Hiphopin tulevaisuus ja menneisyyden haamu(t)

Kesäkuu on ollut melkoinen kuukausi hiphopin saralla. Kovia julkaisuja tulee jatkuvalla syötöllä ulos. Nyt käsitellään kolme isointa ja merkittävintä. Yksi on tulevaisuuden superlupaus ja kaksi viimeisintä ovat legendoja sarallaan, mutta toisella on yllättävästi enemmän todisteltavaa kuin voisi uskoakaan.

Draken nimi on pyörinyt viimeisen vuoden rap-piireissä melkoisesti. Mies on vieraillut Jay-Z:n Blueprint 3:lla ja Eminemin Relapsen lisäraidoilla. Drake on aiemmin ollut näyttelijä, joka on nyt siirtynyt siis hiphoppiin. Thank Me Later on miehen debyyttialbumi, jonka pitäisi näyttää mihin suuntaan hiphop on menossa. Ilmeisesti Kid Cudista on tulossa edelläkävijä. Thank Me Later kun on hyvin samanlainen kuin Kid Cudin Man On The Moon. Myös Kanye Westin 808's & Heartbreak tulee tunnelmaltaan mieleen levyä kuunnellessa. Tiivistetysti edellä mainitut levyt voisi laittaa tehosekoittimeen ja laittaa hitusen r'n'b:tä sekaan, niin saadaan Draken musiikki ulos.

Drake on ihan hyvä räppäri. Flow on vähän kankea ja ääni muistuttaa vähän liikaa Lil Waynesta, mutta lyriikat ovat hyviä, eikä tietty monotonisuus kamalasti haittaa. Drake laulaa levyllä yllättävän paljon, mutta onneksi miehen lauluääni on hyvä. Toisin kuin kohta esiteltävän artistin kohdalla. Vierailijalistalta löytyy niin Alicia Keysiä, Jay-Z:tä, T.I:ta, Kanye Westiä ja Lil Waynea. Kaikki vieraat sopivat kappaleisiin hyvin mukaan, eivätkä ole vain komistamassa levyn takakantta.

Thank Me Later on ihan hyvä levy, joka on vain vähän turhan tasapaksu ja turhan "R Kellyä" minun makuuni. Hyvä ja lupaava debyytti kumminkin.

The Roots on julkaissut uuden levyn suunnilleen joka toinen vuosi ja laatu on ollut kohtuullisen hyvä aina. Things Fall Apart on vain ns. alternative-rapin klassikkoteos, mitä ei voida millään ylittää. Sitä The Roots ei oikeastaan ole yrittänytkään viimeisimmillä neljällä levyllään, vaan ovat jazz-sävyjen sijasta yrittäneet kuulostaa moderneilta. How I Got Overilla The Roots palaa juurilleen. (sic)

Kun viimeisimmät levyt Phrenologysta eteenpäin ovat olleet modernien soundien sävyttämiä, on How I Got Over virkistävän orgaaninen. Pianoa kuullaan lähes joka kappaleella ja Questloven rummut kuulostavat nyt rummuilta, eikä rumpukoneelta. Sampleja ei ole juurikaan, vaan nyt luotetaan bändisointiin. Se on hyvä valinta, koska The Roots ei ole pitkään aikaan kuulostanut näin hyvältä. Fiilikset palaavat jatkuvasti Things Fall Apartiin ja nyt ollaan todella lähellä sen levyn hienoutta. Soul-vaikutteet puskevat jatkuvasti läpi, mikä toimii itselleni aina, koska soulia parempaa musaa ei vain ole tiettyihin mielentiloihin. The Roots rapsuttaa siis juuri oikeasta kohdasta nyt. Olen myyty.

Vierailijalistan pitäisi herättää muutamissa lukijoissani pienoista villiintymistä. Joanna Newsom laulaa lurittelee Right Onissa, Monsters Of Folk vierailee The Rootsin tulkinnassa heidän Dear God kappaleestaan ja avausraidalla Dirty Projectorsin Amber Coffman, Angel Deradoorian ja Haley Deklekäyvät laulamassa. Varsinkin Newsomin tähdittämä Right On on todella kova biisi. Indietä tämä levy ei siltikään ole nähnyt kuin hyvin etäisesti. Turhaan ei siis kannata innostua.

