Keikkoja: Caribou, Crystal Castles, Die Antwoord ja Linkin Park

Keikkoja on tullut nähtyä hirvittävät määrät viime viikkoina, mutta en ole saanut niistä kirjoitetuksi mitään. Yritetäänpä niputtaa edes ulkomaan ihmeet johonkin järkevään nippuun.

Caribou saapui Tavastialle kovien odotusten alaisena, kun viime kesän Flow-keikka oli ollut kuulopuheiden mukaan huikea. Itsekin uskalsin siis odottaa keikalta jotain hienoa. Hienoa sainkin, yhtye oli nimittäin järjettömän kovassa iskussa. Kaikki Swimin kappaleet soitettiin ja aiemmilta levyiltä tuli vain pari kappaletta. Tämä jako kävi itselleni erinomaisesti, koska Cariboun kuunteluni on rajoittunut vain tuoreimpaan levyyn. Livenä yhtye vei kappaleita välillä todella uusiin suuntiin, eikä vähiten JÄRJETTÖMÄN rumpalinsa, Brad Weberin, takia. Weber soitti kyllä todella tarkasti, mutta kun mies pääsi vauhtiin, niin rytmit olivatkin jotain ihan toismaailmallisia. Tajuntani räjähti useaan otteeseen, kun mies päästettiin vapaaksi. Tuollaista rytmi-iloittelua näkee ja kuulee valitettavan harvoin. Huikeata, aivan kuten koko keikkakin. Encorena kuultu lähes kymmenminuuttiseksi jamitteluksi venynyt Sun kruunasi koko keikan ja olinkin yhtä hymyä keikan jälkeen. Kannatti mennä.



Crystal Castlesin olin nähnyt aiemmin helteisessä Hyde Parkissa lämmittelijän roolissa, joten yhtyeen omalta klubikeikalta uskalsi odottaa enemmän, varsinkin kun lämmittelyspottikin vedettiin silloin pari vuotta sitten todella hyvin. Energiaa ei tälläkään kertaa puuttunut, mutta keikka ei ihan lähtenyt odotettuun lentoon maanantain ja todella aikaisen soittoajan takia. Crystal Castles kun vaatisi myös omaakin huumaantumista ja valitettavasti maanantai-iltana yhdeksältä ei tanssijalka välttämättä irtoa ihan niin hyvin kuin viikonloppuna kellon ollessa lähempänä keskiyötä. Muuten keikasta ei juurikaan ole valittamista. Alice oli oma energinen itsensä ja soundit potkivat kovaa. Alussa jopa niin kovaa, että bassot pistivät kurkkuni värisemään. Ihan jees. Toivottavasti seuraavalla Suomen reissulla käytetään parempaa tilannetajua soittoajan kanssa, niin saadaan vielä hurjemmat bileet aikaiseksi. Klipin soundit on muuten sitten ihan hirveät, mutta ainakin fiilis siltä välittyy enemmän kuin hyvin.



Linkin Parkin Kaisaniemen puiston keikalle päädyin sattumalta, kun lippua tarjottiin sairaustapauksen vuoksi. Ursulalle siis suurkiitokset lipusta! LP:n olin jo aiemmin nähnyt Provinssissa ja nostalgiahuurut tuli koettua jo siellä, mutta lämmittelijänä ollut Die Antwoord taas kiinnosti todella paljon. Etelä-Afrikan hämmentävin rap-porukka olikin lavalla todella hämmentävä.

Hykertelin etukäteen mielessäni bändin saavan Linkin Parkin fanit raivon partaalle paskoilla teknobiiteillään ja hämmentävillä räpeillään. Mitäs vielä, jengihän oli ihan liekeissä, kun ninjat saapuivat lavalle. Enter The Ninja pisti jengin yllättävän sekaisin ja sen jälkeen tullut Wat Kyk Jy?:kään ei tilannetta muuttanut, päinvastoin. Yleisö lähti mukaan yllättävän hyvin, kun miettii että kyseessä oli lämppäri ja aivan kaikkea muuta kuin Linkin Park. Pahennuksen osalta ei siis odotuksiani täytetty, mutta ei kyllä välttämättä esiintymisenkään. Vähän liikaa luotettiin kikkelihuumoriin ja kun Die Antwoord ei musiikillisesti mitään neroutta ole, niin nopeasti iski puutuminen. Puolituntinen setti olikin juuri sopivan pituinen, ettei täydellistä puutumista kerennyt tapahtua. Plussat siitä, että bändi sai käyttää omia visuaalejaan. Olivat kiitettävään rujoja.



Pääesiintyjästä jäikin vähän ristiriitainen fiilis. Keikka oli viihdyttävä ja bändi oli energinen, mutta kun uudet biisit eivät vaan herätä mitään tunteita. Konesoundien kautta haettu uudistuminen kun ei mielestäni ole ollut järin onnistunut veto, niin illalta odotin vain vanhoja biisejä, jotta pääsisi nostalgisoimaan ihania teinivuosia. Kahden ensimmäisen levyn biisit toimivatkin jälleen kerran oikein mainiosti, eikä vähiten nostalgiahumun vuoksi. Vaikka uudet biisit eivät siis nappaa juuri yhtään, niin siitä huolimatta parituntinen keikka meni kuin siivillä. Kyllähän nämä jo kannuksensa ansainneet bändit onnistuvat heittämään rutiinillakin keikan, josta ei juuri valittamista jää. Valot ja visuaalit tosin menivät aika pahasti hukkaan, koska aurinko valaisi Kaisaniemeä koko illan.



Ei näkemäni keikat näihin ole rajoittuneet. Keikkoja on tullut nähtyä niin Tony Allenilta ja Jimi Tenorilta, Paperfangsilta, Delay Treesilta, Graciakselta ja Junolta, mutta palaan osaan näistä nimistä vielä myöhemmin muissa merkeissä. Jätetään ne siis hautumaan vielä hetkeksi.