Vuosikymmenen maininnan arvoiset levyt

Listani huipentuvat nyt niihin levyihin, joita kuuntelin paljon tällä vuosikymmenellä. Muutamat levyistä olisivat ihan hyvin voineet olla kymmenen parhaan joukossakin. Valintakriteerinä on sama vanha tuttu, eli levyllä pitää olla jotain merkitystä elämässäni ja olen kuunnellut sitä paljon. Siksi jotain olennaisuuksia mitä tällaisella listalla pitäisi olla jäi pois, koska en vain ole niitä kuunnellut tarpeeksi.

!!! - Myth Takes (2007)

!!! (Chk Chk Chk) ei listalle pääsisi, ellen olisi vuoden 2007 Flow'ssa heidän keikkaansa nähnyt. Keikka oli silloin parhain näkemäni ja olin lähes uskonnollisessa hurmiossa bändin suhteen monta viikkoa keikan jälkeen. Levy on myös erinomainen.

22-Pistepirkko - Drops & Kicks (2005)

22-Pistepirkko teki mahtavan comebackin viisi vuotta sitten ja julkaisi yhden uransa parhaimmista levyistä. Juurevaa rockia ja sopivan poppia menoa.

Arcade Fire - Neon Bible (2007)

Arcade Firelta olisi voinut tälle listalle laittaa kumman tahansa heidän levyistä, mutta Neon Bible menee hitusen edelle mun listoilla. Kanadan indie-skenen nerokkain bändi, joka parhaimmillaan laittaa itkemään vaikka keskellä metromatkaa. Upeita melodioita ja tunnelmia.

Asa - Laita ihan mikä levy vaan tähän

Asa oli menneen vuosikymmenen kuningas Suomi-rapissa. Miehen levyistä oli vaikea valita, koska joinain päivinä joku muu on toisen edellä ja jonain toisena toinen. Omassa lajissaan kaikki ovat mestariteoksia.

Astrid Swan - Spartan Picnic (2008)

Yllätti täysin pari vuotta sitten. Astrid Swanin debyytti meni täysin ohi, mutta toinen levy oli mestariteos vihaisten naisartistien lajissa. Sopivan rockaava levy.

At The Drive-In - Relationship Of Command (2000)

Olisi kuulunut Top-10-listalle, mutta unohdin täysin tämän. Muutti Refusedin A Shape Of Punk To Comen kanssa hardcore-punkin suunnan täysin ja näyttivät, että genren sisällä voi tehdä ihan mitä vaan. Jos haluaa tutustua 2000-luvun punkkiin, niin tarvii ottaa haltuun vain tämä levy. Vuosikymmenen mestariteos!

Beastie Boys - To The 5 Boroughs (2004)

Beastie Boys palasi pitkän tauon jälkeen ja teki pienoisen paluu "old school hip hoppiin". Mix Master Miken biitit olivat sopivasti tässä päivässä ja 80-luvussa kiinni. Beastie Boysit räppäsivät myös ehkä paremmin kuin koskaan aiemmin. Seuraavaa levyä odotellessa.

Bloc Party - A Weekend In The City (2006)

Bloc Partyn toinen levy on oodi kaupunkielämälle. Sanoituksiin voi samaistua jokainen suurkaupungissa (Helsinki on ehkä semisti sellanen, jooko?) elävä. Koneellisuus alkoi nostaa hieman päätään, mutta lopun koskettavat balladit kruunaavat kokonaisuuden.

Blonde Redhead - 23 (2007)

Shoegazing ei ole lähellä sydäntäni, mutta Blonde Redhead yhdisti melodisuuden ja tunnelmallisuuden maittavalla tavalla yhteen. Sama bändi tappoi kuoliaaksi Tavastialla 2008.

Blur - Think Tank (2003)

Blur-fanien inhokki, mutta silti erittäin hyvä levy. Sanoo jotain bändin tasosta. Muutama aivan kamala biisi rikkoo levyä, mutta muuten taattua Blur-laatua.

Coldplay - Parachutes (2000)

Coldplaysta tuli vuosikymmenen ainoa stadion-menestyjä, mitä on vaikea uskoa debyyttiä kuunnellessa. Levystä kun tulee lähinnä mieleen takkatuli ja tyttöystävän kanssa käpertyminen. Seuraavat levyt olivatkin jo stadion-hehkutuksissaan jotain aivan muuta.

Common - Be (2005)

Common on yksi maailman sympaattisimmasta räppäreistä. Mies räppää rakkaudesta kuin nörteimmät popparit ja tällä levyllä Kanye Westin tuotanto on huipussaan. Vuosikymmenen kovimpia rap-levyjä. Viimeisin levy Universal Mind Control oli vastenmielinen, koska Common leikki pahaa poikaa ja Pharrellin klubibiitit eivät sovi Commonin äänelle yhtään. Toivottavasti miehen linja ei jatku samanlaisena.

Daft Punk - Alive 2007 (2007)

Daft Punk ei albumikokonaisuuksissaan onnistunut Homeworkin jälkeen, mutta livenä bändi murhasi. Siitä on todisteena yksi kaikkien aikojen parhaimmista livelevyistä. Täydellisiä biisejä ja bilefiiliksen nostatusta. Todiste myös "blogihouse" hemmoille, että pelkät surisevat syntikat eivät tee hyvää biisiä.

Damn Seagulls - Soul Politics (2007)

Suomen oma E-Street Band, joka oli huipussaan toisella levyllään. Hyviä rockbiisejä torvilla höystettynä. Hyvää energiaa ja tunnetta. Myös debyytti One Night At Sirdies on tutustumisen arvoinen, mutta edellinen Hunting Season oli armoton pettymys.

The Darkness - Permission To Land (2003)

Hieman hävettää laittaa tämä levy tälle listalle, mutta onhan tämä hieno hard rock-levy. Sopivan härskiä ja hauskaa menoa. The Darkness hävisi lähes yhtä nopeasti kuin nousi huipulle, mikä saattoi olla ihan hyvä juttu.

Depeche Mode - Playing The Angel (2005)

Depeche Moden synkistely ei aiemmin ollut kauheasti napannut, mutta Playing The Angel on todella hyvä levy kokonaisuutena ja erolevynä myös oikein terapeuttinen.

Editors - The Back Room (2005)

Editors aiheutti ensin närää kuulostamalla liikaa Joy Divisionilta, mutta lopulta ihmiset näkivät metsän puilta ja tajusivat bändin loistokkuuden. Hyviä ja todella iskeviä biisejä, jotka pistävät tytöt tanssimaan jopa varmemmin kuin Franz Ferdinand.

Elbow - The Seldom Seen Kid (2008)

Elbow oli tuttu vain nimenä ennen The Seldom Seen Kidiä, mikä harmittaakin nykyisin. Upea levy, joka laittaa lähes väkisin itkemään. Guy Garveyn ääni aiheuttaa kylmiä väreitä aina.

Foals - Antidotes (2008)

Brittien oma Vampire Weekend. Siinä missä Vampire Weekend on täyttä poppia, on Foals hyvinkin kiero. Biisit ovat todella haastavia, mutta silti todella tanssittavia. Livenä bändi oli lievä pettymys, mutta Hyde Park ei ole bändille sopivimpia keikkapaikkoja.

Franz Ferdinand (2004)

Bändi, joka nosti Britannian taas pop-maailman huipulle. Täynnä pop-helmiä, jotka todella pistivät tytöt tanssimaan. Ura vaikuttaa pelottavan laskusuhdanteiselta, mutta jaksan silti toivoa parempaa tulevaisuutta.

Girl Talk - Feed The Animals (2008)

Mashup-kuningas, joka luo muiden biiseistä ihan älyttömiä bangereita. Koko levyn voi pistää huoletta bileissä soimaan putkeen ja kukaan ei ole valittamassa ainakaan musiikin yksipuolisuudesta.

Glasvegas (2008)

Glasvegas tuli ihan puskista ja näennäisellä yksinkertaisuudellaan teki todella kovan albumin. Mahdollisesti saattaa nousta seuraavaksi stadion-nimeksi. Potentiaalia on.

Gorillaz - Demon Days (2005)

Damon Albarnin projektibändi yllätti ja yhdisti popin hiphopiin suvereenisti. Levy on ehkä hieman ylipitkä, mutta parhaimmat hetket laittavat hymyilemään edelleen.

Hard-Fi - Stars Of CCTV (2005)

Bändi jonka kaikki ovat jo unohtaneet, mutta debyytti saa hyvän fiiliksen vieläkin aikaan.

The Hellacopters - By The Grace Of God (2002)

"Scandinavian Action Rock" hävisi vuosikymmenen alussa yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, mutta The Hellacopters teki todella hyvän rock-levyn. Energiaa, asennetta, hyviä riffejä ja hyvää mieltä.

The Hives - Veni Vidi Vicious (2000)

Yhden hitin garage-ihme Ruotsista, joka ratsasti imagollaan suosioon. Toinen levy on silti mielettömän hyvää rockia. Puolen tunnin piikki räyhäkkyyttä suoraan suoneen.

Husky Rescue - Ghost Is Not Real (2007)

Löysin Husky Rescuen vasta toisella levyllä, jolloin bändi oli jo ihan passé, mutta levyn hienoutta se ei laimenna. Aavemainen tunnelma pitää levyn mielenkiintoisena.

Jay Reatard - Blood Visions (2006)

15 biisiä silkkaa kaahausta. Levyn äänimaailma on rupinen kuin akneteinin naama, mutta levyä kuuntelee silti mielellään. Viime vuonna tullut toinen levy oli aika poppia, mutta tämä on ihan silkkaa punkkia. Levyn kansi kuvastaa aika hyvin itse levyäkin.

Justice - Cross (2007)

Bändi joka määritti viimeiset kaksi vuotta klubien soundia. Levyllä on sopivassa määrin silkkaa poppi-electroa, kuin myös pörisevää ja häiriintyneempää soundia.

Kiki Pau - Let's Rock (2008)

Suomessa ei näin tyylipuhdasta indie-poppia oltu tehty koskaan ja sitten kun sitä tehtiin, niin se vaiettiin kuoliaaksi. Loistava pop-levy.

The Killers - Sam's Town (2006)

The Killersin debyytti kuulosti Britannialta, kun taas toinen levy oli silkkaa Amerikkaa. Molemmat levyt ovat hyviä, mutta tämä levy vie voiton niukasti. Mielenkiintoinen bändi sikäli, että jokaisella levyllä bändin tyyli on vaihtunut, tosin viime levyllä ei todellakaan bändin eduksi. Neljättä levyä odotan silti mielenkiinnolla, kun se joskus saapuu.

Kings Of Leon - Aha Shake Heartbreak (2005)

Mormoniveljesten viimeinen levy ennen kaiutettuja kitaroita ja yleisön huudatuksia. Juureva rock-levy, missä nuoruuden haavoittuvuus tulee teksteissä esiin.

LCD Soundsystem - Sound Of Silver (2007)

Parasta discoa ikinä. Levy ottaa mukaansa ensimmäisestä tahdista ja rauhoittaa otettaan vasta viimeisen aivan liian hienon New York-anthemin aikana.

The Libertines - Up The Bracket (2002)

Brittien riehakkain bändi, jonka imagon takaa löytyy taiteellisesta kunnianhimoa vaikka millä mitoin. Tässä levyssä on samaa taikaa, kuin The Strokesin debyytissä.

Lupe Fiasco - Food & Liquor (2006)

Lupe Fiasco on kuin nörtimpi Kanye West. Letkeätä räppiä, joka ottaa kantaa ajoittain upeasti.

M.I.A. - Kala (2007)

Debyytti keräsi jo älyttömän määrän kehuja, mutta itse hyppäsin kelkkaan vasta toisen levyn aikana. Yhdistelee häpeilemättä maailmanmusaa, hip-hoppia, teknoa ja ihan mitä tahansa. Levy joka kuulostaa täysin 2000-luvulta.

Manic Street Preachers - Send Away The Tigers (2007)

Manic Street Preachers vakuutti tarttuvalla rock-levyllä. Melodisuus ja raivokkuus vuorottelivat hyvin.

The Mars Volta - Amputechture (2006)

At The Drive-Inin raunioille syntyneen progehirmun selkein ja paras levy. Tällä levyllä taidehörhöily ei karannut käsistä ja kaahaustakaan ei ollut liikaa. Hyvä kokonaisuus.

Maximo Park - A Certain Trigger (2005)

Franz Ferdinand-kopio, joka kumminkin teki riittävästi hyviä biisejä, jotta nimi jäi muustakin kuin kopioinnista mieleen. Tällä levyllä biisit kantavat koko levyn loppuun asti, kun seuraajilla liiat täytebiisit laahasivat.

MGMT - Oracular Spectacular (2008)

Toinen viime vuoden debyyteistä, joka vakuutti heti. Psykedeliaa ja poppia täydellisessä paketissa, joka kruunaa kesän.

Morrissey - You Are The Quarry (2004)

Morrissey teki vuonna 2004 paluun kovempana kuin koskaan. Viime vuosikymmenellä Morrissey unohti koko 90-luvun ja osoitti, että on relevantti vieläkin. You Are The Quarry oli täynnä loistavia biisejä, joista voi ihailla ihan yhtä lailla tekstejä kuin melodioitakin.

Muse - Black Holes & Revelations (2006)

Absolutionin olisi tähän voinut valita ihan yhtä lailla, mutta bändin löysin vasta oikeastaan tämän levyn ilmestyttyä. Loistava levy, jonka heikkoja kohtia ovat vain levyn keskivaiheilla tulevat balladit. Muuten levy on erinomaisen tarttuva. Viime vuonna tullut The Resistance on taas aivan kammottava tapaus.

My Chemical Romance - The Black Parade (2006)

Toinen hyvin kyseenalainen valinta listalle, mutta todella yllättäen tämä levy miellytti. Teemalevynä ei karannut ihan käsistä ja onneksi se älytön itkeminen, mitä bändi oli aiemmin harrastanut, oli tällä levyllä minimissään. Parasta pop-punkkia viime vuosina.

Oasis - Don't Believe The Truth (2005) & Dig Out Your Soul (2008)

Oasiksen 2000-luvun huipuista oli vaikea valita yhtä, joten mainitsen molemmat. Oasis palasi jossain määrin 90-luvun soundiinsa ja teki parhaimpia biisejä sitten Be Here Now:n. Dig Out Your Soulin hienoinen psykedeelisyys lämmitti ja yllätti. Bändin hajoaminen ei tullut suurena yllätyksenä, mutta harmitti, koska bändi oli todella kovassa iskussa. Noelin tuotoksia odotan enemmän, kuin Liamin, vaikka Liam kirjoittikin hyviä biisejä molemmille levyille.

Opeth - Ghost Reveries (2005)

Tunnelmallinen metalli-levy, joka ei aiheuta vitutusta liiallisella sooloilulla tai mörinällään. Parhaimmillaan kaunista ja uhkaavaa samaan aikaan.

Phoenix - It's Never Been Like That (2006)

Phoenixin debyytti ja viimeisin levy ovat ehkä bändin arvostetuimpia tuotoksia, mutta mielestäni bändin ehdottomasti paras kokonaisuus on yhtyeen kolmas levy. Yksittäisillä hiteillä ei tämä levy ratsasta, mutta kokonaisuutena tämä on pop-herkkua 37 minuutin ajan.

Placebo - Meds (2006)

Placebon koko uran paras levy. Levyn tunnelma on äärimmäisen synkkä koko ajan ja Brian Molkon sanoituksista ei paljoa hattaroita löydä. Siksi levy onkin niin erinomainen. Biisit ovat tarttuvia ja ensimmäistä kertaa Placebon uralla levyltä ei löydy noloja hetkiä.

PMMP - Kovemmat Kädet (2005)

Huumoribändin leiman ensimmäisen levynsä takia saanut PMMP tuli toisella levyllä ja teki sillisalaatin, jossa oli kaikkea kaikille. Vaikka levyn tunnelmat vaihtelevat jatkuvasti, on levy silti kokonaisuutena oikein hyvä. Jori Sjöroos antoi jo vähän osviittaa kasari-synkistelystä, mitä hänen oma bändi Magenta Skycode tuli olemaan.

Portishead - Third (2008)

Portishead antoi odottaa uutta levyä 11 vuotta ja odotuksen jälkeen he julkaisivat parhaan levynsä. Levyn tunnelma on todella painostava ja ahdistava, mutta aina kun levyä alkaa kuuntelemaan, niin ei voi kuin ihailla bändin taitoa kirjoittaa hyviä biisejä. Beth Gibbonsin ääni on levyn kantavia lenkkejä.

Risto - Aurinko Aurinko Plaa Plaa Plaa (2006)

Risto jakaa mielipiteet täysin. Jotkut pitävät ja jotkut vihaavat. Minä pidän ja toisella levyllä hörhöily muuttui tarttuvammaksi ja hauskemmaksi. Varsinkin Pupu Tupuna on oiva esimerkki Riston taidosta tehdä uskomattoman tarttuva biisi ihan käsittämättömistä aineksista.

Ruudolf - Doupeimmat Jumala Seivaa (2004)

Ruudolf on suomalaisen rapin raskaan sarjan maailmanmestari. Ruudolfin flow on kaikkien yläpuolella ja miehen räppäämistä on ilo kuunnella, vaikka lyriikoita ei välttämättä allekirjoittaisikaan. Debyyttilevy vaati aikansa, mutta hymyä on vaikea estää, kun Ruudolfin sanomaa alkaa kuuntelemaan.

The Soundtrack Of Our Lives - Origin Vol. 1 (2004)

The Soundtrack Of Our Lives oli kaikkien huulilla hetken ajan, kunnes bändi unohdettiin täysin. Vuoden 2004 levy on täydellinen osoitus siitä, että 60-luvun rockia voi tehdä kuulostamatta pastissilta. Mielestäni tämä levy on parempi kuin tätä edeltänyt Behind The Music, joka on arvostetumpi kriitikoiden keskuudessa. Kannattaa tutustua bändiin ja rakastua.

The Shins - Chutes Too Narrow (2004)

The Shins teki niin hyvän pop-levyn, että se on lähes laitonta. Hyviä biisejä yhdistettynä kepeään ja rentoon soittoon tekivät tästä levystä juuri niin mahtavan kuin se on. Seuraavalla levyllä The Shins lähti kokeellisemmalle linjalle, mikä myös toimi, mutta ihan silkkaa poppia tehdessään bändi on parhaimmillaan.

The Streets - A Grand Don't Come For Free (2004)

Mike Skinneriltä oli vaikea valita tähän listalle mainittavaa levyä, mutta kakkoslevy sai sen kunnian lopulta. Levyn kattava tarina on huikea ja Skinnerin räppäily mielenkiintoista kuunneltavaa. Brittiräpin helmiä yhdessä Original Pirate Materialin kanssa.

Supergrass - Life On Other Planets (2002)

Supergrass jäi britti-popin kaanonissa vähän taka-alalle, mutta oli 2000-luvulle tultaessa genren lähes ainoa selviytyjä. Bändi julkaisi kolme levyä 2000-luvulla, joista ensimmäinen Life On Other Planets on minun suosikki. Tällä levyllä bändi teki biisejä hieman kuin kunnianosoituksina esikuvilleen, kuulostaen silti täysin itseltään. Bändille ominainen huumori kukki silti yhtä paljon kuin aiemminkin.

Sweatmaster - Tom Tom Bullet (2005)

Turun rock-jäärät olivat "Scandinavian Action Rock"-liikkeen keulakuvina ensimmäisellä levyllään, mutta onnistuivat silti pysymään muutamaa vuotta myöhemmin relevantimpana kuin koko skene. Rockia ilman turhia kursailuja. Yksinkertaisesti tymäkkä levy.

The White Stripes - Elephant (2003)

The White Stripesin paras levykokonaisuus. Jack White on aina kirjoittanut todella hyviä biisejä, mutta levyt ovat aina olleet valitettavan täynnä jämäbiisejä. Elephantilla helmet ylittivät kumminkin huonommat biisit.

Weezer - Green Album (2001)

Vaikka kaikki kriitikot painottavat, että Weezerin kaksi ensimmäistä levyä ovat ne parhaimmat, niin bändin kolmas levy on oikein hyvä sekin. Green Album on sopivan lyhyt, jotta Rivers Cuomon 2000-luvulla ominainen junnailu ei käy vaivaamaan. Ensimmäiset viisi biisiä ovat täydellistä power-poppia. Loput viisi ihan hyviä myös. Tämän levyn jälkeen Weezerin alamäki alkoi ja se tuntuu huipentuvan joka levyn jälkeen. Viimeisimmät kaksi levyä ovat jo vastenmielisiä.

Wilco - Yankee Hotel Foxtrot (2002)

Wilcon mestariteos, joka ei kokeilevaisuudessaan häviä edes Radioheadille. Jeff Tweedyn sanoitukset ovat karhean kauniita ja melodiat koskettavia. Levyn äänimaailma on hyvin mielenkiintoinen, koska biisien taustalla saattaa kuulua vähän mitä sattuu. Se tosin toimii ja tuo levylle hauskaa persoonallisuutta.

Ensi kerralla Monty Pythonia lainatakseni, jotain aivan muuta.