My Chemical Romancella oli maine. Sen maineena oli olla jokaisen mustiin pukeutuneen teinipojan ja -tytön lempiyhtye, koska he ymmärsivät pakahduttavaa tuskaa. He kuvastivat koko nykyemoa. Ja nykyemohan oli aivan kamalaa musiikkia, koska sen maine.
Tänään sitten tuli uutinen siitä, että MCR lopettaa. Tavallaan tämä oli odotettavissa, koska emo on ilmiönä hävinnyt liki tyystin. Teinit ovat löytäneet uuden palvottavan ilmiön ja silloin emoa kuunnelleet ovat kasvaneet aikuisiksi.
Danger Days, joka jäi siis yhtyeen viimeiseksi levyksi, yritti uudistaa pop-punk-ilmaisua särmikkäämmäksi ja vähemmän tunteisiinsa hukkuvaksi, mutta se ei löytänyt yleisöään. Mikä on suunnaton harmi, koska levy on hyvä, ei edes pelkästään omassa genressään.
Vuodenvaihteessa bändi julkaisi viitenä 7-tuumaisena singlenä kymmenen biisiä, jotka äänitettiin ennen Danger Daysin tekoa. Mielestäni nämä biisit kuvastavat hyvin bändiä, kun kerta tällaista materiaalia on varaa jättää pois.
Nyt voimmekin jättää jäähyväiset My Chemical Romancelle muistellen niitä hyviä hetkiä. Niitä kun kertyi kiitettävän paljon ja silloin he olivat yksi 2000-luvun parhaista rock-bändeistä. The Black Paradella ei muita hetkiä juuri olekaan.
My Chemical Romancen toiselle Suomen visiitille tuli asetettua jopa ihan kivat odotukset. The Black Parade ja Danger Days ovat molemmat erinomaisia rock-levyjä ja kun aiemmatkin levyt ovat herättäneet pientä ihastuksen poikasta, niin onnistuneelle illalle ei olisi pitänyt olla mitään esteitä. My Chemical Romance antoi kumminkin jotain hyödyllistä, nimittäin esimerkin miten rockia ei tule soittaa areenalla.
Keikasta ei paljoa kehuttavaa löydy. Miksaus oli aivan päin honkia. Laulut eivät kuuluneet mihinkään ja bändi kuulosti yhdeltä mössöltä. Sounditkin olisi antanut anteeksi, jos lavalla olisi tapahtunut jotain edes etäisesti mielenkiintoista. MCR kun vaikutti lähinnä väsyneeltä ja liiankin rutinoituneelta. Gerard Wayn esiintyminen vaikutti täysin ennaltaopetellulta, missä ei ollut spontaaniuden tuntua yhtään. Kitaristit sentään yrittivät vähän herättää energiaa esiintymisellään, mutta en kokenut, että yhtye todella oli innostunut esiintymään kyseisenä iltana.
Olin jopa vähän pettynyt siihen, että yhtyeen "show" oli lähes olematonta. Kaksi viimeisintä levyä kun ovat todella teatraalisia, joten niitä voitaisiin keikoilla elävöittää edes joillain keinoilla. Nyt keinoiksi jäivät vain Gerard Wayn päällä ollut takki ja kitaravahvistimen päällä ollut kypärä. Jos Wayn teennäisen esiintymisen haluaa laskea teemamaiseksi teatraalisuudeksi, niin toki saa. Ei se silti vakuuttanut, vaan herätti lähinnä myötähäpeää.
Jos jotain positiivista keikasta löytyi, niin The Black Paraden biisit. Kyllä pompitutti ja laulatutti, kun niiden sävelet kaikuivat. Danger Daysin biisit olivat taas ihmeen ponnettomia. Varsinkin Planetary (Go!) oli todella vaisu. En tiedä onko bändi lähtenyt "soitellen sotaan" Danger Daysin kanssa, kun yksikään levyn biiseistä ei räjähtänyt livenä.
Odotin My Chemical Romancelta viihdyttävää rock-showta, mutta sain vain tylsän rutiinikeikan puolityhjässä areenassa. Jos (ja kun) yhtye kesän festareille saapuu, niin toivon bändin skarppaavan todella paljon, koska noin laiskaa esitystä ei katso edes lämpöhalvaantuneena ja kolmen promillen kännissä.
Levylistailu jatkuu armottomana. Sen kummemmin tätä on turha alustaa. Totean vain, että näidenkin levyjen laittaminen lopulliseen järjestykseen pohditutti pitkään, koska jonain toisena päivänä joku levy kuulostaakin toista paremmalta jne. Tämä järjestys tuntuu nyt oikealta, mutta huomenna varmaan taas ihan väärältä.
