Coldplayn jumaluus

Coldplay on täydellinen bändi. Kyllä, olen sitä mieltä. Coldplayssa ei ole musiikillisesti mitään vikaa. Se tekee täydellisiä biisejä. Chris Martin on nero. Kukaan muu ei pysty tekemään biisejä, joita on täysin mahdotonta vihata. Kyllä, väitän, että jopa ne ihmiset jotka ovat miestä haukkuneet antikristukseksi, joka pitäisi ristiinnaulita ja hirttää olemattomista munistaan, rakastavat oikeasti häntä. Kuten minäkin.

Coldplayn historia on kuin maailman parhaiten hiottu suunnitelma. Ensilevy Parachutes on indierunkkareille suunnattu ihanan villapaitamainen akustishenkinen levy, jolta löytyy kumminkin megahitti, joka miellyttää sitä 15-vuotiasta NRJ:tä kuluttavaa Elli-Nooraa ja 30-vuotiasta Radio Novasta ja self help-oppaista apua hakevaa Susannaakin (katso Seiskamaisesti kuva).

A Rush Of Blood To The Head oli jo enemmän suunnattu massoille. Indierunkkareita miellytettiin kumminkin vielä, mutta suuntaus oli jo isommilla areenoilla. Ei kai Chris Martin jaksa katsella, kun langanlaihat nysvärit itkee, kun Gwyneth Paltrowkin jo antautuu miehen edessä, vaikka hiukset on enemmän kiharalla kuin David Hasselhoffilla ja hammasväliin voisi piilottaa kokonaisen miehen.

X&Y oli levy, mikä oli jo niin täydellisen keskinkertainen paketti, jolla pystyttiin miellyttämään ihan kaikkia. Sanoitukset olivat diibadaabaa, joilla Chris Martin taputti ihan meitä kaikkia selkään ja sanoi: "kyllä se siitä". Ja mehän vakuutuimme. Kaikki hoilasimme "I'll try to fix you", kun samaan aikaan Chris Martin hoiti kikkarapäätään dollareilla. Samaan aikaan Bono huomasi olevansa aivan tavallinen kuolevainen, ja yritti muuttua rocktähdeksi. Muodonmuutos näyttää sammakon ja Robin Williamsin sekoitukselta.

Joku idiootti kehtasi kumminkin väittää, että X&Y oli huono levy. Chris Martin kumminkin mietti hetken ja tuumasi, että kun seuraavalle levylle laitetaan kansitaiteeksi kaikkien tuntema maalaus ja bändi tekee muodonmuutoksen "Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Bandiksi", niin jopa Beatles kalpenee heidän edessä. Ja näin kävi. Viva La Vida oli niin täydellinen biisi, että joku nevahöörd kitaristi väitti sen olevan hänen biisinsä. No niinhän se olikin, mutta uskoiko sitä kukaan, kun Chris Martin on kumminkin niin kiva mies. Sehän aina laulaa juuri minusta.

Tämän kaiken mukahuumorin taustalla yritän sanoa sen, että Coldplay on ihan törkeän kova bändi. Se on bändi, jota olisi todella helppo vihata, mutta silti he tekevät kaiken oikein ja tekevät vihaamisesta mahdotonta. Coldplay oli kumminkin ainoa viime vuosikymmenen bändi, joka onnistui tekemään itsestään stadionbändin ja vain olemalla täysin omia itsejänsä. Siinä missä Muse muuttuu vuosi vuodelta enemmän parodiaksi itsestään, on Coldplay onnistunut välttämään tämän ongelman hyvin. Vaikka Viva la Vidalla homma meinaa välillä lipsua yli, niin silti en voi olla sanomatta huonoa sanaa kappaleista. Kritisoitavaa löytyy kyllä joo, mutta silti löydän itseni hoilaamasta bändin biisejä baarissa tai viheltelemässä jotain melodiaa kadulla. Coldplayn biisit ovat niin täydellisiä, että ne vetoavat kaikkiin musiikkimausta välittämättä. Täydellinen bändi siis.