Lady Gaga on musiikillisesti todella tylsä tapaus, mutta videot ovat naisella jo pitkään olleet alan hienoimpia. Born This Way ei tee poikkeusta. Alun läpät yhdistettynä synnytys-teemaan menevät täysin yli hilseen, eikä siitä kyllä jarruteta. Oikeastaan tylsintä antia ovat tanssiosat alusvaatteissa. Gaga alusvaatteissa on jo nähty turhan moneen otteeseen. Vaatteet päälle, kiitos! Luurankomaalit taas ovat ehkä siisteintä ikinä! Onko tämä vain huomionhakuista sekoilua vai inspiroivaa taidetta? Kestääkö Gaga-ilmiö vielä toista levyä? Kiinnostaako ketään?
maanantai 28. helmikuuta 2011
sunnuntai 27. helmikuuta 2011
Helmikuun levyt
Helmikuu oli hyvä levykuukausi. Niin hyvä, että monet monet levyjutut menivät lopulta virtuaaliseen roskakoriin, koska koin pitkästä pitkästä aikaa "writer's blockeja". Pahoja sellaisia. Koska Juhanikin teki laiskan miehen levykatsauksen, niin teen minäkin. Jälleen. Se on etuoikeuteni. Tässä uudet levyt joita kuuntelin helmikuussa. Pinnallisesti.
PJ Harvey on naissankari. Omistan vain Uh Huh Herin, joka on yksi timanttisimmista levyistä, minkä omistan. Let England Shakea en siis odottanut yhtä kuumeisesti kuin monet muut, mutta vähäiset odotukseni palkittiin ruhtinaallisesti. Let England Shake on mahdollisesti yksi vuoden parhaimmista levyistä. Levy menee ehkä alakategoriaan folk, mutta näin vimmaista folkia en ole kuullut varmaan koskaan. Levyllä on todella paljon elementtejä joiden ei pitäisi toimia ollenkaan, mutta niin ne vain toimivat. Vähäiset sanani eivät tee levylle oikeutta yhtään, mutta ne useat muut ylistyssanat levystä varmasti tekevät. Tulee soimaan kaiuttimistani vielä pitkään.
Cut Copyn In Ghost Colours on elektropopin klassikko. Timanttiset biisit yhdistettynä timanttisiin soundeihin muodostavat levyn, jolla on hittejä vaikka muille jakaa. Zonoscope on taas levy, jolla on vaikutteita ja juttuja vaikka keltä, mutta ei hittejä. Pitchfork sanoi levyn olevan parhaimmillaan kokonaan kuunneltuna, enkä juuri vänkää vastaan. Vähän tietty harmittelen, ettei levyltä löydy uusia hearts-on-fireja, mutta kyllä yksi viisitoistaminuuttinen teknojumitus tällaisen aukon paikkaa. Siihen keikkaan ei muuten ole enää kuin pari viikkoa!
Esben And The Witch on yhtye, joka vaikutti juuri siltä, mitä nykyindiessä vihataan. Heikkoja biisejä paikataan olemalla mystisiä ja suhistaan niin maan perkeleesti jne. No nyt on kumminkin mystisyys kohdallaan. Esben And The Witch on yhtye, joka on silkkaa tunnelmaa. Tarttuvia melodioita on ihan turha odotella. Tässä liikutaan goottisynkkyydessä ja upotaan kaikulandiaan. Ei biisit välttämättä kovin kummoisia ole, mutta äänimaailma kiehtoo ja viehättää helvetisti. Kevään korvilla yhtyeen synkkyys ehkä menee vähän hukkaan, kun ei voi velloa pimeysangsteissa, mutta minä tykkään kyllä valonkin kera.
Pintandwefall, tuttavallisemmin Pinttarit, julkaisivat jo viime kuussa kolmannen levynsä Time Is Right For Romans, Baby, joka sai vähän nihkeän vastaanoton. Ihan turhaan. Uskaltaisin jopa sanoa, että Hong Kong, Baby oli pahempi pettymys. Ei levy ehkä ole yhtä vastustamattoman söpö kuin ne pari aiempaa, eikä garageräminää ole enää niin paljoa, mutta edelleen yhtye saa hymyn ulottumaan korvasta korvaan ja pyllyn nousemaan konttorituolista. Suomen paras tyttöbändi edelleen!
Nyt ulotan likaiset "not mad fer it"-sorkkani yhtyeeseen, johon tarttumisesta tuli jo kyytiä aiemmin. Kyllä, Beady Eye, päädyit käsiini. Syvempää analyysiä en parin kuuntelukerran perusteella edes halua tehdä, mutta näiden kuunteluiden perusteella Beady Eye onkin kelpo yhtye! En ensimmäisille biisinäytteille lämmennyt juuri ollenkaan, mutta The Roller sai minut tajuamaan yhtyeen funktion. Perus-rock 'n' roll-musiikkia hyvin soitettuna, hyvillä melodioilla ja todella kovalla groovella. Ei Different Gear, Still Speeding maailmoja mullista, eikä aiheuta uutta Cool Britannia-ilmiötä, mutta osoittaa sen, että ilman Noeliakin voi pärjätä. Kun Tomi kehoitti LCMDF:n kohdalla antamaan mahdollisuuden heille, niin minä kehoitan antamaan Beady Eye:lle mahdollisuuden. Osaa Liam muutakin tehdä kuin soittaa suutaan ja tämä tuli nyt Blur-fanin suusta.
Lähes kaikki tässä postauksessa mainitut levyt löytyvät näppärästi yhden Spotify-listan alta, jonka saa esiin painamalla tätä. Beady Eye:n levyä voi streamata hetken ajan vielä KCRW:n kautta ja kun en voi linkittää, niin lisätään itse soitin sitten tähän. Antoisia kuunteluhetkiä!
PJ Harvey on naissankari. Omistan vain Uh Huh Herin, joka on yksi timanttisimmista levyistä, minkä omistan. Let England Shakea en siis odottanut yhtä kuumeisesti kuin monet muut, mutta vähäiset odotukseni palkittiin ruhtinaallisesti. Let England Shake on mahdollisesti yksi vuoden parhaimmista levyistä. Levy menee ehkä alakategoriaan folk, mutta näin vimmaista folkia en ole kuullut varmaan koskaan. Levyllä on todella paljon elementtejä joiden ei pitäisi toimia ollenkaan, mutta niin ne vain toimivat. Vähäiset sanani eivät tee levylle oikeutta yhtään, mutta ne useat muut ylistyssanat levystä varmasti tekevät. Tulee soimaan kaiuttimistani vielä pitkään.
