Livetwiittasin maanantaina Daft Punkin uuden levyn striimiä ja biisi biisiltä vajosin syvempään masennukseen. Get Luckyn riemu olikin vahinko. Random Access Memories oli väljähtänyttä, väsynyttä ja itsekritiikitöntä nostalgiapierua. Kaikkea sitä, mitä Daft Punk oli aiemmin pastissoidessaan onnistunut välttelemään.
Toinen ja kolmas pyöräytys olivat sentään vähän positiivisempia. Levyn junnaavuus ei haitannut enää niin paljoa ja biisit soljuivat korvissa huomattavasti kivuttomammin. Se, mikä alkuun tuntui hajanaiselta ja ideattomalta muuttuikin nyt ymmärrykseksi.
Onhan se hauskaa, kun legendamiehet saadaan vierailijoiksi ja biisit kuulostavat heidän tuotannolta, mutta siinä on levyn ehkä isoin ongelma. Daft Punk ei nimittäin ole uusi LCD Soundsystem, tai edes Kindness. Daft Punkin nostalgia ja pastissointi on vanhojen setien ilottelua, joka kuulostaa hauskalta vain, jos kuvittelee sessiot mielessään. Sävellyksiin äänityssessioiden riemu ei valitettavasti ole yltänyt. Junnaavat biisit eivät kehity, eivätkä junnaavat elementit saa persettä keikkumaan tai edes hymyilemään. Discolle aika kehno merkki. AOR on muuten vaan perseestä. Että kiitos vaan Fragments of Timesta.
Random Access Memoriesia onkin helppo kuvata timantiksi, joka hiottiin vähän päin helvettiä. Vieraslista on vakuuttava, minkä vuoksi levy kuulostaakin välillä siltä, että biiseissä mennään vieras, eikä sävellys edellä. Tai sitten olen vain liian nuori tajutakseni keski-ikäisten muistelusessioita. Mitään uutta ja rohkeaa Daft Punk ei tee genressään, ainoastaan omalla urallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti