Wounded Rhymes

Huomaan kärsiväni debyyttisyndroomasta. Saanen kertoa mikä se on. Viimeisen parin vuoden aikana olen huomannut nauttivani suunnattomasti monen debyyttilevyjensä kohdalla hypetetyn bändin kakkoslevyistä, kun taas debyytit eivät kiinnosta yhtään. Esimerkkeinä toimikoon vaikka viimevuotiset Klaxons ja Crystal Castles. Lykke Li, kuulut nyt samaan porukkaan. Wounded Rhymes on levy, josta en ikimaailmassa olisi voinut kuvitella pitäväni debyytin perusteella. No, minä tykkään.

Lykke Li:n debyyttilevy Youth Novels oli mielestäni todella mitäänsanomatonta ja tylsää runotyttöilyä. Lykke määki ärsyttävästi ja taustat olivat ärsyttävän pliisuja. Ja se pikku myy-nuttura... Wounded Rhymes muuttaa kaiken, myös sen nutturan. Tämä levy kuulostaa itsevarman ja rohkean naisen tekeleeltä, jota ei voisi menneisyys kiinnostaa pätkääkään.

Ensikuuntelulla eniten korvaani miellyttivät Unrequited Love ja Rich Kids Blues. Ensiksimainittu on äärimmäisen kaunis ja hienovarainen kappale, jolla ei kuulla muuta kuin hienosti kaikuvaa kitaraa ja Lykke Lin upeaa ääntä. Jälkimmäinen on taas mahtipontinen kappale, jonka aloittaa komean aavemaisesti soivat urut. Soundit edellä mennään, mutta minä en välitä, kun soundit miellyttää näin paljon.



Wounded Rhymes kaipaisi vielä lisäkuuntelua, jotta siitä voisi julistaa lopullisia tuomioita, mutta uskallan jo nyt sanoa tämän olevan vuoden kovimpia yllättäjiä. Nämä kuuntelut oikeuttavat kyllä hehkuttamiseen! Kokeilevuus ja kuulijaystävällisyys kulkevat hienosti käsi kädessä ja parhaimmillaan levyllä on hämmästyttävän hienoja tunnelmia. Ja voi kuinka nuo rummut kumisevatkaan. Lykke Li, mennääks naimisiin? Spotikka-linkki on tässä.