How I Got Over on helposti yksi vuoden kovimmista hiphop-julkaisuista ja osoittaa The Rootsin kovuuden. Tästä irtoaa iloa vielä kuukausiksi, ja ehkä jopa vuosiksi eteenpäin.

Eminem ei esittelyjä kaivanne. Jokainen on törmännyt miehen musiikkiin jossain vaiheessa elämäänsä. Jokaisella myös luultavasti on mielipide hänestä. Itse olen tykännyt joistain Empun biiseistä, mutta levyillä on aina joku juttu mättänyt. Nyt mieheltä tulee ulos Recovery, jonka pitäisi olla Marshall Mathersin paluu huipulle. Katellaan.

Eminemin kaksi ensimmäistä levyä olivat hänen alter ego Slim Shadyn esittelyä. Slim Shady on siis heppu, joka tekee kaiken sen, mistä monet haaveilevat ja monet suuttuvat. Raiskaa, tappaa, vetää huumeita ja mitäs vielä. The Eminem Show toi esiin enemmän Marshall Mathersia esille ja se onkin mielestäni Empun uran kohokohta. White America on edelleen kappaleena todella kova. Muutenkin vakavammat aiheet toimivat Eminemin suulla, eivätkä aiheuta myötähäpeää. The Eminem Showta seurannut Encore oli taas aivan paska. Viime vuonna julkaistulla Relapsella oli hetkensä. Monin paikoin Eminem kuulosti jälleen todella hyvältä, mutta turha pelleily aksenttien, äänien ja aiheitten kanssa pisti ärsyttämään. Recoveryn pitäisi miehen puheiden mukaan parantaa kaikkea sitä, mikä Encorella ja Relapsella oli pielessä.

Ensimmäiseksi, Recovery on synkkä levy. Nyt ei Emppu vitsaile ja leiki. Aiheet ovat synkkiä ja henkilökohtaisia. Toiseksi, Recovery on ihan liian synkkä levy. 17 kappaletta angstia on liikaa. Vaikka Relapsella oli jo henkilökohtaisempia kappaleita, niin tasapaino kevyemmän ja synkemmän välillä toimi kohtalaisesti. Nyt olisin toivonut tiettyä keveyttä, jotta 80 minuutin kuuntelukokemus ei tuntuisi ikuisuudelta. Ja minkä helvetin takia joka ikinen kertosäe on pitänyt laulaa? Eminem ei todellakaan osaa laulaa ja onneksi muutamalla biisillä on vierailijoita hoitamassa laulut, mutta ei herranjumala kun pitää kuunnella epävireistä ja sinne päin vedeltyä hoilotusta, niin meinaa pää räjähtää. Eminem on kova ukko räppäämään, jopa uskomattoman hyvä, mutta laulamisen voisi jättää muille. Ja muutenkin koko laulamistouhu saa levyn kuulostamaan siltä, kuin se olisi suunnattu Radio Novan kuuntelijoille. Ei näin.

Recovery parantaa Relapsesta kyllä sillä, että Empun räppäys ei nyt pistä vituttamaan. Paitsi niillä liian monella biisillä, kun pitää pyydellä anteeksi edellisiä levyjä. Anteeksi mitä? Milloin Eminem on pyydellyt yhtään mitään anteeksi? Tuntuu lähes naurettavalta, kun useampaan otteeseen mainitaan, että Encore ja Relapse eivät oikein toimineet. Kyllä me se tiedetään ja hyvä, että itsekin huomasit, mutta osoita se sitten tekemällä niin ässiä biisejä, ettei tarvi paljoa muistella menneitä. Myös Kanyen dissailu pistää naurattamaan, koska kun Kanye tuli Powerilla takaisin, niin siinä ei paljoa anteeksi pyydelty. Emppu taas tuntuu joka käänteessä selittelevän ja pyytelevän anteeksi. Onko Eminemin itseluottamus siis kadonnut?

