Suomiräppi on tällä hetkellä kovimmassa nosteessa ja iskussa kuin koskaan. Valtavirrassa kuulee nykyisin muutakin kuin Rähinää ja uusia järkyttävän kovia nimiä puskee esiin joka kulmasta. Ja milloin viimeksi on kahden kuukauden sisällä on tullut kaksi todella kovaa englanniksi räpättyä suomalaista levyä?
Graciaksen ja tuottaja JTT:n yhteislevy Globea odotettiin hiessä, eikä siihen todellakaan tarvinut pettyä. Ensimmäisenä korvaan pistävät toinen toistaan laadukkaammat ja iskevämmät biitit. Välillä mennään todella utuisissa sfääreissä, kuten aivan saatanan kovassa Night Shifitssä, ja välillä taas pistetään menemään oikein kunnolla, kuten The Breaks, The Breaksissa. Graden flow'kin sulautuu bittiin kuin biittiin, mikä nyt ei EP:n perusteella ollut mikään yllätys.
Jos levyltä virheitä haluaa etsiä, niin huippujen ja pohjien välinen ero on turhan suuri. Globella mennään tunnelmasta ja rytmistä toiseen, mutta sulavuus näiden välillä jää puuttumaan. Kovimmat biisit ovat aivan järjettömän kovia, ja niitä on
paljon, mutta heikommat kappaleet eivät jätä mitään muistikuvia, jos eivät nyt aiheuta skip-napille ryntäystäkään. Tai no Two Step ei kyllä edelleenkään nappaa yhtään, eikä vähiten todella kasarin biittinsä takia. Sinänsä tätä voi pitää kehityksenä, koska viime kesänä julkaistu EP oli taas ehkä liian tasapaksu.
Täydellistä levyä tuskin kukaan odottikaan, eikä Globe missään mielessä petäkään. Graciaksen ympärillä pyörinyt hype on ehkä lähtenyt vain niin käsistä, että levyltä odotti suunnilleen parasta suomalaista räppiä ikinä. Sitä se ei ole, ei välttämättä edes paras englanninkielinen Suomiräp-levy, mikä on vain makukysymys, mutta hyvä ja lupaukset lunastava levy kaikin puolin.
Sitten on hypessä ja näkyvyydessä täysin Graciaksen varjoon jäänyt The Megaphone State. Jos piditte Graciasta hyvänä ja lupaavana, niin pitäkää järkenne rippeistä kiinni VLA Kingsin tahdissa. Siis hyvä jumala kuinka hyvää soundia levy on täynnä.
Ekow on helposti Suomen paras räppäri ja SimonSounds Suomen parhaimpia tuottajia. Ekow sylkee riiminsä niin vakuuttavalla vaivattomuudella, ettei vastaavaa flow'ta ole edes kaikilla ison maailman ukoilla, ja ne biitit; letkeätä, sielukasta ja tunnnelmallista, eli pelkkää priimaa. Kuunnelkaa nyt vaikka Dreamingia ja antakaa biisin keinuttaa teitä. Toimii niin kovaa!
Vaikka VLA Kings on vakuuttanut todella kovaa, niin siltä puuttuu ehkä huiput ja koukut, jotka palauttaisivat kerta toisensa jälkeen levyn pariin. Kun nyt vertailemaan lähdetään, niin Gracias on kuin laatuolut: virkistää, toimii ja sen loputtua haluaa äkkiä toisen (tässä ei kannusteta humalahakuiseen juomiseen). The Megaphone State taas on kuin laatuviski, jota haluaa nauttia rauhassa fiilistellen ja jonka pariin palaa harvemmin, koska ei halua pilata sen makua liiallisella nauttimisella.
Tiivistettynä sekä Gracias että The Megaphone State ovat aivan vitun hyviä ja teidän pitää kuunnella molempia nyt heti.
