin ja on siinä onnistunutkin mainiosti.

Vaikka The Valkyriansilla on bilebändin maine, niin cover-versioissa on yllättävänkin rauhallisia vetoja. Hurjempia rypistyksiä ei ole kuin muutama, mikä on hyvä veto. Pelkkä ska-kaahaminen olisikin tylsää. Onneksi The Valkyrians on myös pyrkinyt tekemään biiseistä täysin oman kuuloisia, säilyttäen kumminkin alkuperäisistä biiseistä tietyt koukut. Silti tässä on vähän sama ongelma kuin Eläkeläisillä, kuinka voin ottaa tosissaan ska-versioita puhkikuluneista klassikoista, jotka eivät kumminkaan lopulta ole mitään muuta kuin vain ihan kivoja covereita? Onhan näillekin toki paikkansa, mutta silti vähän jättää toivomisen varaa, kun valkyyrit ovat tehneet todella timanttisia biisejä ominkin voimin.

Disorder by The Valkyrians

Heart Of Glass by The Valkyrians

Loppukaneetti: mahdollisuus osaavissa käsissä.

PopLife

2011-09-07T20:49:00.000+03:00

Silloin kun minä olin nuori (toim. huom. pari vuotta sitten), oli Helsinki täynnä klubeja, joista jo pelkkä nimen mainitseminen sai ihmiset hykertelemään ja innostumaan kreisibailauksesta. Misf*ts ja Top Billin noin niinku esimerkkeinä. Nyt kun molemmat esimerkeistä ovat hiipuneet joko täysin tai osittain, niin on yhdelle megaöveriklubille aidosti kysyntää. Potentiaalinen yrittäjä on tulossa pelastamaan onnettomat kreisibailaajat: PopLife saapuu Tavastialle.

Mikä tekee PopLifesta sitten hypetyksen arvoisen? No, taustajoukoissa on sellainen superkurko kuin Erkko, joka oli mukana jo Misf*tsissä ja on ollut myös Tavastian Lauantaidiskon taustapiruna. Yksistään Erkko ei tätä klubia tee, vaan dj-vieraina on sopivan monipuolinen joukko levynpyörittäjiä. DJ Anonymous, Njassa, Lord Fatty ja Jori Hulkkonen kolkuttelevat varmasti jokaisen vähänkään klubeilla pyörineen kelloja ja antavat jo osviittaa siitä, ettei PopLife tule jäämään pelkästään indie-pettereiden yksinoikeudeksi, vaan klubilla soi monipuolinen ja taatusti hyvä musiikki. Toista Tavastian "alaikäisdiskoa" pelkäävien kannattaa unohtaa huolensa, ikäraja on 22.

Perjantaina on avajaiset, liput 6e ja kehissä Erkko, Särmä, Harvest, Marko Makelove ja Johannes Kostaja. Eiköhän nähdä täällä!

Vielä yks juttu. PopLifen tyypit ovat kyselleet Facebookissa, minkä kappaleen pitäisi olla klubin avausbiisi. Tässä olisi muutama ehdotus. Ilman näitä biisejä yksikään indiedisko ei voi pitää itseään kovinkaan uskottavana muutenkaan.

National Treasures

2011-09-05T20:36:00.000+03:00

Joku hommasi joululahjansa jo hyvissä ajoin.

Manic Street Preachers julkaisee lokakuun viimeisenä päivänä singlekokoelman National Treasures, jonka myötä yhtye siirtyy muutaman vuoden tauolle. Levyn ilmestyminen ei ole nyt se juttu, juttu on se, että yhtye esiintyy Lontoon O2-areenalla 17.12. esittäen kaikki 38 singlenä julkaistua kappalettansa. Arvatkaa kuka lähtee todistamaan kyseistä keikkaa?

Eipä kyllä enää harmita yhtään, että missasin Wanajarockin keikan. Vaikka Manic Street Preachers ei ole itselleni mikään ykkösrakkaus, niin kyllä silti olen aika pirun täpinöissäni, kun pääsee takuuvarmasti kuulemaan nämäkin kappaleet.

Voisko Nina Persson olla yksi special guesteista? Sovitaaks jätkät, että on?

Tha Carter IV

2011-09-04T00:44:00.001+03:00

Kirjoittelin jo aiemmin kesällä, että odotin innolla Lil Waynen tuoreinta levyä Tha Carter IV:ta. Nyt se on julkaistu ja onkin hyvä aika vähän ruotia, mitä mies lopulta julkaisi.

Tha Carter III on mielestäni edelleen erinomainen hip hop-levy. Lil Waynen aivan käsittämättömät riimit yhdistyvät hyviin ja sopivasti miehen arvaamattomaan tyyliin sopiviin biitteihin. Joku tuttu sanoikin, että on aivan käsittämätöntä, miten noin mielisairaalla tyylillä vetävä tyyppi voi olla mainstream-suosiossa. Se hämmästyttää edelleen, kun tuoreimman Tha Carterin ja edellisen välillä mies on julkaissut aivan saatanan paskan rock-levyn, tehnyt paskoja featteja ja istunut linnassa. Edelleen se ukko silti porskuttaa.

Mikäs on porskuttaessa, kun neljäs Tha Carter on tasalaatuinen levy. Pikku Väinö räppää timmillä flowlla ja biitit on hiottu niin tarkasti, ettei ärsyttäviä kulmia ole missään. Se onkin levyn heikkous. Ennen täysin arvaamaton Lil Wayne on kesyyntynyt. Onhan miehen riimeissä edelleen hienoja heittoja ja täysin puskista tulevia riimejä, mutta ei nelosta kuunnellessa tule samanlaista "oh no he didn't"-fiilistä, mitä kolmosta kuunnellessa tuli jatkuvasti ja mikä tekikin siitä erinomaisen levyn.

Tämä ei ole kyllä nyt kauhean mairittelevaa herra Waynea kohtaan, mutta levyn kohokohdat ovat Interlude ja Outro, joissa äänessä ovat pelkät vierailijat. Ensiksi mainitussa käyvät sylkemässä Tech N9ne ja hienoa paluuta tekevä Andre 3000. Jälkimmäisessä räkii taas sellaiset pikkunimet kuin Nas, Busta Rhymes ja Bun B. Kaikki vetävät timanttiset verset, joiden tasolle Lil Wayne ei pääse koko levyllään.

Tha Carter IV ei ole huono levy, se on jotain pahempaa. Se on täysin keskinkertainen levy. Aivan kuten Watch The Thronella ja The R.E.D. Albumilla, on tämäkin hiottu niin kiiltäväksi ja puunatuksi paketiksi, ettei periaatteessa mikään ole vialla, mutta tällä levyllä ei ole enää tallella mitään siitä arvaamattomuudesta, mikä on itselläni ollut Lil Waynen arvostamisessa se ykkösjuttu. Jos Weezy oli aiemmin oman tunkionsa ykköskukko, niin nyt mies on lähtenyt tunkiolle, jossa isot pojat lähinnä naureskelee tälle friikkisirkukselle, joka yrittää muuttaa itsensä tavikseksi. Ehkä se vitososa sitten petraa.

------------------

Pari juttua tähän pitää lisätä. Ensimmäinen liittyy aiheeseen edes osittain. Andre 3000 on nimittäin aika kurko jätkä myös vuonna 2011. Ukosta ei ole kuulunut moneen vuoteen yhtään mitään ja sitten mies tekee kaksi aivan järjetöntä vierailua. Beyoncen Party kun on myös aika timangia niin biisinä, kuin Andren vetona. Ensi vuonna pitäisi Outkastin comebackin tapahtua ja sitä ennen pitäisi Andren soololätyn tulla. Odotanko? Tarviiko tuohon edes vastata.

------------------

Sitten blogiuutisia. Olette varmaan huomanneet, että tässä viime viikkoina postaustahti ei ole ollut kovinkaan tiheä. No täs on ollu kaikenlaista ja kaikenlaista tulee jatkossakin olemaan. Postaustahti siis pysyy suht harvana varmaan nyt pidemmän aikaa jatkossakin. Tietty nyt kun tästä sanon, niin postauksia paukkuukin joka päivä. Joka tapauksessa, teitä on nyt varoitettu. Niin ja postaan jatkossa muutakin kuin räppiä. Ei hätää.

Toinen uutinen: leffajutut loppuvat täällä. Olen pitkin kesää ja alkusyksyä pohtinut, että riittääkö mulla aika, kiinnostus ja konsepti tämän blogin tiimoilta enää leffoille ja totesin, että ei. R&A-rapsa tulee vielä täällä, mutta sitten pysyttelen pelkässä musiikissa tämän blogin sisällä.

Hyvät uutiset silti loppuun, aloitan oman leffablogin. Avaamispäivä on vielä avoin, kuten konseptikin, mutta tuskinpa se eroaa paljoa tämänkään blogin leffajuttujen linjasta. Tarkoitus olisi kumminkin, että siitä tulisi myös vähän enemmän päiväkirjamainen, joten sen myötä käsiteltävät elokuvat myös muuttuvat vanhemmiksi, kultimmiksi, ehkä kuluneemmiksikin ja myös ennakkohypen määrä luultavasti lisääntyy. Myös "skenen tila"-postauksia saattaa tulla. Homma on tosiaan vielä vähän auki kaiken muun kuin aloittamisen osalta. Ilmoitan kyllä teille, milloin sivu aukeaa, koska tiedän osan lukevan täältäkin vain elokuvajutut. Joka tapauksessa, teitä on nyt varoitettu.

Valkonaamat räpissä: Yelawolf & Mac Miller

2011-08-31T21:49:00.000+03:00

Tämä postaus on odotellut julkaisuaan ja viimeistelyään luonnoksissa jo heinäkuusta asti. Nyt tämän voi hyvällä omallatunnolla saattaa ihmisten ilmoille, kun molemmat postauksen miehistä saapuvat Suomeen esiintymään. Saanen esitellä, Yelawolf ja Mac Miller.

Aloitetaan Yelawolfista. Mies murtautui ihmisten tietoisuuteen jo viime vuonna vierailuillaan esim. Big Boin levyllä ja julkaisullaan Trunkmuzik 0-60, joka oli kokoelma miehen mixtape-julkaisuista. Syksyllä mies on julkaisemassa Shady Recordsin kautta debyyttilevyään Radioactive.

Miksi Yelawolfista sitten pitäisi innostua? Nykyisen bileräpin kulta-aikana on virkistävää kuulla räppiä, jossa vertauskuvallisesti blingit on ostettu velalla ja silti ne ovat täynnä paskaa. Yelawolfin musiikissa ei ole glamouria pätkääkään ja siksi olenkin innostunut miehen tyylistä todella paljon. Biititkään eivät ole liian napsuvia, vaan niissä on jopa jotain ideaa. Tällaista sen "dirty southin" pitää ollakin. Unohdetaan ghettofabulous-pelleily ja vedetään niin synkästi ja likaisesti, kuin vain suinkin voidaan.