Cut Copyn In Ghost Colours on elektropopin klassikko. Timanttiset biisit yhdistettynä timanttisiin soundeihin muodostavat levyn, jolla on hittejä vaikka muille jakaa. Zonoscope on taas levy, jolla on vaikutteita ja juttuja vaikka keltä, mutta ei hittejä. Pitchfork sanoi levyn olevan parhaimmillaan kokonaan kuunneltuna, enkä juuri vänkää vastaan. Vähän tietty harmittelen, ettei levyltä löydy uusia hearts-on-fireja, mutta kyllä yksi viisitoistaminuuttinen teknojumitus tällaisen aukon paikkaa. Siihen keikkaan ei muuten ole enää kuin pari viikkoa!
Esben And The Witch on yhtye, joka vaikutti juuri siltä, mitä nykyindiessä vihataan. Heikkoja biisejä paikataan olemalla mystisiä ja suhistaan niin maan perkeleesti jne. No nyt on kumminkin mystisyys kohdallaan. Esben And The Witch on yhtye, joka on silkkaa tunnelmaa. Tarttuvia melodioita on ihan turha odotella. Tässä liikutaan goottisynkkyydessä ja upotaan kaikulandiaan. Ei biisit välttämättä kovin kummoisia ole, mutta äänimaailma kiehtoo ja viehättää helvetisti. Kevään korvilla yhtyeen synkkyys ehkä menee vähän hukkaan, kun ei voi velloa pimeysangsteissa, mutta minä tykkään kyllä valonkin kera.
Pintandwefall, tuttavallisemmin Pinttarit, julkaisivat jo viime kuussa kolmannen levynsä Time Is Right For Romans, Baby, joka sai vähän nihkeän vastaanoton. Ihan turhaan. Uskaltaisin jopa sanoa, että Hong Kong, Baby oli pahempi pettymys. Ei levy ehkä ole yhtä vastustamattoman söpö kuin ne pari aiempaa, eikä garageräminää ole enää niin paljoa, mutta edelleen yhtye saa hymyn ulottumaan korvasta korvaan ja pyllyn nousemaan konttorituolista. Suomen paras tyttöbändi edelleen!
Nyt ulotan likaiset "not mad fer it"-sorkkani yhtyeeseen, johon tarttumisesta tuli jo kyytiä aiemmin. Kyllä, Beady Eye, päädyit käsiini. Syvempää analyysiä en parin kuuntelukerran perusteella edes halua tehdä, mutta näiden kuunteluiden perusteella Beady Eye onkin kelpo yhtye! En ensimmäisille biisinäytteille lämmennyt juuri ollenkaan, mutta The Roller sai minut tajuamaan yhtyeen funktion. Perus-rock 'n' roll-musiikkia hyvin soitettuna, hyvillä melodioilla ja todella kovalla groovella. Ei Different Gear, Still Speeding maailmoja mullista, eikä aiheuta uutta Cool Britannia-ilmiötä, mutta osoittaa sen, että ilman Noeliakin voi pärjätä. Kun Tomi kehoitti LCMDF:n kohdalla antamaan mahdollisuuden heille, niin minä kehoitan antamaan Beady Eye:lle mahdollisuuden. Osaa Liam muutakin tehdä kuin soittaa suutaan ja tämä tuli nyt Blur-fanin suusta.
Lähes kaikki tässä postauksessa mainitut levyt löytyvät näppärästi yhden Spotify-listan alta, jonka saa esiin painamalla tätä. Beady Eye:n levyä voi streamata hetken ajan vielä KCRW:n kautta ja kun en voi linkittää, niin lisätään itse soitin sitten tähän. Antoisia kuunteluhetkiä!
perjantai 25. helmikuuta 2011
Raajojen kuningas
Tämä postaus ei ole Radiohead-hassuttelua otsikon tavoin. Twitterissä uhosin, että olen ainakin viikon ihan hiljaa kaikki musiikkimediat sekaisin laittaneesta Radiohead-julkaisusta. Nyt on kulunut viikko ja hiljaisuus on tarkoitettu rikottavaksi.
Ajattelin tämän kappaleen olevan hassuttelua Radioheadin merkityksestä musadiggareille. Sitä en tee. Kaikki tietävät, että yhtyettä joko rakastetaan tai vihataan. Välissä ovat he, jotka diggaavat The Bendsistä.
Edellinen albumi In Rainbows on lempilevyni yhtyeen tuotannossa. Pääosin siksi, että sen kanssa vietin todella paljon aikaa, jotta pääsin sisälle sen maailmaan. Musiikillisestikin se on todella hieno albumi, joka yhdisti OK Computer-aikaisen kitaroinnin ja Kid A:sta alkaneen flirttailun ambientin kanssa. The King Of Limbs jatkaa samoilla linjoilla, mutta heikommin tuloksin.
Levyn voi jakaa todella karkeasti kahtia. Ensimmäiset neljä biisiä ovat kokeellisempaa ja nyrjähtävämpää Radioheadia, kun toinen puolisko taas seesteisempää ja tunnelmoivampaa puolta yhtyeestä. Vaikka levyllä on siis selkeä jaoteltu rakenne, niin silti se tuntuu irtonaiselta ja hajanaiselta. Biisit tuntuvat jotenkin erillisiltä, eivätkä sulaudu kokonaisuuteen. Tämä ei tarkoita sitä, että levyllä olisi hittejä ja huteja. Levyn biisit ovat tasaisen hyviä, mutta eivät järin mieleenpainuvia. Niistä puuttuu klassikkoaines. Jopa Lotus Flowerista, joka oli ensikuuntelun ehdottomia helmiä.
Kaiken hajanaisuuden ja rikkonaisuudenkin keskeltä huomaa bändin ammattitaidon, eikä levyä voi huonoksi haukkua. Siinä ei vain ole samanlaista kiehtovuutta ja haastavuutta kuin edeltäjässään. Näiden puute ei haittaisi, jos levy onnistuisi kietomaan puoleensa muilla tavoilla, mutta kun ei se oikein onnistu. Ehkä perun sanani kuukauden päästä, kun kuuntelukertoja on takana enemmän ja levyä on saanut sulatella pidempään, mutta viikon kuuntelun jälkeen rohkenen jo ilmaista pienoisen pettymykseni. Saa nähdä mitä The King Of Limbs II meille tarjoilee.
Ajattelin tämän kappaleen olevan hassuttelua Radioheadin merkityksestä musadiggareille. Sitä en tee. Kaikki tietävät, että yhtyettä joko rakastetaan tai vihataan. Välissä ovat he, jotka diggaavat The Bendsistä.
Edellinen albumi In Rainbows on lempilevyni yhtyeen tuotannossa. Pääosin siksi, että sen kanssa vietin todella paljon aikaa, jotta pääsin sisälle sen maailmaan. Musiikillisestikin se on todella hieno albumi, joka yhdisti OK Computer-aikaisen kitaroinnin ja Kid A:sta alkaneen flirttailun ambientin kanssa. The King Of Limbs jatkaa samoilla linjoilla, mutta heikommin tuloksin.
Levyn voi jakaa todella karkeasti kahtia. Ensimmäiset neljä biisiä ovat kokeellisempaa ja nyrjähtävämpää Radioheadia, kun toinen puolisko taas seesteisempää ja tunnelmoivampaa puolta yhtyeestä. Vaikka levyllä on siis selkeä jaoteltu rakenne, niin silti se tuntuu irtonaiselta ja hajanaiselta. Biisit tuntuvat jotenkin erillisiltä, eivätkä sulaudu kokonaisuuteen. Tämä ei tarkoita sitä, että levyllä olisi hittejä ja huteja. Levyn biisit ovat tasaisen hyviä, mutta eivät järin mieleenpainuvia. Niistä puuttuu klassikkoaines. Jopa Lotus Flowerista, joka oli ensikuuntelun ehdottomia helmiä.
Kaiken hajanaisuuden ja rikkonaisuudenkin keskeltä huomaa bändin ammattitaidon, eikä levyä voi huonoksi haukkua. Siinä ei vain ole samanlaista kiehtovuutta ja haastavuutta kuin edeltäjässään. Näiden puute ei haittaisi, jos levy onnistuisi kietomaan puoleensa muilla tavoilla, mutta kun ei se oikein onnistu. Ehkä perun sanani kuukauden päästä, kun kuuntelukertoja on takana enemmän ja levyä on saanut sulatella pidempään, mutta viikon kuuntelun jälkeen rohkenen jo ilmaista pienoisen pettymykseni. Saa nähdä mitä The King Of Limbs II meille tarjoilee.
torstai 24. helmikuuta 2011
Pori
Tämän postauksen ajankohtaisuus on vähintäänkin kyseenalaista ja otsikkonakin olevan kaupungin "skeneä" piti käsitellä laajemmin, mutta tyydyn vain yhteen henkilöön ja kahteen yhtyeeseen. Toinen aktivoituu levyrintamalla ja toinen keikkarintamalla. Yhtä merkittäviä ovat molemmat.
Silmissäni Pori henkilöityy kahteen muusikkoon. Mika Rättöön ja Pasi Salmeen. Eleanoora Rosenholmin taustapiruina hääräävät molemmat ja kyseinen yhtye on julkaisemassa jo kolmannen levynsä. Ensimmäisenä maistiaisena tarjoiltu Valo kaasumeren hämärässä on ilmeisesti vähän aiheuttanut hämmennystä. Synkkää on ja kevyen kokeellistakin, mutta kyllä tästä se Rosenholmille tyypillinen kuolemankalseus kuultaa komeasti. Hyväile minua pimeä tähti julkaistaan kevään aikana.
Eleanoora Rosenholm: Valo kaasumeren hämärässä by Fonal Records
Pasi Salmen toinen yhtye Magyar Posse on taas aktivoitumassa vihdoin ja viimein keikkarintamalla. Yhtye vetäytyi keikkatauolle 2006, kun eräs yhtyeen jäsenistä muutti ulkomaille. Pistokeikkoja on parin viime vuoden aikana ollut silloin tällöin, mutta tutkiva journalistinne päätteli, että nyt yhtye on viimein aktivoitumassa kunnolla. Ja hyvä niin, koska Magyar Posse on Suomen paras post-rock-yhtye!
Ensikosketukseni Magyar Posseen tuli kuusi vuotta sitten, kun yhtye lämmitteli Liekkiä Nosturissa. Musiikki oli pakahduttavan upeaa ja yhtyeen viulisti, nykyisin ex, Sandra Mahlamäki oli söpö. Hyvin merkittävä asia 16-vuotiaalle. Hirmuisen kehuryöpyn saanut Kings of Time-levy ei minua juuri vakuuttanut, mutta seuraaja veikin sydämen täysin. Random Avenger sisältää ehkä komeimman tässä maassa sävelletyn kappaleen ikinä. Whirlpool of Terror and Tension vie joka kerta yhtä vahvasti mukanaan.
Jotta tämä nyt ei menisi ihan pelkäksi hehkutukseksi, niin ladataan se keikkapäivä nyt tiskiin. Yhtye esiintyy siis Club YK:lla 24. päivä maaliskuuta. Yhtyeen lämppärinä on Slussenanalys, josta tutkiva journalistinne ei puolen minuutin googlettamisen jälkeen löytänyt mitään infoa. Itse aion suunnata keikalle, koska haluan tietää, miltä yhtye nykyisin kuulostaa, kun pääelementtinä toiminut viulu ja tosi söpö soittaja on lähtenyt kokoonpanosta kiitämään.
Magyar Posse on ajankohtainen myös elokuvarintamalla! Yhtyeen debyyttilevyn kappale Endless cycle of violence soi Wim Wendersin uudessa 3d:nä kuvatussa tanssielokuvassa Pina. Elokuva sai ensi-iltansa Berliinin filmifestivaaleilla ja kehuja on tullut. Hyvä Wim ja hyvä Pori!
Ja lopuksi todella ajankohtainen menovinkki. Circle soittaa reilun kolmen tunnin päästä Club YK:n lavalla. En ole menossa, mutta jos haluat nähdä jotain takuulla tajunnanräjäyttävää, niin alahan jo laittaa itseäsi valmiiksi.
Silmissäni Pori henkilöityy kahteen muusikkoon. Mika Rättöön ja Pasi Salmeen. Eleanoora Rosenholmin taustapiruina hääräävät molemmat ja kyseinen yhtye on julkaisemassa jo kolmannen levynsä. Ensimmäisenä maistiaisena tarjoiltu Valo kaasumeren hämärässä on ilmeisesti vähän aiheuttanut hämmennystä. Synkkää on ja kevyen kokeellistakin, mutta kyllä tästä se Rosenholmille tyypillinen kuolemankalseus kuultaa komeasti. Hyväile minua pimeä tähti julkaistaan kevään aikana.
