Vuoden viimeinen lista

Kun sitä massiivista biisilistaa lupasin aiemmin, niin täällä se nyt olisi. 100 biisiä ja 7 tuntia vuoden 2011 biisejä, joita kuuntelin enemmän tai vähemmän ahkerasti. Siinä on biisejä mistä olen bloggailut ja myös monta sellaista, mistä ei ole mainittu sanallakaan mitään täällä. Listaan pääsee käsiksi tästä.

Tämä jää nyt viimeiseksi postauksekseni tänne vähään aikaan. Syitä on monia, mutta suurin on se, että blogin pitäminen on jo jonkun aikaa tuntunut velvollisuudelta, mitä sen ei pitäisi olla. Blogi alkoi tarpeesta ja tarpeen pitäisi olla syy jatkamiseenkin. Nyt etsin sitä tarvetta, meni siinä sitten päiviä, viikkoja tai kuukausia. Älkää siis ihmetelkö, jos täällä on hiljaista jonkin aikaa. 

That being said, hyvää uutta vuotta kaikille lukijoille! Rakastetaan musiikkia jatkossakin.

Jouluhiljaisuus

Meikä suuntaa nyt pienelle joululomalle nauttimaan myös blogin kaksivuotissynttäreitä. Nyt en jaksa fiilistellä, koska olen joulupäissäni. Sen vain sanon, että lupaan ensi vuonna innostua uusista asioista samoin kuin tämä äärimmäisen hieno mies metrossa.



Hyvää joulua!

Vuoden 2011 parhaat albumit: 10 - 1

Jos edelliset sijat olivat kinkkisiä, niin top kympin kanssa ei ollut ongelmia. Levyt menivät paikoilleen lähes itsestään. Kovin suuria yllätyksiä tämä tuskin kenellekään tarjoaa, mutta tuopahan iloa itselleni. Toivottavasti myös jollekulle muullekin.

10. Tyler, The Creator - Goblin

Provosoija, misogynisti, homofoobikko, you name it. Teinipoika räppäsi angsteistaan ja suurinta osaa vitutti. Ne jotka tajusivat, rakastivat. Myönnän, ettei Tyler ole monipuolisin räppäri maailmassa, mutta hänen visionsa on levyllä niin vahva, etten voi kuin arvostaa.

9. Arctic Monkeys - Suck It And See

Hajanaisin ja jossain määrin jopa tylsin Arctic Monkeysien levy tähän mennessä. Siitäkin huolimatta Alex Turnerin biisikynä on niin timanttinen, että jopa "sekundalla" bändi nousee listoillani kärkikahinoihin.

8. Elbow - build a rocket boys!

Kuningaskeikka Ruississa ja vahva levy keväällä. Näillä näytöillä voi puhua tämän vuoden olleen Elbow'lle todella suotuisa. Build a rocket boys! on kokonaisuutena ehkä pikkaisen epätasainen, mutta jälleen kerran yksittäiset vahvat hetket nostavat levyn sellaiseen liitoon, mihin moni muu vain toivoi pääsevänsä. Olenko muuten ainoa, jonka mielestä Guy Garvey on tämän hetken paras keulakuva?

7. Wild Beasts - Smother

Wild Beastseihin aiemmin tutustumatta Smother pääsi yllättämään todella kovaa. Iso levy ei aina tarvitse isoa ääntä taakseen. Pienuudellaan levy on yksi vuoden kauneimpia ja huumaavimpia.

6. Pyhimys - Medium

Kun laitetaan Suomiräppäri käsittelemään ihmisyyttä ja maailmaa runollisesti, niin lopputulos voisi olla vaivaannuttava ja surkuhupaisa. Kun asialla on Pyhimys, niin maailmaan saatettiin mestariteos ja yksi genrensä parhaimmista levyistä.

5. Regina - Soita mulle

Regina kehittyy levy levyltä ja soundipäivityksen jälkeen yhtye kuulostaa paremmalta kuin koskaan. Unipoppia, joka ei uneta.

4. James Blake

Nuori mies tuli ja latasi tuosta noin vain käsittämättömän varman ja rohkean debyytin, joka loi vanhoista elementeistä jotain aivan uutta. Monille Blaken soundikokeilut ja hitaat temmot olivat liikaa, mutta minä uppouduin kymmenien kuuntelukertojen myötä levyn herkkään äänimaailmaan, joka vangitsee todella vahvasti. Vuoden paras debyytti!

3. Samae Koskinen - Kuuluuko, kuuntelen

Ensimmäistä kertaa koko urallaan Samae Koskinen kuulosti itsevarmalta, ja se kuuluu miehen kolmannella soololevyllä. Rehelliset ja kursailemattomat tekstit ovat tietyssä simppeliydessään komeita ja sävellyksetkin ovat kursailemattomuudessaan vuoden parhaimpia.

2. Rubik - Solar

Rubikin Solar on melkoinen musiikillinen löytöretki niin kuuntelijalle kuin yhtyeellekin. Soittamisen riemu on upeaa kuunneltavaa koko levyn ajan. Tätä minä kutsuisin progressiiviseksi rockiksi.

1. Bon Iver

Olen varmaan niitä harvoja, jotka eivät vieläkään ole innostuneet Bon Iverin debyytistä. Kakkoslevy sen sijaan vei sydämeni. Levy vaati työtä, mutta kun pääsin levyn maailmaan sisälle, niin ulospääsystä ei ole ollut tietoakaan. Enkä kyllä moista edes haluaisi, kun levy on alusta loppuun niin hieno ja kaunis. Tiedän, että olen perso melankolialle, mutta tällä levyllä ei mennä synkkyydessä liiallisuuksiin, vaan biisit ovat pikemminkin haikeita kuin surullisia.

