Flow 2011

Romaani tuli, eikä edes ole kuvia. Pahoittelen.

Flow, tuo trenditietoisen kansan ykkösfestari, jossa musiikilla ei ole mitään väliä, vaan tärkeintä on näyttää hyvältä ja kuluttaa oikein. Viikon aikana yksikään media ei tuntunut keskittyvän Flow-uutisoinnissaan musiikkiin, vaan juuri ihan kaikkeen muuhun. Omapa oli mokansa, koska tänä vuonna Flow:n tarjonta oli aivan järjettömän laadukas, monipuolinen ja ylitsepursuavan laaja. Kun muilla festareilla joutuu bändien välissä miettimään, mitä sitä tekisi, niin Flow'ssa soittaa jatkuvasti joku kiinnostava bändi, tai alueella on jotain kiinnostavaa oheistoimintaa. Tästä maksaa aina ilolla.

Nyt kun tuon on saanut sanotuksi, niin mennään niihin bändeihin. Vähän kaikkialla ollaan sanottu perjantain olleen lämmittelypäivä ja sitä se vähän olikin. Omat festarini avasi Midlake päälavalla, joka pääsi yllättämään positiivisesti. Bändi onnistui vetämään herkän folkinsa yllättävän vahvasti päälavalla, eikä pahoin pelättyä kyllästymistä päässyt tapahtumaan. Pitääkin nyt tsekata levyt uudelleen. Yritän myös hälventää bändin basistin aiheuttaman viiksikateuden.

Sitten alkoikin pettymysten ilta. MF Doomin marraskuisen Nosturin keikan missaus jäi harmittamaan aika pirusti silloin, joten kun "Supervillain" ilmoitettiin Q-Tipin korvaajaksi, ei harmituksesta ollut enää tietoakaan. Päivä päivältä odotukset kohosivat ja itse keikalla odotukset lässähtivät. Periaatteessa mikään ei ollut vialla. Doom veti rautamaskinsa takaa riimit niin timmisti kuin uskalsi odottaa, tuplaaja/hypeman komppasi tiukasti taustalla ja biisit olivat klassikoita. Mutta kun ei mies saanut yleisöä yhtään messiin. Biisit tulivat juuri niin kuin levyillä ja vielä sellaisella tahdilla, että kun edellisestä rykäyksestä oli juuri kerennyt toipua, niin seuraavaa puskettiin jo ulos. Hyvä fiilis jäi saamatta ja niin taisi jäädä monella muullakin. Olisi pitänyt nähdä Nosturissa.

Röyksopp kuului Doomin ohella viikonlopun odotetuimpiin akteihin ja voi pojat mitä paskaa saatiinkaan. Keikka alkoi ihan kivalla introlla, joka todella pitkän viivyttelyn jälkeen räjäytti Happy Up Herella setin ja bileet käyntiin. Bileet loppuivat tosin äkkiä, kun bändi ei osannut päättää ovatko he pop-yhtye, Röyksopp vai kymmenminuuttisia tekno-anthemeita suoltava poppoo. Ei siinä mitään, jos nämä oltaisiin osattu rytmittää hyvin, mutta kun bändi veteli ihan miten sattui. Juuri kun fiilis pääsi vähän nousemaan, niin se myös laskettiin alas hyvin äkkiä. Lavashowkin oli lähinnä koominen, joten Röyksoppista ei saanut juuri mitään irti. Tosin Poor Leno oli kova ja Svein Bergen valotakki ihan siisti.

Tämän jälkeen kävin testaamassa festareiden juoma- ja tanssitarjonnan. Juomat toimi, samoin Cosmo Baker ja Joy Orbison. Mitään analyysiä en niistä pysty tekemään. Sen verran sanon, että kotiin päästessä sattui.

Onneksi lauantaina säryt ja angstit oli menneisyyttä. Paras Flow-päivä koko festivaalin historiassa oli nimittäin edessä. Kyllä, lauantai räjäytti tajunnan.

Reginalla aloitettiin ja hulvattomien jonojen ja turvatarkastusten takia missasin puolet setistä, mutta onneksi yhtye sai hymyn korviin puolikkaallakin. Iisa oli ihana, pojat cooleja, vanhat biisit olivat rakkautta ja uudet biisit ihastuttavat koko ajan entistä enemmän. Millos se levy tuleekaan? Meen meinaan jonottaa sitä jo nyt!

Päälavalla Magenta Skycode soitti jo hyvän aikaa sulosointujaan, joiden sopivuutta päälavalle epäilin hetken, mutta vain sen hetken, kun en bändiä kuullut. Jumankauta kun kuulosti komealta. Bändi ei ollut yhtään liian pieni tai ujo päälavalle. Uuden ja vanhan levyn biisit kuulostivat lähes jumalaisilta ja Jori Sjöroosin välispiikit hellyyttivät. Mies sanoikin ehkä koko festivaaleja kuvaavavan virkkeen: "ei mul oo sanoja, rakkautta vaan". Millos tuutte takas Helsinkiin? Meen meinaan jonottaa keikalle jo nyt!

The Pains Of Being Pure At Heart on innostanut vasta kakkoslevyllään, joten keikalta odotin van ihan kivaa särötuuttausta. Särötuuttausta tuli, hemmetin kovaa sellaista. Pelkäsin bändin tuijottelevan lenkkareitaan koko keikan, mutta yllättävän innostuneesti ja riehakkaasti pojat ja tyttö vetelivät. Ensimmäisen levyn biiseistä en tunnistanut varmaan ensimmäistäkään, paitsi This Love Feels Fucking Rightin. Hyvältä ne debyytinkin biisit kuulostivat, tosin edelleen vähän lällyiltä. Kakkoselle on saatu jo hyvin voimaa ja säröä mukaan, mitä itse olin bändiltä kaipaillut. Nyt eksyin aiheesta. Hemmetin hyvä keikka, tosin olisivat voineet soittaa pidempäänkin kuin 45 minuuttia. Varsinkin kun encore-huudot olivat hurjat.

Ennen Painseja koin myös ensimmäistä kertaa Tea Khalifan. Sovitaanko, ettei Teaa päästetä ensi vuonna nolaamaan itseään enempää? Onko liikaa vaadittu?

Peruspalloilun jälkeen olikin luvassa yksi illan kovimmista esiintymisistä. Mayer Hawthorne ja yhtyeensä The County tulivat näyttämään, miten soulia soitetaan. Hawthorne saapui lavalle sellaisen karisman kanssa, ettei kukaan teltassa voinut olla ihastumatta mieheen. Sen takia Mayer pystyikin käskyttämään yleisöä ihan miten huvitti ja yleisö totteli kiltisti. Teltassa olikin aivan älyttömät bileet alusta loppuun, mihin ei voinut olla itsekään osallistumatta. Musiikkikin kun toimi paljon paremmin kuin levyllä, niin voi puhua yhdestä festareiden parhaimmista keikoista. Ei kumminkaan parhaasta, tämä kun oli vasta alkua.

Seuraavaksi olikin luvassa fiasko nimeltä "MC Taakibörstan 45 minuuttinen odottelu kuulematta Iron & Winea, enkä lopulta kuullut tai nähnyt Taakibörstaakaan". Open Source Stage oli aivan liian pieni niin lavan kuin PA:nkin puolesta, eikä keikasta lopulta päässyt nauttimaan kuin kourallinen onnekkaita, jotka saivat ahdettua itsensä aivan lavan eteen. Oli varmaan kova, niin kuin varmaan Lykke Lin perumisen takia ekstrapitkän setin vetänyt Iron & Wine, jolta kuulin tasan kaksi biisiä.

Onni onnettomuudessa, tämän takia pääsin todistamaan festareiden kovimpia bileitä. Shantel & Bucovina Club Orkestar oli laittanut Nokia teltassa sellaiset bileet pystyyn, että edes viimevuotinen Omar Souleyman ei moiseen pystynyt. Balkan-soundit tanssittivat festariyleisöä ihan täysillä ja Shantel yhtyeineen liekittivät biisi biisiltä ja nostatus nostatukselta yleisöä vielä villimpään tanssiin. Disko Partizan oli loppuhuipennuksena sellainen tanssijytky, ettei paremmasta väliä. Voiko tästä pistää paremmaksi?

Voi. Janelle Monae, sinun ymmärtäminen vaati keikan katsomisen. Levyllä Janelle Monaen sci-fi-funk-soul-hybridi ei ole jaksanut herättää tunteita oikein mihinkään suuntaan, mutta nyt voin yhtyä tulevaisuuden suurlupaus puheisiin. Janelle Monae kun veti niin suvereenin shown, ettei sitä voi juuri sanoin kuvailla. Bändi ja Monae soittivat todella tiukasti, vaikka lavalla taisi pysyä paikallaan vain vahvistimet. Muuten tanssittiin ja vedettiin tiukkaa showta. Pikkaisen ehkä voisi nillittää siitä, ettei biisit ole vielä ihan niin ässiä, että tunnin setti olisi pysynyt ihan täysin kasassa, mutta onneksi Monaella oli karismaa ja esiintymisvimmaa niin paljon, että jo pelkkä lavalle tuijotuskin tuotti suurta kokonaisvaltaista nautintoa.

Janelle saikin osaltani päättää lauantain, kun tanssiminen ja yleinen palloilu veivät veronsa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mennään siis sunnuntaihin.

Päivän avasi Minä ja Ville Ahonen, jonka näin nyt vihdoin ja viimein livenä. Klisee piti paikkansa, hyvää kannatti odottaa. Ville Ahonen veti yhtyeineen intensiivisen setin, joka ei kyllästyttänyt. Biisit ovat tunnetusti hyviä ja Ahonen on hyvä tulkitsija ja nämä seikat vain korostuivat keikalla. Oikein hyvä avaus.

Seuraavana oli vuorossa Rubik, jotka taisivat vetää uransa hurjimman keikan Flowssa. Bändi piti hauskaa lavalla ja hauskanpito välittyi hyvin myös yleisöön. Alkuun oli ehkä pikkaisen jähmeää, mutta keikan edetessä biisit innostivat enemmän ja enemmän, eikä valittamista jäänyt. Paitsi karvakateus.

Päälavalla oli seuraavaksi vuorossa Twin Shadow, joka taisi olla monelle yksi viikonlopun odotetuimmista bändeistä. Oli se itsellekin melko odotettu tapaus. Hyvinhän se keikka menikin. Kiitettävästi levyiltä muuttuneet livesovitukset ottivat tilan haltuun helposti, vaikka päälava vaikuttikin alkuun aivan väärältä paikalta bändille. Ehkä oma jähmeys ja pienoinen Kanye-hype vähän verottivatkin yleisfiilistä, niin kyllä Twin Shadow miellytti siitäkin huolimatta. Keikka parani loppua kohden todella paljon, kun bändi vaikutti jo vapautuneemmalta. Biisin lasketuttaminen yleisöllä suomeksi hihitytti.

Sitten, Kanye. Mitä tästä nyt voi enää sanoa? Olihan se show iso. Se oli valtavan iso. Eipä siinä sitten muuta juuri ollutkaan. Jos Kanye olisi minulle vain yksi räppäri muiden joukossa, niin ehkä olisin voinut vain nauttia räjähteistä, nostolavoista, tanssitytöistä, lasereista ja mitä kaikkea siellä nyt olikaan, mutta nyt ne veivät päähuomion täysin Kanyelta itseltään. Yleisökontaktiksi ei riitä autotune-ranttaukset hänen leimaamisestaan. Palaa Kanye räppiin ja unohda show ympäriltäsi. Kelpaat meille kyllä ihan itsenäsikin. En katsonut Yeezyn showta loppuun, koska koko festareiden kovin keikka odotti alkamistaan.

James Blake. Siis ei jumalauta. Nyt lainaan Jori Sjöroosia ja pidän tämän lyhyenä. "Ei mul oo sanoja, rakkautta vaan." Joku analysoikoon mun puolesta.

Vuoden 2011 Flow oli oikein onnistunut kaikin puolin. Järjestelyistä on tullut taas nillitystä, ihan aiheesta toki osa, mutta viimevuotiseen tungosfiaskoon verrattuna tämä vuosi oli oikein miellyttävä joka suhteessa. Nyt alueella mahtui joka välissä liikkumaan ja Nokia-teltta lisäalueineen oli tervetullut lisä. Nyt telttaan myös mahtui katsomaan bändejä, vaikka tulikin myöhässä sisään. Kyllähän se edelleen vituttaa, ettei Sörnäisten Rantatien puoleiselta portilta voi poistua ellei ole erikoisihminen, safka ja viina on kallista, jonoja on siellä täällä aina vähän liikaa ja aidat aiheuttavat edelleen turhia tungoksia. Ehkä nämäkin ovat asennekysymyksiä, kun tänä vuonna en jaksanut ottaa hernettä nenään oikein mistään, paitsi parista idiootista yleisössä, mutta nekin kuuluu tavallaan asiaan.

Ensi vuotta odottelen jo jännityksellä. Miten tästä vuodesta enää pystyy kasvamaan, kun alue on jo nyt täyteen ahdettu ja Kanye oli pääesiintyjänä luultavasti isointa, mihin rahat riittävät. Odottavan aika on pitkä. Onko parempaa lopetusta kuin klisee?