Eleanoora Rosenholm: Valo kaasumeren hämärässä by Fonal Records
Pasi Salmen toinen yhtye Magyar Posse on taas aktivoitumassa vihdoin ja viimein keikkarintamalla. Yhtye vetäytyi keikkatauolle 2006, kun eräs yhtyeen jäsenistä muutti ulkomaille. Pistokeikkoja on parin viime vuoden aikana ollut silloin tällöin, mutta tutkiva journalistinne päätteli, että nyt yhtye on viimein aktivoitumassa kunnolla. Ja hyvä niin, koska Magyar Posse on Suomen paras post-rock-yhtye!
Ensikosketukseni Magyar Posseen tuli kuusi vuotta sitten, kun yhtye lämmitteli Liekkiä Nosturissa. Musiikki oli pakahduttavan upeaa ja yhtyeen viulisti, nykyisin ex, Sandra Mahlamäki oli söpö. Hyvin merkittävä asia 16-vuotiaalle. Hirmuisen kehuryöpyn saanut Kings of Time-levy ei minua juuri vakuuttanut, mutta seuraaja veikin sydämen täysin. Random Avenger sisältää ehkä komeimman tässä maassa sävelletyn kappaleen ikinä. Whirlpool of Terror and Tension vie joka kerta yhtä vahvasti mukanaan.
Jotta tämä nyt ei menisi ihan pelkäksi hehkutukseksi, niin ladataan se keikkapäivä nyt tiskiin. Yhtye esiintyy siis Club YK:lla 24. päivä maaliskuuta. Yhtyeen lämppärinä on Slussenanalys, josta tutkiva journalistinne ei puolen minuutin googlettamisen jälkeen löytänyt mitään infoa. Itse aion suunnata keikalle, koska haluan tietää, miltä yhtye nykyisin kuulostaa, kun pääelementtinä toiminut viulu ja tosi söpö soittaja on lähtenyt kokoonpanosta kiitämään.
Magyar Posse on ajankohtainen myös elokuvarintamalla! Yhtyeen debyyttilevyn kappale Endless cycle of violence soi Wim Wendersin uudessa 3d:nä kuvatussa tanssielokuvassa Pina. Elokuva sai ensi-iltansa Berliinin filmifestivaaleilla ja kehuja on tullut. Hyvä Wim ja hyvä Pori!
Ja lopuksi todella ajankohtainen menovinkki. Circle soittaa reilun kolmen tunnin päästä Club YK:n lavalla. En ole menossa, mutta jos haluat nähdä jotain takuulla tajunnanräjäyttävää, niin alahan jo laittaa itseäsi valmiiksi.
keskiviikko 23. helmikuuta 2011
Ruisrock!
Provinssi, jäätävää paskaa. Ilosaari, iha jees. Ruisrock, no nyt toimii! Hehkutetaan!
Vaikka The Nationalin näenkin jo reilun viikon päästä melkein kotikulmilla, niin kyllähän tästä jaksaa varmasti innostua kesälläkin. Terkut Turun suuntaan! ;)
The Prodigyn parin vuoden takainen Jäähalli-keikka oli työkaverin lanseeraamaa termiä käyttääkseni todellinen "hikitutkielma". 5000 ihmistä reivasi ja hikeä vuodatettiin litroittain. Tuon ihmismäärän kun Ruisrockissa nelinkertaistaa, niin voidaan odottaa jo todella kovia bileitä!
Fleet Foxes on jäänyt todella etäiseksi bändiksi itselleni, vaikka levy on hyllyä koristanut jo pitkään. En ole päässyt "ihan kiva"-vaiheesta vielä useimpien suitsuttamalle "nerous"-asteelle. Livenä pääni voidaan kääntää helposti.
Calvia hehkutin jo aiemmin, eikä mielipiteeni juuri ole muuttunut. Huikee nainen ja livenä odotan homman olevan vielä huikeempaa.
Tavastialla juuri nähty duo kiinnostaa vieläkin. Hieno nappaus!
Primus oli teinivuosien suosikkejani, mutta nyt "vanhemmiten" bändin kuuntelu on jäänyt vähän kausiluontoiseksi. Les Claypoolin ja kumppanien näkeminen livenä on kumminkin jo hyvä syy mennä katsomaan maailman nerokkaimpia metallisteja.
Nämä nimet kiinnostavat todella paljon, mutta on festareilla muutakin kivaa. Kuten nämä:
Tanskalaiset yllättivät viisi vuotta sitten Ilosaaressa teltallisen uteliaita ja kastelivat eturivin. Nyt olisi hyvä aika mennä päivittämään näkemystäni ja selvittää, onko Humanin teho livenä vielä tallella.
Hurts jätti kokopitkällään todella kylmäksi ja livenä bändi yrittää olla näkökulmasta riippuen "viileän etäinen" tai "viileä ja etäinen", mutta jos sitä nyt tämän biisin edes Ruissalon kesäillassa kuuntelisi, niin voi kehua nähneensä uuden Savage Gardenin livenä.
Robynin Flow-keikan parasta antia oli anniskelukarsinassa koko keikan pyörinyt tanssi-battle. Odotukset eivät tälläkään kertaa siis ole järin suuret, mutta kai tämänkin voi katsastaa. On sil pari kivaa biisii.
Niin ja onhan Ruississa Merimaan Suomi-all starskin jälleen kerran. Vaikeata tässä on kyllä nihkeillä. Ruissalossa luultavasti nähdään!
Vaikka The Nationalin näenkin jo reilun viikon päästä melkein kotikulmilla, niin kyllähän tästä jaksaa varmasti innostua kesälläkin. Terkut Turun suuntaan! ;)
The Prodigyn parin vuoden takainen Jäähalli-keikka oli työkaverin lanseeraamaa termiä käyttääkseni todellinen "hikitutkielma". 5000 ihmistä reivasi ja hikeä vuodatettiin litroittain. Tuon ihmismäärän kun Ruisrockissa nelinkertaistaa, niin voidaan odottaa jo todella kovia bileitä!
Fleet Foxes on jäänyt todella etäiseksi bändiksi itselleni, vaikka levy on hyllyä koristanut jo pitkään. En ole päässyt "ihan kiva"-vaiheesta vielä useimpien suitsuttamalle "nerous"-asteelle. Livenä pääni voidaan kääntää helposti.
Calvia hehkutin jo aiemmin, eikä mielipiteeni juuri ole muuttunut. Huikee nainen ja livenä odotan homman olevan vielä huikeempaa.
Tavastialla juuri nähty duo kiinnostaa vieläkin. Hieno nappaus!
Primus oli teinivuosien suosikkejani, mutta nyt "vanhemmiten" bändin kuuntelu on jäänyt vähän kausiluontoiseksi. Les Claypoolin ja kumppanien näkeminen livenä on kumminkin jo hyvä syy mennä katsomaan maailman nerokkaimpia metallisteja.
Nämä nimet kiinnostavat todella paljon, mutta on festareilla muutakin kivaa. Kuten nämä:
Tanskalaiset yllättivät viisi vuotta sitten Ilosaaressa teltallisen uteliaita ja kastelivat eturivin. Nyt olisi hyvä aika mennä päivittämään näkemystäni ja selvittää, onko Humanin teho livenä vielä tallella.
Hurts jätti kokopitkällään todella kylmäksi ja livenä bändi yrittää olla näkökulmasta riippuen "viileän etäinen" tai "viileä ja etäinen", mutta jos sitä nyt tämän biisin edes Ruissalon kesäillassa kuuntelisi, niin voi kehua nähneensä uuden Savage Gardenin livenä.
Robynin Flow-keikan parasta antia oli anniskelukarsinassa koko keikan pyörinyt tanssi-battle. Odotukset eivät tälläkään kertaa siis ole järin suuret, mutta kai tämänkin voi katsastaa. On sil pari kivaa biisii.
Niin ja onhan Ruississa Merimaan Suomi-all starskin jälleen kerran. Vaikeata tässä on kyllä nihkeillä. Ruissalossa luultavasti nähdään!
sunnuntai 20. helmikuuta 2011
All Of The Voids
Kanye West ja Hype Williams ovat varmasti katsoneet hyvin tarkkaan Enter The Voidin alkutekstijakson, koska All Of The Lightsin video on kuin kopio siitä. Samanlaista epilepsiatykitystä ja japanilaista tekstiä sinne tänne. Tuntuu jo liian selvältä rip-offilta. Jos on taipumusta epilepsiaan, niin en suosittele näiden katsomista.
keskiviikko 16. helmikuuta 2011
Yonkers
Tuntuupa tylsältä taas postata pelkkä biisi, mutta levyistä on sanottavaa tällä hetkellä näin vähän, vaikka silkkaa nerouttakin on julkaistu roppakaupalla ja jatkuvasti tulee lisää (mites toi ens lauantai?). Niistä tulee varmaan taas lazy ass-kokoelmapostaus. Elokuviakin tulee kyllä, kunhan tulevat vähän ajankohtaisemmiksi. Pistetään kehiin nyt rapin tulevaisuus.
Tyler, The Creator on osa Odd Future-ryhmää (koko nimi on Odd Future Wolf Gang Kill Them All), joka vuosi sitten julkaisi omakustanteisen debyyttilevyn Bastard. Bastardin bongasin Wiren viime vuoden parhaimpien rap-julkaisujen listalta, joka muuten oli aika käsittämätön. Waka Flocka Flame, really? Tyler, The Creator erottautui joukosta olemalla aidosti jotain aivan muuta.
Pitchfork uutisoi hiljattain Tylerin saaneen levysopimuksen XL:n kanssa ja samaan syssyyn julkaistiin uusi sinkku ja video, Yonkers. Nyt ei olla kantaaottavia eikä kehuta omilla tyyleillä, nyt avaudutaan ja ollaan synkkiä! Jutut menevät välillä ihan omissa sfääreissään ja osansa dissauksista saavat B.O.B ja Jeesus! I'm totally in lesbians with this song! Musavideokin on silkkaa mustavalkoista silmäkarkkia.
Tyler, The Creatorin kakkosalbumi Goblin tulee siis XL:n julkaisemana "joskus huhtikuussa". Sitä ennen käväise Odd Futuren sivuilla ja lataile niiden teippejä. Bastardinkin saa sieltä ladattua. Odotan, vaikka olisi helppoa vihata "hipster-suosikkiuden" takia. Mutta minähän en vihaa, minä rakastan.
EDIT: Pakko tämä on itsekin lisätä. Paska Sohvan puolelta bongasin Odd Futuren esiintymisen Jimmy Fallonissa ja alan vakuuttumaan siitä, että nämä jätkät ovat "the next big thing". Katsokaa itse.
Tyler, The Creator on osa Odd Future-ryhmää (koko nimi on Odd Future Wolf Gang Kill Them All), joka vuosi sitten julkaisi omakustanteisen debyyttilevyn Bastard. Bastardin bongasin Wiren viime vuoden parhaimpien rap-julkaisujen listalta, joka muuten oli aika käsittämätön. Waka Flocka Flame, really? Tyler, The Creator erottautui joukosta olemalla aidosti jotain aivan muuta.
Pitchfork uutisoi hiljattain Tylerin saaneen levysopimuksen XL:n kanssa ja samaan syssyyn julkaistiin uusi sinkku ja video, Yonkers. Nyt ei olla kantaaottavia eikä kehuta omilla tyyleillä, nyt avaudutaan ja ollaan synkkiä! Jutut menevät välillä ihan omissa sfääreissään ja osansa dissauksista saavat B.O.B ja Jeesus! I'm totally in lesbians with this song! Musavideokin on silkkaa mustavalkoista silmäkarkkia.
Tyler, The Creatorin kakkosalbumi Goblin tulee siis XL:n julkaisemana "joskus huhtikuussa". Sitä ennen käväise Odd Futuren sivuilla ja lataile niiden teippejä. Bastardinkin saa sieltä ladattua. Odotan, vaikka olisi helppoa vihata "hipster-suosikkiuden" takia. Mutta minähän en vihaa, minä rakastan.
