Onko The Shins enää The Shins?

Alkuvuosi on mennyt itsellä melkoisessa uuden musiikin pimennossa. Vuoden vaihteessa kun tunsin oloni rasittuneeksi hypestä ja kaikesta "hetkessä elämisestä". Miksi pitäisi olla askeleen edellä, kun nykyisissäkin askelissa on melkein liikaa käsitettäväksi? Siksi kuuntelemani uusi musiikki on tullutkin tutuilta ja turvallisilta yhtyeiltä. Tällä kertaa vanha tuttu ei ollutkaan enää turvallinen.

The Shinsin edellisestä levystä Wincing The Night Away on jo viisi vuotta ja yhtye on mennyt laulaja James Merceriä lukuun ottamatta täysin uusiksi. Uudistuksia saattoi siis odottaa.

The Shins on vain yhtye, jolta odottaa tiettyjä juttuja: naiiviutta, heleitä melodioita, nukkavieruisuutta ja sangolla annosteltavaa sympaattisuutta. Tuoreelta Port Of Morrow'lta puuttuu vähän näitä kaikkia. Toki ajoittain yhtye kuulostaa vanhalta tutulta itseltään, kuten Septemberillä, mutta liian usein se kuulostaa joltain, mitä The Shins ei olisi voinut koskaan aiemmin olla. Mm. No Way Downin jättimäisyyteen vanha The Shins ei olisi koskaan pystynyt. Olisiko edes halunnutkaan?

Tästä huolimatta Port Of Morrow ei ole missään nimessä huono levy, se on oikeastaan todella hyväkin pop-albumi, mutta onko sillä soiva yhtye enää The Shins, vai onko se vain yhtye, joka James Mercerin äänellä haluaisi olla The Shins? Olenko vain muutosvastarintainen idiootti?

Kuunnelkaa ja päättäkää itse. Minulla menee aikaa vielä totutellessa. Tämä on liian uutta minulle juuri tällä hetkellä.

Plan B is down with the kids

Ben Drew a.k.a. Plan B lienee suurimmalle osalle ainakin nimenä tuttu. Kerrataan miehen uraa sen verran, että hän aloitti räppärinä, sai kohtuullista suosiota, seuraavaksi teki soul-levyn, josta tuli vuoden 2010 myydyin levy Iso-Britanniassa ja nyt mies on julkaisemassa samaan aikaan elokuvaa ja levyä nimeltä Ill Manors, jota kukaan ei ennen hänen menestystä halunnut rahoittaa. Nyt on rahaa hoitaa kaikki itse.

Joku voisi sanoa miestä opportunistiseksi, mutta seuraava todistanee, että tarkoitus pyhittää Plan B:n kohdalla keinot. Mies kävi puhumassa Lontoon TedX:ssä syrjäytyneistä nuorista. Puheessa Drew käy läpi hänen matkansa hiphop-artistiksi, miksi hiphop vetoaa nuoriin ja miten hän voi musiikillaan ja projekteillaan nostaa syrjäytyneitä, mutta lahjakkaita nuoria tuomaan kykynsä esiin. Kuulostaa banaalilta, mutta Drew'lla on viisaita pointteja ja hienoja havaintoja.

TedX-puheen jälkeen miehen Ill Manors-kappalekin jättää muuta ajateltavaa, kuin kysymyksen: miksi kukaan enää käyttää kappaleessaan huutoa "oi" 2010-luvulla?

Alkuvuoden parasta rytmimusiikkia - Robert Glasper Experiment

Otsikko lupaa paljon, mutta tällä hetkellä uskallan väittää, että lupaukseni pitää täysin paikkansa. Robert Glasper Experimentin Black Radio kun on komein jazz-, hiphop- tai soul-levy, minkä olen aikoihin kuullut.

Olin tutustunut Glasperiin viime kesänä, kun halusin tietää millaisen hepun kanssa puolijumalani Mos Def esiintyisi Pori Jazzeilla. Kuuntelemani levy Double-Booked oli jaettu kahteen osaan, joista ensimmäinen oli trion kanssa soitettu, ja toinen kulki Experiment nimen alla. Black Radio on sitä, mitä kyseisen levyn toinen puolisko oli.

Robert Glasper Experiment on jazzin, hiphopin ja soulin fuusiota. Jos lähintä vertailukohtaa haluaisi etsiä, niin The Rootsin undun pääsee lähelle sitä, mitä Black Radio on musiikillisesti. Pääosassa on Glasperin vapaasti ja vielä todella upeasti soiva piano, jota tukevat iskevät rummut ja todella alhaalta muriseva basso. Sivuosissa on tusinan verran vierailijoita, joista nimekkäimmät ovat Erykah Badu, Yasiin Bey a.k.a. Mos Def ja Lupe Fiasco. Vierailijat eivät kumminkaan määritä kappaleita, vaan tuovat niihin pieniä omia mausteitaan.

Ja kuinka upeasti Black Radio soikaan. 2010-luvulla on kuultu jo monta hienoa soul-levyä, mutta tämä vie tunnelmallisuudessaan voiton niistä kaikista. Soitto on todella sulavaa ja komeaa. Vaikka Glasperin pianotaituruus tuntuukin olevan kappaleissa täysin etualalla, niin on pakko arvostaa myös rumpali Chris Davea, joka komppaa kappaleita todella timmisti, mutta sopivasti myös irrotellen. Arvostan myös sitä, että Glasperin yhtye yrittää tuoda kahteen tällä hetkellä todella tiukasti menneeseen tuijottavaan genreen, eli hiphopiin ja souliin, jotain uutta fuusioimalla niitä yhteen ja antamalla soiton virrata vapaasti suuntaan jos toiseen. Lopputulos on upea. Ja niillä on pokkaa lopettaa Smells Like Teen Spirit-coveriin.



Black Radiolta on vaikea valita lempikappaleita. Tällä hetkellä pidän suunnattomasti Lalah Hathawayn laulamasta Cherish The Daysta ja hämmentävän paljon Daleylta kuulostavan Stokley Williamsin laulamasta Why Do We Trysta. Suosikit tuntuvat kumminkin vaihtuvan joka kuuntelukerralla, mikä lupaa levylle pitkää ikää. Lämpimät ja varauksettomat suositteluni ihan jokaiselle.