Levylistailu jatkuu armottomana. Sen kummemmin tätä on turha alustaa. Totean vain, että näidenkin levyjen laittaminen lopulliseen järjestykseen pohditutti pitkään, koska jonain toisena päivänä joku levy kuulostaakin toista paremmalta jne. Tämä järjestys tuntuu nyt oikealta, mutta huomenna varmaan taas ihan väärältä.
20. Gorillaz - Plastic Beach
Gorillazin kolmas levy on jälleen todella kova tuotos Damon Albarin nykyiseltä lempilapselta, mutta epätasainen kuin mikä tämäkin valitettavasti on. Biisitkään eivät ole yhtä timanttisia kuin Demon Daysilla, mutta vaikea tästä on olla pitämättäkään.
19. Klaxons - Surfing The Void
Klaxonsin debyytti on edelleen mielestäni yksi yliarvostetuimmista levyistä viime vuosikymmeneltä, mutta kakkonen on mielestäni taas tämän vuoden aliarvostetuimpia levyjä. Biisit ovat timanttia ja levyä kuunnellessa tuntuu siltä, että pojat ovat jättäneet kaiken energiansa nyt studioon ja se purkautuu kaiuttimista täydellä teholla. Toimii!
18. Crystal Castles - S/T
Toinen bändi, jonka debyytti on mielestäni todella yliarvostettu. Vihasin suorastaan Crystal Castlesia debyytin aikoihin, mutta toinen levy petrasi ja paljon. Tällä kertaa biisit kuulostaa muultakin kuin venytetyiltä demoaihioilta. Ehkä jotain raakuutta ja spontaaniutta on hävinnyt, mutta eipä paljoa kiinnosta. Timanttinen levy!
17. The Chemical Brothers - Further
The Chemical Brothersiin en ollut ennen uusinta levyä tutustunut kuin sinkkubiisien verran ja siksi yllätyinkin siitä, että tämä levy oli todella selkeästi tehty kokonaisuudeksi. Onhan ne 90-luvun levyt kanssa todella kovia kokonaisuuksia, mutta tämä kahdeksan biisin möhkäle on juuri alusta loppuun kuunnellessa kaikkein kovimmillaan. Swoonin ja Escape Velocityn kaltaisia huippubiisejä voi kyllä nostaa esiin, mutta ne eivät siltikään tee koko levylle oikeutta. Alan jo toistaa itseäni, vuoden paras elektroninen levy!
16. Olavi Uusivirta - Preeria
Valehtelisin, jos sanoisin Preerian hyvyyden tulleen yllätyksenä, koska "Minä Olen Hullu" oli jo loitava taidonnäyte Uusivirralta. Silti se, että Preeria oli niin huima harppaus tuli yllätyksenä. Harva suomalainen "koko kansan nimi" julkaisee näin mielenkiintoista ja haastavaa musiikkia. Siitä iso plussa!
15. Aloe Blacc - Good Things
Hesari ja Pitchfork, olette väärässä! Aloe Blaccin Good Things on kaikesta retroilusta ja uusien soundien välttelystä huolimatta hyvä levy. Sillä on monta todella hyvää biisiä ja se on todella taidokkaasti tehty. Tarvitaanko muutakin? Ei kaiken musiikin tarvitse viedä genreään eteenpäin, varsinkin kun suurin osa nykysoulista ja r'n'b:stä, jotka "vievät genreä eteenpäin" on ihan silkkaa paskaa. Aloe Blacc antaa rakkautta, joten annetaan Aloelle rakkautta takaisin.
14. Uusi Fantasia - Heimo
Uusi Fantasia tarjosi todellisen sekametelisopan, jota oli vaikea vastustaa. Instrumentaaliset "hörhöilyt" yhdistyivät laulettuihin pophelmiin erinomaisesti. Mitäpä sitä turhia jauhamaan, kun voi antaa musiikinkin puhua puolestaan.
13. My Chemical Romance - Danger Days: The True Lives Of The Fabulous Killjoys
MCR:n uusin levy sen kuin vain paranee mitä enemmän sitä kuuntelee. Edellisten levyjen synkkämielinen angstailu on vaihtunut anarkistiseen bilemeininkiin. Levyllä on niin paisuteltua stadionrockia, garage-runnomista kuin Ramo-punkiakin, mutta ei silti kokonaisuutena hajoa kasaan, vaan biisi biisiltä kietoo vain kovempaa ympärilleen. Silti parempikin rock-levy tuli tänä vuonna.
12. The Dead Weather - Sea Of Cowards
Ja se on tässä! Siinä missä MCR saattaa pistää bileet pystyyn, niin The Dead Weather järkkää bileet, tarjoaa koksut, panee kaikkia jotka suinkin vain liikkuvat, sytyttävät sen jälkeen talon tuleen ja käyvät vielä vetämässä turpaan niitä, jotka selviytyivät. Vaarallisuus, vittumaisuus ja arvaamattomuus tulivat takaisin rockiin!
11. Deerhunter - Halcyon Digest
Levy joka säväytti heti. Deerhunterin aiemmatkin levyt ovat kyllä viehättäneet, mutta eivät sentään vieneet mukanaan näin vahvasti. 60-lukulainen psykedelia yhdistettynä nykyindieen oli yhdistelmä, millä Bradford ja kumppanit saivat minut vakuutettua tällä kertaa. Todella mielenkiintoinen ja hyvä levy, joka saa vielä lopussa Jay Reatard-faninkin itkemään hänelle omistetulla kappaleella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti