keskiviikko 31. elokuuta 2011

Valkonaamat räpissä: Yelawolf & Mac Miller

Tämä postaus on odotellut julkaisuaan ja viimeistelyään luonnoksissa jo heinäkuusta asti. Nyt tämän voi hyvällä omallatunnolla saattaa ihmisten ilmoille, kun molemmat postauksen miehistä saapuvat Suomeen esiintymään. Saanen esitellä, Yelawolf ja Mac Miller.


Aloitetaan Yelawolfista. Mies murtautui ihmisten tietoisuuteen jo viime vuonna vierailuillaan esim. Big Boin levyllä ja julkaisullaan Trunkmuzik 0-60, joka oli kokoelma miehen mixtape-julkaisuista. Syksyllä mies on julkaisemassa Shady Recordsin kautta debyyttilevyään Radioactive.

Miksi Yelawolfista sitten pitäisi innostua? Nykyisen bileräpin kulta-aikana on virkistävää kuulla räppiä, jossa vertauskuvallisesti blingit on ostettu velalla ja silti ne ovat täynnä paskaa. Yelawolfin musiikissa ei ole glamouria pätkääkään ja siksi olenkin innostunut miehen tyylistä todella paljon. Biititkään eivät ole liian napsuvia, vaan niissä on jopa jotain ideaa. Tällaista sen "dirty southin" pitää ollakin. Unohdetaan ghettofabulous-pelleily ja vedetään niin synkästi ja likaisesti, kuin vain suinkin voidaan.






Se toinen "seuraava Eminem" on Mac Miller, joka esiteltiin Echoesissa jo tovi sitten. 19-vuotias Miller on vasta julkaisemassa debyyttilevyään, mutta on jo nyt nousemassa hiphopin a-sarjaan. Debyytti odottelee vielä julkaisuaan, mutta mies pystyy silti jo nyt myymään Tavastian lähes loppuun ja keräämään videoillaan miljoonakatsojat. Ei pöllömmin.

Jos Yelawolf on siis suoraan trailer parkeista, niin Miller ei moisista ole kuullutkaan. Miehen riimit ovat huoletonta läpänheittoa pajautuksesta, tytöistä, lenkkareista, ja kaikesta muusta, mistä 19-vuotias nyt vaan voi räpätä. Tuotanto on ollut jo mixtapeilla huikaisevan hyvää, joten debyyttilevy tulee varmasti pistämään listoja ja vanhoja ennakkoluuloja uusiksi.





Mac Millerin voi siis nähdä Tavastialla 17.9. ja Yelawolfin The Circuksessa Wiz Khalifan lämppärinä 23.11. Kannattaa mennä, vaikka Sedula-kerroin olisikin kohtuu korkea. Mikään ei tuo enempää mielihyvää kuin kehua nähneensä seuraavan Eminemin jo ennen debyytin julkaisua.

maanantai 29. elokuuta 2011

Damn Seagulls - Listmaker

Huhhuh, uusi viikko alkaa todella kivoissa merkeissä. Yksi Suomen parhaimmista rock-bändeistä päästi Stereotype Blogin tyypit treenikselleen ja sieltä taltioitiin kameroille bändi vetämässä uutta biisiään. Listmaker on kyseisen kipaleen nimi ja voi pojat, kuinka kivalta se kuulostaakaan. Hyvä määrä riehakkuutta, hyvä määrä sielukkuutta, hyvä määrä tarttuvia melodioita ja hyvissä määrin kaikkea sitä, mitä hyvältä rock-kappaleelta vaadinkin. Damn Seagulls ei ole lähtenyt muuttamaan hyväksi todettua kaavaansa mihinkään ja hyvä niin. Bändi tekee omaa juttuansa tällä hetkellä niin hyvin, että turha uudistumishalu voisi vain pilata yhtyeen hienouden.



Bändin neljäs levy tulee "syssymmällä". Toivottavasti kumminkin mahdollisimman pian. Edellisestä levystä on jo kaksi ja puoli vuotta. Ihan liian pitkä väli näinkin hienolta yhtyeeltä.

