tiistai 21. joulukuuta 2010
No You Girls Never Know 1vee!
Tasan vuosi sitten istuin täsmälleen samassa paikassa (kotona, iMacin edessä) kirjoittamassa saman näköiseen ikkunaan ensimmäistä kirjoitustani ihkaomaan musablogiini. Koska tykkään jaaritella tyhjästä, niin jaarittelenpa synttäreiden kunniaksi blogini historiasta tovin.
No You Girls Never Know syntyi lopulta melko spontaanisti, vaikka musablogin perustamista olin miettinyt jo pidempään. Olin pitänyt Livejournalin puolella päiväkirjamaista blogia aiemmin useamman vuoden ajan, mutta pidemmän päälle omasta elämästä jaaritteleminen puudutti. Muutenkin tykkäsin kirjoittaa musiikkilöydöistäni kohtuuttoman paljon ja ajattelin, että muutos LJ:n puolella olisi ollut hölmö. Päätin siis aloittaa puhtaalta pöydältä. Siitä se ajatus sitten lähti ja muutamaa kuukautta myöhemmin tunnus Bloggeriin oli avattu.
Vuosi on hurahtanut aivan älytöntä vauhtia. Vuoden aikana myös blogi on meinannut kokea kohtalonsa. Äitini kuoli helmikuussa, mikä aiheutti sellaisen tunteiden sekamelskan, minkä aikana luulin kaiken mahdollisen olevan mahdotonta. Myös blogin pito tuntui ylitsepääsemättömältä. Sinnittelin kuitenkin, koska ajattelin blogini tuovan muuta ajateltavaa. Sitä se on tuonutkin. Vaikka keväällä olikin vaikea innostua oikeastaan yhtään mistään, niin silti blogini kautta pystyin jotenkin intoilemaan asioista. Ja sitten tuli The National.
Nyt haluaisinkin kiittää joka ikistä lukijaa ja kommentoijaa! Vaikka kuinka kirjoitankin pääasiassa itselleni, niin silti olen hyvin iloinen siitä, että kirjoituksiani ja ajatuksiani jaksetaan lukea näinkin innokkaasti. Myös se, että olen päässyt tutustumaan uusiin ihmisiin blogini kautta on huikeata. Tasan vuosi sitten en edes osannut kuvitella, että tällaisia asioita voisi tapahtua. Nyt menee jo juustoiseksi, mutta ihan oikeasti, KIITOS! Erityiskiitos Poplaarin Pekalle ja Golden Platitudesille, jotka ovat kommentoineet ja tukeneet ihan ekoista jutuista lähtien!
Vaikka tämä kuinka on synttäripostaus ja päätös tämän vuoden bloggailuille, niin en voi olla mainitsematta yhtä juttua. The Do julkaisi uuden EP:n, joka on kova! Kolme todella kovaa biisiä, joista vain yksi muistuttaa sitä The Do:ta, mihin pari vuotta sitten ihastuin. Videobiisi Slippery Slopesta on vaikea edes tunnistaa parin vuoden takaista yhtyettä. Uusi levy nousi odotuslistan kärkeen heittämällä! EP:n saa ladattua pilkkahintaan yhtyeen kotisivuilta. Tehkää se!
Hyvää joulua ja uuttavuotta! Ensi vuonna tulee ehkä jotain uutta. Mitään en lupaa, mutta don't act like I never told y'all!
lauantai 18. joulukuuta 2010
Vuoden 2010 parhaat levyt: Top 10, baby!
Top kybä on täällä! Pahoittelut siitä, että kesti. Tämäkin teksti on ollut valmis jo ties kuin kauan, mutta eräälle levylle oikeiden sanojen löytäminen vei aikaa kauemmin kuin uskoinkaan.
10. Bombay Bicycle Club - Flaws
Truefolkkarit varmaan hirttävät mut nyt. Bombay Bicycle Club vaihtoi sähköiset instrumenttinsa akustisiin ja tekivät mukavan rauhallisen levyn, jota on vain niin helppo kuunnella ärsyyntymättä lainkaan. Jollekin tämä seikka voi olla miinus, mutta joskus on mukavaa kuunnella musiikkia, minkä voi vain antaa soljua taustalla, kun ajatukset pyörii auringossa, puistoissa ja kivoissa tytöissä. Noin niinku esim. On tässä sitä melankoliaakin, jos ei muuten nappais.