Tiivistetysti: mestariteos, viiden tähden levy ja jo nyt klassikko.

Ihan tälleen loppuhuomiona ja mainoksena sanon sen verran, että tarkoitus olisi tehdä vielä sellainen megamassiivinen vuoden 2011 parhaiden biisien ja levyjen ja kaiken soittolista. Sen piti olla joululahja teille, mutta en tiedä kerkeänkö aatoksi sitä loppuun asti tekemään. Mutta tulossa on. Se on sit oikeesti aika megapläjäys, että varokaa vaan!

The Weeknd - Echoes of Silence

Sieltä se tuli! The Weekndin mixtape-trilogian viimeinen osa Echoes of Silence on nyt vapaasti ladattavissa miehen sivuilta. Todella nopealla ja pinnallisella kuuntelulla tämä ei kyllä kahden aiemman mixtapen tapaisesti vakuuta. Kun uutuudenviehätys ja yllätysmomentti ovat jo menneet, niin biisien pitäisi vakuuttaa entistä enemmän, mutta Echoes of Silencelta ei löydy ensimmäistäkään uutta High For Thisia, Glass Table Girlsia, Loft Musicia tai The Zonea. Aloitusbiisi on sentään ihan kohtuukova tulkinta Michael Jacksonin Dirty Dianasta.



Abel, nyt sitten debyytin kimppuun ja tee siitä nyt niin jäätävän kova, ettei räkänokkaisten bloggarien tarvitse vinkua tämän enempää.

Vuoden 2011 parhaat albumit: 20 - 11

Nyt sitten listaillaan kunnolla. Jos edellinen viiden satsi oli vasta pientä lämmittelyä, niin nyt ollaan tosissaan. Siitä todisteena listan uusiksi pistäminen useampaan kertaan. Levyjen sijat ovat nyt ainakin suunnilleen sitä, miten oikeasti näitä arvottaisin tykkäämisasteikossani, mutta huomenna olen varmaan taas ihan eri mieltä. Top kybän sain sen sijaan ratkaistua ja päätettyä paljon nopeammin.

Eipäs nyt jaaritella enempää. Levyjen nimistä löytyy sitten linkin Spotifyyn. Ainoastaan yksi levyistä puuttuu niiden valikoimista, joten sitä en voinut linkata. Pahoittelen. Sen voi toki myös ostaa.

20. Feist - Metals

Feistin neloslevy on hyvä, mutta kun Feistin tyyli ei ole ihan minun kuppini teetä, niin kuin aika vahvasti arviossa painotinkin, niin ei levyllä lopulta ollut mitään asiaa top kymppiin. Muutamat huippubiisit ovat sen sijaan järisyttävän upeita.

19. Lykke Li - Wounded Rhymes

Ensi-ihastuksen jälkeen levy alkoikin vaikuttaa tylsältä. Vuoden lopussa se taas kuulosti todella hyvältä. Anywho, top kakskybään mahtuu ihan helposti.

18. Gil Scott-Heron & Jamie XX - We're New Here

Ei ainoastaan yksi hienoimmista remix-levyistä ikinä, vaan myös upea kunnianosoitus keväällä edesmenneelle Gil Scott-Heronille. RIP Gil.

17. Pyhimys - Paranoid

Pyhimykseltä aivan käsittämättömän kova vuosi, kun molemmat miehen julkaisemista levyistä olivat vuoden parasta Suomiräppiä. Tuoreempi ja synkempi ei yllä Mediumin nerouteen, mutta onhan Pyhin riimit vainoharhaisina, synkkinä ja masentuneinakin aivan käsittämättömän kovia. Stenkan tuotantokin toimii.

16. Raphael Saadiq - Stone Rollin'

Vaikka The Circusin keikka elokuussa oli sieluton rutiiniveto, niin Saadiqin levyn hienoutta se ei himmennä. Tässä on kaikki, mitä hyvältä soul-levyltä vaaditaan. 

15. Coldplay - Mylo Xyloto

Vaikka Mylo Xyloto pauhaa isommin kuin mikään muu levy koko vuonna, niin muovinen ja iso tuotanto ei heikennä levyä, vaan vie Coldplayta luonnollisesti jälleen eteenpäin. Bändi kuulostaa rennommalta ja vapautuneemmalta kuin koskaan. Vielä kun levy on kokonaisuutena bändin parhaimpia, niin voi vain todeta Coldplayn tehneen hienon pop-levyn.

14. Noel Gallagher's High Flying Birds

Odotin Noel Gallagherin levyltä paljon ja paljon häneltä sainkin. Levy on täynnä melodisia ja tarttuvia biisejä, jotka todistavat, että vanhempi Gallaghereista on velho biisintekijänä.

13. The Vaccines - What Did You Expect From The Vaccines?

Brittitulokkaat, joiden piti olla jälleen yksi rock-musiikin pelastajista. Ihan kuin kukaan kuolevaa genreä pystyisi pelastamaan, mutta todistivat ainakin, että perusasioissa pysyttelevällä rämistelyllä on paikkansa tänäkin päivänä. Energisyydessään yksi vuoden merkkipaaluja.

12. Björk - Biophilia

Islannin keijukaisen hieno teemalevy, josta riittää ammennettavaa vielä pitkäksi aikaa. Ihan kuin naisen uudistumiskykyä kukaan olisi epäillytkään, mutta onhan tämä hieno todiste siitä, että Björk osaa tehdä ajatonta musiikkia ajankohtaisilla soundeilla.

11. Anna Calvi

Kyllä tämä nousi yhdeksi vuoden parhaimmista debyyttilevyistä kevyesti. Calvin sävellykset ja sovitukset ovat isoja, mutta ideat kantavat pauhun ylitse, eikä massiivisuus ole biisien ainoa kantava voima.

Huomenna, toivottavasti, saatte top kympin.

Vuoden 2011 parhaat albumit: 25 - 21

Musiikkivuosi 2011 kulkee hyvää vauhtia kohti loppuaan, mistä merkkinä ovat joka puolelta esiin tunkevat vuoden parhaiden albumien ja biisien listat.

Niin kuin Jussin kommenttiin jo edellisten listojen yhteydessä totesin hänen kanssaan, on tämä vuosi ollut jälleen todella hieno musiikillisesti, mutta albumeja rakastavalle tämä on ollut, jos ei kamala, niin ainakin pettymysten täyteinen vuosi. Monet bändit ja artistit puskivat mielettömän hienoja biisejä ulos, mutta kun piti vakuuttaa albumimitassa, niin hommat levähtivät persiilleen. Tomi teki saman huomion.

Mietin pitkään, että rajaisin albumit vain 20:n parhaan listaksi. Koska olen maailman huonoin tiivistämään ja ylipäänsä karsimaan yhtään mitään yhtään mistään, niin aloitetaan kevyesti ja varovaisesti viidellä levyllä kahdenkympin ulkopuolelta. Näistäkin levyistä kun pidin ainakin sen verran, että ansaitsevat maininnan ja kunniapystin.

25. Half Past Never Band - Cubicle Coma

Tämän vuoden yksi kivoimmista uusista tuttavuuksista, joiden orgaaninen hiphop soi ilmavasti, mutta silti funkaten vastustamattoman hyvin. Yhtyeen uudet kuviot kiinnostavat toden teolla.

24. Ghostpoet - Peanut Butter Blues and Melancholy Jam

Ainoa brittihiphoppari, joka onnistui vakuuttamaan edes jollain tasolla. Vaikka miehen debyytin hälyisyys ja kokeilevuus onkin välillä liikaa, niin räppärin rohkeus kokeilujensa kanssa ei kostaudu, vaan luo levystä aivan omanlaisen kokemuksen.

23. Mastodon - The Hunter

Jenkkimetallin kovin yhtye just nyt teki levyn, jota kukaan ei osannut odottaa: teematon ja kevyt levy kun ei edellisen progressiivisen teema-albumin jälkeen kuulostanut kovinkaan odotettavalta ratkaisulta. Albumi on tasaisen hyvä, mutta bändi on asettanut itse riman niin korkealle, ettei tällaisilla lopputuloksilla sitä ylitetä tai saavuteta. Kertoo ehkä jotain yhtyeestä, että näillä sanoilla pääsee tällaisille sijoille.

22. St. Vincent - Strange Mercy

Tutustuminen Annie Clarkiin ja hänen musiikkinsa kannatti. Strange Mercy on ajoittain vuoden upeimpien julkaisujen joukossa, mutta epätasaisuus ja ajoittainen lässähtely eivät nostaneet levyä terävimpään kärkeen.

21. The Roots - undun

Voi kun olisin saanut kuunnella tätä levyä parin viikon sijasta pari kuukautta, ennen kuin näitä listoja piti karsia kasaan. Nyt kun levyn tarinaan on päässyt sisälle paremmin ja paremmin, niin ymmärtää levyn kokonaisuuden olevan The Rootsin diskografiassa aivan omaa luokkaansa. Nyt en vielä uskalla nostaa levyä tämän korkeammalle, koska levyn kestävyyttä kunnon kulutuksessa ei ole testattu kunnolla.

Manics ja Lontoo, here I come!

Kaksi päivää ja minä todistan Manic Street Preacherseja ensimmäistä kertaa elämässäni. Johan tässä alkaa täpinät kasvamaan.

Nähdään ensi viikolla!

Vuoden 2011 parhaat biisit: kitarat

The Strokes - Under Cover of Darkness

The Strokesin paluu olisi ollut täysosuma, jos bändi olisi julkaissut vain tämän biisin sinkkuna ja ilmoittanut vetäytyvänsä studioon tekemään harkittua jatkoa uralleen. Sen sijaan saatiin hahmoton ja sekava levy, jonka muutamat yksittäiset huippuhetket todistivat bändin olevan elossa, mutta potkivan aika heikosti. Jospa seuraaja olisi jo paljon parempi. Under Cover of Darkness on levyn keskinkertaisuudesta huolimatta edelleen bändin parhaimpia biisejä.



The Kooks - Junk Of The Heart (Happy)

Luke Prick... Pritchard palasi yhtyeineen ja kyllähän se levy jonkun aikaa taas muistutti siitä, miksi bändiin tuli aikoinaan ihastuttua, mutta kun ei vain enää ole sitä jotain, mikä nostaisi bändin jälleen edes hetkeksi ihmisten huulille. Levyn avauskappaleella oli sitä jotain. Sentäs.



Kasabian - Days Are Forgotten

Vuosi 2011 muistettakoon vuotena, jolloin tajusin Kasabianin. Vaikka vähän jo lämpesin West Ryder Pauper Lunatic Asylumille, niin Velociraptor vaikutti ensimmäistä kertaa levyltä, jossa bändin idea koppavasta stadionbändistä vetämässä avantgardea oli kohdillaan aidosti. Days Are Forgotten on biisinä erinomainen esimerkki tyylien yhdistelmästä ja sen toimivuudesta.



Miles Kane - Rearrange

Alex Turnerin paras kaveri julkaisi kivan pastissisoolon, jolla oli kivoja pastissibiisejä, joista tämä oli pastissina kaikista kivoin.



