Pitkästä aikaa pistetään levyvinkkiä kehiin. Levyjen kuuntelu on jäänyt kevään aikana todella vähiin, varsinkin uusien, koska nyt mieli halajaa tuttua ja turvallista. Siksi kuuntelematta parhautta olevat Elbow ja TV On The Radio ovat jääneet odottelemaan vuoroaan. Yhtä uutuutta sen sijaan on tullut kuunneltua ja se on Jamie Woonin Mirrorwriting.
Jamie Woonista tuli hohkattua jo alkuvuoden hypeviikolla. Eikä suotta. Olihan miehen ensimmäiset biisijulkaisut jo lupaavan kuuloisia. Levyä tuli silti odotettua hieman pelonsekaisesti. Lady Luck kun alkuun kuulosti vain hitusen päivitetyltä Craig Davidilta, mikä tässä tapauksessa nosti hälytyskellot soimaan ja kovaa. Mirrorwriting pääsi silti yllättämään ja vakuuttamaan.
Jamie Woonia ollaan kovasti yritetty niputtaa dubstepin alle, mutta eipä Woonin musiikissa dubstepia ole ehkä kuin etäisinä kaikuina. Bassot ovat suhteellisen maltillisia, eikä wobble-soundeja kuulla lainkaan. Dubstepia kavahtaneiden ei siis tarvitse pelätä levyä. Tämä on helppoa kuunneltavaa.
Helppo kuunneltavuus onkin levyn kompastuskiviä. Kappaleet soljuvat eteenpäin ilman särmittömästi. Vertailu James Blakeen tulee väistämättömästi nyt kehiin. Blakea syyteltiin hissimusiikkimaisuudesta, mutta Woon tasapainoilee ihan aidosti siinä rajoilla, että onko tämä vain kivaa taustamusiikkia, vai keskittymistä vaativaa himmailua. Välillä raja ylitetään, mutta onneksi vain ajoittain. Suurimman osan levystä biisit ovat laatutyötä.
Tällä hetkellä eniten vakuuttavat Shoulda, TMRW, Echoes ja levyn päättävä Waterfront. Näistä neljästä kappaleesta käy myös ilmi levyn tyyli. On vähän nopeampaa kappaletta ja on sitä hitaampaa tunnelmointiakin. Kaikille kaikkea, jos haluan kliseinen olla ja minähän haluan. Anteeksi en anna Spiritsin albumiversion raiskattua sovitusta. Toihan on ihan paska!
Britannian dubsteppikilpailu on nyt kovaa ja Jamie Woon jää kyllä auttamattomasti nimikaima XX:n ja Blaken jälkeen. Toisaalta Woonin levy on niin helppoa kuunneltavaa, että tämä luultavasti pyörii stereoistani useampaankin otteeseen. Otas siitä paremmuudesta sitten selvää, mutta suuremmat tunnekuohut jäivät Woonia kuunnellessa vähemmälle. Siten ratkaistiin tämä kiista. Anywho, ottakaa testiin ja ihastukaa. Tai olkaa heittereitä. Siitä Didosta on hyvä lähteä dissailemaan.
Heittauksesta ja otsikosta puheenollen, The Weeknd! Kanadalainen herrasmies tuli ja rysäytti ärränpeen kertaheitolla joka hipsterin lempigenreksi. Tarkoitus oli paneutua The Weekndiin ihan oman postauksenkin verran "mitäs helvettiä?"-asenteella, mutta tyydyn vain olemaan lievästi innoissani tästä kaverista. Onhan The Weeknd:kin ihan sitä itseään, mutta huomattavasti vähemmän imelää ja juustoista kuin genreveljensä. Tätä voi myös diggailla ilman ironianhäivää. Alla oleva biisi vakuutti samantien ja on edelleenkin silkkaa vuoden paras biisi-matskua! Mixtapen saa täältä.
Toivottavasti ärränpee-diggailusta tulee yleisesti hyväksyttyä, koska R. Kellyä tulisi kaikkien arvostaa ilman, että sitä pitäisi peitellä ironialla. "Let me stick my key in your ignition beibeeee, no, niin no, hehheh, no se on vaan läppä"-sanonta jääköön historiaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti