Tundramatiks tupaan tulla tupsahti

Viime syksynä mietin, jostain todella omituisesta syystä, mitä Tundramatiksille nykyisin oikein kuuluu. Oli nimittäin aika, milloin Tundramatiksien Mantra sanoi minulle enemmän kuin se vähän paremmin menestynyt Mantra.



Sattumaako, kun alkuvuodesta yhtye julkaisi kuuden vuoden tauon jälkeen Roinan rodeon, joka on vasta heidän toinen levynsä. Debyytillä omalaatuisesti kansanmusiikkia ja punkia sekoitellut Tundramatiks ei vuosien saatossa ole muuttunut mihinkään. Hauskaa pidetään edelleen kantaaottavasti, eikä Janne Masalinin vittumainen nasaali ole muuttunut mihinkään. Hyvä niin! Tärkeintä on, ettei yhtye jäänyt yhden levyn ihmeeksi.

En nyt enempää selittele Roinan rodeosta. Se on mainio levy, jolta löytyy monta todella hyvää kappaletta. Levyn kuvasta eniten selkoa antavat sen ääripäät. Levyn avaava Yhdes astellaan kun on riehakasta balkanmaisuutta henkivä rypistys, jota kuunnellessa on vaikea olla pomppimatta.



Levyn päättävä Kun minä kerran kuolen on yhtyeen jalostama versio 40 vuotta sitten julkaistun yhden säkeistön mittaisesta mustalaiskappaleesta. Tässä on taas melankoliaa siinä muodossa, missä suomalaiset siitä tykkää. Pidän muuten aivan mielettömästi biisin eilen julkaistusta videosta. Lumen valtaama talvinen Helsinki ja vanhan ruumishuoneen junalaituri tuovat miljöönä kappaleeseen sen lisäiskun, minkä ainoastaan hyvät musiikkivideot voivat kappaleisiin tuoda.



Roinan rodeo löytyy Spotifysta. Kyllä tämän tahdissa heikompikin työpäivä iloksi muuttuu!