Recovery olisi voinut osoittaa, miksi Eminemiä vuosia sitten hehkutettiin kovimmaksi räppäriksi koko genressä. Jälleen Empun flow on kyllä ihan uskomaton ja biititkin toimivat, mutta synkkyys ja turha fanien nuoleskelu pistää vituttamaan. Ei tästä levystä siis jaksa kauheasti innostua. Muutama biisi sentään toimii todella kovaa, kuten ehkä vuoden härskeimmän samplen sisältävä No Love. Siinä siis samplataan Haddawayn What Is Lovea. Luitte oikein. Siinä myös vierailee Lil Wayne, jolta löytyy vuoden kovin verse. Jos se Emppu sitten seuraavalla levyllä onnistuisi kunnolla. Sitä odotellessa pitää kuunnella The Rootsia, jolla paluu menneisyyden huippusoundiin sentään onnistui.

Ensi viikolla ilmestyy sitten Big Boin uusi levy, joka ihan hyvin voi olla koko vuoden kovin räppilätty. Siitä lisää myöhemmin.

Keikkauutisia

Kun eilisestä tuplakeikkailusta on toivuttu, niin tänään tuli tuplaten hienoja keikkauutisia. Ensimmäinen ja merkittävin on Wu-Tang Clanin saapuminen The Circukseen 27. heinäkuuta. Lehdistötiedotteen mukaan koko poppoon pitäisi saapua paikalle edesmennyttä Ol' Dirty Bastardia lukuun ottamatta. Vaatimattomia nimiähän tuohon porukkaan kuuluu. Jos Method Man, Ghostface Killah, Raekwon, RZA, GZA ja Inspectah Deck eivät sano sinulle mitään, niin et tiedä mitään hiphopista ja sinun kuuluu palata kouluun.

Toinen hyvä uutinen on se, että Gaslight Anthem saapuu 2. marraskuuta jälleen Tavastialle. Viime kesänä yhtye kävi esiintymässä Tavastialla ja Ruisrockissa, mutta itse missasin molemmat. Jos nyt pääsisin jopa paikallekin. Tämä lämmittää.

Nämä eivät enää ole kovinkaan tuoreita uutisia, mutta kun tuntuu, että näiden esiintyjien saapuminen on jäänyt täysin vaille huomiota blogosfäärissä ja muutenkin musiikkimedioissa. Helsingin Juhlaviikkojen Huvilatelttaan saapuu siis esiintymään Martha "Rufuksen veli" Wainwright ja The Very Best. Wainwright esittää Edith Piafin kappaleita 30.8. ja The Very Best tuo afrohousea Tokoinrantaan 27.8. Suosittelen molempia keikkoja!

LISÄYS! Teenage Fanclub tulee myös marraskuussa Helsinkiin esiintymään! Nosturi toimii keikkapaikkana 18. marraskuuta järjestettävälle keikalle. Liput tulevat myyntiin perjantaina 2.7 ja kustantavat 27 euroa. Syksy näyttää jälleen hyvältä!

Kanada rules ok

Kanadasta tulee uskomattomia bändejä. Eilen todistin kahta niistä livenä kotikaupungissani saman päivän aikana, joista toinen oli viime vuoden top kympissä ja toinen tulee olemaan tämän vuoden top kympissä. Kuka sanoi, ettei Helsingissä ole tapahtumaa. Okei, ei täällä kauheasti kyllä ole, mutta sitten kun on, niin kaikki pakkautuu lyhyen ajan sisälle. Kuten yhden päivän ajalle.

Arcade Fire esiintyi siis eilen Senaatintorilla neljälle tuhannelle hyvän musiikin ystävälle. Senaatintori aiheutti ennakkoon hieman pelkoa konserttipaikkana, mutta hyvin se toimi. Portailta oli kiva katsoa bändiä, vaikka tunnelma olikin siellä vähän laimea. Jonoja ei näkynyt missään ja tavoiteltu intiimiys saavutettiin hyvin, koska alue oli hyvin pieni.

Arcade Firen lämppärinä toiminut Micachu oli paska. Ihan rehellistä skeidaa. En tiedä olenko tullut vanhaksi, vai onko ihmiset ympärillä menettäneet kaiken järkensä, mutta en vain ymmärrä musiikkia, missä ei ole melodiaa nimeksikään, rytmit ovat ihme kilkatusta ja laulaja epävireinen kuin mummon perintökantele. En kuullut Micachun musiikissa ensimmäistäkään tarttuvaa melodiaa, tai hyvää rytmiä, mikä olisi herättänyt innostusta. Bändin esiintyminenkin oli todelle innotonta ja laimeata. Micachuun ei siis tarvine jatkossa perehtyä.

