Avaussinglet What The Water Gave Me ja Shake It Out esittelivät levyn tunnelman ennakkoon lähes täysin. Levy on iso kaikessa mitä se tekeekään. Sointi täyttäisi areenan kuin areenan, eikä tunteetkaan jää yhtään pienemmiksi. Ongelma on vain se, että levy on tylsän mielikuvitukseton. Lungs poukkoili sinne sun tänne ilman mitään punaista lankaa, mutta sillä sentään kuuli, että Welch pystyy tekemään hyvin monenlaista musiikkia, joten Ceremonialsin yksitotinen pauhuttelu tylsistyttää hyvin äkkiä. Biiseistä jokainen kuulostaa samasta puusta veistetyltä, eikä niiden sisälläkään juuri muutoksia tapahdu.
Hyvään pop-musiikkiin kuuluu hyvä melodia tai rytmi. Vielä parempaa on jos molemmat toimivat. Ceremonialsin biiseillä ei ole oikein kumpaakaan. Melodiat hukkuvat pauhuun ja rytmit toistavat koko levyn itseään, eikä sillä osastolla kuulla mitään, mikä saisi jalan nakuttamaan lattiaa tai mielen nyrjähtämään kekseliäisyydelle. Vielä kun hittiaineskin jää lähes yksinomaan What The Water Gave Me:n, niin eipä kovin suuria ylistyssanoja voi levystä sanoa. Verrattuna esimerkiksi Coldplayn megaeepos Mylo Xyloton mielikuvituksellisen riemukkaaseen poppiin, Florence + The Machinen Ceremonials on liian yksitotinen ja -puolinen, jotta se pystyisi vakuuttamaan millään tasolla.
Nyt on tosin pakko mainita, että en lämmennyt Lungsillekaan kovin äkkiä. Veikkaan siis, että Ceremonialskin vain vaatii aikansa ja mielentilan, missä ennakko-odotukset eivät loisi levystä aivan toista mielikuvaa. Silti parin viikon kuuntelun aikana en ole saanut yhtään mitään irti, vaikka kuinka olenkin helposti höynäytettävissä, kun kehiin vedetään isoa ääntä ja tunnetta. Vieläkään en erota kappaleita toisistaan, enkä ole päässyt yli liiallisesta pituudesta. Aika paha merkki pop-levylle.
couldn't agree more! Itse lämpenin Lungsille tosi nopeasti, koska musta tuntu että sillä levyllä oli paljon enemmän annettavana mitä enemmän sitä kuunteli ja se oli levynäkin monipuolinen. Nyt on Florence päättänyt astua liian isoihin saappaisiin ja lopputuloksena on sit vähän turhankin massiivinen levy, jonka monipuolisuus taitaa ulottua ainoastaan erilaisten soittimien käyttöön.
VastaaPoistaHarmin paikka että tää toinen levy osottautu suureksi pettymykseksi koska odotin tän levyn räjäyttävän potin lopullisesti :D
Jeps, samaa mieltä myös vikasta kappaleestasi! Odotin kanssa, että odotukset olis lopullisesti lunastettu, mutta ei kyllä niin käynyt. Harmi.
VastaaPoistaHyvin tiivistit tuossa, että olennaisinta pop-kappaleissa ovat melodia ja rytmi. Kunpa useampi bändi vaan muistaisi (/ tietäisi?) tuon.
VastaaPoistaJa hyvä disclaimeri myös lopussa: jotkut levyt tosiaan aukeavat hitaasti. Esimerkiksi juuri sen uusimman Guillemotsin tai vaikkapa MGMT:n tokan levyn kanssa mulla oli alkuun juuri tuollaista, ettei biisejä erota toisistaan ja kaikki tuntuvat liian pitkiltä. Mutta jos se valaistumisen hetki joskus tuleekin, niin se on vaan sitäkin hauskempaa sitten...
Kiitän jälleen Pete viisaista sanoistasi. En voisi olla enempää samaa mieltä. Oikeastaan hitaasti aukeavat levyt ovat kaikista parhaimpia, koska kun niiden eteen on nähnyt vaivaa, niin se aukeamisesta tuleva riemu on todella suunnatonta. Levykin saa lisää ikää, kun sitä ei ole kerralla kuluttanut aivan puhki. Pitää toivoa, että Ceremonials on sellainen, eikä vain tylsä.
VastaaPoistaKiitos myös muistutuksesta. En ole vielä kuunnellut tuoreinta Guillemotsia kertaakaan.