Luin: Nick Hornby - Juliet riisuttuna ja Tim Thornton - The Alternative Hero

Koska tällä hetkellä olen musiikkiaiheiden osalta vähän kuivilla, niin on pakko käsitellä kirjoja. Koska työmatkani kasvoi kesällä parikymmentä minuuttia suuntaansa ja bussissa on tylsää istua ilman tekemistä, niin olen jälleen kerran löytänyt romaanien upean maailman. Noin viiden kuukauden aikana olen saanut luettua reilut kymmenen kirjaa, mikä on yhteensä jo enemmän kuin lukemani kirjat viimeisen neljän vuoden ajalta. En nyt käsittele niitä kaikkia, vaan ainoastaan kahta, jotka käsittelevät yllätyksellisesti musiikkia ja vielä fiktiivisesti.

Nick Hornbyn Juliet riisuttuna kertoo Anniesta ja Duncanista, onnettomasta pariskunnasta, jotka asuvat syrjäisessä ja hiljaisessa Goolenessin kaupungissa. Tarina lähtee kunnolla käyntiin, kun Annie avaa Duncanille tarkoitetun kirjeen, jossa on Duncanin suuresti fanittaman Tucker Crowen viimeisin levy Juliet, Naked. Tucker Crowe on vähälle huomiolle jäänyt artisti, joka katosi julkisuudesta vuosikymmeniä sitten. 

Duncanin "väärästä" arviosta suivaantuneena Annie päättää kirjoittaa oman arvionsa levystä. Arvio saa odottamattomat seuraukset, kun itse Tucker Crowe ottaa sen innoittamana yhteyttä Annieen. Kun Duncan pettää Annieta ja he eroavat, päättää Annie pitää yhteyttä Croween Duncanin selän takana. Samalla seurataan Tuckerin elämää, jossa riittää ongelmia.

Hornby on jälleen omimmilla alueellaan käsitellessään niin musiikkia kuin monimutkaisia ihmissuhteita. Varsinkin Annien ja Tuckerin elämää kuvatessaan Hornby on parhaimmillaan tehden heistä uskottavia kaikessa eksyneisyydessään. Duncan taas jää vähän ontoksi, tarkoituksellakin tosin, mutta silti olisin toivonut, että hänestäkin tuotaisiin jotain syvyyttä esiin, eikä hän jäisi vain, no, hölmöksi fanipojaksi.

Tucker Crowen uran kuvauksessa on myös sellaista mielikuvituksellisuutta, etten voi kuin ihastella Hornbyn kykyjä. Kuvitteellinen muusikko ei ole koskaan vaikuttanut näin aidolta ja varsinkin uran kuvaus diskografioineen saa uskomaan, että Tucker Crowe on ollut olemassa.

Näistä hyvistä puolista huolimatta olin lievästi pettynyt kirjaan. En oikein osaa sanoa mikä lopulta mätti, mutta en vain saanut kirjan hahmoista kiinni niin hyvin, kuin Hornbyn aiemmissa romaaneissa olen saanut. Hienon yksityiskohtaisia huomioita Hornby jälleen kerran tekee ihmissuhteista, mutta ehkä olen vain liian nuori keski-ikäisten sekoiluille. Hyvä kirja kyllä, mutta ei pääse samoille hienousasteille kuin miehen aiemmat romaanit.

Tim Thorntonin The Alternative Herossa on yllättävän samankaltainen juonikuvio kuin Julietissakin. Clive Beresford on 30+ mies, jonka elämä polkee paikallaan. Tyttöystävä on jättänyt, työ ei ole mielekästä, rahaa ei ole tarpeeksi ja paras kaveri on vielä menestyjä. Kun Clive tarkkaan miettii alamäkensä alkua, niin se on yhteydessä Thieving Magpies-yhtyeen - jota hän siis fanittaa - rappion alkuun.

Cliven elämä muuttuu, kun hän tajuaa Thieving Magpiesin keulakuva Lance Websterin asuvan aivan hänen naapurissaan. Koska Clive ei vieläkään ole osannut päästää irti entisistä esikuvistaan, niin hän ottaa tehtäväkseen selvittää mitä tapahtui päivänä, milloin Thieving Magpies hajosi, keinolla millä hyvänsä.

Thorntonin kunniaksi on sanottava se, että mies ainakin osaa sekä nauraa että antaa sympatiaa hahmoilleen. Varsinkin Clivea kohtaan kokee välillä niin vahvaa myötähäpeää, että pahaa tekee. Toisaalta miestä myös symppaa, koska hänen ongelmiinsa on helppo samaistua. Silti Thornton luottaa ehkä vähän liikaa tilannekomiikkaan koko kirjan ajan. Kirja myös junnaa paikoillaan ajoittain, mikä saa välillä luovuttamaan kesken tarinan. Kirja kyllä palkitsee lukijansa lopussa, kun avoimet kysymykset saavat lopulta vastauksensa.

Romaanin namedroppailu, josta ennakkoon olin aika paljon kuullutkin, on kyllä koko kirjan ajan melkoista. Kaikki skenen lehdet ja bändit saavat takuulla ainakin maininnan kirjan aikana, ja monet näistä saavat jopa useita. Ajankuvana 90-luvun kuvaus ansaitsee kehunsa.

The Alternative Hero on suositeltavaa luettavaa, jos kaipaa viihdyttävää ja välillä myötähäpeää aiheuttavaa lukemista. Indiefanit takuulla saavat kirjasta paljon irti nimien myötä, ja tälläinen myöhäisherännäinenkin sai paljon bändejä, joita pitää tsekkailla ihan noin yleissivistyksenkin takia.

Olen lukenut myös paljon paljon muitakin kirjoja. Niistä ehkä suositeltavimmat ovat Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis, joka oli hykerryttävän hauskaa satiiria ja Miika Nousiaisen Metsäjätti, joka kylmäksi jättäneiden Vadelmavenepakolaisen ja Maaninkavaaran jälkeen yllätti koskettavuudellaan, syvyydellään ja lähes täydellisellä ajankuvallaan. Näitä kahta voin suositella varauksetta.