keskiviikko 24. elokuuta 2011

Game - The R.E.D. Album


Eipä olisi pitänyt aliarvioida The Gamea. Länsirannikko kun tuli näyttämään jälleen, mikä on paras rannikko.

The Gamen ura on ollut melkoista aallokkoa alusta lähtien. Debyyttilevy myi ihan törkeästi ja mies oli kovassa nousussa 50 Centin siivellä. Homma menikin reisille aika äkkiä, kun kaverukset suuttuivat toisilleen ja alkoikin lähes Biggien ja Tupacin vihoitteluille vertoja vetänyt egojen taisto. The Game potkittiin Aftermathilta helvettiin ja tästä suivaantuneena mies tekikin yhden kovimmista gangstarap-levyistä ikinä, Doctor's Advocaten. Kolmoslevy L.A.X:llä The Gamella ei ollut yhtään mitään todisteltavaa kenellekään: 50 Centin ura lähti syöksylaskuun ja mies oli jo todistanut, ettei tarvitse Dr. Dretäkään enää avukseen. Tuloksena tuli tylsä ja laiska levy, jonka takia The Gamenkin ura meinasi kokea 50 Centin kohtalon.

Tästä syystä en juuri jaksanut odottaa The R.E.D. Albumilta mitään. Ensimmäinen sinkku Pot Of Goldkin kun oli aivan kamalaa R'n'B-huttua, eikä Lil Waynen älyttömän feattauksen sisältänyt Red Nationkaan jaksanut innostaa. Silti otin levyn kuunteluun ja voi pojat, kuinka se potkiikin. Jo avausraita The Cityllä mies purkaa kaiken turhautumisensa levy-yhtiösotkuista L.A.X.n nihkeästä vastaanotosta yhteen raitaan ja vanhan energian voi jälleen kuulla. Tämä energia pitää onneksi pintansa koko levyn. Game on täällä taas ja rytinällä!





Jos The Game oli aiemmilla levyillä gangsta-uhoileva kovanaama, niin nyt mies tuntuu rauhoittuneen. Uho ei toki ole laantunut, mutta nyt se kanavoituu enemmän omakehuna, kuin pakollisena tarpeena osoittaa paremmuutensa dissaamalla muita. Nyt mies tajuaa paikkansa (top 5 räppäri all time...) ja tietää, mistä on tullut. Enää ei tarvitse todistella mitään muuta kuin intohimonsa räpille ja The R.E.D Album onkin täynnä intohimoa ja rakkautta länsirannikolle. Kuunnelkaapa vaikka Drug Test. Siis huhhuh, tarviiko Detoxia enää edes venata?



Vaikka intohimo ja hurja energia välittyykin lähes joka kappaleelta, niin kyllähän levyn 20 raitaan huteja mahtuu. Levyn loppupuolelle tungettu ärränpee-vartti on aivan turha, eikä kaikkien biisien tuotanto ole läheskään yhtä timanttista kuin levyn alussa, mutta ne parhaimmat hetket ovatkin sitten vuoden kovimpia. Born In The Trap (DJ Premierin biitti!), Good Girls Go Bad, Ricky, Speakers On Blast (ihan älyttömät verset Big Boilta ja E-40:lta!) ja Mama Knows, jolla The Neptunes tekee paluun timanttisiin biitteihin.

Vaikka The R.E.D. Album ei olekaan ihan Doctor's Advocaten kaltainen täydellinen kokonaisuus, niin kyllä levy sai minut ainakin jälleen innostumaan täysiä länsirannikosta. On aidosti todella hienoa kuulla räppäriä, joka ei pidä itseään arvostelun yläpuolella, vaan vastaa huonoon vastaanottoon tulemalla takaisin kovempaa kuin koskaan. Toivottavasti Game pitää saman tahdin päällä jatkossakin, niin Snoopin ja kumppanien kannattaa ihan tosissaan alkaa miettimään eläkepäiviä. Länsirannikko kun sai uuden hallitsijan.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti