Solina Records, tuo Jori Sjöroosin oma levy-yhtiö saapuu huomenna valtaamaan Tavastian. Paikalle saapuu kolme turkulaista aktia, joista jokainen on erinomainen ja todella kiinnostava.
Ensimmäisenä lavalla saapuu melkoista kuhinaa aikaan saanut Burning Hearts. Bändin n. kuukausi sitten julkaistusta Extinctionsista on pitänyt kirjoittaa jo jonkin aikaa, mutta eiköhän levyn ansaitsemat kehut ole selville tullut, jos on vähänkään seurannut ihan mitä tahansa kotimaisia musiikkimedioita. Biisivalintani on kumminkin kyseisen levyn ulkopuolelta. Lämpenin nimittäin alkuun todella hitaasti, mutta kuultuani Night Animalin aloin minäkin tuntea poltetta sydämessäni.
Tomi Tuomisen Nightsatan on tullut missattua muutamaankin kertaan, mutta tänään näen vihdoin tämän Suomen Goblinin. Kumpaa katsoisi ennen keikkaa, Argentoa vai Carpenteria?
Pääesiintyjänä on mikäpä muukaan kuin Magenta Skycode, joka tänä iltana soittaa debyyttilevynsä IIIII:n kokonaisuudessaan. En ole vielä kertaakaan nähnyt Sjöroosin yhtyettä kunnolla livenä. Viime Flow'ssa näin ehkä noin puolet setistä, mikä tosin olikin aivan käsittämättömän komean kuuloinen puolikas. En odota muuta kuin vastaavaa komeutta kokonaisen setin verran.
Solisevan illan täydennyksenä toimii vielä Hulkkosen Jori, joka pyörittelee levyjä pitkin iltaa. Toivottavasti eivät tuo Turun tautia mukanaan.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Magenta Skycode. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Magenta Skycode. Näytä kaikki tekstit
perjantai 16. maaliskuuta 2012
tiistai 16. elokuuta 2011
Flow 2011
Romaani tuli, eikä edes ole kuvia. Pahoittelen.
Flow, tuo trenditietoisen kansan ykkösfestari, jossa musiikilla ei ole mitään väliä, vaan tärkeintä on näyttää hyvältä ja kuluttaa oikein. Viikon aikana yksikään media ei tuntunut keskittyvän Flow-uutisoinnissaan musiikkiin, vaan juuri ihan kaikkeen muuhun. Omapa oli mokansa, koska tänä vuonna Flow:n tarjonta oli aivan järjettömän laadukas, monipuolinen ja ylitsepursuavan laaja. Kun muilla festareilla joutuu bändien välissä miettimään, mitä sitä tekisi, niin Flow'ssa soittaa jatkuvasti joku kiinnostava bändi, tai alueella on jotain kiinnostavaa oheistoimintaa. Tästä maksaa aina ilolla.
Nyt kun tuon on saanut sanotuksi, niin mennään niihin bändeihin. Vähän kaikkialla ollaan sanottu perjantain olleen lämmittelypäivä ja sitä se vähän olikin. Omat festarini avasi Midlake päälavalla, joka pääsi yllättämään positiivisesti. Bändi onnistui vetämään herkän folkinsa yllättävän vahvasti päälavalla, eikä pahoin pelättyä kyllästymistä päässyt tapahtumaan. Pitääkin nyt tsekata levyt uudelleen. Yritän myös hälventää bändin basistin aiheuttaman viiksikateuden.
Sitten alkoikin pettymysten ilta. MF Doomin marraskuisen Nosturin keikan missaus jäi harmittamaan aika pirusti silloin, joten kun "Supervillain" ilmoitettiin Q-Tipin korvaajaksi, ei harmituksesta ollut enää tietoakaan. Päivä päivältä odotukset kohosivat ja itse keikalla odotukset lässähtivät. Periaatteessa mikään ei ollut vialla. Doom veti rautamaskinsa takaa riimit niin timmisti kuin uskalsi odottaa, tuplaaja/hypeman komppasi tiukasti taustalla ja biisit olivat klassikoita. Mutta kun ei mies saanut yleisöä yhtään messiin. Biisit tulivat juuri niin kuin levyillä ja vielä sellaisella tahdilla, että kun edellisestä rykäyksestä oli juuri kerennyt toipua, niin seuraavaa puskettiin jo ulos. Hyvä fiilis jäi saamatta ja niin taisi jäädä monella muullakin. Olisi pitänyt nähdä Nosturissa.
Röyksopp kuului Doomin ohella viikonlopun odotetuimpiin akteihin ja voi pojat mitä paskaa saatiinkaan. Keikka alkoi ihan kivalla introlla, joka todella pitkän viivyttelyn jälkeen räjäytti Happy Up Herella setin ja bileet käyntiin. Bileet loppuivat tosin äkkiä, kun bändi ei osannut päättää ovatko he pop-yhtye, Röyksopp vai kymmenminuuttisia tekno-anthemeita suoltava poppoo. Ei siinä mitään, jos nämä oltaisiin osattu rytmittää hyvin, mutta kun bändi veteli ihan miten sattui. Juuri kun fiilis pääsi vähän nousemaan, niin se myös laskettiin alas hyvin äkkiä. Lavashowkin oli lähinnä koominen, joten Röyksoppista ei saanut juuri mitään irti. Tosin Poor Leno oli kova ja Svein Bergen valotakki ihan siisti.
Tämän jälkeen kävin testaamassa festareiden juoma- ja tanssitarjonnan. Juomat toimi, samoin Cosmo Baker ja Joy Orbison. Mitään analyysiä en niistä pysty tekemään. Sen verran sanon, että kotiin päästessä sattui.
Onneksi lauantaina säryt ja angstit oli menneisyyttä. Paras Flow-päivä koko festivaalin historiassa oli nimittäin edessä. Kyllä, lauantai räjäytti tajunnan.
Reginalla aloitettiin ja hulvattomien jonojen ja turvatarkastusten takia missasin puolet setistä, mutta onneksi yhtye sai hymyn korviin puolikkaallakin. Iisa oli ihana, pojat cooleja, vanhat biisit olivat rakkautta ja uudet biisit ihastuttavat koko ajan entistä enemmän. Millos se levy tuleekaan? Meen meinaan jonottaa sitä jo nyt!
Päälavalla Magenta Skycode soitti jo hyvän aikaa sulosointujaan, joiden sopivuutta päälavalle epäilin hetken, mutta vain sen hetken, kun en bändiä kuullut. Jumankauta kun kuulosti komealta. Bändi ei ollut yhtään liian pieni tai ujo päälavalle. Uuden ja vanhan levyn biisit kuulostivat lähes jumalaisilta ja Jori Sjöroosin välispiikit hellyyttivät. Mies sanoikin ehkä koko festivaaleja kuvaavavan virkkeen: "ei mul oo sanoja, rakkautta vaan". Millos tuutte takas Helsinkiin? Meen meinaan jonottaa keikalle jo nyt!
The Pains Of Being Pure At Heart on innostanut vasta kakkoslevyllään, joten keikalta odotin van ihan kivaa särötuuttausta. Särötuuttausta tuli, hemmetin kovaa sellaista. Pelkäsin bändin tuijottelevan lenkkareitaan koko keikan, mutta yllättävän innostuneesti ja riehakkaasti pojat ja tyttö vetelivät. Ensimmäisen levyn biiseistä en tunnistanut varmaan ensimmäistäkään, paitsi This Love Feels Fucking Rightin. Hyvältä ne debyytinkin biisit kuulostivat, tosin edelleen vähän lällyiltä. Kakkoselle on saatu jo hyvin voimaa ja säröä mukaan, mitä itse olin bändiltä kaipaillut. Nyt eksyin aiheesta. Hemmetin hyvä keikka, tosin olisivat voineet soittaa pidempäänkin kuin 45 minuuttia. Varsinkin kun encore-huudot olivat hurjat.
Ennen Painseja koin myös ensimmäistä kertaa Tea Khalifan. Sovitaanko, ettei Teaa päästetä ensi vuonna nolaamaan itseään enempää? Onko liikaa vaadittu?
Peruspalloilun jälkeen olikin luvassa yksi illan kovimmista esiintymisistä. Mayer Hawthorne ja yhtyeensä The County tulivat näyttämään, miten soulia soitetaan. Hawthorne saapui lavalle sellaisen karisman kanssa, ettei kukaan teltassa voinut olla ihastumatta mieheen. Sen takia Mayer pystyikin käskyttämään yleisöä ihan miten huvitti ja yleisö totteli kiltisti. Teltassa olikin aivan älyttömät bileet alusta loppuun, mihin ei voinut olla itsekään osallistumatta. Musiikkikin kun toimi paljon paremmin kuin levyllä, niin voi puhua yhdestä festareiden parhaimmista keikoista. Ei kumminkaan parhaasta, tämä kun oli vasta alkua.
Seuraavaksi olikin luvassa fiasko nimeltä "MC Taakibörstan 45 minuuttinen odottelu kuulematta Iron & Winea, enkä lopulta kuullut tai nähnyt Taakibörstaakaan". Open Source Stage oli aivan liian pieni niin lavan kuin PA:nkin puolesta, eikä keikasta lopulta päässyt nauttimaan kuin kourallinen onnekkaita, jotka saivat ahdettua itsensä aivan lavan eteen. Oli varmaan kova, niin kuin varmaan Lykke Lin perumisen takia ekstrapitkän setin vetänyt Iron & Wine, jolta kuulin tasan kaksi biisiä.
Onni onnettomuudessa, tämän takia pääsin todistamaan festareiden kovimpia bileitä. Shantel & Bucovina Club Orkestar oli laittanut Nokia teltassa sellaiset bileet pystyyn, että edes viimevuotinen Omar Souleyman ei moiseen pystynyt. Balkan-soundit tanssittivat festariyleisöä ihan täysillä ja Shantel yhtyeineen liekittivät biisi biisiltä ja nostatus nostatukselta yleisöä vielä villimpään tanssiin. Disko Partizan oli loppuhuipennuksena sellainen tanssijytky, ettei paremmasta väliä. Voiko tästä pistää paremmaksi?
Voi. Janelle Monae, sinun ymmärtäminen vaati keikan katsomisen. Levyllä Janelle Monaen sci-fi-funk-soul-hybridi ei ole jaksanut herättää tunteita oikein mihinkään suuntaan, mutta nyt voin yhtyä tulevaisuuden suurlupaus puheisiin. Janelle Monae kun veti niin suvereenin shown, ettei sitä voi juuri sanoin kuvailla. Bändi ja Monae soittivat todella tiukasti, vaikka lavalla taisi pysyä paikallaan vain vahvistimet. Muuten tanssittiin ja vedettiin tiukkaa showta. Pikkaisen ehkä voisi nillittää siitä, ettei biisit ole vielä ihan niin ässiä, että tunnin setti olisi pysynyt ihan täysin kasassa, mutta onneksi Monaella oli karismaa ja esiintymisvimmaa niin paljon, että jo pelkkä lavalle tuijotuskin tuotti suurta kokonaisvaltaista nautintoa.
Janelle saikin osaltani päättää lauantain, kun tanssiminen ja yleinen palloilu veivät veronsa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mennään siis sunnuntaihin.
Päivän avasi Minä ja Ville Ahonen, jonka näin nyt vihdoin ja viimein livenä. Klisee piti paikkansa, hyvää kannatti odottaa. Ville Ahonen veti yhtyeineen intensiivisen setin, joka ei kyllästyttänyt. Biisit ovat tunnetusti hyviä ja Ahonen on hyvä tulkitsija ja nämä seikat vain korostuivat keikalla. Oikein hyvä avaus.
Seuraavana oli vuorossa Rubik, jotka taisivat vetää uransa hurjimman keikan Flowssa. Bändi piti hauskaa lavalla ja hauskanpito välittyi hyvin myös yleisöön. Alkuun oli ehkä pikkaisen jähmeää, mutta keikan edetessä biisit innostivat enemmän ja enemmän, eikä valittamista jäänyt. Paitsi karvakateus.
Päälavalla oli seuraavaksi vuorossa Twin Shadow, joka taisi olla monelle yksi viikonlopun odotetuimmista bändeistä. Oli se itsellekin melko odotettu tapaus. Hyvinhän se keikka menikin. Kiitettävästi levyiltä muuttuneet livesovitukset ottivat tilan haltuun helposti, vaikka päälava vaikuttikin alkuun aivan väärältä paikalta bändille. Ehkä oma jähmeys ja pienoinen Kanye-hype vähän verottivatkin yleisfiilistä, niin kyllä Twin Shadow miellytti siitäkin huolimatta. Keikka parani loppua kohden todella paljon, kun bändi vaikutti jo vapautuneemmalta. Biisin lasketuttaminen yleisöllä suomeksi hihitytti.
Sitten, Kanye. Mitä tästä nyt voi enää sanoa? Olihan se show iso. Se oli valtavan iso. Eipä siinä sitten muuta juuri ollutkaan. Jos Kanye olisi minulle vain yksi räppäri muiden joukossa, niin ehkä olisin voinut vain nauttia räjähteistä, nostolavoista, tanssitytöistä, lasereista ja mitä kaikkea siellä nyt olikaan, mutta nyt ne veivät päähuomion täysin Kanyelta itseltään. Yleisökontaktiksi ei riitä autotune-ranttaukset hänen leimaamisestaan. Palaa Kanye räppiin ja unohda show ympäriltäsi. Kelpaat meille kyllä ihan itsenäsikin. En katsonut Yeezyn showta loppuun, koska koko festareiden kovin keikka odotti alkamistaan.