Se toinen "seuraava Eminem" on Mac Miller, joka esiteltiin Echoesissa jo tovi sitten. 19-vuotias Miller on vasta julkaisemassa debyyttilevyään, mutta on jo nyt nousemassa hiphopin a-sarjaan. Debyytti odottelee vielä julkaisuaan, mutta mies pystyy silti jo nyt myymään Tavastian lähes loppuun ja keräämään videoillaan miljoonakatsojat. Ei pöllömmin.

Jos Yelawolf on siis suoraan trailer parkeista, niin Miller ei moisista ole kuullutkaan. Miehen riimit ovat huoletonta läpänheittoa pajautuksesta, tytöistä, lenkkareista, ja kaikesta muusta, mistä 19-vuotias nyt vaan voi räpätä. Tuotanto on ollut jo mixtapeilla huikaisevan hyvää, joten debyyttilevy tulee varmasti pistämään listoja ja vanhoja ennakkoluuloja uusiksi.

Mac Millerin voi siis nähdä Tavastialla 17.9. ja Yelawolfin The Circuksessa Wiz Khalifan lämppärinä 23.11. Kannattaa mennä, vaikka Sedula-kerroin olisikin kohtuu korkea. Mikään ei tuo enempää mielihyvää kuin kehua nähneensä seuraavan Eminemin jo ennen debyytin julkaisua.

Damn Seagulls - Listmaker

2011-08-29T21:59:00.001+03:00

Huhhuh, uusi viikko alkaa todella kivoissa merkeissä. Yksi Suomen parhaimmista rock-bändeistä päästi Stereotype Blogin tyypit treenikselleen ja sieltä taltioitiin kameroille bändi vetämässä uutta biisiään. Listmaker on kyseisen kipaleen nimi ja voi pojat, kuinka kivalta se kuulostaakaan. Hyvä määrä riehakkuutta, hyvä määrä sielukkuutta, hyvä määrä tarttuvia melodioita ja hyvissä määrin kaikkea sitä, mitä hyvältä rock-kappaleelta vaadinkin. Damn Seagulls ei ole lähtenyt muuttamaan hyväksi todettua kaavaansa mihinkään ja hyvä niin. Bändi tekee omaa juttuansa tällä hetkellä niin hyvin, että turha uudistumishalu voisi vain pilata yhtyeen hienouden.

Bändin neljäs levy tulee "syssymmällä". Toivottavasti kumminkin mahdollisimman pian. Edellisestä levystä on jo kaksi ja puoli vuotta. Ihan liian pitkä väli näinkin hienolta yhtyeeltä.

PS. Onks niil taas vaihtunu rumpali?

Never believe the hype

2011-08-25T14:18:00.002+03:00

Tällä viikolla ollaan julkaistu useita biisejä, jotka ovat saaneet blogosfäärin ylitsevuotamaan ylisanoista. Kuinka voisin jättää tilaisuuteni käyttämättä ja olla innostumatta itsekin.

Regina julkaisee kahden viikon päästä uuden levyn. Jos et ole saanut tarpeeksesi Jos et sä soitasta ja Haluan sinusta, niin kuuntelepa Unessa. Heitterit tietenkin mölisivät jostain "tylsästä utupopista", mutta me pop-nössöt tiedetään paremmin. Unessa on jälleen aivan tolkuttoman upea biisi, missä on hieno melodia ja hienostuneen utuinen tunnelma. Jos osumatarkkuus on yhtä kova levyllä kuin sinkuillakin on ollut, niin tämän vuoden parhaan kotimaisen levyn valtikka taidetaan ojentaa parin viikon päästä Reginalle. Nyt muistakaa otsikko. Bändi ei jostain syystä ole hyväksynyt upottamista biisilleen, joten minun täytyy vain ohjata teidät Soundcloudiin.

Sitten Florence + The Machine. Sen kummempia ennakkohehkutuksia ei nainen tarvinut, kun tiistaina What The Water Gave Me laitettiin pyörimään Youtubeen ja sekoittamaan sosiaaliset mediat. No onhan tuo biisi aivan mieletön ensimmäiseksi härnäkkeeksi. Biisi lähtee pahaenteisesti käyntiin, hieman väijyen ja antaen itsestään aivan väärän kuvan. Nimittäin kun biisi räjähtää lopullisesti käyntiin siinä kolmen minuutin kohdalla, niin Florence koneineen paljastavat sellaisen biisihirviön, joka mellastaa kaiuttimissa kuin Godzilla konsanaan. Tälläistä äänivallia ja tunnemyrskyä en uskaltanut odottaa, ja sen takia Florence + The Machinen marraskuussa ilmestyvä kakkoslevy nousi odotuslistalla aivan kärkisijoille. Voi kun koko levy olisi edes lähelle yhtä mieleenpainuva ja upea ilmestys, kuin What The Water Gave Me. Silloin kolkutellaan levylistojen kärkisijoja. Nyt muistakaa otsikko.

James Blake ja Bon Iver sen sijaan saivat hypehyrrän pyörimään hyvissä ajoin. Miehet eivät ilmoittaneet viikko sitten mystisesti kuin päivämäärän ja nimen Fall Creek Boys Choir. Eilen selvisi, että kyllä nämä nykypäivän nerot olivat tehneet yhteistyötä ja se kappale ei hypen perusteella voinut olla kuin "parasta ikinä". Sanat "eeppinen" ja "mielen räjäyttänyt" ovat olleet yhtä paljon käytössä kuin "kettu mitä kakkaa" ja "jälleen kerran hypeä tyhjästä". Oma suhtautumiseni on jotain tuolta väliltä. Huonoa biisiä nämä kaverukset eivät ole sähköpostin välityksellä tehneet, mutta eivät kyllä edes parhaimpaansa, vaikka biisi hienosti yhdisteleekin molempien parhaimpia puolia. Biisi on ehkä kumminkin hitusen tylsä ja itseään toistava. Lokakuussa on luvassa Enough Thunder, joka on joko uusi EP, albumi tai single. Kaikki huutaa albumia, mutta kun mitään ei ole varmistettu, niin ei hirveästi vielä kannattaisi huudella. Muistakaa se otsikko.

Jotta viikon jokaiselta päivältä saataisiin jotain hypetettyä, niin mainitaan tässä vielä r'n'b-sensaatio The Weekndin toinen mixtape Thursday, joka julkaistiin viime viikonloppuna. Yliarvostettu tai ei, niin kyllä Abel Tesfaye edelleen tekee hienoa musiikkia. Draken feattauskin oli mieluinen yllätys. Jos eka mixtape kuulosti vähän liian itseinhoiselta ja sisäänpäinkääntyneeltä, niin Thursday on pieni askel toiseen suuntaan. Hyvä tuotos tämäkin, tosin lopussa lässähtää vähäsen. Suosittelen. Ladatkaa täältä tai kuunnelkaa alta. Nyt sen otsikon voi unohtaa.

The Weeknd - Thursday by The_Weeknd

Game - The R.E.D. Album

2011-08-24T22:54:00.001+03:00

Eipä olisi pitänyt aliarvioida The Gamea. Länsirannikko kun tuli näyttämään jälleen, mikä on paras rannikko.

The Gamen ura on ollut melkoista aallokkoa alusta lähtien. Debyyttilevy myi ihan törkeästi ja mies oli kovassa nousussa 50 Centin siivellä. Homma menikin reisille aika äkkiä, kun kaverukset suuttuivat toisilleen ja alkoikin lähes Biggien ja Tupacin vihoitteluille vertoja vetänyt egojen taisto. The Game potkittiin Aftermathilta helvettiin ja tästä suivaantuneena mies tekikin yhden kovimmista gangstarap-levyistä ikinä, Doctor's Advocaten. Kolmoslevy L.A.X:llä The Gamella ei ollut yhtään mitään todisteltavaa kenellekään: 50 Centin ura lähti syöksylaskuun ja mies oli jo todistanut, ettei tarvitse Dr. Dretäkään enää avukseen. Tuloksena tuli tylsä ja laiska levy, jonka takia The Gamenkin ura meinasi kokea 50 Centin kohtalon.

Tästä syystä en juuri jaksanut odottaa The R.E.D. Albumilta mitään. Ensimmäinen sinkku Pot Of Goldkin kun oli aivan kamalaa R'n'B-huttua, eikä Lil Waynen älyttömän feattauksen sisältänyt Red Nationkaan jaksanut innostaa. Silti otin levyn kuunteluun ja voi pojat, kuinka se potkiikin. Jo avausraita The Cityllä mies purkaa kaiken turhautumisensa levy-yhtiösotkuista L.A.X.n nihkeästä vastaanotosta yhteen raitaan ja vanhan energian voi jälleen kuulla. Tämä energia pitää onneksi pintansa koko levyn. Game on täällä taas ja rytinällä!

Jos The Game oli aiemmilla levyillä gangsta-uhoileva kovanaama, niin nyt mies tuntuu rauhoittuneen. Uho ei toki ole laantunut, mutta nyt se kanavoituu enemmän omakehuna, kuin pakollisena tarpeena osoittaa paremmuutensa dissaamalla muita. Nyt mies tajuaa paikkansa (top 5 räppäri all time...) ja tietää, mistä on tullut. Enää ei tarvitse todistella mitään muuta kuin intohimonsa räpille ja The R.E.D Album onkin täynnä intohimoa ja rakkautta länsirannikolle. Kuunnelkaapa vaikka Drug Test. Siis huhhuh, tarviiko Detoxia enää edes venata?

Vaikka intohimo ja hurja energia välittyykin lähes joka kappaleelta, niin kyllähän levyn 20 raitaan huteja mahtuu. Levyn loppupuolelle tungettu ärränpee-vartti on aivan turha, eikä kaikkien biisien tuotanto ole läheskään yhtä timanttista kuin levyn alussa, mutta ne parhaimmat hetket ovatkin sitten vuoden kovimpia. Born In The Trap (DJ Premierin biitti!), Good Girls Go Bad, Ricky, Speakers On Blast (ihan älyttömät verset Big Boilta ja E-40:lta!) ja Mama Knows, jolla The Neptunes tekee paluun timanttisiin biitteihin.

Vaikka The R.E.D. Album ei olekaan ihan Doctor's Advocaten kaltainen täydellinen kokonaisuus, niin kyllä levy sai minut ainakin jälleen innostumaan täysiä länsirannikosta. On aidosti todella hienoa kuulla räppäriä, joka ei pidä itseään arvostelun yläpuolella, vaan vastaa huonoon vastaanottoon tulemalla takaisin kovempaa kuin koskaan. Toivottavasti Game pitää saman tahdin päällä jatkossakin, niin Snoopin ja kumppanien kannattaa ihan tosissaan alkaa miettimään eläkepäiviä. Länsirannikko kun sai uuden hallitsijan.