PS. Onks niil taas vaihtunu rumpali?

torstai 25. elokuuta 2011

Never believe the hype

Tällä viikolla ollaan julkaistu useita biisejä, jotka ovat saaneet blogosfäärin ylitsevuotamaan ylisanoista. Kuinka voisin jättää tilaisuuteni käyttämättä ja olla innostumatta itsekin.


Regina julkaisee kahden viikon päästä uuden levyn. Jos et ole saanut tarpeeksesi Jos et sä soitasta ja Haluan sinusta, niin kuuntelepa Unessa. Heitterit tietenkin mölisivät jostain "tylsästä utupopista", mutta me pop-nössöt tiedetään paremmin. Unessa on jälleen aivan tolkuttoman upea biisi, missä on hieno melodia ja hienostuneen utuinen tunnelma. Jos osumatarkkuus on yhtä kova levyllä kuin sinkuillakin on ollut, niin tämän vuoden parhaan kotimaisen levyn valtikka taidetaan ojentaa parin viikon päästä Reginalle. Nyt muistakaa otsikko. Bändi ei jostain syystä ole hyväksynyt upottamista biisilleen, joten minun täytyy vain ohjata teidät Soundcloudiin.


Sitten Florence + The Machine. Sen kummempia ennakkohehkutuksia ei nainen tarvinut, kun tiistaina What The Water Gave Me laitettiin pyörimään Youtubeen ja sekoittamaan sosiaaliset mediat. No onhan tuo biisi aivan mieletön ensimmäiseksi härnäkkeeksi. Biisi lähtee pahaenteisesti käyntiin, hieman väijyen ja antaen itsestään aivan väärän kuvan. Nimittäin kun biisi räjähtää lopullisesti käyntiin siinä kolmen minuutin kohdalla, niin Florence koneineen paljastavat sellaisen biisihirviön, joka mellastaa kaiuttimissa kuin Godzilla konsanaan. Tälläistä äänivallia ja tunnemyrskyä en uskaltanut odottaa, ja sen takia Florence + The Machinen marraskuussa ilmestyvä kakkoslevy nousi odotuslistalla aivan kärkisijoille. Voi kun koko levy olisi edes lähelle yhtä mieleenpainuva ja upea ilmestys, kuin What The Water Gave Me. Silloin kolkutellaan levylistojen kärkisijoja. Nyt muistakaa otsikko.





James Blake ja Bon Iver sen sijaan saivat hypehyrrän pyörimään hyvissä ajoin. Miehet eivät ilmoittaneet viikko sitten mystisesti kuin päivämäärän ja nimen Fall Creek Boys Choir. Eilen selvisi, että kyllä nämä nykypäivän nerot olivat tehneet yhteistyötä ja se kappale ei hypen perusteella voinut olla kuin "parasta ikinä". Sanat "eeppinen" ja "mielen räjäyttänyt" ovat olleet yhtä paljon käytössä kuin "kettu mitä kakkaa" ja "jälleen kerran hypeä tyhjästä". Oma suhtautumiseni on jotain tuolta väliltä. Huonoa biisiä nämä kaverukset eivät ole sähköpostin välityksellä tehneet, mutta eivät kyllä edes parhaimpaansa, vaikka biisi hienosti yhdisteleekin molempien parhaimpia puolia. Biisi on ehkä kumminkin hitusen tylsä ja itseään toistava. Lokakuussa on luvassa Enough Thunder, joka on joko uusi EP, albumi tai single. Kaikki huutaa albumia, mutta kun mitään ei ole varmistettu, niin ei hirveästi vielä kannattaisi huudella. Muistakaa se otsikko.




Jotta viikon jokaiselta päivältä saataisiin jotain hypetettyä, niin mainitaan tässä vielä r'n'b-sensaatio The Weekndin toinen mixtape Thursday, joka julkaistiin viime viikonloppuna. Yliarvostettu tai ei, niin kyllä Abel Tesfaye edelleen tekee hienoa musiikkia. Draken feattauskin oli mieluinen yllätys. Jos eka mixtape kuulosti vähän liian itseinhoiselta ja sisäänpäinkääntyneeltä, niin Thursday on pieni askel toiseen suuntaan. Hyvä tuotos tämäkin, tosin lopussa lässähtää vähäsen. Suosittelen. Ladatkaa täältä tai kuunnelkaa alta. Nyt sen otsikon voi unohtaa.

The Weeknd - Thursday by The_Weeknd

keskiviikko 24. elokuuta 2011

Game - The R.E.D. Album


Eipä olisi pitänyt aliarvioida The Gamea. Länsirannikko kun tuli näyttämään jälleen, mikä on paras rannikko.

The Gamen ura on ollut melkoista aallokkoa alusta lähtien. Debyyttilevy myi ihan törkeästi ja mies oli kovassa nousussa 50 Centin siivellä. Homma menikin reisille aika äkkiä, kun kaverukset suuttuivat toisilleen ja alkoikin lähes Biggien ja Tupacin vihoitteluille vertoja vetänyt egojen taisto. The Game potkittiin Aftermathilta helvettiin ja tästä suivaantuneena mies tekikin yhden kovimmista gangstarap-levyistä ikinä, Doctor's Advocaten. Kolmoslevy L.A.X:llä The Gamella ei ollut yhtään mitään todisteltavaa kenellekään: 50 Centin ura lähti syöksylaskuun ja mies oli jo todistanut, ettei tarvitse Dr. Dretäkään enää avukseen. Tuloksena tuli tylsä ja laiska levy, jonka takia The Gamenkin ura meinasi kokea 50 Centin kohtalon.

Tästä syystä en juuri jaksanut odottaa The R.E.D. Albumilta mitään. Ensimmäinen sinkku Pot Of Goldkin kun oli aivan kamalaa R'n'B-huttua, eikä Lil Waynen älyttömän feattauksen sisältänyt Red Nationkaan jaksanut innostaa. Silti otin levyn kuunteluun ja voi pojat, kuinka se potkiikin. Jo avausraita The Cityllä mies purkaa kaiken turhautumisensa levy-yhtiösotkuista L.A.X.n nihkeästä vastaanotosta yhteen raitaan ja vanhan energian voi jälleen kuulla. Tämä energia pitää onneksi pintansa koko levyn. Game on täällä taas ja rytinällä!





Jos The Game oli aiemmilla levyillä gangsta-uhoileva kovanaama, niin nyt mies tuntuu rauhoittuneen. Uho ei toki ole laantunut, mutta nyt se kanavoituu enemmän omakehuna, kuin pakollisena tarpeena osoittaa paremmuutensa dissaamalla muita. Nyt mies tajuaa paikkansa (top 5 räppäri all time...) ja tietää, mistä on tullut. Enää ei tarvitse todistella mitään muuta kuin intohimonsa räpille ja The R.E.D Album onkin täynnä intohimoa ja rakkautta länsirannikolle. Kuunnelkaapa vaikka Drug Test. Siis huhhuh, tarviiko Detoxia enää edes venata?



Vaikka intohimo ja hurja energia välittyykin lähes joka kappaleelta, niin kyllähän levyn 20 raitaan huteja mahtuu. Levyn loppupuolelle tungettu ärränpee-vartti on aivan turha, eikä kaikkien biisien tuotanto ole läheskään yhtä timanttista kuin levyn alussa, mutta ne parhaimmat hetket ovatkin sitten vuoden kovimpia. Born In The Trap (DJ Premierin biitti!), Good Girls Go Bad, Ricky, Speakers On Blast (ihan älyttömät verset Big Boilta ja E-40:lta!) ja Mama Knows, jolla The Neptunes tekee paluun timanttisiin biitteihin.

Vaikka The R.E.D. Album ei olekaan ihan Doctor's Advocaten kaltainen täydellinen kokonaisuus, niin kyllä levy sai minut ainakin jälleen innostumaan täysiä länsirannikosta. On aidosti todella hienoa kuulla räppäriä, joka ei pidä itseään arvostelun yläpuolella, vaan vastaa huonoon vastaanottoon tulemalla takaisin kovempaa kuin koskaan. Toivottavasti Game pitää saman tahdin päällä jatkossakin, niin Snoopin ja kumppanien kannattaa ihan tosissaan alkaa miettimään eläkepäiviä. Länsirannikko kun sai uuden hallitsijan.





tiistai 23. elokuuta 2011

Tom Waits - Bad As Me


Syksy muuttui taas astetta synkemmäksi. Tom Waits julkaisee lokakuussa uuden albuminsa, Bad As Me. Ei voisi olla kuvaavampaa nimeä levylle.

