Vuoden 2011 parhaat albumit: 20 - 11

Nyt sitten listaillaan kunnolla. Jos edellinen viiden satsi oli vasta pientä lämmittelyä, niin nyt ollaan tosissaan. Siitä todisteena listan uusiksi pistäminen useampaan kertaan. Levyjen sijat ovat nyt ainakin suunnilleen sitä, miten oikeasti näitä arvottaisin tykkäämisasteikossani, mutta huomenna olen varmaan taas ihan eri mieltä. Top kybän sain sen sijaan ratkaistua ja päätettyä paljon nopeammin.

Eipäs nyt jaaritella enempää. Levyjen nimistä löytyy sitten linkin Spotifyyn. Ainoastaan yksi levyistä puuttuu niiden valikoimista, joten sitä en voinut linkata. Pahoittelen. Sen voi toki myös ostaa.

20. Feist - Metals

Feistin neloslevy on hyvä, mutta kun Feistin tyyli ei ole ihan minun kuppini teetä, niin kuin aika vahvasti arviossa painotinkin, niin ei levyllä lopulta ollut mitään asiaa top kymppiin. Muutamat huippubiisit ovat sen sijaan järisyttävän upeita.

19. Lykke Li - Wounded Rhymes

Ensi-ihastuksen jälkeen levy alkoikin vaikuttaa tylsältä. Vuoden lopussa se taas kuulosti todella hyvältä. Anywho, top kakskybään mahtuu ihan helposti.

18. Gil Scott-Heron & Jamie XX - We're New Here

Ei ainoastaan yksi hienoimmista remix-levyistä ikinä, vaan myös upea kunnianosoitus keväällä edesmenneelle Gil Scott-Heronille. RIP Gil.

17. Pyhimys - Paranoid

Pyhimykseltä aivan käsittämättömän kova vuosi, kun molemmat miehen julkaisemista levyistä olivat vuoden parasta Suomiräppiä. Tuoreempi ja synkempi ei yllä Mediumin nerouteen, mutta onhan Pyhin riimit vainoharhaisina, synkkinä ja masentuneinakin aivan käsittämättömän kovia. Stenkan tuotantokin toimii.

16. Raphael Saadiq - Stone Rollin'

Vaikka The Circusin keikka elokuussa oli sieluton rutiiniveto, niin Saadiqin levyn hienoutta se ei himmennä. Tässä on kaikki, mitä hyvältä soul-levyltä vaaditaan. 

15. Coldplay - Mylo Xyloto

Vaikka Mylo Xyloto pauhaa isommin kuin mikään muu levy koko vuonna, niin muovinen ja iso tuotanto ei heikennä levyä, vaan vie Coldplayta luonnollisesti jälleen eteenpäin. Bändi kuulostaa rennommalta ja vapautuneemmalta kuin koskaan. Vielä kun levy on kokonaisuutena bändin parhaimpia, niin voi vain todeta Coldplayn tehneen hienon pop-levyn.

14. Noel Gallagher's High Flying Birds

Odotin Noel Gallagherin levyltä paljon ja paljon häneltä sainkin. Levy on täynnä melodisia ja tarttuvia biisejä, jotka todistavat, että vanhempi Gallaghereista on velho biisintekijänä.

13. The Vaccines - What Did You Expect From The Vaccines?

Brittitulokkaat, joiden piti olla jälleen yksi rock-musiikin pelastajista. Ihan kuin kukaan kuolevaa genreä pystyisi pelastamaan, mutta todistivat ainakin, että perusasioissa pysyttelevällä rämistelyllä on paikkansa tänäkin päivänä. Energisyydessään yksi vuoden merkkipaaluja.

12. Björk - Biophilia

Islannin keijukaisen hieno teemalevy, josta riittää ammennettavaa vielä pitkäksi aikaa. Ihan kuin naisen uudistumiskykyä kukaan olisi epäillytkään, mutta onhan tämä hieno todiste siitä, että Björk osaa tehdä ajatonta musiikkia ajankohtaisilla soundeilla.

11. Anna Calvi

Kyllä tämä nousi yhdeksi vuoden parhaimmista debyyttilevyistä kevyesti. Calvin sävellykset ja sovitukset ovat isoja, mutta ideat kantavat pauhun ylitse, eikä massiivisuus ole biisien ainoa kantava voima.

Huomenna, toivottavasti, saatte top kympin.

Paljon puhetta, vähän asiaa

Tänään minulla ei ole teille paljoa asiaa, mutta aiheita on monta.

M83:n toisen Suomen keikan liput tulivat tänään myyntiin ja omani ovat sähköpostissani. Olen missannut jo kahdesti tämän ranskaelektron tulevan messiaan, mutta nyt toivottavasti ei tule mutkia matkaan, niinkuin kahdella aikaisemmalla kerralla. Odotukset ovat semikovat, vaikka tuore Hurry Up, We're Dreaming ei ole auennut juuri ollenkaan. En kumminkaan luovuta, mutta jo nyt voin sinetöidä mielipiteeni siitä, että Saturdays = Youth on kovempi. Midnight Cityn video sen sijaan on aika supér cool!



Jatketaan vielä hetki M83:ssa, koska jo pidempi tovi sitten kaverini linkkasi yhden kovimmista mashupeista hetkeen. Tiedän, että mashupit ovat todella passé, mutta White Panda, joka kai on aika tekijänimi näissä piireissä, miksasi Kanye Westin Good Lifen ja M83:n Midnight Cityn yhteen todella tyylikkäästi. Biisiä on vaikea olla laittamatta repeatille, se on niin kova!



Jatketaan tänään julkaistujen levyjen namedroppaamiseella. Aikamoinen ruuhka on levykaupoissa, kun hyllyille tulivat samaan aikaan Coldplayn Mylo Xyloto, Tom Waitsin Bad As Me ja Justicen Audio, Video, Disco. Ainoastaan Justice löytyy tästä porukasta vielä toistaiseksi Spotifysta, mutta tsekatkaas nyt edes se täältä. Oma fiilis on lievästi pettynyt, koska Cross on edelleen yksi lempilevyistäni viime vuosikymmeneltä ja kolmen vuoden takainen Provinssin keikka oli silkkaa tajunnanräjäytystä alusta loppuun, mutta Audio, Video, Discosta tulee parhaimmillaankin mieleen vain ja ainoastaan kasari-italoleffojen soundtrackit. Ja siis vain parhaimmillaan. Huonoimmillaanhan tuo on vain paskaa soft rockia koneilla. Nimibiisi on edelleen mielestäni ihan jonninjoutavaa läpsyttelyä.



Coldplayhin ja Tom Waitsiin palaan vielä myöhemmin, mutta tälleen alustavasti voin sanoa pitäväni molemmista. Kyllä, jopa Coldplaysta, vaikka kovasti yrittävätkin tehdä jonkinlaista naurettavuuden maailmanennätystä massiivisuudellaan koko levyn ajan. Loppuun vielä Paradisen video, joka on naurettava vain typerällä tavalla.



Niin ja Anzi antoi minulle "blog with a substance"-tunnustuksen. Kiitän! Menkää Anzin blogiin etsimään sitä sisältöä tämän jälkeen.

Videohehkutus: Coldplay - Every Teardrop Is A Waterfall

Videohehkutukset ovat jääneet vähiin tässä viime kuukausien aikana. Onneksi Coldplay tulee ja katkaisee pitkän hiljaisuuden. Every Teardrop Is A Waterfall kun sai todella hienon ja värikkään videon, mikä ainakin minut sai hihkumaan innostuksesta. Hienoa stopmotion-animointia ja soitto-osakin on tehty vähän erilaisella tatsilla. Tykkään!



Stopmotionista tuli Coldplayn videota katsellessa mieleen tämä katutaideklassikko. Vanhahan tämä on kuin mikä, mutta yhtä pysäyttävää katseltavaa edelleen.