James Blake. Siis ei jumalauta. Nyt lainaan Jori Sjöroosia ja pidän tämän lyhyenä. "Ei mul oo sanoja, rakkautta vaan." Joku analysoikoon mun puolesta.
Vuoden 2011 Flow oli oikein onnistunut kaikin puolin. Järjestelyistä on tullut taas nillitystä, ihan aiheesta toki osa, mutta viimevuotiseen tungosfiaskoon verrattuna tämä vuosi oli oikein miellyttävä joka suhteessa. Nyt alueella mahtui joka välissä liikkumaan ja Nokia-teltta lisäalueineen oli tervetullut lisä. Nyt telttaan myös mahtui katsomaan bändejä, vaikka tulikin myöhässä sisään. Kyllähän se edelleen vituttaa, ettei Sörnäisten Rantatien puoleiselta portilta voi poistua ellei ole erikoisihminen, safka ja viina on kallista, jonoja on siellä täällä aina vähän liikaa ja aidat aiheuttavat edelleen turhia tungoksia. Ehkä nämäkin ovat asennekysymyksiä, kun tänä vuonna en jaksanut ottaa hernettä nenään oikein mistään, paitsi parista idiootista yleisössä, mutta nekin kuuluu tavallaan asiaan.
Ensi vuotta odottelen jo jännityksellä. Miten tästä vuodesta enää pystyy kasvamaan, kun alue on jo nyt täyteen ahdettu ja Kanye oli pääesiintyjänä luultavasti isointa, mihin rahat riittävät. Odottavan aika on pitkä. Onko parempaa lopetusta kuin klisee?
Flow, tuo trenditietoisen kansan ykkösfestari, jossa musiikilla ei ole mitään väliä, vaan tärkeintä on näyttää hyvältä ja kuluttaa oikein. Viikon aikana yksikään media ei tuntunut keskittyvän Flow-uutisoinnissaan musiikkiin, vaan juuri ihan kaikkeen muuhun. Omapa oli mokansa, koska tänä vuonna Flow:n tarjonta oli aivan järjettömän laadukas, monipuolinen ja ylitsepursuavan laaja. Kun muilla festareilla joutuu bändien välissä miettimään, mitä sitä tekisi, niin Flow'ssa soittaa jatkuvasti joku kiinnostava bändi, tai alueella on jotain kiinnostavaa oheistoimintaa. Tästä maksaa aina ilolla.
Nyt kun tuon on saanut sanotuksi, niin mennään niihin bändeihin. Vähän kaikkialla ollaan sanottu perjantain olleen lämmittelypäivä ja sitä se vähän olikin. Omat festarini avasi Midlake päälavalla, joka pääsi yllättämään positiivisesti. Bändi onnistui vetämään herkän folkinsa yllättävän vahvasti päälavalla, eikä pahoin pelättyä kyllästymistä päässyt tapahtumaan. Pitääkin nyt tsekata levyt uudelleen. Yritän myös hälventää bändin basistin aiheuttaman viiksikateuden.
Sitten alkoikin pettymysten ilta. MF Doomin marraskuisen Nosturin keikan missaus jäi harmittamaan aika pirusti silloin, joten kun "Supervillain" ilmoitettiin Q-Tipin korvaajaksi, ei harmituksesta ollut enää tietoakaan. Päivä päivältä odotukset kohosivat ja itse keikalla odotukset lässähtivät. Periaatteessa mikään ei ollut vialla. Doom veti rautamaskinsa takaa riimit niin timmisti kuin uskalsi odottaa, tuplaaja/hypeman komppasi tiukasti taustalla ja biisit olivat klassikoita. Mutta kun ei mies saanut yleisöä yhtään messiin. Biisit tulivat juuri niin kuin levyillä ja vielä sellaisella tahdilla, että kun edellisestä rykäyksestä oli juuri kerennyt toipua, niin seuraavaa puskettiin jo ulos. Hyvä fiilis jäi saamatta ja niin taisi jäädä monella muullakin. Olisi pitänyt nähdä Nosturissa.
Röyksopp kuului Doomin ohella viikonlopun odotetuimpiin akteihin ja voi pojat mitä paskaa saatiinkaan. Keikka alkoi ihan kivalla introlla, joka todella pitkän viivyttelyn jälkeen räjäytti Happy Up Herella setin ja bileet käyntiin. Bileet loppuivat tosin äkkiä, kun bändi ei osannut päättää ovatko he pop-yhtye, Röyksopp vai kymmenminuuttisia tekno-anthemeita suoltava poppoo. Ei siinä mitään, jos nämä oltaisiin osattu rytmittää hyvin, mutta kun bändi veteli ihan miten sattui. Juuri kun fiilis pääsi vähän nousemaan, niin se myös laskettiin alas hyvin äkkiä. Lavashowkin oli lähinnä koominen, joten Röyksoppista ei saanut juuri mitään irti. Tosin Poor Leno oli kova ja Svein Bergen valotakki ihan siisti.
Tämän jälkeen kävin testaamassa festareiden juoma- ja tanssitarjonnan. Juomat toimi, samoin Cosmo Baker ja Joy Orbison. Mitään analyysiä en niistä pysty tekemään. Sen verran sanon, että kotiin päästessä sattui.
Onneksi lauantaina säryt ja angstit oli menneisyyttä. Paras Flow-päivä koko festivaalin historiassa oli nimittäin edessä. Kyllä, lauantai räjäytti tajunnan.
Reginalla aloitettiin ja hulvattomien jonojen ja turvatarkastusten takia missasin puolet setistä, mutta onneksi yhtye sai hymyn korviin puolikkaallakin. Iisa oli ihana, pojat cooleja, vanhat biisit olivat rakkautta ja uudet biisit ihastuttavat koko ajan entistä enemmän. Millos se levy tuleekaan? Meen meinaan jonottaa sitä jo nyt!
Päälavalla Magenta Skycode soitti jo hyvän aikaa sulosointujaan, joiden sopivuutta päälavalle epäilin hetken, mutta vain sen hetken, kun en bändiä kuullut. Jumankauta kun kuulosti komealta. Bändi ei ollut yhtään liian pieni tai ujo päälavalle. Uuden ja vanhan levyn biisit kuulostivat lähes jumalaisilta ja Jori Sjöroosin välispiikit hellyyttivät. Mies sanoikin ehkä koko festivaaleja kuvaavavan virkkeen: "ei mul oo sanoja, rakkautta vaan". Millos tuutte takas Helsinkiin? Meen meinaan jonottaa keikalle jo nyt!
