Tämän vuoden selkein "juttu" musakentällä on surinaindien lisäksi ollut soololevyttäjät. Jonsi, Kele, Brandon Flowers ja Phil Selway ovat hyviä esimerkkejä ennen vuoden loppua on vielä Maximo Parkin Paul Smithiltä ja Travisin Fran Healylta tulossa soololevyt. Kaikkia sooloilijoita on yhdistänyt vähän se, että jokainen on hakenut pientä irtiottoa oman bändinsä soundista ja silti lopputulos on ollut muutamista huippuhetkistä huolimatta vähän mitäänsanomaton. Eilen ilmeistyi iloinen yllättäjä sooloilijoiden joukosta, nimittäin The Libertinesistä ja Dirty Pretty Thingsistä tuttu Carl Barat julkaisi oman soololevynsä, joka ensinnäkin on todella hyvä ja toiseksi jotain aivan muuta kuin yhtyeensä.
The Libertines ja Dirty Pretty Things olivat molemmat hyvin rosoisia kitarapop-yhtyeitä, joten on hyvin yllättävää kuulla Barat'lta levy, jonka pääosassa on lähinnä piano ja jouset. Levyn aloituskappale The Magus on jo hyvin yllättävä laahaavalla kompillaan. Kakkosena tuleva Je Regrette, Je Regrette on taas paljon popimpi, mutta silti hyvin kaukana siitä tyylistä, mikä ensimmäisenä Carloksen musiikista tulisi mieleen.
Levyn ensimmäinen biisi, joka pienellä sovituksella olisi helposti perinteinen The Libertines-biisi on Run With The Boys. Muuten levy on kiitettävän erilaisella sapluunalla tehty ja toisin kuin Dohertyn Peten soolon kohdalla, tämä levy kuulostaa skarpilta, eikä vähän sinne tänne hapuilevalta. Barat on mielestäni onnistunut myös sävellyksissään luomaan hyvin syysfiilistelyihin sopivia tunnelmia, kuten Ode To A Girl ja Shadow's Fall.
Pakko myöntää, että olen levyn kuunnellut vasta pari kertaa, joten kovin pinnallinen on kuvani levystä vielä toistaiseksi, mutta jo näillä kuunteluilla voin sanoa, että Carl Barat'n omaa nimeä kantava soololevy on vuoden paras soololevy. En myöskään tiedä, onko toissa kesänä Lontoossa livenä kuulemani biisi tällä levyllä (tuli vain yksi säkeistö, kun Barat unohti sanat). Saa nähdä kuinka hyvin levy kestää aikaa ja missä vaiheessa The Libertines jatkaa ilosanomaansa.
3VOOR12 tarjoaa levyä tämän viikon kuunneltavaksi, mutta jostain syystä levyn viimeiset kaksi kappaletta ovat jääneet ulkopuolelle. Harmi myös siksi, että levyn paras kappale Irony Of Love jää kuulematta. Kuunnelkaa se siis tuosta alta.
Mun mielestä kaikkia noita sooloilijoita yhdistää se, että ne ovat tylsiä. Englannin sana "derivative" tiivistää tän fiiliksen mun mielestä hyvin. Nää on laimennettuja johdannaisia.
VastaaPoistaCarl kuulostaa jotenkin väkinäiseltä, ei tässä ole sellaista samanlaista vapautunutta hulivilifiilistä, joka kuitenkin oli just se Libertinesin juttu erinomaisten biisien lisäksi.
Oikeastaan on valitettavasti todettava, että Carl on ilman Peteriä kuulostanut aina väkinäiseltä. Esim. Dirty Pretty Things oli niin hampaat irvessä väännettyä kamaa, että oksat pois!
Haluaisin kovasti pitää Carlista, mutta se edellyttäisi, että Carl tarjoaisi mitään, mistä voisi välittää.
Sama pätee muuten Brandon Flowersiin. Solmin mielestäni Killersin kanssa syksyllä 2004 sopimuksen, että ne tekee supercoolinhölmöä, vähän vinksahtanutta ja rohkeaa musaa, mutta ne on pettäneet tän diilin vaipumalla aikuisradio-MOR-Springsteen-pastisseihin! ;-)
Osittain olen samaa mieltä, mutta aika monesta kyllä todella eri mieltä. Mun mielestä Dirty Pretty Thingsin eka levy oli hemmetin hyvä ja vapautunut levy! Sillä tuntui, että Carl päästi höyryt todella vapaaksi. Toinen levy oli taas aika väkisin väännetty. Carlin soolo kuulostaa myös kautta linjan siltä, ettei menneisyyden haamuista ole välitetty yhtään.
VastaaPoistaJos lähdetään Barat vs. Doherty linjalle, niin olen aina ollut Carlin puolella. Molemmat osaavat tehdä todella hyviä biisejä, mutta olen itse enemmän Carlin skarpimman ilmaisun ystävä. Petellä tuntuu olevan jokaisella levyllään (Babyshamblesit ja soolo) jotenkin kaikki hukassa ja jostain sitten joku huippuhetki ilmestyy kuin vahingossa. Hulivilifiilistä siis! The Libertinesissä kun yhdistettiin molempien hyvät puolet, niin aikaan saatiin silkkaa mahtavuutta.
Hauskaa, että The Libertinesinkin fanit saadaan jaettua kahteen luokkaan. Vähän kuin McCartney vs. Lennon. Heh.
Vaikka Sam's Townin suuri ystävä olenkin, niin Killersistä on kyllä tulossa todella pahasti silkkaa AOR:ää. Brandonin soolon aikana tuntui siltä, että henkisen iän pitäisi olla lähempänä neljääkymmentä, että siitä kantriwhaevashitistä voisi nauttia. The Killers luultavasti vajoaa samaan suohon. Onneksi niiden basisti luultavasti on aina yhtä cool. :D