Hehkutuksia Part 2.

Suunnilleen tasan kuukausi sitten tein kirjoituksen, missä hehkuttelin uutuuslevyjä. Jatkoa seuraa. Nyt kun viimeisen parin viikon aikana uutuuslevyjä ollaan puskettu ulos enemmän kuin levyhyllyt kestäisivät, niin niihin voisi osaan jopa vähän paneutuakin. Sopivasti tälle viikolle iski influenssakin, joten muuta ei ole ollutkaan kuin aikaa.

Isoin julkaisu on tietenkin piirrosbändi Gorillazin Plastic Beach, mistä tässä blogissa ollaan jauhettu jo useaan otteeseen, mutta nyt viimeiset sanani. Levy on mielestäni oikein hyvä. Gorillazin molemmat aiemmat levyt ovat myös olleet oikein hyviä, mutta aina niistä on se joku tietty juttu jäänyt puuttumaan, mikä olisi tehnyt niistä erinomaisia. Sama ongelma vaivaa tätäkin tuotosta. Erinomaisia biisejä on useita ja levy kantaa kokonaisuutena pitkään, mutta jos muutaman biisin olisi karsinut tästä 16 biisin mammutista pois, niin tämä olisi varmasti entistä parempi. Toisaalta levyltä oltiin jo tätä ennen karsittu ties kuin monta kappaletta ja ideaa pois, joten kai tämä nyt on se kokonaisuus, jonka Damon Albarn halusi ulos julkaista. Korostaisin tämän levyn kohdalla sanaa kokonaisuus, koska verrattuna edellisiin levyihin, tämä ei poukkoile tyylistä ja tunnelmasta toiseen. Se on kiitettävä uudistus vanhaan verrattuna. Silti en voi välttyä siltä ajatukselta, että mitä Damon Albarn saisi aikaan, jos hän keskittyisikin vain yhteen projektiin, eikä noin viiteen jatkuvasti. Sitä sopii vain miettiä.

Seuraava odotettu uutuus on Broken Bellsin debyyttilevy. Broken Bells on The Shinsistä tutun James Mercerin ja tuottaja Danger Mousen projekti. Bändi kuulostaa oikeastaan juuri siltä, miltä ennakkoon osasikin olettaa. Pop-melodioita, joihin on ujutettu koneellisia elementtejä mukaan. Levy on todella melankolinen verrattuna The Shinsin tuotoksiin ja muutenkin jää vähän jalkoihin vertailussa, mutta huono levy tämä ei missään nimessä ole. Pienoinen pettymys silti.

Viikon kotimainen uutuus on Lapkon A New Bohemia. Lapko jakaa mielipiteet melko rajusti kahtia ja on jokseenkin leimautunut "ernutyttöjen" bändiksi. Imagohan ei bändiä pahenna ja itse olen pitänyt bändin kahdesta aiemmasta levystä aika paljon. Uusinta levyä odotin silti hieman pelonsekaisin tuntein, koska ensimmäisenä julkaistu kappale I Shot The Sheriff oli stadionrockia pahimmillaan. Syykin paljastui, koska levy on äänitetty Jenkeissä tuottaja D. James Goodwinin kanssa. Soundit ovatkin viritetty juuri niin kirkkaiksi ja hyviksi kuin ne suinkin saa ja samalla bändi on muuttunut raskaammaksi kuin koskaan. Levyn avaava I Don't Even Kill on jo lähes mättöheviä. Vielä on vaikea sanoa lopullista mielipidettä levystä, mutta kiitettävän hyvin bändi on jälleen uudistanut itseään. Palataan tähän myöhemmin.

Pari viikkoa sitten julkaistiin I Walk The Linen uusi levy Language Of The Lost. I Walk The Line on ollut nimenä tuttu jo useamman vuoden, mutta levyihin en ole jaksanut tutustua ennen tätä tuotosta vielä kertaakaan. Nyt sattumoisin laitoin tämän levyn soimaan Rumban erinomaisesta blogista ja olin puulla päähän lyöty. Aivan mahtava levy! I Walk The Line koostuu Suomen punk-piireissä pyörineistä naamoista, jotka tämän bändin puitteissa pääsevät tekemään muutakin kuin punkkia. Silti punk-vaikutteet kuuluvat musiikissa, mutta hyvänä mausteena, joka lisää bändin sointiin ärhäkkyyttä. Miten tätä sitten kuvailisi? Rockia, poppia, punkkia ja hitunen indietä. Hieman kuin Disco Ensemble, joka on innostunut Social Distortionista, eikä Refusedista tai At The Drive-Inistä. Vuoden toistaiseksi kovin yllättäjä.

Viime viikolla julkaistiin kotimaisen mahtavuuden Kiki Paun toinen levy White Mountain. Ennakkoon olin hieman skeptinen levyn suhteen, koska levyllä sanottiin olevan kaksi biisiä, joiden kesto lähentelee (ja toisen jopa ylittää) kymmentä minuuttia. Debyytillään bändi oli parhaimmillaan juuri kolmen ja puolen minuutin pop-kappaleissa, joten hieman pelotti. Onneksi pelko oli osaksi aiheetonta. Mammuttibiisit ovat mielenkiintoisia koko kestonsa ajan, eikä muutkaan kappaleet ole yhtään huonompia. Oikeastaan Kiki Pau on vain parantanut debyytiltään. Rautalankavivahteet ovat tällä levyllä nousseet hieman isompaan osaan, mutta mitään kovin suurta ja radikaalia muutosta ei ole tapahtunut. Suomen parhaan pop-bändin valtikka pysyy Kiki Paulla jatkossakin.

Viimeisenä uutuuksista käsittelyssä on Two Door Cinema Clubin Tourist History. NME on hehkuttanut bändiä jo pidemmän aikaa, mutta itse tutustuin bändiin vasta n. kuukausi sitten, kun sattumalta kuulin bändin sinkun I Can Talk, joka kolahti samantien. Nyt bändi julkaisi debyyttinsä, joka on oikein mainio. Two Door Cinema Club on tanssittavaa indiepoppia soittava yhtye, joka ei oikeastaan tee mitään uutta tai mullistavaa, mutta tekee vanhan kierrättämisensä erinomaisesti. Oikein mainio levy, jonka uskon olevan kovassa soitossa, kun tarvitaan tunnelman kohottajaa.



Viimeisenä käsittelyssä ei niinkään ole albumi, vaan yksi kappale. Tämä biisi on aiheuttanut hämmennystä, ihmetystä ja jopa kauhistusta ympäri internettiä eilisen julkaisunsa jälkeen. Kyseessä on siis MGMT:n tulevan albumin Congratulations ensimmäinen julkistettu kappale Flash Delirium. Kyseessä ei ole single, koska bändi on itse todennut albumin olevan kokonaisuus, jolta ei sinkkuja irrotella. Oli miten oli, tässä on kyseinen kappale, joka itseäni kyllä miellyttää. Eihän tätä missään indiediskossa pysty soittamaan, mutta jos haluaa kevyttä psykedeliaa, niin tässä on oiva ehdokas siihen. Levyä ja 12-minuutin surffaus-anthemia odotellessa.