The Pains Of Being Pure At Heart on innostanut vasta kakkoslevyllään, joten keikalta odotin van ihan kivaa särötuuttausta. Särötuuttausta tuli, hemmetin kovaa sellaista. Pelkäsin bändin tuijottelevan lenkkareitaan koko keikan, mutta yllättävän innostuneesti ja riehakkaasti pojat ja tyttö vetelivät. Ensimmäisen levyn biiseistä en tunnistanut varmaan ensimmäistäkään, paitsi This Love Feels Fucking Rightin. Hyvältä ne debyytinkin biisit kuulostivat, tosin edelleen vähän lällyiltä. Kakkoselle on saatu jo hyvin voimaa ja säröä mukaan, mitä itse olin bändiltä kaipaillut. Nyt eksyin aiheesta. Hemmetin hyvä keikka, tosin olisivat voineet soittaa pidempäänkin kuin 45 minuuttia. Varsinkin kun encore-huudot olivat hurjat.
Ennen Painseja koin myös ensimmäistä kertaa Tea Khalifan. Sovitaanko, ettei Teaa päästetä ensi vuonna nolaamaan itseään enempää? Onko liikaa vaadittu?
Peruspalloilun jälkeen olikin luvassa yksi illan kovimmista esiintymisistä. Mayer Hawthorne ja yhtyeensä The County tulivat näyttämään, miten soulia soitetaan. Hawthorne saapui lavalle sellaisen karisman kanssa, ettei kukaan teltassa voinut olla ihastumatta mieheen. Sen takia Mayer pystyikin käskyttämään yleisöä ihan miten huvitti ja yleisö totteli kiltisti. Teltassa olikin aivan älyttömät bileet alusta loppuun, mihin ei voinut olla itsekään osallistumatta. Musiikkikin kun toimi paljon paremmin kuin levyllä, niin voi puhua yhdestä festareiden parhaimmista keikoista. Ei kumminkaan parhaasta, tämä kun oli vasta alkua.
Seuraavaksi olikin luvassa fiasko nimeltä "MC Taakibörstan 45 minuuttinen odottelu kuulematta Iron & Winea, enkä lopulta kuullut tai nähnyt Taakibörstaakaan". Open Source Stage oli aivan liian pieni niin lavan kuin PA:nkin puolesta, eikä keikasta lopulta päässyt nauttimaan kuin kourallinen onnekkaita, jotka saivat ahdettua itsensä aivan lavan eteen. Oli varmaan kova, niin kuin varmaan Lykke Lin perumisen takia ekstrapitkän setin vetänyt Iron & Wine, jolta kuulin tasan kaksi biisiä.
Onni onnettomuudessa, tämän takia pääsin todistamaan festareiden kovimpia bileitä. Shantel & Bucovina Club Orkestar oli laittanut Nokia teltassa sellaiset bileet pystyyn, että edes viimevuotinen Omar Souleyman ei moiseen pystynyt. Balkan-soundit tanssittivat festariyleisöä ihan täysillä ja Shantel yhtyeineen liekittivät biisi biisiltä ja nostatus nostatukselta yleisöä vielä villimpään tanssiin. Disko Partizan oli loppuhuipennuksena sellainen tanssijytky, ettei paremmasta väliä. Voiko tästä pistää paremmaksi?
Voi. Janelle Monae, sinun ymmärtäminen vaati keikan katsomisen. Levyllä Janelle Monaen sci-fi-funk-soul-hybridi ei ole jaksanut herättää tunteita oikein mihinkään suuntaan, mutta nyt voin yhtyä tulevaisuuden suurlupaus puheisiin. Janelle Monae kun veti niin suvereenin shown, ettei sitä voi juuri sanoin kuvailla. Bändi ja Monae soittivat todella tiukasti, vaikka lavalla taisi pysyä paikallaan vain vahvistimet. Muuten tanssittiin ja vedettiin tiukkaa showta. Pikkaisen ehkä voisi nillittää siitä, ettei biisit ole vielä ihan niin ässiä, että tunnin setti olisi pysynyt ihan täysin kasassa, mutta onneksi Monaella oli karismaa ja esiintymisvimmaa niin paljon, että jo pelkkä lavalle tuijotuskin tuotti suurta kokonaisvaltaista nautintoa.
Janelle saikin osaltani päättää lauantain, kun tanssiminen ja yleinen palloilu veivät veronsa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mennään siis sunnuntaihin.
Päivän avasi Minä ja Ville Ahonen, jonka näin nyt vihdoin ja viimein livenä. Klisee piti paikkansa, hyvää kannatti odottaa. Ville Ahonen veti yhtyeineen intensiivisen setin, joka ei kyllästyttänyt. Biisit ovat tunnetusti hyviä ja Ahonen on hyvä tulkitsija ja nämä seikat vain korostuivat keikalla. Oikein hyvä avaus.
Seuraavana oli vuorossa Rubik, jotka taisivat vetää uransa hurjimman keikan Flowssa. Bändi piti hauskaa lavalla ja hauskanpito välittyi hyvin myös yleisöön. Alkuun oli ehkä pikkaisen jähmeää, mutta keikan edetessä biisit innostivat enemmän ja enemmän, eikä valittamista jäänyt. Paitsi karvakateus.
Päälavalla oli seuraavaksi vuorossa Twin Shadow, joka taisi olla monelle yksi viikonlopun odotetuimmista bändeistä. Oli se itsellekin melko odotettu tapaus. Hyvinhän se keikka menikin. Kiitettävästi levyiltä muuttuneet livesovitukset ottivat tilan haltuun helposti, vaikka päälava vaikuttikin alkuun aivan väärältä paikalta bändille. Ehkä oma jähmeys ja pienoinen Kanye-hype vähän verottivatkin yleisfiilistä, niin kyllä Twin Shadow miellytti siitäkin huolimatta. Keikka parani loppua kohden todella paljon, kun bändi vaikutti jo vapautuneemmalta. Biisin lasketuttaminen yleisöllä suomeksi hihitytti.
Sitten, Kanye. Mitä tästä nyt voi enää sanoa? Olihan se show iso. Se oli valtavan iso. Eipä siinä sitten muuta juuri ollutkaan. Jos Kanye olisi minulle vain yksi räppäri muiden joukossa, niin ehkä olisin voinut vain nauttia räjähteistä, nostolavoista, tanssitytöistä, lasereista ja mitä kaikkea siellä nyt olikaan, mutta nyt ne veivät päähuomion täysin Kanyelta itseltään. Yleisökontaktiksi ei riitä autotune-ranttaukset hänen leimaamisestaan. Palaa Kanye räppiin ja unohda show ympäriltäsi. Kelpaat meille kyllä ihan itsenäsikin. En katsonut Yeezyn showta loppuun, koska koko festareiden kovin keikka odotti alkamistaan.
James Blake. Siis ei jumalauta. Nyt lainaan Jori Sjöroosia ja pidän tämän lyhyenä. "Ei mul oo sanoja, rakkautta vaan." Joku analysoikoon mun puolesta.
Vuoden 2011 Flow oli oikein onnistunut kaikin puolin. Järjestelyistä on tullut taas nillitystä, ihan aiheesta toki osa, mutta viimevuotiseen tungosfiaskoon verrattuna tämä vuosi oli oikein miellyttävä joka suhteessa. Nyt alueella mahtui joka välissä liikkumaan ja Nokia-teltta lisäalueineen oli tervetullut lisä. Nyt telttaan myös mahtui katsomaan bändejä, vaikka tulikin myöhässä sisään. Kyllähän se edelleen vituttaa, ettei Sörnäisten Rantatien puoleiselta portilta voi poistua ellei ole erikoisihminen, safka ja viina on kallista, jonoja on siellä täällä aina vähän liikaa ja aidat aiheuttavat edelleen turhia tungoksia. Ehkä nämäkin ovat asennekysymyksiä, kun tänä vuonna en jaksanut ottaa hernettä nenään oikein mistään, paitsi parista idiootista yleisössä, mutta nekin kuuluu tavallaan asiaan.
Ensi vuotta odottelen jo jännityksellä. Miten tästä vuodesta enää pystyy kasvamaan, kun alue on jo nyt täyteen ahdettu ja Kanye oli pääesiintyjänä luultavasti isointa, mihin rahat riittävät. Odottavan aika on pitkä. Onko parempaa lopetusta kuin klisee?
lauantai 18. joulukuuta 2010
Vuoden 2010 parhaat levyt: Top 10, baby!
Top kybä on täällä! Pahoittelut siitä, että kesti. Tämäkin teksti on ollut valmis jo ties kuin kauan, mutta eräälle levylle oikeiden sanojen löytäminen vei aikaa kauemmin kuin uskoinkaan.
10. Bombay Bicycle Club - Flaws
Truefolkkarit varmaan hirttävät mut nyt. Bombay Bicycle Club vaihtoi sähköiset instrumenttinsa akustisiin ja tekivät mukavan rauhallisen levyn, jota on vain niin helppo kuunnella ärsyyntymättä lainkaan. Jollekin tämä seikka voi olla miinus, mutta joskus on mukavaa kuunnella musiikkia, minkä voi vain antaa soljua taustalla, kun ajatukset pyörii auringossa, puistoissa ja kivoissa tytöissä. Noin niinku esim. On tässä sitä melankoliaakin, jos ei muuten nappais.
9. Kanye West - My Beautiful Dark Twisted Fantasy
Kanyen paras levy? Ei suinkaan, mutta Kanyen taso onkin ihan omissa sfääreissä. Jos Kanye vain malttaisi joskus jättää kaikista älyttömimmät ideat vain omaan päähänsä, niin kaikkien aikojen rap-levy olisi kyseisen miehen käsialaa ajasta ikuisuuteen.
8. Big Boi - Sir Lucious Left Foot: The Son Of Chico Dusty
Big Boi räppää menemään paremmin kuin kukaan muu ja kun taustat ovat myös priimatavaraa, niin helppoahan tämän nosto vuoden parhaiden joukkoon on. Ilahduttavaa on myös se, ettei Big Boi ole lähtenyt tasabiitti ja autotune-pelleilyyn mukaan, vaan pitää soundinsa kiitettävän vanhan koulukunnan mukaisena.
7. Kemmuru - Meiltä Puuttuu Kaikki
Ilahduttavinta tänä vuonna oli se, että rapin puolella voin ulkomaisten nimien edelle nostaa hyvällä omalla tunnolla kotimaista osaamista. Kemmurun poikien räppäys on rentoa kuin mikä ja Aksimin biitit potkivat ja nytkyttävät vastustamattomasti. Vaikka aiheet ovat vakavia ja "diippejä", niin Kemmuru käsittelee aiheita hyvällä huumorintajulla.
6. Foals - Total Life Forever
Foalsin debyytti on mielestäni edelleen erinomainen, mutta toinen levy on mestariteos. Vaikka bändi on muuttanut musiikkiaan maalailevampaan ja tunnelmallisempaan muotoon, niin vanha rytmikkyys ja kulmikkuus on pitänyt pintansa. Kun toinen levy oli jo tällainen harppaus uuteen ja parempaan suuntaan, niin mitä tulevaisuus tuokaan tullessaan tältä yhtyeeltä.
5. Arcade Fire - The Suburbs
Arcade Firen kolmas levy kasvoi ajan myötä upeaksi kokonaisuudeksi. Levyn ilmestyessä en vakuuttunut aivan täysin aiempaa rauhallisemmasta ja vähäeleisemmästä äänimaailmasta, kun olin jo todella tottunut yhtyeen massiivisuuteen. Aika teki tehtävänsä ja levy kasvoi niihin mittasuhteisiin, mihin sen pitikin. Tämä kanadalaisporukka tuntuu vuosi vuodelta vain kasvavan joka ikiseen suuntaan ja toivon kasvun jatkuvan vielä monen monta vuotta. Tämän yhtyeen parissa on hienoa kasvaa!
4. Minä ja Ville Ahonen
Mitähän tästä levystä voisi enää sanoa, mitä ei ole sanottu jo? Ville Ahosen ja Jussi Moilan tekstit ovat neroutta. Biisit ovat sävellyksinä arvaamattomia ja mielenkiintoisia. Kaikki tässä levyssä kolahti tavalla, jota en edes uskaltanut odottaa. Tuntuu siltä, kuin tälle levylle olisi kiteytyneet kaikki ne mielenkiintoisimmat ja villeimmät ideat, mitä suomalaisessa musiikissa on viime vuosina tapahtunut. Toistan taas itseäni, huikea levy! Levyn lopussa tuleva teknovirityskin on vain osoitus siitä, että ei varmaan kannata seuraavaltakaan levyltä odottaa mitään tavanomaista.
3. Two Door Cinema Club - Tourist History
Tosibloggaajat varmaan olivat tästä innoissaan vuosi sitten jo, mutta itse löysin yhtyeen vasta tämän levyn myötä ja olin ällikällä lyöty. Briteistä tulee kolme jannua rumpukoneen kanssa ja lyövät kehiin levyn, jolla on kymmenen sinkkubiisiä, joista jokainen pistäisi indiediskon villiintymään ja tuhoamaan paikat. Yksikään biisi ei ole turhaan levyllä, eikä kokonaisuuskaan kuulosta hajanaiselta, vaikka jokainen levyn kappaleista on potentiaalinen hitti. Tekisi melkein mieli sanoa, että tämä on täydellinen pop-levy, mutta hillitsen itseni tällä kertaa.
2. Magenta Skycode - Relief
Jori Sjöroos on jumala! Magenta Skycoden kakkoslevy on niin lähellä täydellistä musiikkia, että tekisi mieli mennä vain polvilleen ja palvoa Joria lopun elämääni. Kaikissa levyn biiseissä on kauneimmat melodiat, mitä korviini on kantautunut pienen elämäni aikana ja kaikesta melankolisuudesta huolimatta levyn toiveikkuus on se juttu, millä tämänkin pimeän ja kylmän talven jaksaa tarpoa eteenpäin. Tämä levy julkaistiin juuri oikeaan aikaan, jotta sen täydellisyys vain korostuisi. Tämän syksyn ehdoton soundtrack ja jos ykkösenä oleva levy olisi tullut väärään aikaan, niin tämä olisi vuoden levy.
1. The National - High Violet
The Nationalin High Violetia en pysty edes käsittelemään järkiperustein. High Violet tuntui ilmestyvän juuri oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Juuri kun kaiken surun ja pahan olon keskellä luulin menettäneeni kyvyn innostua ja löytää hyviä asioita yhtään mistään, niin tuli The National ja sai minut jälleen tuntemaan, että maailmasta löytyy vielä asioita, mistä voi ja pitää innostua. Se ei ole ihan mikään pikku juttu. Siksi The National on tämän vuoden paras.
10. Bombay Bicycle Club - Flaws
Truefolkkarit varmaan hirttävät mut nyt. Bombay Bicycle Club vaihtoi sähköiset instrumenttinsa akustisiin ja tekivät mukavan rauhallisen levyn, jota on vain niin helppo kuunnella ärsyyntymättä lainkaan. Jollekin tämä seikka voi olla miinus, mutta joskus on mukavaa kuunnella musiikkia, minkä voi vain antaa soljua taustalla, kun ajatukset pyörii auringossa, puistoissa ja kivoissa tytöissä. Noin niinku esim. On tässä sitä melankoliaakin, jos ei muuten nappais.
9. Kanye West - My Beautiful Dark Twisted Fantasy
Kanyen paras levy? Ei suinkaan, mutta Kanyen taso onkin ihan omissa sfääreissä. Jos Kanye vain malttaisi joskus jättää kaikista älyttömimmät ideat vain omaan päähänsä, niin kaikkien aikojen rap-levy olisi kyseisen miehen käsialaa ajasta ikuisuuteen.
8. Big Boi - Sir Lucious Left Foot: The Son Of Chico Dusty
Big Boi räppää menemään paremmin kuin kukaan muu ja kun taustat ovat myös priimatavaraa, niin helppoahan tämän nosto vuoden parhaiden joukkoon on. Ilahduttavaa on myös se, ettei Big Boi ole lähtenyt tasabiitti ja autotune-pelleilyyn mukaan, vaan pitää soundinsa kiitettävän vanhan koulukunnan mukaisena.
7. Kemmuru - Meiltä Puuttuu Kaikki
Ilahduttavinta tänä vuonna oli se, että rapin puolella voin ulkomaisten nimien edelle nostaa hyvällä omalla tunnolla kotimaista osaamista. Kemmurun poikien räppäys on rentoa kuin mikä ja Aksimin biitit potkivat ja nytkyttävät vastustamattomasti. Vaikka aiheet ovat vakavia ja "diippejä", niin Kemmuru käsittelee aiheita hyvällä huumorintajulla.
6. Foals - Total Life Forever
Foalsin debyytti on mielestäni edelleen erinomainen, mutta toinen levy on mestariteos. Vaikka bändi on muuttanut musiikkiaan maalailevampaan ja tunnelmallisempaan muotoon, niin vanha rytmikkyys ja kulmikkuus on pitänyt pintansa. Kun toinen levy oli jo tällainen harppaus uuteen ja parempaan suuntaan, niin mitä tulevaisuus tuokaan tullessaan tältä yhtyeeltä.
5. Arcade Fire - The Suburbs
Arcade Firen kolmas levy kasvoi ajan myötä upeaksi kokonaisuudeksi. Levyn ilmestyessä en vakuuttunut aivan täysin aiempaa rauhallisemmasta ja vähäeleisemmästä äänimaailmasta, kun olin jo todella tottunut yhtyeen massiivisuuteen. Aika teki tehtävänsä ja levy kasvoi niihin mittasuhteisiin, mihin sen pitikin. Tämä kanadalaisporukka tuntuu vuosi vuodelta vain kasvavan joka ikiseen suuntaan ja toivon kasvun jatkuvan vielä monen monta vuotta. Tämän yhtyeen parissa on hienoa kasvaa!
4. Minä ja Ville Ahonen
Mitähän tästä levystä voisi enää sanoa, mitä ei ole sanottu jo? Ville Ahosen ja Jussi Moilan tekstit ovat neroutta. Biisit ovat sävellyksinä arvaamattomia ja mielenkiintoisia. Kaikki tässä levyssä kolahti tavalla, jota en edes uskaltanut odottaa. Tuntuu siltä, kuin tälle levylle olisi kiteytyneet kaikki ne mielenkiintoisimmat ja villeimmät ideat, mitä suomalaisessa musiikissa on viime vuosina tapahtunut. Toistan taas itseäni, huikea levy! Levyn lopussa tuleva teknovirityskin on vain osoitus siitä, että ei varmaan kannata seuraavaltakaan levyltä odottaa mitään tavanomaista.
3. Two Door Cinema Club - Tourist History
Tosibloggaajat varmaan olivat tästä innoissaan vuosi sitten jo, mutta itse löysin yhtyeen vasta tämän levyn myötä ja olin ällikällä lyöty. Briteistä tulee kolme jannua rumpukoneen kanssa ja lyövät kehiin levyn, jolla on kymmenen sinkkubiisiä, joista jokainen pistäisi indiediskon villiintymään ja tuhoamaan paikat. Yksikään biisi ei ole turhaan levyllä, eikä kokonaisuuskaan kuulosta hajanaiselta, vaikka jokainen levyn kappaleista on potentiaalinen hitti. Tekisi melkein mieli sanoa, että tämä on täydellinen pop-levy, mutta hillitsen itseni tällä kertaa.