Big Wave Riders - Behind These Walls

Tässä biisissä on vain aikalailla kaikki osaset niin kohdillaan, kuin hyvässä indierokkibiisissä vain voi olla. Basistille littipeukku!

 Behind These Walls by Big Wave Riders

Satellite Stories - Family

Mitä enemmän oululaisia kuulen, sitä enemmän he vakuuttavat. Vielä kun viimeviikkoinen Loosen keikka oli oikeasti yksi parhaimmista, mitä olen tämän vuoden puolella nähnyt, niin Satelliitit nousevat vuoden lempparibändieni joukkoon helposti. Familykin on erinomainen biisi, vaikka todella twodoorcinemaclubimainen onkin. Ei sillä kyllä ole juuri väliä, koska esikuvabändikin on törkeen kova!



Real Estate - It's Real

Tämän vuoden nössöpoppaajista kaikista parhaimmat. It's Real on ihan käsittämättömän söpö kappale ja tuo video on kanssa jotain ihan käsittämättömän söpöä.



Fucked Up - Queen of Hearts

Vaikka en koko levystä oppinut koko vuoden aikana pitämään, niin Queen Of Heartsin tarttuvuutta ja neroutta ei voi kiistää. Kertsin "hello my name is David..." kohta on ehkä pakahduttavimpia yksittäisiä hetkiä koko musiikkivuonna.



The Pains of Being Pure At Heart - Belong

Johan alkoi kenkiintuijottelu kiinnostamaan, kun biisit saivat lihasta ja ääntä ympärilleen.



The Joy Formidable - I Don't Want To See You Like This

Harmittaa todella paljon, että en nähnyt bändin keikkaa Provinssissa, koska The Joy Formidablen armoton äänivalli olisi pitänyt todistaa livenä. Pidin bändin debyyttilevystä todella paljon, joten yksittäistä helmeä oli todella vaikeata valita, mutta ehkä tällä biisillä bändin hienous tulee parhaiten esiin. Vaikka kuinka möykkää, niin melodia on hyvä olla hallussa ja se on The Joy Formidablella todella hallussa. Niin ja unohtakaa nyt se Sleikkarien Alexis ja Lana Del Törröhuuli, Ritzy on se oikea indiebeibe!



Tämä oli viimeinen biisilistani tältä vuodelta. Räppilista tuntuu jotenkin turhalta, kun ne kymmenen lempibiisiä ovat takuulla tulleet tämän vuoden aikana jo todella selväksi niille, jotka räppijuttujani ovat jaksaneet lukea. Ensi viikolla sitten levyjen kimppuun!

Vuoden 2011 parhaat biisit: rauhalliset

Jos eilen tanssittiin, niin nyt jäädään vällyjen alle fiilistelemään. Tässä vuoden parhaat biisit kyseiselle toiminnalle.

The Horrors - Still Life


Niitä levyjä, jotka olivat aivan hilkulla päästäkseen vuoden parhaimpien listalle. Uusimman levyn post-punk-vaikutteet miellyttivät edellistä levyä enemmän, mutta en täysin vakuuttunut siltikään. Still Life nousi levyltä esiin ehdottomana helmenä ja on yksi vuoden parhaimpia biisejä.



Fleet Foxes - Sim Sala Bim

Kyllähän tämä hippifolkailu toimii pienissä annoksissa, mutta levyllä tökkii ja pahasti. Sim Sala Bim ihastutti kesällä ja talvella se lämmittää.



Freeman - Mattolaituri

Freemanin comeback-levy jäi ihmeen vähälle huomiolle blogosfäärissä siihen nähden, että Uusi Fantasia mellasti taustalla ja Liian myöhään oli tolkuton hitti. Omapa on häpeänne, koska ajoittain levy toimii todella hyvin ja varsinkin Mattolaituri on kaunista kuunneltavaa. Paula Vesalan tekstitkin onnistuvat koskettamaan, vaikka nostalginen maalaisromantisointi yleensä tökkii ja pahasti.



Delay Trees - All Black Left

Delay Treesin Before I Go Go EP oli yksi loppukesän ihastuttavimpia tapauksia ja siltä olikin todella vaikeata valita yhtä kappaletta, jonka nostaisi muiden edelle. All Black Left valikoitui ihan sillä kuuluisalla "perstuntumalla" nyt vuoden parhaimmistoon.

 All Black Left by Delay Trees

Atlas Sound - Te Amo

Harmittaa, etten ole juuri kerennyt Bradford Coxin viimeisimpään soolotuotokseen tutustumaan. Vakuuttaa, mutta uskaltaisinko itse nostaa sitä hänen parhaaksi levykseen jopa Deerhunterin levyjen yli, on vielä todella iso kysymysmerkki. Komeita kappaleita sillä on kyllä todella iso liuta. Te Amokin valikoitui lähinnä sillä, että jäi ensikuuntelusta kaikista parhaiten mieleen.



Washed Out - Eyes Be Closed

Yksi levy lisää, joka jäi aivan hilkulla listani ulkopuolelle. Tästä biisistä tulee niin lämpimästi kesä mieleen, että tästä taisi tulla kertaheitolla kestosuosikkini.



Lana Del Rey - Video Games

Ei kai tästä tarvi enää sanoa mitään.



TV On The Radio - Will Do

Vuoden komein biisi. TVoTR on kyllä muuten itselleni ihan mysteeriyhtye, koska en ole vielä ensimmäiseenkään levyyn päässyt kunnolla sisälle. Slovarit toimivat hyvin, mutta muuten ei vain aukea. No, nautitaan sitten pelkistä biiseistä.



Wilco - Art Of Almost

Niitä levyjä, jotka jäivät ansaitsemattoman vähälle kuuntelulla. Enköhän löydä tämän levyn hienoudet vasta joskus ensi keväänä. Art Of Almost on tosin kappale, jonka hienous aukesi kerrasta ja jonka kokeellisuus ihastuttaa kuuntelukerta toisensa jälkeen. Tätä villimpää ja rohkeampaa Wilcoa onkin ollut ikävä.



PJ Harvey - The Glorious Land

Kyllä, PJ jää levylistani ulkopuolelle. Vaikka levy on kiistatta musiikillisesti yksi vuoden parhaista, niin täällä minulla on oikeus valita levyjä täysin itsekkäillä perusteilla ja niillä levy jää hiuksenhienosti ulkopuolelle. The Glorious Land on yksi levyn parhaimmista biiseistä, joka ansaitsee yksittäisenä biisinä kehunsa ja siten nouseekin listalle.

Vuoden 2011 parhaat biisit: tanssilattiat

Ja tästä se lähtee! Tämän vuoden parhaimpien biisien listailu hoidetaan jälleen teemojen kautta ja tarkoituksena on tehdä nämä listat ikään kuin "bubbling under"-mentaliteetilla. Vuoden parhaimpien levyjen listassa kun väistämättä tulee myös vuoden parhaat biisitkin.

Ensimmäinen lista ei kyllä ole bubbling underia nähnytkään. Viimevuotinen tanssilista oli niin suosittu, ettei sitä voi tänäkään vuonna sivuuttaa. Tässä on vain yksi iso mutta: tämä vuosi oli tanssimusiikin kannalta ihan paska. Hyvät elektropop-levyt olivat täysin kiven alla, eikä klubidubstepista ollut yhtään mihinkään muuhun kuin vitutuksen herättämiseen. Vähästä on kumminkin helppo poimia huiput, joten tässä sitä nyt on.

Beyonce - Run The World (Girls)

Beyoncen Nelonen oli yllättävän kelpo täsmätuotetuksi pop-levyksi ihan kokonaisuudessaankin, mutta levyn yksittäinen helmi on yhä edelleen sen ainoa räväkämpi raita. Onhan tuo biitin Pon De Floor-laina härskiyteen asti tylsän yhtenäinen alkuperäisen kanssa, mutta silti tarpeeksi erilainen, että toimii ihan omana biisinäänkin.



Chris Brown Feat. Busta Rhymes & Lil Wayne - Look At Me Now

Chris Brown on ollut yksi ärsyttävimmistä ja ällöttävimmistä uuden sukupolven r'n'b-kukoista, joten miehen päätyminen listalle ja ylipäänsä omille soittolistoille on pienoinen ihmetyksen aihe itsellenikin. Selkeästi kannatti pestata Diplo tekemään härski biitti, jonka päälle voi itse räpätä vielä härskimmin. Busta Rhymesin versekin on da shit.



JVG Feat. Ruudolf & Karri Koira - Mitä sä siit tiiät (Heeeyyy)

Räppipäiden vuoden viholliset onnistuivat heti kun menivät pienistä häistä suoraan ysärille kulkematta sporttibaarin kautta. Eihän biisi todellakaan olisi juuri mistään kotoisin, jos siitä puuttuisi Karri Koiran samettiset kertsit ja Ruudolfin takuutykki verse, mutta jo pelkästään niillä biisi nousi radioräpin aatelistoon.



Karri Koira & Ruudolf - Mammat riivaa

Jos biisi meinasi kirjaimellisesti viedä ensisoitollaan henkeni, niin eihän siitä voi olla pitämättä. Naurattaa sopivissa tilaisuuksissa edelleen tuhottoman paljon. Harmi, etten ole vielä opetellut koreografiaa. Jos joku muuten miettii, mistä koko juttu on lähtöisin, niin Ruudolf soitti tätä koko kesän Bassoradion aamushowssaan ja vitsi lähti käsistä.



Katy B Feat. Ms. Dynamite - Lights On

Katy B:ssä on jotain todella sympaattista. Kun nykyisin tuntuu, että kaikki popparitähtöset myyvät itseään seksillä, friikkiydellä tai kummankin yhdistelmällä, niin naapurintytön näköinen ja oloinen laulajatar erottautuu todella edukseen. Vielä kun levylle oli eksynyt muutama oikein hyvä biisikin, niin Katysta voi pitää muutenkin kuin hieman nolostuen. Lights On:n rytmikkyyskin on mannaa korville radiota riivaavien eurohumppatasabiittihirvitysten seassa.



Little Boots - Shake

Juuri kun mietin, että mihin pari vuotta sitten breikanneet brittielektropopparit olivat kadonneet, niin Little Boots palaa klubianthemilla. Toimii juuri siinä missä sen pitääkin. Yritä olla sheikkaamatta.



Justice - Civilization

Juujuu, ei ne toista Crossia voisi millään tehdä, mutta tekisivät edes muuta kuin löysämunaista progea. Levy on edelleen kamala pettymys, mutta Civilization ei sentään ole kulunut soitossa yhtään.



Cut Copy - Need You Now

Toinen vuoden pettäjistä, joiden olisi suonut pysyvän ruodussaan, eikä tekevän mitään  AOR/softpop/softrock/eniveijotainpaskaa. Silloin kun Cut Copykin on asioiden ytimessä, niin lopputulos on tappavan kovaa.



M83 - Midnight City

M83:a en uskalla laittaa pettymysten joukkoon vielä, koska tuplalevyn potentiaali kuuluu joka kuuntelukerralla, mutta liika pituus ja lässähtävä "eeppisyys" eivät päästä minua upottautumaan täysillä levyn maailmaan. Midnight Cityn toimivuutta ei edelleenkään käy kiistäminen. Vuoden parhaita biisejä ihan missä genressä vaan.



The Lonely Island Feat. Justin Timberlake - Motherlover

Olihan tämä pakko. Huumorimusiikki on tunnetusti silkkaa skeidaa, koska lähes poikkeuksetta tekijät menevät aina sieltä missä aita on matalin, mutta The Lonely Island on poikkeus. Biisit toimisivat ilman huumoriakin ja vitsit ovat poikkeuksetta kaikkea muuta kuin halpaa genreparodiaa. Naurattaa ja miellyttää.

Ensi vuoden isot: Michael Kiwanuka

Ja sitten onkin jo aika viikon viimeisen hypetyksen. Oikeastaan hypetyksen voisi jättää väliin, koska kaikki Slow Showta lukeneet eivät ole voineet olla törmäämättä tähän brittiläiseen soul-mieheen, joka on ihastuttanut myös minua. BBC on myös mainittu.

Michael Kiwanukan juurekas soul erottuu monen muun yrittäjän joukosta akustisuudellaan ja motownittomuudellaan. Miehen ääni on upea ja kappaleet ovat rauhallisuudessaan todella hienoja. Folk ja soul sopii yhteen ja soundia ei voi kuvailla oikein muulla sanalla kuin ajaton.

Kaksi ep:tä on ulkona, kolmas tulee tammikuussa ja levy on luvassa maaliskuussa. Voin hyvin kuvitella, että keväällä miehen soundi ihastuttaa niin maan pirusti. Mitä sitä turhia enempää turisemaan, kuunnelkaa ja liittykää kulttiin.





Nyt kun hypeviikko on jälleen ohi, niin pitää hetki selittää artistivalintoja. Tarkoitus ei ollut etsiä viittä bändiä, joista ette ole vielä kuulleet mitään, vaan esitellä artisteja, joista itse olen diggaillut todella paljon ja arvelen muidenkin innostuvan ajan myötä samoista nimistä. Kaikilla näillä kun on vielä mielestäni hyvät mahdollisuudet crossover-suosioon. Kieltämättä meni vähän rytmipuolelle, mutta kerrankos sitä nyt vähän ollaan indien ulkopuolella. Viime hypeviikko kun meni sille puolelle selkeästi. Jos joku nyt löysi nämä artistit ja bändin ensimmäistä kertaa, niin tehtäväni on täytetty.

Ensi viikolla ollaankin sitten vuoden parhaiden biisien parissa ja jouluviikolla albumien kimpussa. Jaiks!

Ensi vuoden isot: Black Twig

Viisikon ainoa suomalainen mainitaan suomalaisen musiikin päivän kunniaksi nyt. Rehellisesti sanottuna tähän olisi voinut heittää minkä tahansa Suomi-indien tulokkaista, koska todella monella yhtyeellä on elementit ja tähdet niin kohdillaan tällä hetkellä, että breikkaus on kiinni enää vain omasta työstä. Yksi yhtye on kumminkin, jos ei ylitse muiden, niin ainakin lähimpänä kunnon läpimurtoa.

Minun täytyy heti kärkeen myöntää, etten ollut kuullut Black Twigista yhtään mitään ennen kuin Lake Songin julkaisua. Kyseinen biisi tosin kolahti heti ja niin kolahti toisena maistiaisena debyyttilevy Paper Treesiltä julkaistu Death Scene. Tällaista surinapopia olin kaipaillutkin, missä biisit rullaavat komeasti eteenpäin, eivätkä jää paikalleen jurnuttamaan niin että uni meinaisi tulla silmään. Jotain bändi osaa myös tehdä todella oikein, koska monessa muussa tapauksessa vinkuisin, kuinka laulajan ääni on ohut ja voimaton, mutta Aki Pohjankyrön ääni sopii biiseihin tajuttoman hyvin. Taidan olla sokeutumassa, kuuroutumassa ja muuttumassa fanipojaksi.

Kyseiset biisit antavat kumminkin vähän eri kuvan itse levystä. Vaikutteissa mainittu folk kun kuuluu itse levyllä huomattavasti esimakubiisejä enemmän ja näitä puolia olisi voinut tuoda enemmänkin ennakkoon esiin. Helisevät kitarat ja kuulaat melodiat kun toimivat aivan yhtä komeasti, ellei jopa komeamminkin kuin suoraviivainen paahtaminen. Myös Kouvola (Slow) on jumittavuudessaan komeaa kuunneltavaa.

Niin että kun on nähnyt bändin livenä ja kuullut jo debyyttilevynkin, niin uskaltaa povata aika isoja juttuja Black Twigille. Bändi ei suurempaa hiomista enää tarvitse, vaan paketti alkaa olla todella hyvin kasassa. Toki debyytillä on pieniä kauneusvirheitä, mutta niitä kuuluu esikoisella ollakin. 11. tammikuuta suosittelen matkaa levykauppaan, koska silloin käsissäsi saattaa olla vuoden 2012 paras kotimainen debyyttilevy. Sen voi näinä aikoina laskea jo melkoiseksi saavutukseksi.

 Black Twig : Lake Song by Soliti

 Black Twig : Death Scene by Soliti

Ensi vuoden isot: Frank Ocean

Nyt päästäänkin viisikossa ensimmäiseen BBC:n noteeraamaan artistiin. Frank Ocean on tullut vuoden mittaan varmasti suht monelle tutuksi OFWGKTA:n hölmöilyjen myötä ja muutamalle ehkä Nostalgia,ULTRA-mixtapesta.

Aivan kuten The Weekndkin, on Frank Ocean myös singer-songwriter, jonka genre on r'n'b. Ocean onkin kunnostautunut biisintekijänä soolouransa ulkopuolellakin; biisejä kun on ollut jo Beyoncen ja John Legendin levyillä. Mies oli myös vierailijana kahdella biisillä Jay-Z:n ja Kanye Westin yhteislevy Watch The Thronella.

Odd Future-kytkökset voisivat antaa ymmärtää, että Ocean olisi rääväsuinen pahennuksen herättäjä, mutta mies on kaikkea muuta. Oceanin r'n'b on perinteisen smoothia, mutta siitä puuttuu kaikki siirappisuus, juustoisuus ja laskelmoivuus, mikä genreä on riivannut jo ikuisuuksia. Miehen korva tarttuville melodioille ja tunteikkaille koukuille on omaa luokkaansa, ja toki Nostalgia,ULTRAn röyhkeät Coldplay- ja The Eagles-samplet saavat hymyn kerta toisensa jälkeen huulille.

Yhden mixtapen perusteella ei toki pitäisi heittää ihan mielettömiä tulevaisuuden nero-lupauksia ilmoille, mutta Oceanista kuulee jo nyt sen, että miehellä riittää kykyä saada iso yleisö puolelleen ilman oman näkemyksensä laimentamista. Tietty kaikki voi muuttua debyyttilevyllä, jonka tuottajiksi ollaan heitelty muun muassa sellaisia nimiä kuin Kanye West. Vielä kun iso Def Jam on julkaisijana, niin kaikki voi muuttua hetkessä. Odotan silti, että Ocean piristäisi ummehtunutta genreään aivan kuten kollektiivikollega Tyler, The Creator piristi omaansa.

Joku voisi muuten hommata ukon Suomeen keikalle, koska livet näyttää aika mielenkiintoisilta.

Ensi vuoden isot: The Weeknd

Abel Tesfaye, joka tunnetaan paremmin The Weekndinä on Lana Del Reyn kaltainen nettisensaatio, pienemmässä kaavassa tosin. Miehen suosio räjähti keväällä, kun ensimmäinen mixtape House of Balloons julkaistiin netissä. Niin blogit kuin hoppifoorumitkin suorastaan lankesivat tämän r'n'b-renessanssimiehen edessä ja lisää jäätiin odottamaan. Elokuussa tuli Thursday, johon pätevät tismalleen samat sanat kuin edelliseen.

Mikä sitten tekee The Weekndistä niin hyvän? Sitä olen miettinyt pitkään jo itsekin. Pelkkä uutuudenviehätys mikä The Weekndin synkässä, itseinhoisessa ja nihilistisessä r'n'b:ssä on, ei voi riittää selitykseksi, varsinkin kun suosio on ylittänyt genrerajat komeasti.

Itseäni on ehkä vähän helpostikin viehättänyt The Weekndissä tietty synkkyyden ja herkkyyden yhdistelmä, millä biisien tunnelma on aivoja sulattavan hienoa. Tesfayen ääni ja tulkintakyky ovat huikeita jo nyt, eikä miestä karismakaan ole karttanut. Mixtapet ovat olleet kyllä harmittavan epätasaisia ja biisien sisälläkään ei kaikki aina mene ihan nappiin, mutta hirmuisen potentiaalin kuulee jo nyt.

Ehkä kaiken takana on kumminkin uuden ajan singer-songwritereiden esiinmarssi. The Weeknd kuuluu samaan porukkaan, jotka eivät suostu jäämään ennakkoluulojen vangeiksi, vaan pyrkivät viemään genreä ja itseään jatkuvasti eteenpäin. Ehkä tämä pioneerityö on tuonut suosiota ja suitsutusta enemmänkin kuin ehkä olisi vielä tässä vaiheessa ansainnut. Ehkä.

Tämän vuoden puolella pitäisi tulla vielä mixtape-trilogian kolmas osa, josta esimakuna julkaistiin biisi Initiation, jolla synkkyys ja raakuus ollaan viety kaikilta osin asteen verran eteenpäin. Ensi vuonna on debyyttialbumi tiedossa, jonka näillä näkymin julkaisee Lil Waynen, Draken ja Nicki Minaj'n taustalla toimiva Cash Money. Väitän yhä edelleen, että kunhan The Weeknd päästetään ison yleisön eteen, niin tulosta alkaa tulla ja roimasti. Miehellä on kaikki potentiaali nousta genressään jättinimeksi. Se on toinen asia lunastaako Tesfaye potentiaalinsa.

Ensi vuoden isot: Lana Del Rey

Alkuvuodesta pidin teemaviikon, jossa otin käsittelyyn viisi artistia, joiden odotin breikkaavan tänä vuonna toden teolla. Jamie Woonin kanssa osuin oikeaan, Mona ja Grouplove jäivät enemmän tai vähemmän suutareiksi ja Niki and The Doven ja The Heartbreaksin kanssa jäädään odottelemaan ensi vuotta ja mahdollisia albumeita.

Tällä viikolla on sama teema. Viisi artistia, joiden oletan breikkaavan toden teolla ensi vuoden aikana. Oma viiden listani on ollut mietittynä jo muutaman viikon ja tänään julkaistiin BBC:n perinteinen Sound of 2012-lista, jolta tietty löytyy kaksi samaa nimeä kuin minulta. Siitä pitää kyllä ottaa vähän sulkia hattuun, että bongasin Niki and The Doven jo vuosi sitten. Palataan silti omaan listaan ja ensimmäiseen nimeen, josta puhuminen "mahdollisena isona nimenä" on vähän turhaa, koska tämän naisen tietää luultavasti nyt jo meidän kaikkien äiditkin.

Lana Del Rey ei tarvinut kuin yhden biisin ja videon siihen, että hype, vihaaminen, analyysit, ulkonäkökeskustelu ja yleinen lätinä lähti lähes jokaiselta aivan käsistä. Musiikista keskusteleminen loppui siihen pisteeseen, kun Video Games lähti radioihin soimaan ja Del Reyn sopimus Interscopen kanssa julkistettiin. Siinä missä ennen tätä kaikkea puhuttiin vuoden isoimmasta indiehitistä ja mahdollisesti vuoden parhaasta biisistä, niin nyt keskustelu on pyörinyt lähinnä siinä, kuinka paljon Lanalla on kasvoissa muovia ja onko hän levy-yhtiön tuote vai ei.

Tällä kaikella ei pitäisi olla mitään väliä, koska tuskinpa kukaan voi kiistää Video Gamesin komeutta kappaleena. Vaikka jättäydyin syksyllä ihan tarkoituksella hypestä pois, niin se ei meinannut sitä, ettenkö olisi ihastunut biisiin siinä missä monet muutkin. Pidän mielettömästi biisin haikeasta tunnelmasta, johon Lana Del Reyn flegmaattinen laulu sopii täydellisesti.



Vaikka Facebook-sivuilleni laitoin tarkoituksella provosoivasti Born To Dien virallisen audion(?) kohdalle tekstin "loppuiko hype tähän?", niin se ei tarkoittanut sitä, ettenkö olisi pitänyt tästäkään kappaleesta. Video Gamesin komeuteen ei ylletä, mutta sitä tuskin kukaan odottikaan. Oikeastaan biisin ainoa miinus on se, ettei se ole Video Games. Muuten biisissä toimii samat elementit kuin Video Gamesissakin, vain hitusen heikommin.



Debyyttialbumi Born To Die ilmestyy tammikuun lopussa ja sitä ennen voidaan vain spekuloida sen laatua. Toivottavasti keskustelu pysyisi jatkossa musiikissa ja levyä voitaisiin lopulta arvioida musiikillisten ansioiden perusteella, eikä millään "aitousmittareilla", jotka ovat aina ihan silkkaa paskaa.

Inni

Tämä on taas niitä postauksia, joiden kanssa pitää arpoa, kumpaan blogiin sen postaisi. Inni menköön musiikin alle.

Sigur Rós julkaisi nelisen vuotta sitten upean elokuvan Heima, jossa yhtye soitti kotimaassaan Islannissa mitä erinäisimmissä paikoissa tuoden iloa paikallisten elämään. Siinä kuvaus ja kaikki osuivat niin hyvin nappiin, että moni jäi janoamaan lisää. Vastaus näihin toiveisiin on Inni.

Inni on konserttielokuva yhtyeen viimeisimmän kiertueen viimeiseltä kahdelta keikalta Lontoon Alexandra Palacessa. Se mikä tekee Innistä niin omalaatuisen on sen kuvaus, tai pikemminkin post-production-tapa. Keikka kuvattiin diginä, muunnettiin filmille ja filmiprojektio kuvattiin vielä kerran digille mitä luultavammin aivan tolkuttoman filtterisuman läpi. Tämä veikkaus johtuu siitä, että kuva on niin karun rakeinen ja paskainen, ettei moista ihan perinteisin kuvauskeinoin saataisi aikaan.

Konserttielokuvissa on aina se ongelma, ettei minkään yhtyeen esiintymistä yksistään jaksaisi kotisohvalla, saati elokuvateatterissa katsoa. Samoin keikoilla tarvitsee visuaalisia ärsykkeitä, jotka vetävät mukaansa, koska jos niitä ei ole, niin äkkiä tulee olo siitä, että miksi en kuuntelisi tätä musiikkia vain kotona. Innin vetovoima on biisien väliin lisätyissä videoklipeissä, missä on yhtyeen haastatteluja ja livevetoja ihan alkuajoilta, missä näkee yhtyeen soittavan ties missä kellareissa isojen konserttisalien sijaan.

Sitten kun siirrytään konserttisaliin ja nykypäivään, niin Inni pakottaa katsojan aivan soittajien iholle. Kuvat ovat lähes poikkeuksetta superlähikuvia, joissa kuva keskittyy soittimiin tai soittajien kasvoihin. Edes keikalla eturivissä olo ei päästäisi katsojaa näin lähelle ja kun kuvanlaatu on raaka ja rosoinen, niin livetilanteen vaativuuteen ja intensiteettiin lähes pakotetaan samaistumaan. Vielä kun Sigur Rosin kauneuden ja silkan helvetillisyyden välillä seikkaileva musiikki pauhaa taustalla, niin Inni upottaa katsojan johonkin taikamaailmaan, mikä ei ole enää pelkkä keikka. Se on jotain aivan muuta. Tämä seikka jo yksistään nostaa Innin kaikkien aikojen parhaimpien konserttitaltiointien joukkoon.

Jos et vielä ole oikein päässyt Sigur Rósiin sisälle, niin katso Inni. Tajuat bändin ympärillä olevan taian aivan eri tavalla. Ja kyllä se on taikaa, vaikka bändin jätkät kuinka sanoisivat olevansa vain neljä tavallista tallaajaa, jotka soittavat aivan tavallisessa yhtyeessä. Voittehan te selittää, ei sitä kukaan usko.


Sigur Rós: Festival (Live) from Sigur Rós on Vimeo.