Kun sanon ihmisille vuonna 2012 sanan dubstep, niin ensimmäisenä heille tulee mieleen Skrillex. En syytä heitä, mutta oikeudenmukaisessa maailmassa heidän mieleen pitäisi tulla Laurel Halo.
Oikeastaan Laurel Halo ei ole dubstepia, vaikka Hyperdubille levyttääkin. Debyyttilevy Quarantinella artisti seikkailee ambientin ja post-dubstepin välimaastossa. Kappaleet perustuvat simppeleihin äänimattoihin ja syviin bassoihin, jotka eivät edes kasva mihinkään. Halon laulut tuovat kappaleisiin kyllä pientä melodisuutta, mutta pop-musiikista ei voida puhua missään nimessä. Tarttuvuuden sijasta luotetaan tunnelmaan ja hypnoottisuuteen.
Ja Laurel Halon musiikki todella tempaa ja upottaa omaan maailmaansa. Melodioita ei edes kaipaa, kun synapulputukset, bassot sekä välillä heleät ja välillä häiriintyneet laulut kaappaavat syleilyynsä ja vievät matkalle toiseen maailmaan. Paras kappale-esimerkki on Thaw, jossa ei todellakaan tapahdu yhtään mitään, mutta silti kappaleessa on tunnelman puolesta järjettömästi tarttumapintaa.
Välillä Hyperdubin kokeellisemman puolen tyypit, ja Burial, ovat jättäneet todella kylmäksi, mutta Laurel Halolla on sitä sanoinkuvaamatonta jotain, joka saa innostumaan ja ihastumaan samantien. Ei tätä kaikille voi suositella, mutta jos äskeinen esimerkki toimi, niin suosittelen kuuntelemaan koko debyyttilevyn. On meinaan mieletön kokemus kokonaisuudessaan. Jo nyt yksi vuoden suosikkilevyistäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti