Viisi tsekkaamisen arvoista levyä

Toukokuu lähenee loppuaan ja tämän kuun levytulvan käsitteleminen tulee vaatimaan aikaa enemmän kuin uskalsin edes kuvitella. Teenage Fanclubin uutukainenkin on vielä tsekkaamatta. Hohhoh. Nyt otetaan käsittelyyn hieman vähemmälle huomiolle jääneitä levyjä, mutta jotka yhtälailla ansaitsevat hehkutusta.

Villagers on Irlannista ponnistava folk-yhtye. Yhtyeen musiikki on hyvin kaunista ja tunnelmallista, jolle en itse keksinyt vertailukohdaksi kuin Teiturin. Villagersin musiikki ei ole tyypillistä akustista folkia, vaan jopa aika raskasta ja melankolista. Avausraita I Saw The Dead antaa levystä melko hyvän kuvan, vaikkakin osa kappaleista on paljon kepeämpiä ja leppoisampia. Kuten levyn nimikappale Becoming A Jackal.

Itse näin Villagersin esiintymisen Jools Holland Showssa, jossa yhtyeen keulakuva Conor J. O'brien esiintyi mies ja kitara-tyyppisesti. Tämä ei hirveästi minua vakuuttanut. Levyllä on onneksi bändi mukana, joka lisää sointiin jylhyyttä, joka on aika harvinaista nykyfolkin parissa. Tämä seikka itseäni juuri miellyttää erinomaisten kappaleiden lisäksi.

Sleigh Bells tuli tutuksi Flow'n kautta. Yhtye on tulossa esiintymään festareille ja koska en ollut aiemmin kuullut bändistä mitään, niin suuntasinkin kohti Myspacea. Näytteet kuulostivat ihan törkeän kovilta. Duopohjalta tykitettyä meteliä, jossa konerummut, kitara ja syntikat saivat aikaan jotain sellaista, mihin harvemmin on tullut törmättyä. The Kills tästä tulee vähän mieleen, mutta kaksi kertaa vaarallisempana ja hurjempana.

Bändin musiikki elää juuri siitä energiasta, mikä siihen ollaan saatu vangittua. Ei näistä biiseistä löydy oikein mitään melodista koukkua missä olisi tarttumapintaa. Tämä on vain puhdasta kohkaamista musiikin muodossa. Flowssa odotan näkeväni tältä kaksikolta hurjan shown.

Laura Veirsin levy tuli jo alkuvuodesta ja pidin siitä jo silloin, mutta se jäi vähän kaiken mahdollisen hienouden alle. Kaikesta huolimatta Laura Veirsin July Flame on todella komeaa folkia. Tykkäsin tästä talvella todella paljon, ja tässä oli jotain sellaista takkatuleen verrattavaa lämpöä, mikä kovien pakkasten aikana oli hyvinkin tervetullutta. Nyt July Flame on jäänyt vähän paitsioon, mutta suosittelen levyä kaikille niille, jotka eivät sitä ole vielä tarkastaneet. Erinomainen plätty!

 

Gogol Bordello nousi suomalaisten tietoisuuteen vuoden 2006 aikana hurjan Ruisrockin keikan jälkeen. Sen jälkeen yhtye on nähty Suomessa useasti keikkailemassa, ja kun meininki keikoilla on riehakas, niin helpostipa sitä ihmiset saa pauloihinsa. Läpimurtolevy Gypsy Punks oli hurjaa paahtamista, minkä vuoksi se on edelleen bilelevyjen ehdotonta kärkeä.

Uusin Trans-Continental Hustle on jättänyt vanhan punkpaahdon jälkeensä. Tällä kertaa slaavilaiset sävelet ovat ottaneet isompaa osaa. Moni kappale menisi jopa maailmanmusana läpi. Vanhaa paahtoa löytyy myös, josta hyvä esimerkki on avauskappale Pala Tute ja Immigraniada (We Comin' Rougher), joista varsinkin jälkimmäinen saa jopa hc-punk sävyjä. Gogol Bordello on siis rauhoittunut, mutta ei onneksi ole siinä sivussa menettänyt särmäänsä. Slaavilaista musiikkia on hauska kuunnella mustalaisretkueen soittamanakin, vaikka se ei kovin elitististä olekaan.

Viimeiseksi tulee se levy, jolta en odottanut oikeastaan yhtään mitään, mutta juuri sen takia se potkii niin kovaa. The Dead Weatherin Sea Of Cowards on tämän vuoden kovin rocklevy. Siitä tuskin tulee edes vastaväitteitä. Jack Whiten ja Alison Mosshartin tähdittämä bändi ei debyytillään mielestäni ihan onnistunut. Se oli ihan hyvä, mutta ei oikeastaan mitään muuta. Nyt bändi pisti sellaisen levyn ulos, että oikein pelottaa.

Jack Whiten bändien ongelmana on ollut se, että ne kuulostavat ihan liikaa The White Stripesilta. The Raconteurs oli kuin talviunille siirtynyt The White Stripes ja The Dead Weatherin debyytti oli taas vähän kuin mielikuvituksensa hukannut The White Stripes. Sea Of Cowards on taas aivan kuin kesken talviunien herätetty helvetin äkäinen The White Stripes, joka on vielä löytänyt tappoarsenaaliinsa lisämausteeksi koskettimet. Jo avausraita Blue Blood Blues iskee kovaa. Loppulevy on lähes yhtä armotonta menoa, vaikkakin pari täyteraitaa on mahtunut silti mukaan. Silti, tämä on se levy, millä The Dead Weatherin olisi pitänyt alunperin tulla esille, jotta bändiä ei voisi kyseenalaistaa laiskaksi sivuprojektiksi. Nyt Jack White todisti olevansa tämän vuosituhannen The Man.

Kasasin Spotifyyn listan kyseisistä levyistä, tosin Villagersin levyä ei ainakaan toistaiseksi löytynyt sieltä. Joudutte nyt itse etsimään sen käsiinne, koska itse en jaksa sitä työtä tehdä puolestanne.