2. Magenta Skycode - Relief
Jori Sjöroos on jumala! Magenta Skycoden kakkoslevy on niin lähellä täydellistä musiikkia, että tekisi mieli mennä vain polvilleen ja palvoa Joria lopun elämääni. Kaikissa levyn biiseissä on kauneimmat melodiat, mitä korviini on kantautunut pienen elämäni aikana ja kaikesta melankolisuudesta huolimatta levyn toiveikkuus on se juttu, millä tämänkin pimeän ja kylmän talven jaksaa tarpoa eteenpäin. Tämä levy julkaistiin juuri oikeaan aikaan, jotta sen täydellisyys vain korostuisi. Tämän syksyn ehdoton soundtrack ja jos ykkösenä oleva levy olisi tullut väärään aikaan, niin tämä olisi vuoden levy.
1. The National - High Violet
The Nationalin High Violetia en pysty edes käsittelemään järkiperustein. High Violet tuntui ilmestyvän juuri oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Juuri kun kaiken surun ja pahan olon keskellä luulin menettäneeni kyvyn innostua ja löytää hyviä asioita yhtään mistään, niin tuli The National ja sai minut jälleen tuntemaan, että maailmasta löytyy vielä asioita, mistä voi ja pitää innostua. Se ei ole ihan mikään pikku juttu. Siksi The National on tämän vuoden paras.
tiistai 2. marraskuuta 2010
keskiviikko 20. lokakuuta 2010
Suomalaista parhautta
Nyt vihdoin ja viimein pääsin aiheeseen, mikä on pyörinyt pitkään päässäni sellaisena, että haluan sen kakistaa vihdoin ulos. Suomalaiset yhtyeet ovat nimittäin pistäneet ryminällä ulos monen monta erinomaista levyä ja kaikkia tekisi mieli käsitellä. Käsitellään ne sitten yhdessä paketissa senkin uhalla, ettei nettiyleisö jaksa lukea.
Hyppäsin Magenta Skycoden kelkkaan oikeastaan vasta tänä kesänä. Debyyttialbumi IIIII on koristanut levyhyllyäni useamman vuoden (ostin sen muuten Anttilasta Joy Divisionin kahden studioalbumin kanssa yhdessä), mutta vasta tänä kesänä sain siitä kiinni ja levy kosketti syvältä. Kakkosalbumilta Relief en siis uskaltanut odottaa suuria , mutta lopputulos onkin sitä parempi.
Relief taitaa olla ainoa levy tänä vuonna, josta en vain saa tarpeekseni. Eilen tehty ensikuuntelu oli jo lähes taivaallinen, mutta tänään tehdyt kakkos-, kolmos- ja neloskuuntelut vahvistivat sen, että Sjöroosin Jori on tehnyt yhtyeineen maasta tai genrestä riippumatta vuoden parhaimmistoon lukeutuvan levyn. Työpäivinä levy on soinut päässä taukoamatta ja kotiin tullessa levy on laitettava heti soimaan. Tätä tunnetta olen musiikilta kaivannut koko vuoden! Ensimmäisen levyn kaihoisa melankolisuus on muuttunut hieman valoisammaksi ja sitä myötä levy on yksi kauneimmista koskaan. Yritä nyt jotain Interpolia kuunnella vakavalla naamalla, kun Turusta tulee jotain näin upeaa. Ja yritäpä sanoa lempibiisiä, kun kaikki kappaleet saavat yhtä ekstaasiin.
Minä ja Ville Ahonen on taas Ville Ahosen yhtye, joka periaatteessa on ihan singer-songwriter kamaa, mutta yhtyeen musiikki ei onneksi ole niin yksinkertaista. Biisien tunnelmat vaihtelevat todella paljon keskenään. Olavi Uusivirran Preeriaan tätä voisi verrata, jos Preerialla kappaleiden sisällä saatettaisiin siirtyä rauhallisesta kitaranäpyttelystä basson kuritukseen. En saa mitenkään hyvin ajatuksiani kasaan levystä, vaikka tykkään tästä todella paljon. Perus hissuttelu singer-songwriter kama on aina vähän, noh, munatonta, mutta Minä ja Ville Ahosella on musiikissa rohkeutta ja kokeellisuutta, mikä herättää mielenkiintoa ja innostusta paljon enemmän kuin perus henkilö ja kitara-touhu. Hesarin ja muiden medioiden ylistävät arviot osaavatkin sanoa levystä kaiken paljon paremmin kuin minä. Riston ja Olavi Uusivirran ystävät varmasti diggaavat myös tästä paljon.
Maria Gasolinalla on aina ollut hyviä biisejä ja periaatteessa yhtyeen brassi-covereita on kuunnellut mielellään, mutta tietty kotikutoisuus on aina vähän häirinnyt. Myös yhtyeen imago humanistien ja hipimpien valtsikalaisten suursuosikkina on vähän ärsyttänyt. No, onneksi Aina Uusi Aalto on todella paljon paremmin tehty kuin aiemmat levyt, eikä yhtye ole menettänyt tippaakaan sympaattisuudestaan. Yhtye on nyt coveroinut paljon muutakin kuin pelkkää sambaa ja bossa novaa, joten levyltä luultavasti löytyy "jokaiselle jotakin". Konerumpujen ja syntikoiden käyttö on myös lisännyt yhtyeeseen jonkun sanoin kuvaamattoman lisän, mikä miellyttää minua todella kovasti. Hyvä levy!
Nyt sitten päästään Liekkiin. Kerkesin levyä jo kehua aiemmin "vitun hyväksi", mutta joudun vähän ottamaan pakkia sanoissani. Paimen on "vitusti parempi" kuin kaksi aiempaa levyä, jotka voisi puolestani pyyhkiä pois tästä universumista. Paimen on kumminkin todella raskas levy. Liekin tapaan se on hyvin pitkä ja siltä löytyy todella hyviä biisejä, kuten Onnen Lapsi, vanhan Liekin ihanasti mieleen tuova Nämä Yöt ja diskoksi välillä äityvä Kuningatar. Silti levyä kuunnellessa ajan tuntuisi välillä menevän nopeammin, mikä Liekin klassikkolevyillä ei kertaakaan tullut mieleen, vaikka ne ovat parhaimmillaan parikymmentä minuuttia pidempiä. Luulen, että Paimen on levynä grower, joka vaatii kunnolla aikaa ja paneutumista. Silti hyväksyn Liekin takaisin elämääni ja annan anteeksi aiemmat hairahdukset. Nyt olisi kyllä parempi käyttäytyä kunnolla.