EDIT: Pakko tämä on itsekin lisätä. Paska Sohvan puolelta bongasin Odd Futuren esiintymisen Jimmy Fallonissa ja alan vakuuttumaan siitä, että nämä jätkät ovat "the next big thing". Katsokaa itse.
tiistai 15. helmikuuta 2011
Gil Scott-Heron & Jamie XX
Levyjä julkaistaan nyt niin hurjaa tahtia, että perässä ei meinaa pysyä. Samaan tahtiin tulee myös ennakkostreameja ja nyt pistetään tänne yksi. Arvostin Gil Scott-Heronin viimevuotisen I'm New Here'n parhaimpien levyjen joukkoon. Jamie XX sai kunnian tehdä remix-version kyseisestä levystä ja vaikka olinkin skeptinen levyn tarpeellisuudesta, niin olen positiivisesti yllättynyt. Mitäs mieltä olette tästä?
maanantai 14. helmikuuta 2011
The Streetsin joutsenlaulu
Mike Skinner a.k.a. The Streets ilmoitti jo vuosia sitten, että viides albumi olisi hänen viimeinen The Streetsin nimellä. Nyt viides levy on kauppojen hyllyillä ja viimeisiä hetkiä viedään The Streetsin parissa. Vaikka en millään tasolla voi itseäni sanoa edes faniksi, niin silti levy aiheuttaa haikeutta.
Vaikka Computers And Blues on jo kannestaan lähtien yhtä silmänvinkkausta Original Pirate Materialia kohtaan, niin siitä parikymppisestä huolettomasta ladi-Skinneristä ei ole tällä levyllä enää kuin rippeet. Tai no kyllähän tämäkin Skinner vielä pajauttelee, eikä ota itseään kovinkaan vakavasti, mutta eipä sitä samaa rellestäjää enää kuulla millään kappaleella.
Skinnerin suurin ongelma on ollut tällä levyllä ja myös sillä edellisellä tarinoiden puuttuminen. Mies on ollut aina aivan suunnaton nero tekemään biiseistään pieniä suuria tarinoita, mutta jälleen kerran mies on tyytynyt tekemään biisejä, jotka ovat lähinnä yksittäisiä fiilistelyjä milloin mistäkin. Yhtenäistä punaista lankaa ei oikein tunnu olevan, paitsi se että päähahmomme on nyt vanhempi ja kypsempi. Miehen räpit ovat ajoittain kyllä todella oivaltavia ja nerokkaita. We Can Never Be Friends on kokonaisuudessaan yksi hienoimpia ero-anthemeita, mitä olen kuullut.
Computers And Blues ei ole huono levy. Ei todellakaan. The Streetsin joutsenlauluna tämä tuntuu jopa jollain tasolla oikeutetulta ja oikealta. Näin tämän tarinan pitikin loppua. Levyn lopussa on jo todella haikea olo. Mike Skinner nosti Britannian varteenotettavaksi maaksi rap-kartalla ja nyt pioneeri jättää pelin nuorempiensa haltuun. I'm packing up my desk, I've put it into boxes, knock out the lights, lock the locks and leave. Oli kiva tuntea!
Levyyn mitenkään liittyen on pakko mainita, että viimeisen The Streets-kappaleen voi ladata Guardianin sivuilta. Turn The Page and Close The Book. Näin sen pitääkin mennä.
Vaikka Computers And Blues on jo kannestaan lähtien yhtä silmänvinkkausta Original Pirate Materialia kohtaan, niin siitä parikymppisestä huolettomasta ladi-Skinneristä ei ole tällä levyllä enää kuin rippeet. Tai no kyllähän tämäkin Skinner vielä pajauttelee, eikä ota itseään kovinkaan vakavasti, mutta eipä sitä samaa rellestäjää enää kuulla millään kappaleella.
Skinnerin suurin ongelma on ollut tällä levyllä ja myös sillä edellisellä tarinoiden puuttuminen. Mies on ollut aina aivan suunnaton nero tekemään biiseistään pieniä suuria tarinoita, mutta jälleen kerran mies on tyytynyt tekemään biisejä, jotka ovat lähinnä yksittäisiä fiilistelyjä milloin mistäkin. Yhtenäistä punaista lankaa ei oikein tunnu olevan, paitsi se että päähahmomme on nyt vanhempi ja kypsempi. Miehen räpit ovat ajoittain kyllä todella oivaltavia ja nerokkaita. We Can Never Be Friends on kokonaisuudessaan yksi hienoimpia ero-anthemeita, mitä olen kuullut.
Computers And Blues ei ole huono levy. Ei todellakaan. The Streetsin joutsenlauluna tämä tuntuu jopa jollain tasolla oikeutetulta ja oikealta. Näin tämän tarinan pitikin loppua. Levyn lopussa on jo todella haikea olo. Mike Skinner nosti Britannian varteenotettavaksi maaksi rap-kartalla ja nyt pioneeri jättää pelin nuorempiensa haltuun. I'm packing up my desk, I've put it into boxes, knock out the lights, lock the locks and leave. Oli kiva tuntea!
Levyyn mitenkään liittyen on pakko mainita, että viimeisen The Streets-kappaleen voi ladata Guardianin sivuilta. Turn The Page and Close The Book. Näin sen pitääkin mennä.
Foo Fighters - White Limo
Sen verran olen Foo Fightersin levyntekoa seurannut, että tiedän Butch Vigin ja Krist Novoselicin olleen sessioissa mukana, joten jotain Nirvanaa saattoi ehkä odottaa. Sieltä tulikin Probotia. Olen aika hämmentynyt tuosta riffittelystä. Olen myös aika huvittuneen hämmentynyt videosta. Enkä oikeastaan edes osaa sanoa onko tuo biisi hyvä vai huono. Hämmennys, mikä ihana tekosyy.
sunnuntai 13. helmikuuta 2011
lauantai 12. helmikuuta 2011
Isobel Campbell & Mark Lanegan @ Tavastia 8.2.2011
Jos joku parivaljakko ratsastaa menneisyydellä, niin se on tämä duo. Isobel Campbell tunnetaan, tai ainakin tunnettiin, Belle & Sebastianin entisenä jäsenenä ja Mark Laneganin menneisyydestä löytyy niin Screaming Treesiä, Queens Of The Stone Agesia, Gutter Twinsiä kuin omia sooloilujakin. Vihdoin tämä parivaljakko saatiin Suomeen loppuunmyydylle Tavastialle.
Duon levyt ovat olleet kehuttuja ja kovasti tykättyjä. Itse en näihin jostain kumman syystä ole muutamaa kuuntelua enempää koskaan tuhlannut. Meninkin keikalle enemmän mielenkiinnosta kuin fanituksesta. Hyvä että menin, koska keikka oli loistava.
