Bloc Partyn "harvinaisuudet"

Bloc Party on itselleni outo yhtye. Se ei ole kirjaimellisesti outo, vaan en oikein osaa sanoa suhtautumisestani kyseiseen yhtyeeseen. Se on last.fm-tilastoissani top kympissä ja reippaasti onkin, olen ostanut lähes kaikki bändin sinkut ja onpa minulla yhteiskuva yhtyeen rumpali Matt Tonginkin kanssa. Kaikki nämä viittaisivat siihen, että minulla olisi jotenkin intohimoinen suhde yhtyeeseen, mutta kun ei edes ole. Jos joku alkaa kritisoimaan yhtyettä, niin saatan jopa olla samaa mieltä.

Otan silti vähän fanimaisen lähestymistavan postaukseen, jolla haluan juhlistaa bändin lisäystä Ruisrockin jo ennestään komeaan esiintyjälistaan. Bloc Party kun on yhtye, joka on ahkerasti julkaissut pelkkiä singlekappaleita, jotka eivät ole missään vaiheessa tulleet millekään levylle. Monelle nämä kappaleet taitavat olla täysin tuntematomia, joten antakaa minun sivistää teitä.

Aloitetaan bändin debyytti-ep:n parhaimmista raidoista, eli Staying Fatista. Olin aikoinaan todella pettynyt, kun biisi ei päätynyt Silent Alarmille. Tässä kappaleessa kun yhdistyy parhaiten bändin riehakkuus, rytmikkyys ja kulmikkaat riffit. Ei kalpene yhtään Banquetille tai Helicopterille, kun aletaan vertailemaan bändin parhaimpia "nopeita" biisejä.



Nyt päästään ensimmäiseen vain singlenä julkaistuun kappaleeseen. Little Thoughts on myös hyvin tuttua Bloc Party-soundia ja olisi helposti uponnut Silent Alarmin biisien joukkoon. Vaikka noin muuten haluankin blocpartyni kulmikkaana ja post-punkaavana, niin tällä kappaleella melodisuus toimii upeasti.



Sitten päästäänkin yhteen lempikappaleistani. Olin aikoinaan lievästi pettynyt Silent Alarmiin. En näin vuosia myöhemmin oikeastaan osaa edes selittää miksi, koska nykyisin pidän levystä jo melko paljon, mutta arvostukseni Bloc Partya kohtaan alkoi oikeastaan vasta Two More Yearsilla. Debyyttilevyllään yhtye oli ehkä vähän liian kylmä ja kliininen, ja tällä kappaleella molemmat viat olivat poistuneet likipitäen kokonaan. Monen vuoden tauon jälkeen kuunneltunakin kappale jaksaa edelleen sykähdyttää, vaikka sen kulutin aikoinaan umpipuhki.



Two More Yearsin sinkun b-puolena oli The Streetsin faneille hauska kuriositeetti. Mike Skinner otti Banquetin sämplättäväkseen ja räppäsi päälle hauskan tarinan Jo Whileylta pöllitystä mikrofonista. Taattua The Streets-laatua!



Seuraava oma levyjen ulkopuolelle jäänyt sinkku oli Flux, jota oli aikoinaan todella vaikea uskoa Bloc Partyn kappaleeksi. Yhtye antoi kyllä viitteitä konemusiikkifetissistään A Weekend In The Cityllä, mutta ihan Fluxin tapaista kappaletta harva osasi odottaa. Olipahan varoituslaukaus siitä, mitä Intimacylta voitiin odottaa. Flux oli myös varoituslaukaus siitä, että bändi innostui kerrostalon kokoisista junttakertseistä, jotka ovat tylsyydessään aivan omaa luokkaansa.



Bändin viimeisin julkaistu kappale on One More Chance, joka jatkoi bändin konemaailmassa seikkailua Intimacyn jälkeen. Housepiano on kova veto säkeistöihin, mutta kertosäkeessä ollaan taas siellä jossain ankeassa runttaamisen maailmassa, mihin bändi eksyi kolmoslevyllään todella useaan otteeseen. Saattaa olla ehkä inhokkikappaleeni bändin tuotannosta, joten tämän kohdalla olen ihan tyytyväinen siitä, että jäi julkaisematta levykappaleena.



Koska en halua lopettaa paskaan biisiin, niin kehun lopuksi vähän MTV:tä. Silloin kun minä olin nuori, niin MTV näytti vielä musiikkivideoita ja sattumalta tämä kyseinen video sattui soimaan kanavalla keskellä yötä. Rakastuin kappaleeseen, mutta meni yli puoli vuotta ennen kuin sain bändin nimen selville. Tästä syystä satuin ostamaan vahingossa The Libertinesinkin levyn, mutta se on toinen tarina se. Kiitos MTV Scandinavia, kun tutustutit minut niin moneen hienoon bändiin, joista yksi on tämä Ruisrockin helmi.