Tom Waits - Bad As Me

2011-08-23T17:10:00.002+03:00

Syksy muuttui taas astetta synkemmäksi. Tom Waits julkaisee lokakuussa uuden albuminsa, Bad As Me. Ei voisi olla kuvaavampaa nimeä levylle.

Tänään saatiin myös levyn sinkku, jonka nimi on myös Bad As Me. Ei voisi olla kuvaavampaa nimeä sinkulla.

Odotan, kovana, koska haluan olla as bad as he.

UPDATE: Warner, I hate you so much. Menkää Spotifyyn sitten.

Mastodon - Curl Of The Burl

2011-08-17T21:35:00.000+03:00

Mastodon on omissa kirjoissani yksi syksyn ykkösbändeistä. Uudelta levyltä uskaltaa odottaa lähes taivaita, kun levyjen laatukäyrä on ollut jatkuvasti ylöspäin ja Crack The Skye oli oiva esimerkki siitä, että bändillä on lahjakkuutta ja taitoa viedä itseään myös uusille vesille.

Uusi levy, The Hunter, julkaistaan 27. syyskuuta ja hypemittari alkaa osoittaa jo aika hyvin punaista. Ensimmäinen virallinen single, Curl Of The Burl, julkaistiin noin viikko takaperin ja eipä voi taas kuin palvoa. Bändi on löytänyt hyvän välimallin ensimmäisten levyjen kaahaukselle ja Crack The Skyen progemaalailulle. Täähän groovaa ku hapoissa oleva hirvi! Mastodonin tapauksessa voi myös aina hämmästellä sitä, miten bändi onnistuu tekemään virtuoosimaisilta kuulostavia biisejä sortumatta kumminkaan tilutusrunkkailuun.

Jotta tämä ei jäisi vain yhden biisin postaukseksi, niin pistetääs kehiin se jo aiemmin tullut härnäke. Black Tongue esittelee jo tutumpaa Mastodonia. Raskaasti potkii, mutta ei kumminkaan tylsästi tai liian totutusti.

Flow 2011

2011-08-16T10:45:00.001+03:00

Romaani tuli, eikä edes ole kuvia. Pahoittelen.

Flow, tuo trenditietoisen kansan ykkösfestari, jossa musiikilla ei ole mitään väliä, vaan tärkeintä on näyttää hyvältä ja kuluttaa oikein. Viikon aikana yksikään media ei tuntunut keskittyvän Flow-uutisoinnissaan musiikkiin, vaan juuri ihan kaikkeen muuhun. Omapa oli mokansa, koska tänä vuonna Flow:n tarjonta oli aivan järjettömän laadukas, monipuolinen ja ylitsepursuavan laaja. Kun muilla festareilla joutuu bändien välissä miettimään, mitä sitä tekisi, niin Flow'ssa soittaa jatkuvasti joku kiinnostava bändi, tai alueella on jotain kiinnostavaa oheistoimintaa. Tästä maksaa aina ilolla.

Nyt kun tuon on saanut sanotuksi, niin mennään niihin bändeihin. Vähän kaikkialla ollaan sanottu perjantain olleen lämmittelypäivä ja sitä se vähän olikin. Omat festarini avasi Midlake päälavalla, joka pääsi yllättämään positiivisesti. Bändi onnistui vetämään herkän folkinsa yllättävän vahvasti päälavalla, eikä pahoin pelättyä kyllästymistä päässyt tapahtumaan. Pitääkin nyt tsekata levyt uudelleen. Yritän myös hälventää bändin basistin aiheuttaman viiksikateuden.

Sitten alkoikin pettymysten ilta. MF Doomin marraskuisen Nosturin keikan missaus jäi harmittamaan aika pirusti silloin, joten kun "Supervillain" ilmoitettiin Q-Tipin korvaajaksi, ei harmituksesta ollut enää tietoakaan. Päivä päivältä odotukset kohosivat ja itse keikalla odotukset lässähtivät. Periaatteessa mikään ei ollut vialla. Doom veti rautamaskinsa takaa riimit niin timmisti kuin uskalsi odottaa, tuplaaja/hypeman komppasi tiukasti taustalla ja biisit olivat klassikoita. Mutta kun ei mies saanut yleisöä yhtään messiin. Biisit tulivat juuri niin kuin levyillä ja vielä sellaisella tahdilla, että kun edellisestä rykäyksestä oli juuri kerennyt toipua, niin seuraavaa puskettiin jo ulos. Hyvä fiilis jäi saamatta ja niin taisi jäädä monella muullakin. Olisi pitänyt nähdä Nosturissa.

Röyksopp kuului Doomin ohella viikonlopun odotetuimpiin akteihin ja voi pojat mitä paskaa saatiinkaan. Keikka alkoi ihan kivalla introlla, joka todella pitkän viivyttelyn jälkeen räjäytti Happy Up Herella setin ja bileet käyntiin. Bileet loppuivat tosin äkkiä, kun bändi ei osannut päättää ovatko he pop-yhtye, Röyksopp vai kymmenminuuttisia tekno-anthemeita suoltava poppoo. Ei siinä mitään, jos nämä oltaisiin osattu rytmittää hyvin, mutta kun bändi veteli ihan miten sattui. Juuri kun fiilis pääsi vähän nousemaan, niin se myös laskettiin alas hyvin äkkiä. Lavashowkin oli lähinnä koominen, joten Röyksoppista ei saanut juuri mitään irti. Tosin Poor Leno oli kova ja Svein Bergen valotakki ihan siisti.

Tämän jälkeen kävin testaamassa festareiden juoma- ja tanssitarjonnan. Juomat toimi, samoin Cosmo Baker ja Joy Orbison. Mitään analyysiä en niistä pysty tekemään. Sen verran sanon, että kotiin päästessä sattui.

Onneksi lauantaina säryt ja angstit oli menneisyyttä. Paras Flow-päivä koko festivaalin historiassa oli nimittäin edessä. Kyllä, lauantai räjäytti tajunnan.

Reginalla aloitettiin ja hulvattomien jonojen ja turvatarkastusten takia missasin puolet setistä, mutta onneksi yhtye sai hymyn korviin puolikkaallakin. Iisa oli ihana, pojat cooleja, vanhat biisit olivat rakkautta ja uudet biisit ihastuttavat koko ajan entistä enemmän. Millos se levy tuleekaan? Meen meinaan jonottaa sitä jo nyt!

Päälavalla Magenta Skycode soitti jo hyvän aikaa sulosointujaan, joiden sopivuutta päälavalle epäilin hetken, mutta vain sen hetken, kun en bändiä kuullut. Jumankauta kun kuulosti komealta. Bändi ei ollut yhtään liian pieni tai ujo päälavalle. Uuden ja vanhan levyn biisit kuulostivat lähes jumalaisilta ja Jori Sjöroosin välispiikit hellyyttivät. Mies sanoikin ehkä koko festivaaleja kuvaavavan virkkeen: "ei mul oo sanoja, rakkautta vaan". Millos tuutte takas Helsinkiin? Meen meinaan jonottaa keikalle jo nyt!

The Pains Of Being Pure At Heart on innostanut vasta kakkoslevyllään, joten keikalta odotin van ihan kivaa särötuuttausta. Särötuuttausta tuli, hemmetin kovaa sellaista. Pelkäsin bändin tuijottelevan lenkkareitaan koko keikan, mutta yllättävän innostuneesti ja riehakkaasti pojat ja tyttö vetelivät. Ensimmäisen levyn biiseistä en tunnistanut varmaan ensimmäistäkään, paitsi This Love Feels Fucking Rightin. Hyvältä ne debyytinkin biisit kuulostivat, tosin edelleen vähän lällyiltä. Kakkoselle on saatu jo hyvin voimaa ja säröä mukaan, mitä itse olin bändiltä kaipaillut. Nyt eksyin aiheesta. Hemmetin hyvä keikka, tosin olisivat voineet soittaa pidempäänkin kuin 45 minuuttia. Varsinkin kun encore-huudot olivat hurjat.

Ennen Painseja koin myös ensimmäistä kertaa Tea Khalifan. Sovitaanko, ettei Teaa päästetä ensi vuonna nolaamaan itseään enempää? Onko liikaa vaadittu?

Peruspalloilun jälkeen olikin luvassa yksi illan kovimmista esiintymisistä. Mayer Hawthorne ja yhtyeensä The County tulivat näyttämään, miten soulia soitetaan. Hawthorne saapui lavalle sellaisen karisman kanssa, ettei kukaan teltassa voinut olla ihastumatta mieheen. Sen takia Mayer pystyikin käskyttämään yleisöä ihan miten huvitti ja yleisö totteli kiltisti. Teltassa olikin aivan älyttömät bileet alusta loppuun, mihin ei voinut olla itsekään osallistumatta. Musiikkikin kun toimi paljon paremmin kuin levyllä, niin voi puhua yhdestä festareiden parhaimmista keikoista. Ei kumminkaan parhaasta, tämä kun oli vasta alkua.

Seuraavaksi olikin luvassa fiasko nimeltä "MC Taakibörstan 45 minuuttinen odottelu kuulematta Iron & Winea, enkä lopulta kuullut tai nähnyt Taakibörstaakaan". Open Source Stage oli aivan liian pieni niin lavan kuin PA:nkin puolesta, eikä keikasta lopulta päässyt nauttimaan kuin kourallinen onnekkaita, jotka saivat ahdettua itsensä aivan lavan eteen. Oli varmaan kova, niin kuin varmaan Lykke Lin perumisen takia ekstrapitkän setin vetänyt Iron & Wine, jolta kuulin tasan kaksi biisiä.

Onni onnettomuudessa, tämän takia pääsin todistamaan festareiden kovimpia bileitä. Shantel & Bucovina Club Orkestar oli laittanut Nokia teltassa sellaiset bileet pystyyn, että edes viimevuotinen Omar Souleyman ei moiseen pystynyt. Balkan-soundit tanssittivat festariyleisöä ihan täysillä ja Shantel yhtyeineen liekittivät biisi biisiltä ja nostatus nostatukselta yleisöä vielä villimpään tanssiin. Disko Partizan oli loppuhuipennuksena sellainen tanssijytky, ettei paremmasta väliä. Voiko tästä pistää paremmaksi?

Voi. Janelle Monae, sinun ymmärtäminen vaati keikan katsomisen. Levyllä Janelle Monaen sci-fi-funk-soul-hybridi ei ole jaksanut herättää tunteita oikein mihinkään suuntaan, mutta nyt voin yhtyä tulevaisuuden suurlupaus puheisiin. Janelle Monae kun veti niin suvereenin shown, ettei sitä voi juuri sanoin kuvailla. Bändi ja Monae soittivat todella tiukasti, vaikka lavalla taisi pysyä paikallaan vain vahvistimet. Muuten tanssittiin ja vedettiin tiukkaa showta. Pikkaisen ehkä voisi nillittää siitä, ettei biisit ole vielä ihan niin ässiä, että tunnin setti olisi pysynyt ihan täysin kasassa, mutta onneksi Monaella oli karismaa ja esiintymisvimmaa niin paljon, että jo pelkkä lavalle tuijotuskin tuotti suurta kokonaisvaltaista nautintoa.

Janelle saikin osaltani päättää lauantain, kun tanssiminen ja yleinen palloilu veivät veronsa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mennään siis sunnuntaihin.

Päivän avasi Minä ja Ville Ahonen, jonka näin nyt vihdoin ja viimein livenä. Klisee piti paikkansa, hyvää kannatti odottaa. Ville Ahonen veti yhtyeineen intensiivisen setin, joka ei kyllästyttänyt. Biisit ovat tunnetusti hyviä ja Ahonen on hyvä tulkitsija ja nämä seikat vain korostuivat keikalla. Oikein hyvä avaus.

Seuraavana oli vuorossa Rubik, jotka taisivat vetää uransa hurjimman keikan Flowssa. Bändi piti hauskaa lavalla ja hauskanpito välittyi hyvin myös yleisöön. Alkuun oli ehkä pikkaisen jähmeää, mutta keikan edetessä biisit innostivat enemmän ja enemmän, eikä valittamista jäänyt. Paitsi karvakateus.

Päälavalla oli seuraavaksi vuorossa Twin Shadow, joka taisi olla monelle yksi viikonlopun odotetuimmista bändeistä. Oli se itsellekin melko odotettu tapaus. Hyvinhän se keikka menikin. Kiitettävästi levyiltä muuttuneet livesovitukset ottivat tilan haltuun helposti, vaikka päälava vaikuttikin alkuun aivan väärältä paikalta bändille. Ehkä oma jähmeys ja pienoinen Kanye-hype vähän verottivatkin yleisfiilistä, niin kyllä Twin Shadow miellytti siitäkin huolimatta. Keikka parani loppua kohden todella paljon, kun bändi vaikutti jo vapautuneemmalta. Biisin lasketuttaminen yleisöllä suomeksi hihitytti.

Sitten, Kanye. Mitä tästä nyt voi enää sanoa? Olihan se show iso. Se oli valtavan iso. Eipä siinä sitten muuta juuri ollutkaan. Jos Kanye olisi minulle vain yksi räppäri muiden joukossa, niin ehkä olisin voinut vain nauttia räjähteistä, nostolavoista, tanssitytöistä, lasereista ja mitä kaikkea siellä nyt olikaan, mutta nyt ne veivät päähuomion täysin Kanyelta itseltään. Yleisökontaktiksi ei riitä autotune-ranttaukset hänen leimaamisestaan. Palaa Kanye räppiin ja unohda show ympäriltäsi. Kelpaat meille kyllä ihan itsenäsikin. En katsonut Yeezyn showta loppuun, koska koko festareiden kovin keikka odotti alkamistaan.

James Blake. Siis ei jumalauta. Nyt lainaan Jori Sjöroosia ja pidän tämän lyhyenä. "Ei mul oo sanoja, rakkautta vaan." Joku analysoikoon mun puolesta.

Vuoden 2011 Flow oli oikein onnistunut kaikin puolin. Järjestelyistä on tullut taas nillitystä, ihan aiheesta toki osa, mutta viimevuotiseen tungosfiaskoon verrattuna tämä vuosi oli oikein miellyttävä joka suhteessa. Nyt alueella mahtui joka välissä liikkumaan ja Nokia-teltta lisäalueineen oli tervetullut lisä. Nyt telttaan myös mahtui katsomaan bändejä, vaikka tulikin myöhässä sisään. Kyllähän se edelleen vituttaa, ettei Sörnäisten Rantatien puoleiselta portilta voi poistua ellei ole erikoisihminen, safka ja viina on kallista, jonoja on siellä täällä aina vähän liikaa ja aidat aiheuttavat edelleen turhia tungoksia. Ehkä nämäkin ovat asennekysymyksiä, kun tänä vuonna en jaksanut ottaa hernettä nenään oikein mistään, paitsi parista idiootista yleisössä, mutta nekin kuuluu tavallaan asiaan.

Ensi vuotta odottelen jo jännityksellä. Miten tästä vuodesta enää pystyy kasvamaan, kun alue on jo nyt täyteen ahdettu ja Kanye oli pääesiintyjänä luultavasti isointa, mihin rahat riittävät. Odottavan aika on pitkä. Onko parempaa lopetusta kuin klisee?

Kaiser Chiefs Suomeen, vihdoin! (+Sigur Ros-ylläri!!!!!!!)

2011-08-11T22:13:00.001+03:00

Eilisen tärkein uutinen ei sittenkään ollut se, että Flow'n rannekkeet ovat tänä vuonna kankaiset (jo oli aikakin!), vaan keikkauutinen joka yllätti hieman. Kaiser Chiefs saapuu lokakuussa vihdoin ja viimein Suomeen. Ilkeämielinen voisi sanoa, että viisi vuotta myöhässä, mutta se ilkeämielinen olisi kyllä tällä kertaa oikeassa.

Kaiser Chiefs on yhden levyn ja parin hitin ihme. Ei välttämättä sitäkään, jos yhtye ei olisi ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Bändi kun pääsi ratsastamaan täydelliseen aikaan brittipopin toisessa aallossa ja täräyttivät itsensä lähes kaikkien suosikiksi. Toisaalta onko ihmekään, kun yhtyeen singlet olivat kerta toisensa jälkeen ihan huippuja. Employment on levynä ehkä snadisti yliarvostettu, mutta kyllä sitä ihan mielellään kuuntelee vieläkin.

Kakkoslevyä odotettiin melkoisella innolla, koska Ruby oli hitti ja pojat itse puhuivat hyvin vaatimattomasti olevansa 2000-luvun Oasis. Anthemeita piti tulla, mutta aika hiljaiseksi jäi. Levyllä oleva Everything Is Average Nowadays kiteyttää koko levyn myös. Harmillisen keskinkertaista. Se Oasis myös ilmoitti Gallagherien suulla Kaiser Chiefsin olevan pikemminkin "a bad Blur".

Kolmonen ei petrannut yhtään. Never Miss A Beat oli ihan kiva indiediskohitti, mutta muuhun ei bändillä enää rahkeet riittäneet.

Neloslevy tuli kohun ympäröimänä. Ei siksi, että se olisi ollut erinomainen levy, vaan sen markkinointi ja julkaisukikka olivat tavanomaisesta poikkeavia. Levyn sai ostaa netistä ja 20 biisistä sai itse valita mieluiset kymmenen ja päättää niiden järjestyksen ja jos oikein kunnolla innostui, niin sitä omaa versiota sai myydä eteenpäin ja tienata punnan jokaisesta myydystä levystä. Itsehän en jaksanut levyltä tsekata kuin Little Shocksin, joka on ehkä sähköisintä (ehe ehe) Kaiser Chiefsia sitten debyytin, mutta eipä noin muuten kyllä mikään kummoinen biisi. Saisiko keikankin samalla konseptilla?

Vaikka Kaiser Chiefs ei siis missään nimessä ole brittiskenen kuumimpia, kekseliäimpiä tai edes parhaimpia nimiä, niin silti yhtyeen tuleva keikka herätti pientä innostusta. Bändillä kun riittää hittejä ja riehauttavia rivibiisejäkin helposti yhdeksi perjantai-illaksi. Ensi keskiviikkona siis Tiketti auki ja sormi F5:lle jo hyvissä ajoin. Minä haluan laulaa "NA NA NA NA NAAA!"

------------

En voinut olla ottamatta tätäkin aihetta mukaan. Sigur Rós, bändi jota kaikki rakastaa tai vihaa, julkaisi videon, joka hurisee ja pörisee ja sen jälkeen tarjoilee tavaramerkkimäisen kaunista ääntä. Ja se tottelee vain nimeä Inni. Uusi levy, elokuva, dokumentti, mitä? Selvinnee pian. Itku oli tätäkin katsellessa ja kuunnellessa jo lähellä.

Watch The Throne

2011-08-10T09:41:00.000+03:00

Olen tainnut joskus mainita, että superyhtyeet ovat harvoin enemmän tai edes yhtä paljon kuin osiensa summa. Pettymykset ovat yleensä väistämättömiä, kun isot nimet ja egot lähtevät tekemään yhdessä uutta taidetta. Fiilisten ristiriitaisuutta ei voi sanoin kuvata, kun Jay-Z ja Kanye West ilmoittivat tekevänsä yhteislevyn. Osa minusta kiljui riemusta ja osa sanoi, "ei vittu".

On sitä levyä odoteltukin. Sen piti tulla alkuvuodesta ja tekoprosessin piti herra Westin mukaan olla vain "viikonloppu Pariisissa". Ensisinkku tuli tammikuussa ja pojat sanoivat tulevansa "kovaa kuin äidinnussija". Sitten olikin hiljaista ja pitkään. Huhut nousivatkin sopivasti Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivän aikoihin. Levy ei tullut silloin, mutta sentään varmistettiin levyn lopulta olevan tulossa. Kuukautta myöhemmin levy on kaupoissa, eli iTunes Storessa. Fyysisesti levy tulee parin viikon aikana vähän miten sattuu ja minne sattuu. Jotta levyn syntyhistoria menisi vielä hauskemmaksi, niin huhujen mukaan levy tehtiin kolme kertaa uusiksi. Taisikin mennä useampi viikonloppu Pariisissa. H.A.M., se ensisinkku, putosi kaiken lisäksi levyltä pois. Nyt se on deluxe-version bonusraita.

Levyn ruotimista on vaikea aloittaa. Tässä on nimittäin paljon kerrottavaa. Aloitetaan vaikka tuotannosta. Se on ensiluokkaista. Biitit paukkuu juuri niin kuin pitääkin, samplet ovat kiinnostavia ja sopivasti sekä ajan hermolla että retrosti menneessä. Ainoastaan pari käsittämättömän laiskaa synapelleilyä on päässyt mukaan ilmeisesti miellyttämään Onnela-kansaa. Lift Off olkoon hyvä esimerkki. Eipä se kummoinen biisi kyllä muutenkaan ole, vaikka kuinka lennetään Marsiin ja Beyonce rääkyy sydämensä kyllyydestä.

Muuten levy on kyllä laatutyötä. Sekä Jay-Z:n että Kanyen kohdalla voi puhua tämän levyn kohdalla tietynlaisesta paluusta perusasiohin. Kanye ei yritä tehdä elämää suurempaa hip hop-albumia, eikä Jay-Z yritä miellyttää jokaista mahdollista yksilöä maailmassa. Turha tässä on kumminkaan puhua kummankaan uudesta College Dropoutista tai Reasonable Doubtista. 2010-lukumaista eeppisyyttä on kumminkin koko levy täynnä. Isoa luvattiin ja isoa saatiin.

Se ehkä onkin koko levyn ongelma. Molempien räppärien egot ja maine ovat taivaassa ja kun nämä kaverit laitetaan tekemään levyä, niin onko räpeissä aidosti mitään tarttumapintaa? Kanyen levyt ja räpit ovat aina olleet inhimillisiä, vaikka Louis Vuittonit ja kumppanit vilisevät riimeissä jatkuvasti, mutta Jay-Z on ollut omassa miljonäärimaailmassaan jo niin kauan, ettei siihen voi samaistua kukaan muu kuin toinen vaate-, urheilu ja musiikki-imperiumin omistaja. Siksi miehen viimeisimmät levyt eivät ole jaksaneet innostaa yhtään. Sama ongelma vaivaa jälleen. Mielelläänhän Jay-Z:n helvetin tiukkaa riimittelyä kuuntelee, mutta ei miehen massileveily voisi tarkemmassa kuuntelussa vähempää kiinnostaa. Onneksi on Yeezy.

Räppien miljonääristatus ei tosiaan onneksi haittaa, kun biisit ovat muuten pääasiassa timanttisia. Avausraita No Church In The West, Niggas In Paris, huikean Nina Simone-samplen sävyttämä New Day, That's My Bitch, Who Gon Stop Me ja lopetusraita Why I Love You ovat aivan törkeän kovia biisejä. Skipattavia raitoja ei ole kuin pari, mitä voi pitää aika hyvänä saldona kahden egomaanikon rap-levyllä. Varsinkin kun Jay-Z:n viimeisimmillä levyillä kuunneltavia biisejä on ollut sama määrä.

Loppukaneettina sanottakoon siis se, että Watch The Throne ei ole yllätyksellinen, eikä syvällinen rap-levy, mutta on silti odotuksiin nähden oikein kelpo. Tämä olisi voinut olla yksi kaikkien aikojen flopeistakin. Omaan makuun levy on ehkä turhankin massiivinen ja pinnallinen, mutta mitä näiltä kahdelta nyt oikeasti voi odottaa, ratkaisua finanssikriisiin ja ghettojen ongelmiin? Fuck that shit, annetaan ukkojen räpätä.

Levyä voi streamata onethirtybpm:n sivuilla tämän viikon ajan, jos ne vaan joskus pysyisivät pystyssäkin. iTunesista levyn voi tosiaan ladata jo ja fyysisesti levyä saa levykaupoista viikon parin sisään.

PS: Nuo pari Youtube-klippiä on sitten jälleen pitchattu ihan päin honkia "tekijänoikeussyistä", joten niistä nyt ei kamalasti kannata välittää. Lähtevät muutenkin varmaan tunnin sisään pois. Käykää siis ennemmin streamaamassa levy, niin saatte kunnon kuvan levystä, ettekä mitään käppäklippien köpöilyä.

Parasta Suomesta: Delay Trees & Big Wave Riders

2011-08-09T06:52:00.000+03:00

Tästä ei ole kauaa, kun viimeksi puhuin Delay Treesistä. Siitä ei ole edes viikkoa. Siksi tuntuu vähän hölmöltä palata asiaan näin äkkiä, mutta Flow-tärpeissä uumoiltu EP julkaistiin eilen. Palaan asiaan, koska Before I Go Go EP on hyvä, kaunis ja se osoittaa maailman vääryyden. Ei oikeudenmukaisessa maailmassa näin hyviä biisejä ja julkaisuja pukkaavat bändit lennä levy-yhtiöstä ulos. Toivon, että tämän ep:n myötä joku hieno taho huomaa, että hyvää musiikkia kannattaa julkaista ihmisille ja toivottavasti ihmiset myös haluavat kauneutta elämäänsä. Before I Go Go EP on nimittäin 20 minuuttia puhdasta kauneutta suoneen. Tsekatkaa, ladatkaa ja ostakaa kassu (kassu on uusi vinyyli?). Tämä on käsky.

Before I Go Go EP by Delay Trees

Delay Treesin tavoin Johannalta potkut saanut Nick Triani perusti oman lafkan, Solitin, jolta ei kukaan blogosfäärissä pyörinyt ole voinut välttyä. No ette voi välttyä enää täälläkään. Big Wave Riders on ihastuttanut jo pitkään ja henkilökohtainen hypemittari lävähti punaiselle, kun pojat tweettasivat EP:n olevan tuloillaan. Eilen tuli päivä selville, 7.9. Sitä ennen popitetaan Behind These Wallsia, joka on aika pirun kova styge. Tämän tahtiinhan voi riehua baarissa niin, että tuopit lentävät seinille, ennen kuin ne koskevat edes huulia. Jos Delay Trees sopii sunnuntaiseen sielunhoitoon, niin Big Wave Riders on se syy, miksi sielunhoitoa ylipäänsä tarvii.

Behind These Walls by Big Wave Riders

Lisää suomalaista luvassa pian.

Daley - Those Who Wait

2011-08-07T12:54:00.000+03:00

Daley, tuo viime vuonna Gorillazin Doncamaticin laulajana ihastuttanut manchesterilainen kiharatukka antoi meidän kiinnostuneiden odotuttaa todella pitkään, jotta mieheltä kuultaisiin jotain uutta. Tänään odotus palkittiin. Miehen ensimmäinen mixtape Those Who Wait on täällä nyt.

Those Who Waitin kymmenen biisiä ovat perusvarmaa soul-r'n'b:tä. Daleylla on todella komea ääni, jossa riittää skaalaa ja tunnetta, mutta biisimateriaali tarttis jotain, jotta erottuisi massasta. Nyt biisit ovat pikkasen retroa, pikkasen nykypäivää, mutta ei mitään mikä nostaisi hänet hypessä esimerkiksi Frank Oceanin ja The Weekndin edelle. Jos saan neuvoa, niin miehen kannattaisi käydä hyvän tuottajan juttusilla, jonka avulla löytyisi linja ja biisit, joilla breikkaus ykkössarjaan saataisiin myös tehtyä.

Jos mixtape vielä kiinnostaa, niin käykää lataamassa se täältä. Sähköpostiosoitteen antamisen verran maksaa. Ei siis paha.

Ghostpoet

2011-08-06T10:46:00.000+03:00

Mercury-ehdokkuudet jaettiin jo ajat sitten ja palkintokin taidettiin jo puheista ja veikkauksista päätellen antaa ennakkoon PJ Harveylle. Ei niistä sitten sen enempää. Ihan odotetut ehdokkaat tulivat, vaikka Wild Beastsin puuttuminen harmittaa täälläkin päässä. Löytyi ehdokkuuksista yksi helmikin, joka on mennyt oman tutkani ohi aiemmin todella komeasti. Ghostpoet, missä piilossa olet ollut?

Ghostpoet on coventrylainen räppäri, jonka vaikutelistalla on ties sun mitä ja vielä vähän lisää. Mies itse kuulostaa vähän jumittavammalta Roots Manuvalta, mutta taustat leijailevat ja vääntelehtivät jossain trip hopin, ambientin, minimaaliteknon ja dubstepin äänimaailmoissa. Tämä tuo levylle hieman häiriintyneen ja kylmän tunnelman, joka tosin nappaa mukaansa välittömästi.

Mistä miehen riimit sitten on tehty? Epävarmuudesta ja itseinhosta. Ghostpoet ei säästele itseään yhtään ja pitääkin sanoa, että räpit ja taustat sopivat yhteen aivan täydellisesti. On myös todella virkistävää kuulla brittiräppäriä, joka ei tee grimea tai apinoi The Streetsiä. Ghostpoet kuulostaa riittävästi esikuviltaan tuoden kumminkin virkistävästi uutta mukanaan.

Vaikka kyseessä on herran debyytti, niin nyt jo voi sanoa Ghostpoetin olevan muutakin kuin pelkkä lupaus. Debyytti on vakuuttava näyttö taidoista ja näkemyksestä, jolla parhaimmillaan laitetaan järkyttävässä tilassa oleva brittirap-skene kunnon kuosiin. Mercurylle tuskin mies yltää Dizzee Rascalin tavoin, mutta tulevaisuudessa Ghostpoet tuskin myy sieluaan Tiestolle ja Calvin Harrisille. Tsekkailkaahan Spotifysta, jos vaikka uppoisi.

Flow-tärpit

2011-08-05T11:37:00.000+03:00

Flow starttaa tasan viikon päästä ja hype sen kuin vain kiihtyy. Viime vuonna minullakin lähti vähän käsistä hypen kanssa, joten lupaankin nyt tässä, että näiden tärppien jälkeen palaan asiaan vasta festariraportin myötä.

Tässä on nyt joka päivältä bongailtu artisteja, jotka ovat jääneet vähemmälle huomiolle niin blogeissa kuin muissakin musiikkimedioissa. Viime vuotiset tungokset muistaen on hyvä tietää, että tämän vuoden ohjelmisto on niin täyteen pakattu todella kovaa musiikkia, että eksyypä melkein minne vaan, niin takuulla tulee nauttimaan kuulemastaan. Paitsi Ariel Pinkin keikalla. Siis hyi vittu!

Tässä siis muutama lisävinkki, jos aikataulutus tuntuu muuten täysin mahdottomalta.

Perjantai:

About Group @ Black Tent 17.45

About Group julkaisi alkukeväästä oikein mainion levyn, joka ollaan laatuunsa nähden vaiettu turhankin kuoliaaksi. Vaikka bändin keulakuvana on Hot Chipin pääjehu Alexis Taylor, niin Hot Chipmaista tanssipoppailua ei kannata odottaa. Musiikki on leppoisan kompin sävyttämää fiilistelyä, jossa urut soivat hienosti ja mikään ei pompi silmille. Loistava aloitus siis, jos haluaa säästellä voimia loppuillan tamppaussessioihin.

The Budos Band @ Nokia Blue Tent 19.35

About Groupin jälkeen on hyvä saada jo vähän vipinää, niin tässä on juuri sitä. The Budos Bandin afrobeatin ja funkin sekasotku ihastutti ihmisiä jo Pori Jazzeilla, enkä usko, että Flow'ssa bändi jättää ihmisiä yhtään kylmemmäksi.

Nightsatan @ Open Source Stage 20.30

Dario Argento-fanit huomio! Turun syntikkavelho Tomi Tuominen saapuu Flow'hun vetämään kasarikauhusta ja b-toiminnasta enemmän kuin vähän vaikutteita ottanutta musiikkiaan alkuillasta. Täällä on luvassa sellaista syntikoiden ilotulitusta, ettei moista takuulla kuulla muualla.

DXXXA D ja Nukkehallitus @ Cirko 21.00

DXXXA D:n levy Katoa tai katoat oli niin hämmentävä, etten edes lähde mainostamaan ja lupailemaan, mitä keikalla voisi olla luvassa. Jotain hämmentävän poikkitaiteellista menoa, mutta tarkemmin en osaa sanoa. Mene ja ihmettele!

Teeth @ Voimala-klubi 22.00

Ceebrolisticsista aiemmin tunnettu Matti Pentikäinen a.k.a. Matti P saapuu Flow'hun vetämään Teeth-nimen alla komeata post-dubstepiään. Ne biisit, mitä olen kuullut, ovat olleet todella tymäkkää tavaraa, joten keikka on takuulla basson ystäville nannaa.

Joy Orbison @ Voimala-klubi 01.00

Illan viimeisenä esiintyvä Joy Orbison ei varmasti ole kenellekään vähänkään dubstepia seuranneelle tuntemattomuus. Vuosi pari takaperin Hyph Mngo räjäytti ihmisten tajuntoja urakalla, mutta sen jälkeen hype miehen ympärillä on laantunut aika reippaasti. Nimikin on lyhentynyt pelkäksi Joy O:ksi tässä välissä ja sinkku Wade In/Jelsin vertailukohdat löytyvät jostain teknon ja housen tietämiltä, eikä dubstepista. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että konemusiikista kiinnostuneet ovat täällä aivan varmasti. Ole sinäkin!

Lauantai:

Delay Trees @ Nokia Blue Tent 14.15

Johannalta poispotkitut helsinkiläiset kitarafiilistelijät ovat lähiaikoina julkaisemassa uutta omakustanteista kasetti-ep:tä, josta saadaan takuulla esimakua lauantain iltapäivässä. Debyytti oli jo hyvä ja lupaava, joten jos rauhallinen kitarointi kiinnostaa enemmän kuin Päälavan hippi-folk, niin suosittelen lämpimästi.

All Black Left by Delay Trees

Mirel Wagner @ Voimala 15.30

Mirel Wagneria tituleerattiin Suomen parhaaksi singer-songwriteriksi jo ennen debyyttilevyn julkaisua. Kun levy julkaistiin, niin lähes kaikkien levyn kuulleiden piti yhtyä väitteeseen. Näin synkkää ja samalla vaivatonta ilmaisua ei Suomesta ole aiemmin tullut. Nyt on hyvä tilaisuus käydä toteamassa asian laita livenä Voimalan intiimissä ympäristössä.

Murcof + AntiVJ @ Cirko 15.30 & 17.30

Tutustuin Murcofiin noin vuosi takaperin työkaverin avustuksella, kun pyysin häntä suosittelemaan hyvää ambientia. Päräytti silloin ja päräyttää keikallakin takuuvarmasti. Krapulalääkkeeksi Murcofin hellät, mutta kylmät soundit sopivat täydellisesti. Menen itsekin vapisemaan tänne, jos vain kykenen jonottamaan lippuja kahdelta.

MC Taakibörsta PA 2011 Reunion @ Open Source Stage 20.30

Tätä on odotettu kymmenen vuotta! Nyt se reunion vihdoin tapahtuu ja melko varmasti keikka jää ainoaksi laatuaan. Paikalle, jos kaikkien aikojen paras Suomi-räp-yhtye on jäänyt aiemmin näkemättä.

Girl Unit @ Nokia Lounge 20.00 & 23.30

Dubstepista ja syvistä etelän hiphop-rytmeistä ammentava Girl Unit on kerännyt klubikansan rakkautta jo viime vuodesta lähtien. Wut on ollut hitti ja keikat Flow'ssa tuskin jättävät kylmäksi.

Oni Ayhun @ Voimala 00.15

The Knifen toinen puolisko Olof Dreijer saapuu salaperäisen house-projektinsa kanssa Flow'n myöhäisillan klubille. Ne pari biisiä mitä olen kuullut ovat olleet odotusarvoihin nähden todella miellyttäviä ja sopivan rehellistä housea. Ei silti kannata tuudittautua ajatukseen perinteisestä ja tavanomaisesta, kun kyseessä on herra nimeltä Dreijer.

Sunnuntai:

The Do-Over @ Black Tent 16.00

Nyt heitän vähän mutuna, että tämän mainostaminen Aloe Blaccilla tulee aiheuttamaan rutinaa. Aloe ei ole muuta kuin dj-setin mc. Isoa bändiä tai muuta ei nähdä. Sitä ei siis kannata odottaa. Sen sijaan kannattaa odottaa hillitöntä dj-settiä, joka tullaan muistamaan pitkään. The Do-Over ei suotta ole Yhdysvaltojen ja Los Angelesin hypetetyimpiä klubeja. Suomi on yksi ainoista (ellei peräti ainoa) maista, jossa konsepti nähdään ja kuullaan. Odotan innolla, ja olisihan se toki siistiä, jos I Need A Dollar pamahtaisi.

Sly & Robbie feat. Junior Reid @ Päälava 17.45

Sly & Robbie eivät välttämättä vaadi esittelyjä, eivätkä vinkkaamista yhtään rytmimusiikista tietäville, mutta te muut, teitä on varoitettu. Täältä saapuu sellainen reggae-jytky, ettei paremmasta väliä. Miehet ovat tehneet hittejä niin itselleen kuin esim. Grace Jonesille, joten legendastatus on täysin ansaittu tällä duolla.

Ruudolf + Särre + Jodarok Freestyle Carrolsin kulmalta @ Open Source Stage 20.30

Suomen kovimmat freestyle-räppärit saapuvat Flow'hun vetämään takuulla niin timmiä räppäystä, ettei tätä kannata missata. Itse en ole koskaan päässyt todistamaan Carrolsin kulman freestyleja, joten nyt on ihan pakko päästä paikalle todistamaan jätkien läppiä.

Horse Meat Disco @ Black Tent 21.15

Sunnuntaina on yleensä jo niin ryytynyt, ettei tanssiminen tai ylimääräinen liikunta tule mieleenkään, mutta jos energiaa riittää ja haluaa laatudiscoa, niin suuntaapa tänne. Kollektiivin kokoelmat ovat olleet ainakin aika tykkejä!

Nähdään festareilla!

Raphael Saadiq @ The Circus 010811

2011-08-02T15:40:00.000+03:00

Raphael Saadiqin keikalla tajusin, mikä The Circus on pohjimmiltaan. Se ei ole "Suomen monipuolisin konsertti- ja tapahtumakeskus", se on Ruotsinlaiva maalla. Nyt kun bändikin oli kuin viihdekone suoraan laivan lavoilta, niin kaikki kävi päinsä.

Olen edelleen vähän ristiriitaisissa tiloissa Saadiqin keikan jäljiltä. Keikka kun ei sytyttänyt. Vikaa on niin yhtyeessä, miljöössä kuin yleisössäkin ja näissä kaikissa yhteensä. Yleisö oli siis pääosin luokkaa "kauluspaita ja firman lippu pykälässä" ja se valitettavasti näkyi. Jähmeätä oli. Niin jähmeätä, että paikan istumapaikoista oli luultavasti taistelu jo ennen ovien avaamista.

Tämä valitettavasti välittyi bändiinkin. Koko keikasta välittyi amerikkalaisen ammattimainen viihdyttäminen. Sielu jäi siis jonnekin Helsinki-Vantaan tienoille. Yhtye soitti biisit juuri niin varmasti kuin ammattimaiset sessiomuusikot vain osaavat, mutta juuri sitä ei soulissa kaipaisi. Souliin kaipaa tunteen paloa ja särmää. Tältä keikalta sitä sai etsiä toden teolla. Illan päätähti Saadiq kyllä tanssi ja lauloi hyvin, mutta kaikki vaikutti ulkoa opetellulta. Aivan kuin mies ja yhtye tulivat vain tekemään työpäivänsä ja keikan jälkeen mentiin toivomaan parempaa vastaanottoa seuraavassa kaupungissa.

Keikka oli siis suuren suuri pettymys. Periaatteessa mikään ei ollut vikana, mutta jäin kaipaamaan jotain muutakin kuin ammattiyhtyeen rutiinikeikkaa rutiinikikoilla. Ehkä tuollainen meininki toimii Porissa piknikin taustalla, mutta klubilla pitäisi saada jotain sellaista, mikä saisi kehon liikkeelle ja sielun roihuamaan. Pitänee siis tyytyä levyihin jatkossa.

Grouplove - Tongue Tied

2011-08-01T08:10:00.000+03:00

Vuoden alussa kirjoitin Grouplovesta hypeviikon alla. Nyt on sopiva aika palata yhtyeeseen, kun tulevaa levyä ollaan puffattu ympäri kesän festareita.

Levyltä tuli viime viikolla ensimmäinen virallinen video Tongue Tied, jonka soundi yllätti. Eihän sillä EP:llä ollut yhtä elektro-meno. Pienen alkujärkytyksen jälkeen biisi on alkanut tykästyttämään todella paljon. Hittipotentiaalia on jälleen aika tolkuttomasti, eikä vähiten kertsin takia, joka on kuin luotu nousuhumalaista joukkolaulua varten. Videon kaltaisissa bileissä biisi toimii takuulla!

Bändin debyyttilevy "Never Trust A Happy Song" julkaistaan syyskuun alussa.

Top 5 Kanyen feattaukset

2011-07-31T12:46:00.001+03:00

TJ 8 ja 14. Eiköhän pistetä spessua kehiin.

5. The Game - Wouldn't Get Far

Kanyen omat levyt ovat aina olleet tiukasti sidottuina teemoihin ja tiettyyn tarinaan. Siksi miehen feattauksia on ollut hauska seurata, koska niissä miehen ei tarvitse välittää yhtään mistään rajoitteista ja silloin tapahtuukin parhaimmillaan mahtavia oivalluksia. Länsiranniko-gangstailun ainoa edustaja The Game sai Kanyelta biitin, johon ei voisi tehdä muuta kuin limaista ärränbee-hytkytystä. The Game saa päähänsä dissata ghettohoroja, Kanye ilmoittaa julkisesti että jätkä on hullu, käy feattaamassa, haukkuu myös horatsut, tyypit tekevät parodiavideon ja kaikki on ihan, että nää jätkät on hulluja, mutta neroja.

4. Estelle - American Boy

Yeezy ei paljoa poppareiden biiseillä vieraile. Silloin kun vierailee, niin aikamoista jälkeä on syntynyt. Estellen American Boy oli vuoden 2008 isoimpia ja arvostetuimpia hittejä, eikä todellakaan suotta. Arvostan myös sitä, että Kanye räppää biisin teeman mukaisesti, eikä vain käy heittämässä jotain ylimääräverseä riimivihkon takasivuilta ja kerää helppoja rahoja taskuunsa.

