Raphael Saadiq is the man!

Raphael Saadiqin The Way I See It oli yksi vuoden 2009 isoimmista hittilevyistä. Joka vuosi listojen kärkiin tärähtää yksi soul-levy, joka pistää keski-ikäisten polvet veteliksi ja levyhyllyt rahtusen uskottavammiksi. Tästä voinee jo päätellä, että levy ei minuun mitenkään kovin kummoisesti iskenyt. Miehen kolmas levy Stone Rollin' sitten taas iskee ja kovaapa iskeekin.

Täytyy heti kärkeen myöntää, että muistikuvani The Way I See It:stä eivät ole kovinkaan kirkkaat, joten vertailukohdat jätettäköön sikseen. Stone Rollin' on silti yllättävänkin rock. Chuck Berry-tyylistä räminää ja groovea on varsinkin levyn alkupuolella oikein mukavasti. Kitarat soivat rosoisesti ja rummut iskevät kuin Manny Pacquiaon jabit. Ja samalla Saadiq laulaa sielunsa kyllyydestä. Tässähän menee omat polvet veteliksi.



Vaikka soundiin hatarilla muistikuvillani muutosta on tullut, niin ote on silti vahvasti menneessä. Motown-soundit tulevat jatkuvasti mieleen ja sepäs ei ole ollenkaan huono juttu. Retrosoul kun on parhaimmillaan ihan parhautta ja Saadiq on nyt onnistunut kutittamaan sellaista kohtaa minussa, joka pomppii riemusta aina kun levy soi.

Levyn ensimmäinen puolisko on omistettu riemukkaalle, äänekkäälle ja iskevälle rockailulle, kun taas toinen puolisko on jo perinteisempää ja rauhallisempaa soulia. Vaikka kahtiajako onkin ehkä vähän keinotekoinen, niin toisaalta se myös toimii. Yllätysmomentti on todella suuri, kun ensimmäisenä eivät alakaan soimaan jouset tai fraseerattu soul-kiekaisu, vaan kovaa soivat kitarat ja rummut. Kun yllätyksiä ollaan jaeltu puolikas levy, niin voidaankin siirtyä rauhallisempien kappaleiden pariin. Kunhan on vain selvinnyt levyn alkupuoliskon viidestä täydellisyyttä hipovasta kappaleesta. Kuunnelkaa itse, onhan nämä alla olevat kappaleet ihan silkkaa kultaa.





Viimeinen puolisko on, kuten on tullut todettua, rauhallisempi ja enemmän perinteisempään souliin päin. Ongelma on vain siinä, että kun alkupuolisko on tyrmäävyydessään aivan omaa luokkaansa, niin loppulevyn on todella vaikeata siitä enää petrata. Eikä oikeastaan petraakaan, tai edes pidä samaa tasoa yllä. Parhaimmillaan lopun kappaleet ovat huumaavan hienoja, kuten Good Man, mutta sitten taas pahimmillaan tasapaksuja, kuten Just Don't, tai vain hämmentäviä, kuten Day Dreams. Ei huonoja, mutta ei tajuntaa räjäyttäviäkään. Mitäs herra Saadiq menee tekemään täydellisen alkupuoliskon.



Jos viime vuonna "the man" oli Aloe Blacc, niin tänä vuonna valtikan ojennan mielelläni Raphael Saadiqille. Stone Rollin' on loistava levy, josta ei purnattavaa juuri löydy. Loppupuoli nyt hieman lässähtää, mutta vain hieman. Tämän vuoden parhaimpia ja tyylikkäimpiä julkaisuja, ja voin jo nyt sanoa, että tämä levy tulee soimaan stereoissani ja paljon. Saadiqin tyylikkyydestä pitää vielä avautua, voi kun voisin itsekin yhdistää nörttiyden ja cooliuden samalla tavalla. Ihan silkkaa Mad Meniä, mutta vieläkin coolimpaa. Huhhuh.

STYLISH AS FUCK!