Kuten aiemmin jo mainostettiin, niin Campbell & Lanegan esiintyivät akustisesti kahden taustamuusikon kanssa, joista toinen soitti kitaraa, ja toinen vuorotellen kontrabassoa ja kitaraa. Campbell ajoittain säesti kappaleita myös sellolla. Riisuttu kokoonpano sopi tälle keikalle todella hyvin. Molempien laulajien ääni oli pääosassa, siitä huolimatta että kummankaan lauluääntä ei voi järin vahvaksi kehua. Tulkitseminen oli molemmilla niin vahvaa, että moisesta pikkuseikasta ei tarvinut välittää. Biisitkään eivät tarvinneet suurempaa sovitusta. Riisuttu ja rauhallinen säestys miellytti korvia.
Vaikka Isobel Campbell on kaunis kuin keijukainen, niin silti Laneganin karisma vei mennessään. Mies seisoi lavalla paikoillaan koko keikan heikossa valaistuksessa sanomatta biisien välissä sanaakaan ja silti hän oli häikäisevä. Laneganin tärkeyden duolle huomasi setin keskivaiheilla parin kappaleen aikana, kun mies kävi vetämässä henkeä. Isobel Campbellilla ei vain rahkeet riitä Tavastian kokoisessakaan paikassa mielenkiinnon ylläpitämiseen. Laneganin presenssi taas täyttäisi salin kuin salin jo pelkällä läsnäolollaan. Karismojen tai egojen kilpailua heidän keikkansa ei tästä huolimatta ollut, vaan yhdessä heidän kemiansa pelasivat loistavasti toinen toistaan tukien.
Nautin erittäin paljon Isobel Campbellin ja Mark Laneganin keikasta, vaikka heidän levynsä olivatkin lähes tuntemattomia minulle. Kemiat pelaavat loistavasti ja akustinen kokoonpano soitti erinomaisesti. Miinusta tulee oikeastaan vain siitä Laneganin huilitauosta. Yleisökin osasi pitää turpansa hyvin kiinni ja musiikista pystyi nauttimaan ilman häiriötä. Kannatti mennä!
Duon levyt ovat olleet kehuttuja ja kovasti tykättyjä. Itse en näihin jostain kumman syystä ole muutamaa kuuntelua enempää koskaan tuhlannut. Meninkin keikalle enemmän mielenkiinnosta kuin fanituksesta. Hyvä että menin, koska keikka oli loistava.
Kuten aiemmin jo mainostettiin, niin Campbell & Lanegan esiintyivät akustisesti kahden taustamuusikon kanssa, joista toinen soitti kitaraa, ja toinen vuorotellen kontrabassoa ja kitaraa. Campbell ajoittain säesti kappaleita myös sellolla. Riisuttu kokoonpano sopi tälle keikalle todella hyvin. Molempien laulajien ääni oli pääosassa, siitä huolimatta että kummankaan lauluääntä ei voi järin vahvaksi kehua. Tulkitseminen oli molemmilla niin vahvaa, että moisesta pikkuseikasta ei tarvinut välittää. Biisitkään eivät tarvinneet suurempaa sovitusta. Riisuttu ja rauhallinen säestys miellytti korvia.
Vaikka Isobel Campbell on kaunis kuin keijukainen, niin silti Laneganin karisma vei mennessään. Mies seisoi lavalla paikoillaan koko keikan heikossa valaistuksessa sanomatta biisien välissä sanaakaan ja silti hän oli häikäisevä. Laneganin tärkeyden duolle huomasi setin keskivaiheilla parin kappaleen aikana, kun mies kävi vetämässä henkeä. Isobel Campbellilla ei vain rahkeet riitä Tavastian kokoisessakaan paikassa mielenkiinnon ylläpitämiseen. Laneganin presenssi taas täyttäisi salin kuin salin jo pelkällä läsnäolollaan. Karismojen tai egojen kilpailua heidän keikkansa ei tästä huolimatta ollut, vaan yhdessä heidän kemiansa pelasivat loistavasti toinen toistaan tukien.
Nautin erittäin paljon Isobel Campbellin ja Mark Laneganin keikasta, vaikka heidän levynsä olivatkin lähes tuntemattomia minulle. Kemiat pelaavat loistavasti ja akustinen kokoonpano soitti erinomaisesti. Miinusta tulee oikeastaan vain siitä Laneganin huilitauosta. Yleisökin osasi pitää turpansa hyvin kiinni ja musiikista pystyi nauttimaan ilman häiriötä. Kannatti mennä!
perjantai 11. helmikuuta 2011
Tell Ya Kids About Dilla
Jälleen kerran jakelen menovinkkejä, mutta jätetään turha lörpöttely nyt vähemmälle kuin viimeksi. Siltasessa (siin Kutose vieres) on tänään J Dillan muistolle järkätty iltamat nimellä "Tell Ya Kids About Dilla". Homman nimi on yksinkertaisesti pyöritellä Dillan uskomattoman laajasta diskografiasta biisejä ja laittaa päät notkumaan. Jos J Dilla on nimenä tuntematon, niin mene Wikipediaan. Jos ilta kiinnostaa, niin mene Basson sivuille, missä on erinomainen artikkeli muistokirjoituksineen. Jos miehen viimeiset päivät kiinnostavat ja kyyneleitä ei ole tullut vähään aikaan tirautettua, niin lue tämä. Videolinkeissä on omat suosikit mieheltä. Ja onhan se Donutskin ihan klassikko!
Jotta tämä ei ihan mainostukseksi pelkästään menisi, niin on pakko mainita, että oma J Dilla-diggailu on tuoretta verrattuna moneen muuhun. Vasta vähitellen parin viime vuoden aikana olen tiedostanut J Dillan kädenjäljen olevan monella lempihoppibiisilläni ja arvostus on tietoisuuden lisääntyessä kasvanut. Luulisin monelle muulle ysäriä kokemattomalle käyneen aivan samoin. Tänään on siis oiva tilaisuus tulla todistamaan omin silmin ja korvin, kuinka suuresta miehestä on kyse! En minä lämpimikseni länkytä, uskokaa pois.
Tule, jos nostalgia- ja surupäissään olevat hopparit ja popparit kiinnostaa!
"J.Dilla: Still Shining" from B.Kyle on Vimeo.
RIP J Dilla
keskiviikko 9. helmikuuta 2011
The Strokes are back!
Nyt on lupa hypettää ja nyt en välitä siitä, että luultavasti KOKO blogosfääri täyttyy tästä biisistä. Take it or leave it bändiä lainatakseni.
Tätä biisiä on odotettu jo lähes viisi vuotta ja odotukset ovat niin valtavat, että oli pakko kytätä radiosta ensisoittoa. Viimeksi olen sen tehnyt varmaan Brianstormin kanssa. Näin paljon olen siis The Strokesin uutta tuotantoa odottanut.
Miltä se kuulostaa? The Strokesilta. Ei biisissä oikein mitään uutta ole, mutta mikään bändi ei soi näin komeasti yhteen. Ja oi kuinka olen Albert Hammond Jr:n kitarasooloja kaivannut. Ja mikä tuo säkeistön bassokuvio on? Huikeata! Kyllä tätä biisiä kannatti odottaa!
Biisin saa yhtyeen kotisivuilta ladattua (jos se sähköposti nyt sieltä joskus myös tulisi) vielä n. 47 tuntia. Jos ei lataus skulaa, niin streamatkaa biisiä siihen asti täältä.
EDIT: Youtube pelastaa. Hetkeksi.
maanantai 7. helmikuuta 2011
James Blake
James Blake on ollut yksi puhutuimmista artisteista loppuvuodesta asti. CMYK ja Klavierwerke ep:t miellyttivät monia dubstepin ja minimaalisemman elektron kuuntelijoita jo viime vuoden puolella. Suurimman huomion mies sai kumminkin julkaistuaan äärimmäisen tyylikkään coverin Feistin Limit To Your Lovesta. Sen jälkeen on mennyt kovaa. Mies päätyi toiselle sijalle BBC:n Sound of 2011-äänestyksessä ja levy on noussut odotuslistoilla aivan kärkeen. Hype on tietty jakanut ihmiset kahtia. Joko miestä on rakastettu tai vihattu. Vihaajat tosin ovat olleet tällä kertaa mielikuvitusta täynnä, kun jokainen on yrittänyt keksiä onko Blake dubstepin Dido, Phil Collins vai joku muu ei-niin-skene-uskottava-nimi. Haters keep on hating and so on.
Suurin ero debyyttilevyllä aiempiin ep-julkaisuihin verrattuna on se, että nyt Blake laulaa, paljon. Tämä on mielestäni erinomainen veto, koska aiemmat kappaleet ovat jääneet jotenkin etäisen kylmiksi tunnelmoinneiksi, kun nyt biiseistä huokuu lämpöä ja intiimiyttä, mitä dubstepissä en ole koskaan aiemmin kuullut. Blake hyödyntää lauluissaan paljon efektejä, jotka eivät todellakaan korjaile virheitä, vaan pikemminkin tekevät lauluista entistä hauraampia ja haavoittuvaisempia. Kuten avauskappaleessa Unluck.
Levyn ehdoton vahvuus on juuri sen intiimiys ja lämpö. Minimalistinen sointi tuo levyn niin iholle, että tämän kuunteleminen vaatii rauhaa ja aikaa. Taustamusiikkina levy menee ihan hukkaan. Blaken itsevarmuus muusikkona on juuri niin huikea, että hän ei ole lähtenyt hukuttamaan kappaleitaan suurieleisyyden alle. Minimalismi vaatii paljon enemmän rohkeutta, varsinkin kun osa kappaleista pohjaa vain Blaken ääneen, mikä ei todellakaan ole minkään r'n'b-kukon.
Ei tämä levy kumminkaan täydellinen ole. Levyn loppupuoli tuntuu jotenkin turhalta, kun koko levy tuntuu rakentuvan vain ja ainoastaan kahdeksantena biisinä kuultavaan To Care (Like You)'hun, joka on koko levyn kohokohta. Sen jälkeen loput biisit kuulostavat vähän kuin Linnanmäen Space Shotin ylösampumisen jälkeiset pomputukset. Ihan kivaa, mutta eipä tunnu enää oikein missään. Siihen asti levy on yksi vahvimmista debyyteistä, mitä lyhyen elämäni aikana olen kuullut.
Unohtakaa kaikki hype ja kuunnelkaa James Blaken levy avoimin mielin hyvän äänentoiston kera. Ymmärrän kyllä, jos tämä ei kaikille uppoa, mutta minulle tämä on yksi tärkeimmistä elektronisista levyistä sitten Massive Attackin Mezzaninen. Niin hyvä tämä on!
Levy siis tänään ulkona niissä kaikissa formaateissa, mistä helpoin linkattava on Antin lanseeraaman termin mukainen perus-spotifai. Ja onhan tuohon loppuun ihan pakko laittaa levyltä napsitut sinkut ja niiden supér-tyylikkäät videot.
perjantai 4. helmikuuta 2011
Michael Jackson vs. Fela Kuti vs. Yeah Yeah Yeahs vs. Glee
Michael Jacksonia viedään nyt joka paikkaan. Rahastuskokoelmat ja postuumit levyt ovat asia erikseen, mutta nyt miestä tunnutaan yhdistelevän ihan mihin tahansa vaihtelevin tuloksin. Kovinta mashup-kamaa tarjoilee Rich Medinan The King Meets The President In Africa. Jos nimestä ei sitä pysty päättelemään, niin Fela Kutin afrobeat naitetaan Jackon poppiin ja lopputulos on todella kova! Ihan kuin Felaa nyt pystyisi millään pilaamaankaan. Täältä voi ladata koko mixtapen ja saada muutakin lisätietoa projektiin liittyen.
Toinenkin mash-up on noussut puheenaiheeksi ja senkin osana on Michael Jackson. Sehän on tietenkin Glee:n Superbowl-viikonlopun erikoisuus, missä Thriller ollaan muussattu yhteen Yeah Yeah Yeahsin Heads Will Rolliin. Jengi saa olla ihan kuin nihkeetä haluaa, mutta tää on kova! Molemmat biisit raiskataan niin väkivaltaisesti, että homma on jo lähes nerokasta. Miksen oo seurannu Glee:tä?
Toinenkin mash-up on noussut puheenaiheeksi ja senkin osana on Michael Jackson. Sehän on tietenkin Glee:n Superbowl-viikonlopun erikoisuus, missä Thriller ollaan muussattu yhteen Yeah Yeah Yeahsin Heads Will Rolliin. Jengi saa olla ihan kuin nihkeetä haluaa, mutta tää on kova! Molemmat biisit raiskataan niin väkivaltaisesti, että homma on jo lähes nerokasta. Miksen oo seurannu Glee:tä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)