Bon Iver

Bon Iverin debyyttilevy For Emma, Forever Ago on julistettu jo monessa paikassa moderniksi klassikoksi. Itselleni levy on luokkaa "tykkään kyllä aina kun sen laitan soimaan, mutta eipä se kovin usein soittimeen eksy". Monet odottivatkin Justin Vernonin pääyhtyeen kakkoslevystä indiemaailman messiasteosta, joka nousisi kaiken mahdollisen yli. Uskallankohan itse nyt sanoa, että kauas ei jäänyt.

Bon Iverin eponyymi kakkoslevy on klassikkoainesta. Olin sitä mieltä jo kertakuuntelun jälkeen. Ajattelin kumminkin, että tämä nyt on vain hetken huumaa. Ei se ollut. Olen reilun kuukauden kuuntelun jälkeen edelleen ällistynyt siitä, kuinka komean ja tunteikkaan levyn Justin Vernon on yhtyeineen saanut tehtyä.

Enää ei varmaan kenellekään tarvitse erikseen mainita, että tämä levy on tehty studiossa bändin ja useiden vierailijoiden säestämänä. Sovitusten paisuminen tietenkin voi johtaa vieraantumiseen ja kylmyyteen, mutta tällä levyllä ei ole siitä hätää. Levy tulee todella iholle ja pysäyttää. Jo avauskappale Perth aiheuttaa sellaiset kylmät väreet, etten moisia ole pitkään aikaan musiikin voimasta saanut. Voima ei ole kuuntelukertojen myötä kadonnut mihinkään.



Se mikä tekee Bon Iverin kakkoslevystä mestariteoksen, on sen rohkeus. Herra Vernon ei enää luota vain miehen ja kitaran askeettisuuteen, vaan studiossa ollaan luotu todella jylhiä äänimaisemia, jotka vain korostavat miehen herkkiä melodioita. Sovituksissa ja sävellyksissä on kumminkin todella yllätyksellisiäkin ratkaisuja, jotka erottavat Bon Iverin muista herkistä ulisijoista edukseen, kuten avauskappaleen marssirummut, Towersin yllättävä muuntuminen country-fiilistelyksi ja päätöskappale Beth / Restin kasarisoundit. Vaikka näitä voisi pitää pelkkinä itsetarkoituksellisina kikkoina kasvattaa biisejä, niin sitä ne eivät kumminkaan ole. Jokainen pienikin ääni kuulostaa siltä, että niitä on harkittu ja mietitty todella kauan, jotta mitään ei olisi liikaa, eikä liian vähän. Sen myös kuulee, vain ja ainoastaan hyvässä.



Jos taustat ovat tarkoituksella todella hiotut, niin Justin Vernonin laulussa taas on tarkoituksella säröjä. Miehen falsetti ei tällä kertaa kuulosta korvia vihlovalta ulinalta, vaan rikkinäisen miehen ainoalta tavalta tuoda tunteensa esiin. Sanoilla ei ole mitään väliä, kun laulut alkavat. Äänestä pystyy päättelemään jo kaiken ja kun se ääni tulee aivan iholle, niin tunteiden vahvuuden tuntee myös kehossa. Näin luodaan säväreitä ja näin tehdään levy, jota ei voi ohittaa olankohautuksella. Jos joku pystyy tänä vuonna vielä tekemään jotain yhtä kaunista, niin voin lopettaa uusien levyjen etsimisen siihen hetkeen. Nytkin tekisi mieli vain lukkiutua pois ulkomaailmalta ja käpertyä kauniisiin säveliin.