Gorillazin kolmas levy on jälleen todella kova tuotos Damon Albarin nykyiseltä lempilapselta, mutta epätasainen kuin mikä tämäkin valitettavasti on. Biisitkään eivät ole yhtä timanttisia kuin Demon Daysilla, mutta vaikea tästä on olla pitämättäkään.
19. Klaxons - Surfing The Void
Klaxonsin debyytti on edelleen mielestäni yksi yliarvostetuimmista levyistä viime vuosikymmeneltä, mutta kakkonen on mielestäni taas tämän vuoden aliarvostetuimpia levyjä. Biisit ovat timanttia ja levyä kuunnellessa tuntuu siltä, että pojat ovat jättäneet kaiken energiansa nyt studioon ja se purkautuu kaiuttimista täydellä teholla. Toimii!
Toinen bändi, jonka debyytti on mielestäni todella yliarvostettu. Vihasin suorastaan Crystal Castlesia debyytin aikoihin, mutta toinen levy petrasi ja paljon. Tällä kertaa biisit kuulostaa muultakin kuin venytetyiltä demoaihioilta. Ehkä jotain raakuutta ja spontaaniutta on hävinnyt, mutta eipä paljoa kiinnosta. Timanttinen levy!
The Chemical Brothersiin en ollut ennen uusinta levyä tutustunut kuin sinkkubiisien verran ja siksi yllätyinkin siitä, että tämä levy oli todella selkeästi tehty kokonaisuudeksi. Onhan ne 90-luvun levyt kanssa todella kovia kokonaisuuksia, mutta tämä kahdeksan biisin möhkäle on juuri alusta loppuun kuunnellessa kaikkein kovimmillaan. Swoonin ja Escape Velocityn kaltaisia huippubiisejä voi kyllä nostaa esiin, mutta ne eivät siltikään tee koko levylle oikeutta. Alan jo toistaa itseäni, vuoden paras elektroninen levy!
Valehtelisin, jos sanoisin Preerian hyvyyden tulleen yllätyksenä, koska "Minä Olen Hullu" oli jo loitava taidonnäyte Uusivirralta. Silti se, että Preeria oli niin huima harppaus tuli yllätyksenä. Harva suomalainen "koko kansan nimi" julkaisee näin mielenkiintoista ja haastavaa musiikkia. Siitä iso plussa!
Hesari ja Pitchfork, olette väärässä! Aloe Blaccin Good Things on kaikesta retroilusta ja uusien soundien välttelystä huolimatta hyvä levy. Sillä on monta todella hyvää biisiä ja se on todella taidokkaasti tehty. Tarvitaanko muutakin? Ei kaiken musiikin tarvitse viedä genreään eteenpäin, varsinkin kun suurin osa nykysoulista ja r'n'b:stä, jotka "vievät genreä eteenpäin" on ihan silkkaa paskaa. Aloe Blacc antaa rakkautta, joten annetaan Aloelle rakkautta takaisin.
14. Uusi Fantasia - Heimo
Uusi Fantasia tarjosi todellisen sekametelisopan, jota oli vaikea vastustaa. Instrumentaaliset "hörhöilyt" yhdistyivät laulettuihin pophelmiin erinomaisesti. Mitäpä sitä turhia jauhamaan, kun voi antaa musiikinkin puhua puolestaan.
MCR:n uusin levy sen kuin vain paranee mitä enemmän sitä kuuntelee. Edellisten levyjen synkkämielinen angstailu on vaihtunut anarkistiseen bilemeininkiin. Levyllä on niin paisuteltua stadionrockia, garage-runnomista kuin Ramo-punkiakin, mutta ei silti kokonaisuutena hajoa kasaan, vaan biisi biisiltä kietoo vain kovempaa ympärilleen. Silti parempikin rock-levy tuli tänä vuonna.
Ja se on tässä! Siinä missä MCR saattaa pistää bileet pystyyn, niin The Dead Weather järkkää bileet, tarjoaa koksut, panee kaikkia jotka suinkin vain liikkuvat, sytyttävät sen jälkeen talon tuleen ja käyvät vielä vetämässä turpaan niitä, jotka selviytyivät. Vaarallisuus, vittumaisuus ja arvaamattomuus tulivat takaisin rockiin!
Levy joka säväytti heti. Deerhunterin aiemmatkin levyt ovat kyllä viehättäneet, mutta eivät sentään vieneet mukanaan näin vahvasti. 60-lukulainen psykedelia yhdistettynä nykyindieen oli yhdistelmä, millä Bradford ja kumppanit saivat minut vakuutettua tällä kertaa. Todella mielenkiintoinen ja hyvä levy, joka saa vielä lopussa Jay Reatard-faninkin itkemään hänelle omistetulla kappaleella.
Alunperin tämän postauksen piti käsitellä My Chemical Romancen uusinta epookkia, mutta kun Echoes jo hoiti homman ns. himaan, niin totean sen vain olevan kaikkien kehujen arvoinen levy. Vuoden parhaiden listalla nähdään. Onneksi kirjastolöydöistä sai lisää kirjoitettavaa Tokimonstan lisäksi.
School Of Seven Bells sai alkunsa, kun identtiset Dehezan kaksossiskot Alejandra ja Claudia tapasivat Benjamin Curtisin kolme vuotta sitten. Claudia on sittemmin jo yhtyeestä eronnut ja nykyisin yhtye kulkeekin duona. Yhtye on julkaissut kaksi levyä, joista pari vuotta sitten ilmestynyt debyytti oli kokeellisempaa kenkiin tuijottelua. Käsittelemäni alkusyksystä kauppojen hyllyille ilmestynyt toinen levy "Disconnect From Desire" on taas kasarihenkistä elektropoppia, johon on hieman unipoppia sekoitettu myös mukaan.
Disconnect From Desire alkaa pelottavan hämyisesti, mutta pistää poppivaihteen lähes heti onneksi päälle. Vaikka elektropoppiin tulee lähes väistämättä liitettyä tanssittavuus yhdeksi adjektiiviksi, niin School Of Seven Bells ei pistä heilumaan vastustamattomasti kuin ajoittain. Pää kyllä nytkyy ja se on hyvä merkki. M83:n mestariteos Saturdays = Youth on ehkä lähin vertailukohde, mikä itselle tulee mieleen. Samassa hengessä kun liikutaan Disconnectillakin.
School Of Seven Bellsin viehätys on ehkä juuri siinä, että nykypäivänä niin suosittu utuisuus on yhdistetty älyttömän hyvin tuotettuun elektropoppaukseen. Biisitkään eivät toista itseään levyn aikana, vaan jokaisesta kappaleesta löytää jonkun pienen jipon, mikä nostaa oman arvonsa korkealle. Tarttuvammat kappaleet ja enemmän fiilistelyyn keskittyvät biisit sekoittuvat oivaksi kokonaisuudeksi, joka on helposti vuoden parhaimmistoa. Suosittelen suurella lämmöllä ja niin ovat syksyllä suositelleet myös Hesari, Desibeli ja Pitchfork. En liiku huonossa seurassa, ikinä.
Tästä päästäänkin listailuun. Pari leffajuttua tulee varmaankin vielä, ennen kuin aloitan listailun ilosanoman. Kirjoitin School Of Seven Bellsistä senkin takia, että vaikka tällä olisi loistavat saumat nousta listailuihini, niin löin listat lukkoon jo ajat sitten levyjen puolelta, joten tyydytään vain hehkutukseen. Tiedän, että se Daft Punkin levy on vielä tulossa, mutta se on vain soundtrack, joten otan riskin, enkä edes usko sen nousevan kärkikahinoihin, vaikka kyseistä yhtyettä jumaloinkin. Vuoden parhaat levyt ovat siis ainakin tulossa listailuna, ehkä biisitkin ja vielä vähän pohdin sitä, että listaanko vuoden parhaat leffat ja millä perusteilla. Toiveita listoista saa myös esittää, koska listailu on kivaa ja vuoden lopussa saa mahtavan tekosyyn listanörtteilyyn!
Minulla on asioita, jotka pitää jakaa ihmisten kanssa, jotta ymmärtäisitte minua paremmin. Pidän teinipunkista. Kyllä, häpeän sitä hieman, mutta heikkoina hetkinä mikään ei tunnu paremmalta kuin aivotoiminnasta vapaa "punkki". Teinipunkkini ei edes rajoitu pelkästään jo aika hyväksyttyihin The Black Paradeen tai 2001-vuoden Jimmy Eat Worldiin. Ei suinkaan, kyllä minä ajoittain tykkään luukuttaa Blink 182:ta ja Sum 41:a. Enempää avautumatta pistetään vähän Spotify-linkkiä kehiin ja jengi luukuttamaan teinipunxia.
Ja tietenkin syy tähän avautumiseen on se, että 22.11 they'll give us detonation!