3. 88-Keys - Stay Up! (Viagra)

Biisi on juuri siitä itsestään, mutta Kanyen verset pysyvät kaukana omakehusta. Onhan tuossa vähän hatermaista asennetta kämmäileville ghettopennuille, mutta eipä ainakaan kehu, että itse vetelee viittä naista putkeen ilman huolen häiviä, niin kuin ihan kaikki muut räppärit tekisivät. Ja nyt loppuun täysin aiheen vierestä pitää sanoa, että video on ihan hervoton.

2. Kid Cudi & Common - Make Her Say

"Gettin’ brain in the library cause I love knowledge
When you use your Medulla Oblongata
And give me scoliosis until I comatoses
And do it while I sleep yeah a little osmosis"

Kuin moni pystyy räppäämään seksistä ja samalla heittämään lääketieteellisiä termejä riimeinä sekaan. Aika harva. Yeezy vaan tekee niin ja taustalla on samplena Lady Gagaa. On se härski.

1. Dilated Peoples - This Way

Voi niitä aikoja, kun Kanyen tyyli oli vielä kaukana Diorista, Chanelista ja Louis Vuittonista ja räpitkin olivat kaikkea muuta kuin glamouria. "I don't know which is better, getting paid or getting laid, I just know when I'm getting one, the other's getting away". Tuskinpa enää on noin. Biisi on muutenkin yksi hienoimmista hip hop-biiseistä koskaan.

Selvennetääs loppuun nuo TJ:t.

TJ8:

Otis feat. Otis Redding by watchthethrone

TJ14:

Bon Iver

2011-07-29T19:49:00.000+03:00

Bon Iverin debyyttilevy For Emma, Forever Ago on julistettu jo monessa paikassa moderniksi klassikoksi. Itselleni levy on luokkaa "tykkään kyllä aina kun sen laitan soimaan, mutta eipä se kovin usein soittimeen eksy". Monet odottivatkin Justin Vernonin pääyhtyeen kakkoslevystä indiemaailman messiasteosta, joka nousisi kaiken mahdollisen yli. Uskallankohan itse nyt sanoa, että kauas ei jäänyt.

Bon Iverin eponyymi kakkoslevy on klassikkoainesta. Olin sitä mieltä jo kertakuuntelun jälkeen. Ajattelin kumminkin, että tämä nyt on vain hetken huumaa. Ei se ollut. Olen reilun kuukauden kuuntelun jälkeen edelleen ällistynyt siitä, kuinka komean ja tunteikkaan levyn Justin Vernon on yhtyeineen saanut tehtyä.

Enää ei varmaan kenellekään tarvitse erikseen mainita, että tämä levy on tehty studiossa bändin ja useiden vierailijoiden säestämänä. Sovitusten paisuminen tietenkin voi johtaa vieraantumiseen ja kylmyyteen, mutta tällä levyllä ei ole siitä hätää. Levy tulee todella iholle ja pysäyttää. Jo avauskappale Perth aiheuttaa sellaiset kylmät väreet, etten moisia ole pitkään aikaan musiikin voimasta saanut. Voima ei ole kuuntelukertojen myötä kadonnut mihinkään.

Se mikä tekee Bon Iverin kakkoslevystä mestariteoksen, on sen rohkeus. Herra Vernon ei enää luota vain miehen ja kitaran askeettisuuteen, vaan studiossa ollaan luotu todella jylhiä äänimaisemia, jotka vain korostavat miehen herkkiä melodioita. Sovituksissa ja sävellyksissä on kumminkin todella yllätyksellisiäkin ratkaisuja, jotka erottavat Bon Iverin muista herkistä ulisijoista edukseen, kuten avauskappaleen marssirummut, Towersin yllättävä muuntuminen country-fiilistelyksi ja päätöskappale Beth / Restin kasarisoundit. Vaikka näitä voisi pitää pelkkinä itsetarkoituksellisina kikkoina kasvattaa biisejä, niin sitä ne eivät kumminkaan ole. Jokainen pienikin ääni kuulostaa siltä, että niitä on harkittu ja mietitty todella kauan, jotta mitään ei olisi liikaa, eikä liian vähän. Sen myös kuulee, vain ja ainoastaan hyvässä.

Jos taustat ovat tarkoituksella todella hiotut, niin Justin Vernonin laulussa taas on tarkoituksella säröjä. Miehen falsetti ei tällä kertaa kuulosta korvia vihlovalta ulinalta, vaan rikkinäisen miehen ainoalta tavalta tuoda tunteensa esiin. Sanoilla ei ole mitään väliä, kun laulut alkavat. Äänestä pystyy päättelemään jo kaiken ja kun se ääni tulee aivan iholle, niin tunteiden vahvuuden tuntee myös kehossa. Näin luodaan säväreitä ja näin tehdään levy, jota ei voi ohittaa olankohautuksella. Jos joku pystyy tänä vuonna vielä tekemään jotain yhtä kaunista, niin voin lopettaa uusien levyjen etsimisen siihen hetkeen. Nytkin tekisi mieli vain lukkiutua pois ulkomaailmalta ja käpertyä kauniisiin säveliin.

Kesän levyt

2011-07-28T22:19:00.000+03:00

Olen laiska, olen kiireinen ja olen muka-kiireinen. Siksi levyjutut ovat jääneet hyvin vähiin kesän aikana. Yksinkertaisesti olen kuunnellut melkeinpä vain vanhoja klassikoita, joten uutuudet ovat jääneet vähän pintapuoliseen kuunteluun. Myös rehellisesti sanottuna kovin montaa erityisen hyvää uutta levyä ei ole tullut. Kyllähän niistä muutaman kuuntelukerran jaksaa semisti innostua, mutta muuten kunnon sävärit, tai edes ne ok:t ovat jääneet saamatta.

Nyt olisi tarkoitus postata niistä, jotka ovat jotain positiivisia säväreitä saaneet minussa aikaan. Koska kuunneltujen uusien levyjen lista on aika mitätön, niin tästä tuli täysin Suomi-painoitteinen. Ne pari muuta levyä saavat omat postauksensa (toivottavasti). Lista on myös hyvin rap, mutta jos kerrankin ei oltaisi genrepuristeja ja edes kokeillaan, saisiko näistäkin levyistä jotain irti.

Pyhimys - Medium

Pyhimys on saanut huikeaa suitsutusta jo kahdella ensimmäisellä levyllään, mutta itse en ole Pyhin tyylistä oikein koskaan välittänyt. Medium oli kumminkin pakko ainakin kokeilla ja onneksi kokeilin. Näin huikeaa Suomi-rap-levyä ei ole sitten Asan Terveisiä kaaoksesta tullut ja olen nyt melkein valmis nostamaan levyn ykkösjalustalle ohi Asan mestariteoksen.

Mediumin soitetut taustat ovat parhaimmillaan kauniita ja Pyhimyksen lyriikat ovat korkealentoisuudessaan todella hienoja. On levyllä muutamia kappaleita, jotka ovat vähän "häh?", mutta muuten levy vetää hiljaiseksi kunnioituksesta. Taiteellisesti näin kunnianhimoista rap-levyä ei ole aiemmin Suomessa juuri tehty, eikä kyllä äkkiä tule mieleen muualtakaan maailmasta moisia. Väittääkö joku vielä, että Suomi-räppi kärsii uskottavuuden puutteesta?

Jätkäjätkät - Jatkojatkot

Näköjään olen hitaasti lämpeävää sorttia, kun jatkuvasti seuraajalevyt ovat mielestäni parempia kuin edelliset. Jätkäjätkät ei ole poikkeus. Mielestäni debyytti Ykstoist ykstoist oli turhan epätasainen levy, jolla yhtye haki vielä itseään ja kaikki tyylikokeilut eivät olleet järin onnistuneita. "Bilelevy" Jatkojatkot onnistuu paljon paremmin juuri siinä, että nyt levy on tyylillisesti suhteellisen yhtenäinen ja oma soundikin alkaa jo vähitellen nivoutua hyväksi paketiksi. Tosin levylle on jälleen loppuun eksynyt progea ja puolessa välissä on akustinen himmailu Jokainen aamu, joka tosin on ihan mielettömän hieno. Muutamista tyylirikoista huolimatta Jatkojatkot on selkeä petraus ja palautti uskon jumalaani, joka vähän on tässä kärsinyt Asa Masa-fiaskon jälkeen.

Kakka-Hätä 77 - Huoltoasemalle unohtunut mies

Bergmanin Teemua mahtaa vituttaa, kun tällainen hipster-wannabe bloggailee hänen yhtyeestään. Mitäs teet niin timanttista musiikkia. Kakkiksen ensimmäinen albumiksi väännetty ep-kokoelma Totaalinen kakkahätä iski nimensä mukaisesti aikoinaan, eikä kakkonenkaan jätä housuja yhtään puhtaammiksi. Bändi on oikeastaan vain kehittynyt vuosien saatossa entistäkin tiukemmaksi punk-retkueeksi. Kakkiksella on melodiapuoli todella hyvin hallussa ja kun Bergmanin kamaiset sanoitukset ovat vielä ihan sitä itseään, niin en voi kuin tykätä. Yhtyeen cover-versio Sigin Vuosisadan rakkaustarinasta on muuten kovinta melodista punkkia sitten vuoden 1979!

SMC Lähiörotat - Raffii Suomi-flättii

SMC Lähiörottien piti monen silmissä varmasti jäädä vain parin nettivideon pituiseksi vitsiksi, mutta pojathan pistivät ulos aikamoisen räppipläjäyksen. Riimit liikkuvat skeittauksen ja lähiörappioromantiikan välimaastossa, sortumatta kumminkaan liialliseen lähiökurjuuden ihannoimiseen tai painottamiseen. Liiallisesta Stadikeskeisyydestäkään ei Lähiörottia voi enää syyttää, kun yksi biisi on omistettu Lahden Torvelle! Itsekään en uskaltanut levyltä odottaa juuri mitään, mutta kahdeksan biisin tiivis paketti melko ysärihenkistä räppiä toimii todella hyvin. Raimon verse Yksristikahdessa tietenkin kruunaa vain koko paketin!

Noel Gallagher's High Flying Birds - The Death Of You And Me

2011-07-25T10:41:00.001+03:00

Väitän, että kun Oasis hajosi, niin kaikki vähänkään bändistä välittäneet jakautuivat leireihin. Nämä leirit määräytyivät Gallagherin veljesten mukaan. Liamin leiri on saanut iloita tänä vuonna jo jonkun aikaa Beady Eyen tahdissa, mutta me Noel-fanit olemme joutuneet odottamaan tietoa levystäkin tähän kuuhun saakka. Pressitilaisuuden jälkeen on tapahtumia onneksi alkanut kertymään kiitettävään tahtiin ja nyt tietynlainen kulminaatiopiste tuli tänään. Ensimmäisen sinkku ja sen video saivat ensi-iltansa.

Biisi on yllättävän helppo jakaa osiin: kaunis kitaramelodia, hyvä ja tarttuva laulumelodia ja hieno tausta. Vielä kun biisi pääsee yllättämään pienoisella amerikkalaishenkisyydellään, niin odotukset Noelin soololle voidaan nostaa jo melko korkeiksi. Oikein hyvä aloitus viikolle ja yhden syksyn odotetuimman levyn odotukselle.

Sunnuntaikappale

2011-07-25T00:05:00.000+03:00

Olipa outo viikonloppu.

Olin koko viikonlopun mökillä mediattomassa ympäristössä, missä viikonlopun suru-uutisista kuultiin melko vähän. Totuus onkin iskenyt vasta kotiinpaluun yhteydessä, kun koko internet ja sosiaalinen media ei muusta puhukaan. Informaatiotulva onkin vetänyt vähän hiljaiseksi ja pelokkaaksi.

Siitäkin syystä sunnuntaikappaleeksi pitää valita jotain rauhallista ja suloista. Pelastuksen tarjosi Hyvä Veli, jonka sunnuntaikappaleen oli valinnut Robin Pecknold. Bobby Charlesin I Must Be In A Good Place Now muistuttaa siitä, että vaikka tässä maailmassa tapahtuu paljon pahaa, niin vastapainoksi löytyy paljon hyvää ja kaunista. Ei unohdeta sitä. Virallisen sunnuntaikappaleen voi kuunnella tästä, koska Youtubesta sitä ei löydy. Pakolliseksi videoksi laitetaankin turhan aikaisin menehtyneen Amy Winehousen muistoksi yksi hänen useista huippuhetkistään. Lepää rauhassa.

White girl can't rap?

2011-07-21T12:00:00.002+03:00

Hip hop on genre, jossa ei valkoisella naamalla hirveän pitkälle pötkitä. Vielä vähemmän on mahdollisuuksia, jos olet nainen. Onkin virkistävää törmätä valkoiseen naiseen, joka tulee pötkimään räpillä vielä pitkälle. Saanen esitellä Kreayshawnin.

Jyri bloggasi jo aiemmin naisesta ja silloin Kreayshawn tuli kuitattua lähinnä hölmönä hipsterivitsinä. Naisen tyyli yhdistettynä Gucci Guccin hokemiseen ei hirveästi herättänyt intohimoja, vaikka biisi olikin aikas kova ja Odd Futuren tyyppejä heilui videolla lisäämässä niin paljon swagia, että se puskee munasarjoista ulos.

Pieni lisäselvittely teki Kreayshawin tapauksessa ihan poikaa. Nimen takaa kun löytyy Natassia Zolot, parikymppinen taideopiskelija-dropout Oaklandista, joka on aiemmin ohjannut musavideoita mm. "The Based God" Lil B:lle. Arvatkaas muuten kuka ohjaa Red Hot Chili Peppersin tulevan singlen musavideon. Ei pöllömmin nuorelta likalta, mutta mites se räppiura?

Eipä sekään huonosti mene. Pari viikkoa sitten tullut Rich Whores potkii kovaa ja levysopimuskin on jo Sonyn alaiselle Columbialle. Uusi mixtape on tulossa vielä tämän vuoden puolella ja levy luultavasti ensi vuonna. Eiköhän tätä valkonaamaista naista päästä siis kuulemaan jatkossakin ja toivottavasti pystytään kuittaamaan muunakin kuin hipsterivitsinä. Räppäävät naiset kun ovat aivan turhan harvassa ja tämä tyttö osaa räpätä!

Kreayshawn - Rich Whores by Hypetrak

Gracias - Mon€y

2011-07-20T22:42:00.001+03:00

Hehkutus, mikä ihana tekosyy.

Gracias pääsi näyttämään kyntensä jo viime talvena HKI-biisillä ja ennen kaikkea sen hienolla videolla. Lauantaina mieheltä tulee debyytti-EP, jolta julkaistiin eilen videokin nimeltä Mon€y, jossa feattaa The Megaphone Staten Ekow. Mitäs tähän nyt taas sanoisi, video on ihan törkeen siisti ja biisi on jälleen aivan saatanan kova. Kuinkahan kova se EP on, kun jo julkaistut biisit potkivat takamuksia mustelmille.

Helsingissä olijat, huomio! Graciaksen EP-julkkareita on tiedossa jopa kahdet. Ensimmäinen on lauantaina viideltä Kampissa avatussa Cali Helsingissä ja myöhemmin illalla on "viralliset" julkkarit Club YK:ssa. Bassline Festivalin keikka alkukesästä oli niin törkeän kova, että tämän missaus harmittaa todella paljon. Menkää ihmeessä tsekkaamaan, koska mukana on livebändi, joka groovaa laittoman kovaa.

Sunnuntailevy: Wild Beasts - Smother

2011-07-17T12:00:00.001+03:00

No huhhuh, nyt tuli puskista sellainen levy, joka pääsi yllättämään minut aivan täysin. Wild Beasts on aiemmilla levyillään saanut rakkautta kriitikoilta, bloggareilta ja palkintoraadeilta. Bändin edellinen levy, Two Dancers oli jopa Mercury-ehdokkaana vuosi pari takaperin. Itse en kumminkaan jaksanut bändistä erityisemmin innostua. Laitoin sen samaan kategoriaan Dirty Projectorsin kanssa: vähän turhan taiteellista ja erikoista omaan makuuni. Dirty Projectors kumminkin aukesi ajan kanssa, mutta Wild Beasts jäi falsettilaulajineen paitsioon. Smotherin ensisinkku Albatross oli kumminkin iloinen yllätys ja jäinkin odottamaan uutta levyä pienellä mielenkiinnolla. Levy jäi kumminkin kevään levytulvan vuoksi odottamaan vuoroaan ja lopulta käyttikin vuoronsa hyvin. Smother vakuutti täysin.

Smother on todella rauhallinen levy. Se on jopa niin rauhallinen levy, että moni mieltäisi sen helposti äänitapetiksi, varsinkin kun aiemmat levyt ovat olleet paljon kokeilevampia ja villimpiä. Tällä kertaa mennään rauhallisissa ja pääosin synteettisissa tunnelmissa. Kitarat soivat harvoin ja silloin kun soivat, niin aika vaimeasti ja lähinnä pieniä melodioita soittaen. Pääosaan pääsevätkin Wild Beastsin laulajakaksikko Hayden Thorpe ja Tom Fleming joiden enemmän ja vähemmän falsettiset äänet tulkitsevat komeasti levyn kappaleita ja tällä kertaa miesten laulu ei kuulosta ärsyttävältä, kuten ei mikään mukaan. Levy soi täydellisesti yhteen ja sekös miellyttää.

Smother on siis todella rauhallinen ja vähäeleinen levy, mutta ei suinkaan tylsä. Levy ottaa heti ensitahdeiltaan täydellisesti haltuunsa ja vain kiristää otettaan loppua kohden. Siitä huolimatta levyä ei voi olla kuvailematta muulla adjektiivilla kuin miellyttävä. Smotheria kuunnellessa uppoaa pehmeään äänimaailmaan, johon jäisi mielellään pidemmäksikin aikaa. Parhaimmat esimerkit bändin erinomaisen tunnelmallisesta otteesta antaa Deeper ja Invisible. Molemmat biisit laulaa vähemmän falsettisempi Fleming. Sattumaako?

Smother on todella hieno levy, joka on vetänyt minut puoleensa täysin varkain. Vaikka levy on pelkkää hissuttelua, eikä sillä ole isoja koukkuja tai melodioita jotka iskostuvat päähän saman tien, niin siitä huolimatta en malta olla kuuntelematta. Aikamoista. Ensi sunnuntaina muuten käsittelen toisen levyn, johon käyvät aivan samat määreet.

Vaikenen laulaen

2011-07-15T18:45:00.000+03:00

Yona on saanut paljon rakkautta medialta parin kuukauden ajan. Syystäkin, koska hänen toinen levynsä Vaikenen laulaen on todella hieno, siitä huolimatta, että levy on täynnä rakkauden tuskaa.

Pidin jo Yonan debyytistä Pilvet liikkuu, minä en, vaikka sillä oli omat ongelmansa. Levy oli turhan rikkonainen ja hajanainen, jotta olisin pystynyt nauttimaan siitä niin paljon kuin olisin halunnut. Onneksi tämä ongelma on korjattu kakkoslevyllä. Vaikenen laulaen soi paljon yhtenäisemmin, eikä poukkoile suunnasta toiseen kuten edeltäjänsä. Mitä nyt nimettömät instrumentaalit eivät omiin korviin oikein tunnu sulautuvan joukkoon. Rikkovat tunnelmaa vähän turhankin paljon, vaikka kuinka yrittävät toimia alkusoittoina.

Jos instrumentaalit mättävät, niin onneksi Yona itse on kuin lähes täydellisyys. Vaikka hänen ääni ei välttämättä ole vahvin tai paras mahdollinen, niin aika moni laulaja voisi ottaa hänestä oppia eläytymisessä. Kylmät väreet tulevat levyä kuunnellessa moneen kertaan vain Yonan ääntä kuunnellessa. Kehitystä on tapahtunut siis todella paljon debyytistä ja pelkästään hyvään, vaikka sillä oli jo todella komeita hetkiä. Parhaimmat kappaleet ovatkin niitä, joissa Yonan ääni soi vahvimmin. Avausbiisi Liian aikaisin ja Poppamiehelle pysäyttävät joka kerta yhtä komeasti, kun pääosassa on vain Yonan ääni ja hänen läsnäolonsa.

Nyt kun olen lähes yksinomaan kehunut Yonaa, niin pakko on kehua myös orkesteria levyn takana. Orkesteri Liikkuvat Pilvet soi levyllä todella komeasti ja vaikka soittimia on ties kuinka paljon, niin levy ei kuulosta paisutetulta tai etäiseltä. Jouset ja torvet luovat hienon ja arvokkaan tunnelman levylle rikkomatta kumminkaan sanojen tuomaa intiimiyttä. Se on melkoinen saavutus. Plussaa on myös annettava siitä, että levy kuulostaa livenä soitetulta. Kuulostaa meinaan aika pirun hyvältä.

Voin suositella Yonan kakkosalbumia kaikille iskelmä-allergiasta kärsiville ja niille, jotka nauttivat kappaleista, missä rakkaus ei ole pelkkää hattaraa ja vaahtokarkkia. Kipin kapin siis levykauppaan tai kirjastoon, koska netistä ei nyt ole apua. Netistä ei löydy kuin puolentoista minuutin klippi Toisen omasta ja tämä aika spontaani treenikämppäversio Poppamiehelle-biisistä. Sen pitäisi riittää todisteeksi siitä, että Yona on hyvä.