Arcade Fire oli sitten taas jotain aivan muuta. Heti ensimmäisenä soitettu Wake Up ja Win Butlerin käsky "why won't you just stand the fuck up" innostivat yleisön heti. Niiden perään vedetyt pari uutta biisiä tosin latistivat tunnelmaa hieman. Tunnelmaltaan keikka olikin siis pienoista vuoristorataa. Huippuja ja pienoisia pudotuksia. Uusia biisejä tuli omien laskujeni mukaan kuusi kuudestatoista, mikä on aika hurja luku, kun ottaa huomioon sen, että uusi levy tulee vasta reilun kuukauden päästä. Uudet biisit tosin kuulostivat niin hyviltä, että voin jo nyt sanoa tykkääväni levystä kuin Niki Juusela hyeenoista.

Siinä missä Micachu oli tylsän seisoskeleva, niin Arcade Fire oli todella riehakas. Butlerin pariskunta soitti todella innostuneesti ja varsinkin Regine oli ihastuttavan innostunut tanssiessaan ja keimaillessaan musiikin tahtiin. Tamburiinimiehestä eli William Butlerista tuli uusi idolini. Miestä oli hauska seurata, koska pelkkä tamburiinin soitto herätti miehessä punkkarin esiin. Neighborhood #3 (Lights Out):n aikana mies soitti kellopeliä ja suvereenisti hyppäsi soittamaan takanaan ollutta syntikkaa ilman mitään ongelmia. Lopussa mies juoksi lavan pari kertaa ympäri, nappasi sylissä soitettavan rummun itselleen, paukutti aikansa rytmiä ja sitten paiskasi rummun lavaan. Arvostettavaa toimintaa ja olihan miehellä komeat valkoiset housutkin.

Kokonaisuutena Arcade Firen keikka oli siis kaiken odotuksen arvoinen. Senaatintori toimi hyvin, Arcade Fire toimi hyvin ja kivaa oli. Toivottavasti nyt ei enää tarvitse viittä vuotta odotella yhtyeen saapumista tänne.

Puolta tuntia myöhemmin löysin itseni Kuudennelta Linjalta Japandroidsin keikalta. Lämppärinä toiminut Fun kuulosti sivukorvalla kuunneltuna ihan hyvältä, tosin sivukorva kaiketi kuuroutui, koska äänentaso oli kovalla. Onneksi itse päätähtien esiinnyttyä korvatulpat löytyivät, koska Japandroids soitti vielä kovempaa.

Japandroids on yksi ainoita tämän ja viime vuoden aikana esiin nousseita lo-fi-bändejä. Siinä missä muille bändeille koko lo-fi-estetiikka tuntuu olevan itseisarvo joka pelkästään riittää, niin Japandroids on onneksi tajunnut, että musiikin suristessa on hyvä olla punkkia ja melodiaa. Japandroids yhdistelee molempia erinomaisesti.

Livenä tämä Vancouverilainen duo on hurja. Kitaristi-laulaja Brian King poukkoili ympäri lavaa hurjalla vauhdilla ja soitti aivan uskomattomia kitaramelodioitaan lähes ongelmitta. Rumpali David Prowse ei paljoa jäänyt jälkeen, vaikka olikin rumpujensa taakse kahlittu. Onnistui hän siltikin särkemään pari kertaa virvelinsä.

Tässä olikin keikan ainoa ongelma. Intensiteetti katosi todella pahasti, kun teknisten ongelmien takia bändi joutui useita minuutteja säätämään soittimiaan. Juuri kun riehakkuus tuntui löytäneen hyvän vauhdin, niin joku kämmi tai ongelma hidasti tahtia. Muuten Japandroids teki kaiken juuri niin hyvin, ellei jopa paremmin kuin levyllään. Livebändien aatelia. Post-Nothing levy taisi tulla kokonaan ja pari muutakin biisiä kuultiin.

Arcade Fire ja Japandroids onnistuivat keikoillaan todella hyvin ja 28. kesäkuuta vuonna 2010 jää muistoihini elämään hienona päivänä. Terkkuja Helsingin päättäjille: kyllä sitä Senaatintoria kannattaa käyttää konserttikäytössä jatkossakin. Luette kumminkin.

Kuvan otti Flicr-käyttäjä 1541.