Klaxonsin paluu

Klaxons rysäytti itsensä ihmisten tietoisuuteen kolme vuotta sitten debyytillään Myths Of The Near Future, joka aloitti "nu-rave" "ilmiön" ja vei mukanaan Mercury palkinnon vuoden parhaana albumina. Yhtye esiintyi Brit-Awardseissa Rihannan kanssa ja kaikki meni oikein hyvin. Toisen levyn syntyhistoriasta on kuultu todella paljon päihdehuuruisia juoruja ja onpa levy kertaalleen pistetty täysin uusiksi, koska levy-yhtiö ei ollut tyytyväinen kuulemaansa. Surfing The Voidin pitäisi kaiken järjen mukaan olla aivan jotain muuta mitä siitä tuli. Siitä kun tuli oikein hyvä levy.

Klaxonsin debyytti ei oikeastaan koskaan innostanut itseäni muutaman kappaleen diggailua enempää. Bändi kuulosti kaikessa näennäisessä futuristisuudessaan hyvin tavanomaiselta. Biiseissä oli kyllä hyviä melodioita, mutta jotenkin kaikki sci-fi-hörhöily tuntui lähinnä itsetarkoitukselliselta erottautumiselta joukosta. Toisella levyllä futuristisuus toimii huomattavasti paremmin ja yhtye on antanut itselleen vapauden lähteä hörhöilemään vapaammin. Silti levy ei ole ollenkaan vaikeata kuunneltavaa, vaan oikein hyvää poppia.



Levyn avaava Echoes on levyn selkeintä hittiainesta ja vakuutti heti jo aiemmin kesällä enemmän kuin yksikään Klaxonsin aiempi biisi. Hittiputki jatkuu The Same Spacella, joka on myös oikein tarttuva. Levyn nimibiisi tosin on ensisinkkuna julkaistun Flashoverin tapainen runttaus. ADHD-kohtaus tulee siitä mieleen, mutta sellainen hyvin hallittu kaaoskohtaus. Neljäs biisi Valley Of The Calming Trees tuo jostain syystä ihan älyttömästi PMMP:n mieleen. Heti kun saan mieleen että miksi, niin kerron sen teille.







Levyn toinen puolisko ei esittele kovin mieleenpainuvia biisejä, mutta jokaisesta biisistä löytyy joku juttu mikä tekee niistä kuuntelun arvoisia. Debyytillä täytekappaleiden ja hittien ero oli turhan suuri, mutta nyt levy on hyvällä tavalla tasalaatuinen. Yksikään biisi ei erotu joukosta hirveästi haitaksi tai eduksi, mutta kun jokainen biisi on hyvä, niin indie-diskojen hittiä ei edes kaipaa. Silti lopusta löytyy helmiä kuten Venusia, jo aiemmin mainittu Flashover ja levyn lopettava Cypherspeed.







Ayahuascan inspiroiman levyn pitäisi ehkä olla sekava trippi sinne sun tänne, mutta Klaxons on tehnyt selkeästi tasalaatuisen levyn, joka kestänee kuuntelussa pidempään kuin nu-rave pysyi ihmisten huulilla. Tuottaja Ross Robinson (Slipknot yms.) aiheutti ennakkoon pelkoa, mutta eipä miehen kädenjälki oikeastaan näy muussa kuin ihan jumalattoman matalalle viritetystä bassosta. Se mouruaa todella matalalta ja kuulostaa vanhan basistin korvaan suorastaan jumalaiselta. Klaxons onnistui "comebackissaan" muutenkin kuin pelkällä kannella. Koiraihminenkin heltyy kattinautista. IHH.