Coldplayn jumaluus

Coldplay on täydellinen bändi. Kyllä, olen sitä mieltä. Coldplayssa ei ole musiikillisesti mitään vikaa. Se tekee täydellisiä biisejä. Chris Martin on nero. Kukaan muu ei pysty tekemään biisejä, joita on täysin mahdotonta vihata. Kyllä, väitän, että jopa ne ihmiset jotka ovat miestä haukkuneet antikristukseksi, joka pitäisi ristiinnaulita ja hirttää olemattomista munistaan, rakastavat oikeasti häntä. Kuten minäkin.

Coldplayn historia on kuin maailman parhaiten hiottu suunnitelma. Ensilevy Parachutes on indierunkkareille suunnattu ihanan villapaitamainen akustishenkinen levy, jolta löytyy kumminkin megahitti, joka miellyttää sitä 15-vuotiasta NRJ:tä kuluttavaa Elli-Nooraa ja 30-vuotiasta Radio Novasta ja self help-oppaista apua hakevaa Susannaakin (katso Seiskamaisesti kuva).

A Rush Of Blood To The Head oli jo enemmän suunnattu massoille. Indierunkkareita miellytettiin kumminkin vielä, mutta suuntaus oli jo isommilla areenoilla. Ei kai Chris Martin jaksa katsella, kun langanlaihat nysvärit itkee, kun Gwyneth Paltrowkin jo antautuu miehen edessä, vaikka hiukset on enemmän kiharalla kuin David Hasselhoffilla ja hammasväliin voisi piilottaa kokonaisen miehen.

X&Y oli levy, mikä oli jo niin täydellisen keskinkertainen paketti, jolla pystyttiin miellyttämään ihan kaikkia. Sanoitukset olivat diibadaabaa, joilla Chris Martin taputti ihan meitä kaikkia selkään ja sanoi: "kyllä se siitä". Ja mehän vakuutuimme. Kaikki hoilasimme "I'll try to fix you", kun samaan aikaan Chris Martin hoiti kikkarapäätään dollareilla. Samaan aikaan Bono huomasi olevansa aivan tavallinen kuolevainen, ja yritti muuttua rocktähdeksi. Muodonmuutos näyttää sammakon ja Robin Williamsin sekoitukselta.

Joku idiootti kehtasi kumminkin väittää, että X&Y oli huono levy. Chris Martin kumminkin mietti hetken ja tuumasi, että kun seuraavalle levylle laitetaan kansitaiteeksi kaikkien tuntema maalaus ja bändi tekee muodonmuutoksen "Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Bandiksi", niin jopa Beatles kalpenee heidän edessä. Ja näin kävi. Viva La Vida oli niin täydellinen biisi, että joku nevahöörd kitaristi väitti sen olevan hänen biisinsä. No niinhän se olikin, mutta uskoiko sitä kukaan, kun Chris Martin on kumminkin niin kiva mies. Sehän aina laulaa juuri minusta.

Tämän kaiken mukahuumorin taustalla yritän sanoa sen, että Coldplay on ihan törkeän kova bändi. Se on bändi, jota olisi todella helppo vihata, mutta silti he tekevät kaiken oikein ja tekevät vihaamisesta mahdotonta. Coldplay oli kumminkin ainoa viime vuosikymmenen bändi, joka onnistui tekemään itsestään stadionbändin ja vain olemalla täysin omia itsejänsä. Siinä missä Muse muuttuu vuosi vuodelta enemmän parodiaksi itsestään, on Coldplay onnistunut välttämään tämän ongelman hyvin. Vaikka Viva la Vidalla homma meinaa välillä lipsua yli, niin silti en voi olla sanomatta huonoa sanaa kappaleista. Kritisoitavaa löytyy kyllä joo, mutta silti löydän itseni hoilaamasta bändin biisejä baarissa tai viheltelemässä jotain melodiaa kadulla. Coldplayn biisit ovat niin täydellisiä, että ne vetoavat kaikkiin musiikkimausta välittämättä. Täydellinen bändi siis.