Loppuun on pakko mainita hämmentävästä äänestyksestä. Finnkino-disautukseni sai aikaan vilkkaan keskustelun, mistä kiitänkin todella paljon, koska en ole vihani kanssa selkeästi yksin ja oli kiva kuulla sisäpiiriläistenkin avautumisia. Tiivistäminen jäi silti vaivaamaan. Tiedän oikein hyvin, että less is more, mutta olen tällainen ajatuksissani rönsyilevä ihminen, jonka on aina pakko purkaa kaikki mieleltään. Välillä olenkin miettinyt, että onko näissä postauksissa liikaa sulateltavaa yhdelle kertaa ja edellinen postaus olikin varmasti ehkä joillekin liikaa. Toisaalta kun tämä kerta on minun blogini, niin täällä minulla on oikeus avautua juuri niin paljon kuin milloinkin haluan. Silti, minulla on lukijoita, jotka ehkä haluavat minulta jotain tasoakin. Joten, äänestä ja kerro mielipiteesi. Otan mielipiteenne ehkä huomioon jatkossa.
(Ihan oikeasti, arvostan kommenttejanne todella paljon! Antakaa nyt palaa, kun kerrankin on mahdollisuus. Mun iloksi.)
Hyppäsin Magenta Skycoden kelkkaan oikeastaan vasta tänä kesänä. Debyyttialbumi IIIII on koristanut levyhyllyäni useamman vuoden (ostin sen muuten Anttilasta Joy Divisionin kahden studioalbumin kanssa yhdessä), mutta vasta tänä kesänä sain siitä kiinni ja levy kosketti syvältä. Kakkosalbumilta Relief en siis uskaltanut odottaa suuria , mutta lopputulos onkin sitä parempi.
Relief taitaa olla ainoa levy tänä vuonna, josta en vain saa tarpeekseni. Eilen tehty ensikuuntelu oli jo lähes taivaallinen, mutta tänään tehdyt kakkos-, kolmos- ja neloskuuntelut vahvistivat sen, että Sjöroosin Jori on tehnyt yhtyeineen maasta tai genrestä riippumatta vuoden parhaimmistoon lukeutuvan levyn. Työpäivinä levy on soinut päässä taukoamatta ja kotiin tullessa levy on laitettava heti soimaan. Tätä tunnetta olen musiikilta kaivannut koko vuoden! Ensimmäisen levyn kaihoisa melankolisuus on muuttunut hieman valoisammaksi ja sitä myötä levy on yksi kauneimmista koskaan. Yritä nyt jotain Interpolia kuunnella vakavalla naamalla, kun Turusta tulee jotain näin upeaa. Ja yritäpä sanoa lempibiisiä, kun kaikki kappaleet saavat yhtä ekstaasiin.
Minä ja Ville Ahonen on taas Ville Ahosen yhtye, joka periaatteessa on ihan singer-songwriter kamaa, mutta yhtyeen musiikki ei onneksi ole niin yksinkertaista. Biisien tunnelmat vaihtelevat todella paljon keskenään. Olavi Uusivirran Preeriaan tätä voisi verrata, jos Preerialla kappaleiden sisällä saatettaisiin siirtyä rauhallisesta kitaranäpyttelystä basson kuritukseen. En saa mitenkään hyvin ajatuksiani kasaan levystä, vaikka tykkään tästä todella paljon. Perus hissuttelu singer-songwriter kama on aina vähän, noh, munatonta, mutta Minä ja Ville Ahosella on musiikissa rohkeutta ja kokeellisuutta, mikä herättää mielenkiintoa ja innostusta paljon enemmän kuin perus henkilö ja kitara-touhu. Hesarin ja muiden medioiden ylistävät arviot osaavatkin sanoa levystä kaiken paljon paremmin kuin minä. Riston ja Olavi Uusivirran ystävät varmasti diggaavat myös tästä paljon.
Maria Gasolinalla on aina ollut hyviä biisejä ja periaatteessa yhtyeen brassi-covereita on kuunnellut mielellään, mutta tietty kotikutoisuus on aina vähän häirinnyt. Myös yhtyeen imago humanistien ja hipimpien valtsikalaisten suursuosikkina on vähän ärsyttänyt. No, onneksi Aina Uusi Aalto on todella paljon paremmin tehty kuin aiemmat levyt, eikä yhtye ole menettänyt tippaakaan sympaattisuudestaan. Yhtye on nyt coveroinut paljon muutakin kuin pelkkää sambaa ja bossa novaa, joten levyltä luultavasti löytyy "jokaiselle jotakin". Konerumpujen ja syntikoiden käyttö on myös lisännyt yhtyeeseen jonkun sanoin kuvaamattoman lisän, mikä miellyttää minua todella kovasti. Hyvä levy!
Nyt sitten päästään Liekkiin. Kerkesin levyä jo kehua aiemmin "vitun hyväksi", mutta joudun vähän ottamaan pakkia sanoissani. Paimen on "vitusti parempi" kuin kaksi aiempaa levyä, jotka voisi puolestani pyyhkiä pois tästä universumista. Paimen on kumminkin todella raskas levy. Liekin tapaan se on hyvin pitkä ja siltä löytyy todella hyviä biisejä, kuten Onnen Lapsi, vanhan Liekin ihanasti mieleen tuova Nämä Yöt ja diskoksi välillä äityvä Kuningatar. Silti levyä kuunnellessa ajan tuntuisi välillä menevän nopeammin, mikä Liekin klassikkolevyillä ei kertaakaan tullut mieleen, vaikka ne ovat parhaimmillaan parikymmentä minuuttia pidempiä. Luulen, että Paimen on levynä grower, joka vaatii kunnolla aikaa ja paneutumista. Silti hyväksyn Liekin takaisin elämääni ja annan anteeksi aiemmat hairahdukset. Nyt olisi kyllä parempi käyttäytyä kunnolla.
Loppuun on pakko mainita hämmentävästä äänestyksestä. Finnkino-disautukseni sai aikaan vilkkaan keskustelun, mistä kiitänkin todella paljon, koska en ole vihani kanssa selkeästi yksin ja oli kiva kuulla sisäpiiriläistenkin avautumisia. Tiivistäminen jäi silti vaivaamaan. Tiedän oikein hyvin, että less is more, mutta olen tällainen ajatuksissani rönsyilevä ihminen, jonka on aina pakko purkaa kaikki mieleltään. Välillä olenkin miettinyt, että onko näissä postauksissa liikaa sulateltavaa yhdelle kertaa ja edellinen postaus olikin varmasti ehkä joillekin liikaa. Toisaalta kun tämä kerta on minun blogini, niin täällä minulla on oikeus avautua juuri niin paljon kuin milloinkin haluan. Silti, minulla on lukijoita, jotka ehkä haluavat minulta jotain tasoakin. Joten, äänestä ja kerro mielipiteesi. Otan mielipiteenne ehkä huomioon jatkossa.
(Ihan oikeasti, arvostan kommenttejanne todella paljon! Antakaa nyt palaa, kun kerrankin on mahdollisuus. Mun iloksi.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)