Helmikuun levyt

Helmikuu oli hyvä levykuukausi. Niin hyvä, että monet monet levyjutut menivät lopulta virtuaaliseen roskakoriin, koska koin pitkästä pitkästä aikaa "writer's blockeja". Pahoja sellaisia. Koska Juhanikin teki laiskan miehen levykatsauksen, niin teen minäkin. Jälleen. Se on etuoikeuteni. Tässä uudet levyt joita kuuntelin helmikuussa. Pinnallisesti.

PJ Harvey on naissankari. Omistan vain Uh Huh Herin, joka on yksi timanttisimmista levyistä, minkä omistan. Let England Shakea en siis odottanut yhtä kuumeisesti kuin monet muut, mutta vähäiset odotukseni palkittiin ruhtinaallisesti. Let England Shake on mahdollisesti yksi vuoden parhaimmista levyistä. Levy menee ehkä alakategoriaan folk, mutta näin vimmaista folkia en ole kuullut varmaan koskaan. Levyllä on todella paljon elementtejä joiden ei pitäisi toimia ollenkaan, mutta niin ne vain toimivat. Vähäiset sanani eivät tee levylle oikeutta yhtään, mutta ne useat muut ylistyssanat levystä varmasti tekevät. Tulee soimaan kaiuttimistani vielä pitkään.



Cut Copyn In Ghost Colours on elektropopin klassikko. Timanttiset biisit yhdistettynä timanttisiin soundeihin muodostavat levyn, jolla on hittejä vaikka muille jakaa. Zonoscope on taas levy, jolla on vaikutteita ja juttuja vaikka keltä, mutta ei hittejä. Pitchfork sanoi levyn olevan parhaimmillaan kokonaan kuunneltuna, enkä juuri vänkää vastaan. Vähän tietty harmittelen, ettei levyltä löydy uusia hearts-on-fireja, mutta kyllä yksi viisitoistaminuuttinen teknojumitus tällaisen aukon paikkaa. Siihen keikkaan ei muuten ole enää kuin pari viikkoa!



Esben And The Witch on yhtye, joka vaikutti juuri siltä, mitä nykyindiessä vihataan. Heikkoja biisejä paikataan olemalla mystisiä ja suhistaan niin maan perkeleesti jne. No nyt on kumminkin mystisyys kohdallaan. Esben And The Witch on yhtye, joka on silkkaa tunnelmaa. Tarttuvia melodioita on ihan turha odotella. Tässä liikutaan goottisynkkyydessä ja upotaan kaikulandiaan. Ei biisit välttämättä kovin kummoisia ole, mutta äänimaailma kiehtoo ja viehättää helvetisti. Kevään korvilla yhtyeen synkkyys ehkä menee vähän hukkaan, kun ei voi velloa pimeysangsteissa, mutta minä tykkään kyllä valonkin kera.



Pintandwefall, tuttavallisemmin Pinttarit, julkaisivat jo viime kuussa kolmannen levynsä Time Is Right For Romans, Baby, joka sai vähän nihkeän vastaanoton. Ihan turhaan. Uskaltaisin jopa sanoa, että Hong Kong, Baby oli pahempi pettymys. Ei levy ehkä ole yhtä vastustamattoman söpö kuin ne pari aiempaa, eikä garageräminää ole enää niin paljoa, mutta edelleen yhtye saa hymyn ulottumaan korvasta korvaan ja pyllyn nousemaan konttorituolista. Suomen paras tyttöbändi edelleen!



Nyt ulotan likaiset "not mad fer it"-sorkkani yhtyeeseen, johon tarttumisesta tuli jo kyytiä aiemmin. Kyllä, Beady Eye, päädyit käsiini. Syvempää analyysiä en parin kuuntelukerran perusteella edes halua tehdä, mutta näiden kuunteluiden perusteella Beady Eye onkin kelpo yhtye! En ensimmäisille biisinäytteille lämmennyt juuri ollenkaan, mutta The Roller sai minut tajuamaan yhtyeen funktion. Perus-rock 'n' roll-musiikkia hyvin soitettuna, hyvillä melodioilla ja todella kovalla groovella. Ei Different Gear, Still Speeding maailmoja mullista, eikä aiheuta uutta Cool Britannia-ilmiötä, mutta osoittaa sen, että ilman Noeliakin voi pärjätä. Kun Tomi kehoitti LCMDF:n kohdalla antamaan mahdollisuuden heille, niin minä kehoitan antamaan Beady Eye:lle mahdollisuuden. Osaa Liam muutakin tehdä kuin soittaa suutaan ja tämä tuli nyt Blur-fanin suusta.



Lähes kaikki tässä postauksessa mainitut levyt löytyvät näppärästi yhden Spotify-listan alta, jonka saa esiin painamalla tätä. Beady Eye:n levyä voi streamata hetken ajan vielä KCRW:n kautta ja kun en voi linkittää, niin lisätään itse soitin sitten tähän. Antoisia kuunteluhetkiä!