9. Kanye West - My Beautiful Dark Twisted Fantasy
Kanyen paras levy? Ei suinkaan, mutta Kanyen taso onkin ihan omissa sfääreissä. Jos Kanye vain malttaisi joskus jättää kaikista älyttömimmät ideat vain omaan päähänsä, niin kaikkien aikojen rap-levy olisi kyseisen miehen käsialaa ajasta ikuisuuteen.
8. Big Boi - Sir Lucious Left Foot: The Son Of Chico Dusty
Big Boi räppää menemään paremmin kuin kukaan muu ja kun taustat ovat myös priimatavaraa, niin helppoahan tämän nosto vuoden parhaiden joukkoon on. Ilahduttavaa on myös se, ettei Big Boi ole lähtenyt tasabiitti ja autotune-pelleilyyn mukaan, vaan pitää soundinsa kiitettävän vanhan koulukunnan mukaisena.
7. Kemmuru - Meiltä Puuttuu Kaikki
Ilahduttavinta tänä vuonna oli se, että rapin puolella voin ulkomaisten nimien edelle nostaa hyvällä omalla tunnolla kotimaista osaamista. Kemmurun poikien räppäys on rentoa kuin mikä ja Aksimin biitit potkivat ja nytkyttävät vastustamattomasti. Vaikka aiheet ovat vakavia ja "diippejä", niin Kemmuru käsittelee aiheita hyvällä huumorintajulla.
6. Foals - Total Life Forever
Foalsin debyytti on mielestäni edelleen erinomainen, mutta toinen levy on mestariteos. Vaikka bändi on muuttanut musiikkiaan maalailevampaan ja tunnelmallisempaan muotoon, niin vanha rytmikkyys ja kulmikkuus on pitänyt pintansa. Kun toinen levy oli jo tällainen harppaus uuteen ja parempaan suuntaan, niin mitä tulevaisuus tuokaan tullessaan tältä yhtyeeltä.
5. Arcade Fire - The Suburbs
Arcade Firen kolmas levy kasvoi ajan myötä upeaksi kokonaisuudeksi. Levyn ilmestyessä en vakuuttunut aivan täysin aiempaa rauhallisemmasta ja vähäeleisemmästä äänimaailmasta, kun olin jo todella tottunut yhtyeen massiivisuuteen. Aika teki tehtävänsä ja levy kasvoi niihin mittasuhteisiin, mihin sen pitikin. Tämä kanadalaisporukka tuntuu vuosi vuodelta vain kasvavan joka ikiseen suuntaan ja toivon kasvun jatkuvan vielä monen monta vuotta. Tämän yhtyeen parissa on hienoa kasvaa!
4. Minä ja Ville Ahonen
Mitähän tästä levystä voisi enää sanoa, mitä ei ole sanottu jo? Ville Ahosen ja Jussi Moilan tekstit ovat neroutta. Biisit ovat sävellyksinä arvaamattomia ja mielenkiintoisia. Kaikki tässä levyssä kolahti tavalla, jota en edes uskaltanut odottaa. Tuntuu siltä, kuin tälle levylle olisi kiteytyneet kaikki ne mielenkiintoisimmat ja villeimmät ideat, mitä suomalaisessa musiikissa on viime vuosina tapahtunut. Toistan taas itseäni, huikea levy! Levyn lopussa tuleva teknovirityskin on vain osoitus siitä, että ei varmaan kannata seuraavaltakaan levyltä odottaa mitään tavanomaista.
3. Two Door Cinema Club - Tourist History
Tosibloggaajat varmaan olivat tästä innoissaan vuosi sitten jo, mutta itse löysin yhtyeen vasta tämän levyn myötä ja olin ällikällä lyöty. Briteistä tulee kolme jannua rumpukoneen kanssa ja lyövät kehiin levyn, jolla on kymmenen sinkkubiisiä, joista jokainen pistäisi indiediskon villiintymään ja tuhoamaan paikat. Yksikään biisi ei ole turhaan levyllä, eikä kokonaisuuskaan kuulosta hajanaiselta, vaikka jokainen levyn kappaleista on potentiaalinen hitti. Tekisi melkein mieli sanoa, että tämä on täydellinen pop-levy, mutta hillitsen itseni tällä kertaa.
2. Magenta Skycode - Relief
Jori Sjöroos on jumala! Magenta Skycoden kakkoslevy on niin lähellä täydellistä musiikkia, että tekisi mieli mennä vain polvilleen ja palvoa Joria lopun elämääni. Kaikissa levyn biiseissä on kauneimmat melodiat, mitä korviini on kantautunut pienen elämäni aikana ja kaikesta melankolisuudesta huolimatta levyn toiveikkuus on se juttu, millä tämänkin pimeän ja kylmän talven jaksaa tarpoa eteenpäin. Tämä levy julkaistiin juuri oikeaan aikaan, jotta sen täydellisyys vain korostuisi. Tämän syksyn ehdoton soundtrack ja jos ykkösenä oleva levy olisi tullut väärään aikaan, niin tämä olisi vuoden levy.
1. The National - High Violet
The Nationalin High Violetia en pysty edes käsittelemään järkiperustein. High Violet tuntui ilmestyvän juuri oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Juuri kun kaiken surun ja pahan olon keskellä luulin menettäneeni kyvyn innostua ja löytää hyviä asioita yhtään mistään, niin tuli The National ja sai minut jälleen tuntemaan, että maailmasta löytyy vielä asioita, mistä voi ja pitää innostua. Se ei ole ihan mikään pikku juttu. Siksi The National on tämän vuoden paras.
10. Bombay Bicycle Club - Flaws
Truefolkkarit varmaan hirttävät mut nyt. Bombay Bicycle Club vaihtoi sähköiset instrumenttinsa akustisiin ja tekivät mukavan rauhallisen levyn, jota on vain niin helppo kuunnella ärsyyntymättä lainkaan. Jollekin tämä seikka voi olla miinus, mutta joskus on mukavaa kuunnella musiikkia, minkä voi vain antaa soljua taustalla, kun ajatukset pyörii auringossa, puistoissa ja kivoissa tytöissä. Noin niinku esim. On tässä sitä melankoliaakin, jos ei muuten nappais.
9. Kanye West - My Beautiful Dark Twisted Fantasy
Kanyen paras levy? Ei suinkaan, mutta Kanyen taso onkin ihan omissa sfääreissä. Jos Kanye vain malttaisi joskus jättää kaikista älyttömimmät ideat vain omaan päähänsä, niin kaikkien aikojen rap-levy olisi kyseisen miehen käsialaa ajasta ikuisuuteen.
8. Big Boi - Sir Lucious Left Foot: The Son Of Chico Dusty
Big Boi räppää menemään paremmin kuin kukaan muu ja kun taustat ovat myös priimatavaraa, niin helppoahan tämän nosto vuoden parhaiden joukkoon on. Ilahduttavaa on myös se, ettei Big Boi ole lähtenyt tasabiitti ja autotune-pelleilyyn mukaan, vaan pitää soundinsa kiitettävän vanhan koulukunnan mukaisena.
7. Kemmuru - Meiltä Puuttuu Kaikki
Ilahduttavinta tänä vuonna oli se, että rapin puolella voin ulkomaisten nimien edelle nostaa hyvällä omalla tunnolla kotimaista osaamista. Kemmurun poikien räppäys on rentoa kuin mikä ja Aksimin biitit potkivat ja nytkyttävät vastustamattomasti. Vaikka aiheet ovat vakavia ja "diippejä", niin Kemmuru käsittelee aiheita hyvällä huumorintajulla.
6. Foals - Total Life Forever
Foalsin debyytti on mielestäni edelleen erinomainen, mutta toinen levy on mestariteos. Vaikka bändi on muuttanut musiikkiaan maalailevampaan ja tunnelmallisempaan muotoon, niin vanha rytmikkyys ja kulmikkuus on pitänyt pintansa. Kun toinen levy oli jo tällainen harppaus uuteen ja parempaan suuntaan, niin mitä tulevaisuus tuokaan tullessaan tältä yhtyeeltä.
5. Arcade Fire - The Suburbs
Arcade Firen kolmas levy kasvoi ajan myötä upeaksi kokonaisuudeksi. Levyn ilmestyessä en vakuuttunut aivan täysin aiempaa rauhallisemmasta ja vähäeleisemmästä äänimaailmasta, kun olin jo todella tottunut yhtyeen massiivisuuteen. Aika teki tehtävänsä ja levy kasvoi niihin mittasuhteisiin, mihin sen pitikin. Tämä kanadalaisporukka tuntuu vuosi vuodelta vain kasvavan joka ikiseen suuntaan ja toivon kasvun jatkuvan vielä monen monta vuotta. Tämän yhtyeen parissa on hienoa kasvaa!
4. Minä ja Ville Ahonen
Mitähän tästä levystä voisi enää sanoa, mitä ei ole sanottu jo? Ville Ahosen ja Jussi Moilan tekstit ovat neroutta. Biisit ovat sävellyksinä arvaamattomia ja mielenkiintoisia. Kaikki tässä levyssä kolahti tavalla, jota en edes uskaltanut odottaa. Tuntuu siltä, kuin tälle levylle olisi kiteytyneet kaikki ne mielenkiintoisimmat ja villeimmät ideat, mitä suomalaisessa musiikissa on viime vuosina tapahtunut. Toistan taas itseäni, huikea levy! Levyn lopussa tuleva teknovirityskin on vain osoitus siitä, että ei varmaan kannata seuraavaltakaan levyltä odottaa mitään tavanomaista.
3. Two Door Cinema Club - Tourist History
Tosibloggaajat varmaan olivat tästä innoissaan vuosi sitten jo, mutta itse löysin yhtyeen vasta tämän levyn myötä ja olin ällikällä lyöty. Briteistä tulee kolme jannua rumpukoneen kanssa ja lyövät kehiin levyn, jolla on kymmenen sinkkubiisiä, joista jokainen pistäisi indiediskon villiintymään ja tuhoamaan paikat. Yksikään biisi ei ole turhaan levyllä, eikä kokonaisuuskaan kuulosta hajanaiselta, vaikka jokainen levyn kappaleista on potentiaalinen hitti. Tekisi melkein mieli sanoa, että tämä on täydellinen pop-levy, mutta hillitsen itseni tällä kertaa.
2. Magenta Skycode - Relief
Jori Sjöroos on jumala! Magenta Skycoden kakkoslevy on niin lähellä täydellistä musiikkia, että tekisi mieli mennä vain polvilleen ja palvoa Joria lopun elämääni. Kaikissa levyn biiseissä on kauneimmat melodiat, mitä korviini on kantautunut pienen elämäni aikana ja kaikesta melankolisuudesta huolimatta levyn toiveikkuus on se juttu, millä tämänkin pimeän ja kylmän talven jaksaa tarpoa eteenpäin. Tämä levy julkaistiin juuri oikeaan aikaan, jotta sen täydellisyys vain korostuisi. Tämän syksyn ehdoton soundtrack ja jos ykkösenä oleva levy olisi tullut väärään aikaan, niin tämä olisi vuoden levy.
1. The National - High Violet
The Nationalin High Violetia en pysty edes käsittelemään järkiperustein. High Violet tuntui ilmestyvän juuri oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Juuri kun kaiken surun ja pahan olon keskellä luulin menettäneeni kyvyn innostua ja löytää hyviä asioita yhtään mistään, niin tuli The National ja sai minut jälleen tuntemaan, että maailmasta löytyy vielä asioita, mistä voi ja pitää innostua. Se ei ole ihan mikään pikku juttu. Siksi The National on tämän vuoden paras.
keskiviikko 15. joulukuuta 2010
Vuoden 2010 parhaat levyt: 20-11
Levylistailu jatkuu armottomana. Sen kummemmin tätä on turha alustaa. Totean vain, että näidenkin levyjen laittaminen lopulliseen järjestykseen pohditutti pitkään, koska jonain toisena päivänä joku levy kuulostaakin toista paremmalta jne. Tämä järjestys tuntuu nyt oikealta, mutta huomenna varmaan taas ihan väärältä.
20. Gorillaz - Plastic Beach
Gorillazin kolmas levy on jälleen todella kova tuotos Damon Albarin nykyiseltä lempilapselta, mutta epätasainen kuin mikä tämäkin valitettavasti on. Biisitkään eivät ole yhtä timanttisia kuin Demon Daysilla, mutta vaikea tästä on olla pitämättäkään.
19. Klaxons - Surfing The Void
Klaxonsin debyytti on edelleen mielestäni yksi yliarvostetuimmista levyistä viime vuosikymmeneltä, mutta kakkonen on mielestäni taas tämän vuoden aliarvostetuimpia levyjä. Biisit ovat timanttia ja levyä kuunnellessa tuntuu siltä, että pojat ovat jättäneet kaiken energiansa nyt studioon ja se purkautuu kaiuttimista täydellä teholla. Toimii!
18. Crystal Castles - S/T
Toinen bändi, jonka debyytti on mielestäni todella yliarvostettu. Vihasin suorastaan Crystal Castlesia debyytin aikoihin, mutta toinen levy petrasi ja paljon. Tällä kertaa biisit kuulostaa muultakin kuin venytetyiltä demoaihioilta. Ehkä jotain raakuutta ja spontaaniutta on hävinnyt, mutta eipä paljoa kiinnosta. Timanttinen levy!
17. The Chemical Brothers - Further
The Chemical Brothersiin en ollut ennen uusinta levyä tutustunut kuin sinkkubiisien verran ja siksi yllätyinkin siitä, että tämä levy oli todella selkeästi tehty kokonaisuudeksi. Onhan ne 90-luvun levyt kanssa todella kovia kokonaisuuksia, mutta tämä kahdeksan biisin möhkäle on juuri alusta loppuun kuunnellessa kaikkein kovimmillaan. Swoonin ja Escape Velocityn kaltaisia huippubiisejä voi kyllä nostaa esiin, mutta ne eivät siltikään tee koko levylle oikeutta. Alan jo toistaa itseäni, vuoden paras elektroninen levy!
16. Olavi Uusivirta - Preeria
Valehtelisin, jos sanoisin Preerian hyvyyden tulleen yllätyksenä, koska "Minä Olen Hullu" oli jo loitava taidonnäyte Uusivirralta. Silti se, että Preeria oli niin huima harppaus tuli yllätyksenä. Harva suomalainen "koko kansan nimi" julkaisee näin mielenkiintoista ja haastavaa musiikkia. Siitä iso plussa!
15. Aloe Blacc - Good Things
Hesari ja Pitchfork, olette väärässä! Aloe Blaccin Good Things on kaikesta retroilusta ja uusien soundien välttelystä huolimatta hyvä levy. Sillä on monta todella hyvää biisiä ja se on todella taidokkaasti tehty. Tarvitaanko muutakin? Ei kaiken musiikin tarvitse viedä genreään eteenpäin, varsinkin kun suurin osa nykysoulista ja r'n'b:stä, jotka "vievät genreä eteenpäin" on ihan silkkaa paskaa. Aloe Blacc antaa rakkautta, joten annetaan Aloelle rakkautta takaisin.
14. Uusi Fantasia - Heimo
Uusi Fantasia tarjosi todellisen sekametelisopan, jota oli vaikea vastustaa. Instrumentaaliset "hörhöilyt" yhdistyivät laulettuihin pophelmiin erinomaisesti. Mitäpä sitä turhia jauhamaan, kun voi antaa musiikinkin puhua puolestaan.
13. My Chemical Romance - Danger Days: The True Lives Of The Fabulous Killjoys
MCR:n uusin levy sen kuin vain paranee mitä enemmän sitä kuuntelee. Edellisten levyjen synkkämielinen angstailu on vaihtunut anarkistiseen bilemeininkiin. Levyllä on niin paisuteltua stadionrockia, garage-runnomista kuin Ramo-punkiakin, mutta ei silti kokonaisuutena hajoa kasaan, vaan biisi biisiltä kietoo vain kovempaa ympärilleen. Silti parempikin rock-levy tuli tänä vuonna.
12. The Dead Weather - Sea Of Cowards
Ja se on tässä! Siinä missä MCR saattaa pistää bileet pystyyn, niin The Dead Weather järkkää bileet, tarjoaa koksut, panee kaikkia jotka suinkin vain liikkuvat, sytyttävät sen jälkeen talon tuleen ja käyvät vielä vetämässä turpaan niitä, jotka selviytyivät. Vaarallisuus, vittumaisuus ja arvaamattomuus tulivat takaisin rockiin!
11. Deerhunter - Halcyon Digest
Levy joka säväytti heti. Deerhunterin aiemmatkin levyt ovat kyllä viehättäneet, mutta eivät sentään vieneet mukanaan näin vahvasti. 60-lukulainen psykedelia yhdistettynä nykyindieen oli yhdistelmä, millä Bradford ja kumppanit saivat minut vakuutettua tällä kertaa. Todella mielenkiintoinen ja hyvä levy, joka saa vielä lopussa Jay Reatard-faninkin itkemään hänelle omistetulla kappaleella.
20. Gorillaz - Plastic Beach
Gorillazin kolmas levy on jälleen todella kova tuotos Damon Albarin nykyiseltä lempilapselta, mutta epätasainen kuin mikä tämäkin valitettavasti on. Biisitkään eivät ole yhtä timanttisia kuin Demon Daysilla, mutta vaikea tästä on olla pitämättäkään.
19. Klaxons - Surfing The Void
Klaxonsin debyytti on edelleen mielestäni yksi yliarvostetuimmista levyistä viime vuosikymmeneltä, mutta kakkonen on mielestäni taas tämän vuoden aliarvostetuimpia levyjä. Biisit ovat timanttia ja levyä kuunnellessa tuntuu siltä, että pojat ovat jättäneet kaiken energiansa nyt studioon ja se purkautuu kaiuttimista täydellä teholla. Toimii!
18. Crystal Castles - S/T
Toinen bändi, jonka debyytti on mielestäni todella yliarvostettu. Vihasin suorastaan Crystal Castlesia debyytin aikoihin, mutta toinen levy petrasi ja paljon. Tällä kertaa biisit kuulostaa muultakin kuin venytetyiltä demoaihioilta. Ehkä jotain raakuutta ja spontaaniutta on hävinnyt, mutta eipä paljoa kiinnosta. Timanttinen levy!
17. The Chemical Brothers - Further
The Chemical Brothersiin en ollut ennen uusinta levyä tutustunut kuin sinkkubiisien verran ja siksi yllätyinkin siitä, että tämä levy oli todella selkeästi tehty kokonaisuudeksi. Onhan ne 90-luvun levyt kanssa todella kovia kokonaisuuksia, mutta tämä kahdeksan biisin möhkäle on juuri alusta loppuun kuunnellessa kaikkein kovimmillaan. Swoonin ja Escape Velocityn kaltaisia huippubiisejä voi kyllä nostaa esiin, mutta ne eivät siltikään tee koko levylle oikeutta. Alan jo toistaa itseäni, vuoden paras elektroninen levy!
16. Olavi Uusivirta - Preeria
Valehtelisin, jos sanoisin Preerian hyvyyden tulleen yllätyksenä, koska "Minä Olen Hullu" oli jo loitava taidonnäyte Uusivirralta. Silti se, että Preeria oli niin huima harppaus tuli yllätyksenä. Harva suomalainen "koko kansan nimi" julkaisee näin mielenkiintoista ja haastavaa musiikkia. Siitä iso plussa!
15. Aloe Blacc - Good Things
Hesari ja Pitchfork, olette väärässä! Aloe Blaccin Good Things on kaikesta retroilusta ja uusien soundien välttelystä huolimatta hyvä levy. Sillä on monta todella hyvää biisiä ja se on todella taidokkaasti tehty. Tarvitaanko muutakin? Ei kaiken musiikin tarvitse viedä genreään eteenpäin, varsinkin kun suurin osa nykysoulista ja r'n'b:stä, jotka "vievät genreä eteenpäin" on ihan silkkaa paskaa. Aloe Blacc antaa rakkautta, joten annetaan Aloelle rakkautta takaisin.
14. Uusi Fantasia - Heimo
Uusi Fantasia tarjosi todellisen sekametelisopan, jota oli vaikea vastustaa. Instrumentaaliset "hörhöilyt" yhdistyivät laulettuihin pophelmiin erinomaisesti. Mitäpä sitä turhia jauhamaan, kun voi antaa musiikinkin puhua puolestaan.
13. My Chemical Romance - Danger Days: The True Lives Of The Fabulous Killjoys
MCR:n uusin levy sen kuin vain paranee mitä enemmän sitä kuuntelee. Edellisten levyjen synkkämielinen angstailu on vaihtunut anarkistiseen bilemeininkiin. Levyllä on niin paisuteltua stadionrockia, garage-runnomista kuin Ramo-punkiakin, mutta ei silti kokonaisuutena hajoa kasaan, vaan biisi biisiltä kietoo vain kovempaa ympärilleen. Silti parempikin rock-levy tuli tänä vuonna.
12. The Dead Weather - Sea Of Cowards
Ja se on tässä! Siinä missä MCR saattaa pistää bileet pystyyn, niin The Dead Weather järkkää bileet, tarjoaa koksut, panee kaikkia jotka suinkin vain liikkuvat, sytyttävät sen jälkeen talon tuleen ja käyvät vielä vetämässä turpaan niitä, jotka selviytyivät. Vaarallisuus, vittumaisuus ja arvaamattomuus tulivat takaisin rockiin!
11. Deerhunter - Halcyon Digest
Levy joka säväytti heti. Deerhunterin aiemmatkin levyt ovat kyllä viehättäneet, mutta eivät sentään vieneet mukanaan näin vahvasti. 60-lukulainen psykedelia yhdistettynä nykyindieen oli yhdistelmä, millä Bradford ja kumppanit saivat minut vakuutettua tällä kertaa. Todella mielenkiintoinen ja hyvä levy, joka saa vielä lopussa Jay Reatard-faninkin itkemään hänelle omistetulla kappaleella.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)