Tänään saatiin myös levyn sinkku, jonka nimi on myös Bad As Me. Ei voisi olla kuvaavampaa nimeä sinkulla.



Odotan, kovana, koska haluan olla as bad as he.


UPDATE: Warner, I hate you so much. Menkää Spotifyyn sitten.

keskiviikko 17. elokuuta 2011

Mastodon - Curl Of The Burl


Mastodon on omissa kirjoissani yksi syksyn ykkösbändeistä. Uudelta levyltä uskaltaa odottaa lähes taivaita, kun levyjen laatukäyrä on ollut jatkuvasti ylöspäin ja Crack The Skye oli oiva esimerkki siitä, että bändillä on lahjakkuutta ja taitoa viedä itseään myös uusille vesille.

Uusi levy, The Hunter, julkaistaan 27. syyskuuta ja hypemittari alkaa osoittaa jo aika hyvin punaista. Ensimmäinen virallinen single, Curl Of The Burl, julkaistiin noin viikko takaperin ja eipä voi taas kuin palvoa. Bändi on löytänyt hyvän välimallin ensimmäisten levyjen kaahaukselle ja Crack The Skyen progemaalailulle. Täähän groovaa ku hapoissa oleva hirvi! Mastodonin tapauksessa voi myös aina hämmästellä sitä, miten bändi onnistuu tekemään virtuoosimaisilta kuulostavia biisejä sortumatta kumminkaan tilutusrunkkailuun.



Jotta tämä ei jäisi vain yhden biisin postaukseksi, niin pistetääs kehiin se jo aiemmin tullut härnäke. Black Tongue esittelee jo tutumpaa Mastodonia. Raskaasti potkii, mutta ei kumminkaan tylsästi tai liian totutusti.

tiistai 16. elokuuta 2011

Flow 2011

Romaani tuli, eikä edes ole kuvia. Pahoittelen.

Flow, tuo trenditietoisen kansan ykkösfestari, jossa musiikilla ei ole mitään väliä, vaan tärkeintä on näyttää hyvältä ja kuluttaa oikein. Viikon aikana yksikään media ei tuntunut keskittyvän Flow-uutisoinnissaan musiikkiin, vaan juuri ihan kaikkeen muuhun. Omapa oli mokansa, koska tänä vuonna Flow:n tarjonta oli aivan järjettömän laadukas, monipuolinen ja ylitsepursuavan laaja. Kun muilla festareilla joutuu bändien välissä miettimään, mitä sitä tekisi, niin Flow'ssa soittaa jatkuvasti joku kiinnostava bändi, tai alueella on jotain kiinnostavaa oheistoimintaa. Tästä maksaa aina ilolla.

Nyt kun tuon on saanut sanotuksi, niin mennään niihin bändeihin. Vähän kaikkialla ollaan sanottu perjantain olleen lämmittelypäivä ja sitä se vähän olikin. Omat festarini avasi Midlake päälavalla, joka pääsi yllättämään positiivisesti. Bändi onnistui vetämään herkän folkinsa yllättävän vahvasti päälavalla, eikä pahoin pelättyä kyllästymistä päässyt tapahtumaan. Pitääkin nyt tsekata levyt uudelleen. Yritän myös hälventää bändin basistin aiheuttaman viiksikateuden.

Sitten alkoikin pettymysten ilta. MF Doomin marraskuisen Nosturin keikan missaus jäi harmittamaan aika pirusti silloin, joten kun "Supervillain" ilmoitettiin Q-Tipin korvaajaksi, ei harmituksesta ollut enää tietoakaan. Päivä päivältä odotukset kohosivat ja itse keikalla odotukset lässähtivät. Periaatteessa mikään ei ollut vialla. Doom veti rautamaskinsa takaa riimit niin timmisti kuin uskalsi odottaa, tuplaaja/hypeman komppasi tiukasti taustalla ja biisit olivat klassikoita. Mutta kun ei mies saanut yleisöä yhtään messiin. Biisit tulivat juuri niin kuin levyillä ja vielä sellaisella tahdilla, että kun edellisestä rykäyksestä oli juuri kerennyt toipua, niin seuraavaa puskettiin jo ulos. Hyvä fiilis jäi saamatta ja niin taisi jäädä monella muullakin. Olisi pitänyt nähdä Nosturissa.

Röyksopp kuului Doomin ohella viikonlopun odotetuimpiin akteihin ja voi pojat mitä paskaa saatiinkaan. Keikka alkoi ihan kivalla introlla, joka todella pitkän viivyttelyn jälkeen räjäytti Happy Up Herella setin ja bileet käyntiin. Bileet loppuivat tosin äkkiä, kun bändi ei osannut päättää ovatko he pop-yhtye, Röyksopp vai kymmenminuuttisia tekno-anthemeita suoltava poppoo. Ei siinä mitään, jos nämä oltaisiin osattu rytmittää hyvin, mutta kun bändi veteli ihan miten sattui. Juuri kun fiilis pääsi vähän nousemaan, niin se myös laskettiin alas hyvin äkkiä. Lavashowkin oli lähinnä koominen, joten Röyksoppista ei saanut juuri mitään irti. Tosin Poor Leno oli kova ja Svein Bergen valotakki ihan siisti.

Tämän jälkeen kävin testaamassa festareiden juoma- ja tanssitarjonnan. Juomat toimi, samoin Cosmo Baker ja Joy Orbison. Mitään analyysiä en niistä pysty tekemään. Sen verran sanon, että kotiin päästessä sattui.

Onneksi lauantaina säryt ja angstit oli menneisyyttä. Paras Flow-päivä koko festivaalin historiassa oli nimittäin edessä. Kyllä, lauantai räjäytti tajunnan.

Reginalla aloitettiin ja hulvattomien jonojen ja turvatarkastusten takia missasin puolet setistä, mutta onneksi yhtye sai hymyn korviin puolikkaallakin. Iisa oli ihana, pojat cooleja, vanhat biisit olivat rakkautta ja uudet biisit ihastuttavat koko ajan entistä enemmän. Millos se levy tuleekaan? Meen meinaan jonottaa sitä jo nyt!

Päälavalla Magenta Skycode soitti jo hyvän aikaa sulosointujaan, joiden sopivuutta päälavalle epäilin hetken, mutta vain sen hetken, kun en bändiä kuullut. Jumankauta kun kuulosti komealta. Bändi ei ollut yhtään liian pieni tai ujo päälavalle. Uuden ja vanhan levyn biisit kuulostivat lähes jumalaisilta ja Jori Sjöroosin välispiikit hellyyttivät. Mies sanoikin ehkä koko festivaaleja kuvaavavan virkkeen: "ei mul oo sanoja, rakkautta vaan". Millos tuutte takas Helsinkiin? Meen meinaan jonottaa keikalle jo nyt!

The Pains Of Being Pure At Heart on innostanut vasta kakkoslevyllään, joten keikalta odotin van ihan kivaa särötuuttausta. Särötuuttausta tuli, hemmetin kovaa sellaista. Pelkäsin bändin tuijottelevan lenkkareitaan koko keikan, mutta yllättävän innostuneesti ja riehakkaasti pojat ja tyttö vetelivät. Ensimmäisen levyn biiseistä en tunnistanut varmaan ensimmäistäkään, paitsi This Love Feels Fucking Rightin. Hyvältä ne debyytinkin biisit kuulostivat, tosin edelleen vähän lällyiltä. Kakkoselle on saatu jo hyvin voimaa ja säröä mukaan, mitä itse olin bändiltä kaipaillut. Nyt eksyin aiheesta. Hemmetin hyvä keikka, tosin olisivat voineet soittaa pidempäänkin kuin 45 minuuttia. Varsinkin kun encore-huudot olivat hurjat.

Ennen Painseja koin myös ensimmäistä kertaa Tea Khalifan. Sovitaanko, ettei Teaa päästetä ensi vuonna nolaamaan itseään enempää? Onko liikaa vaadittu?

Peruspalloilun jälkeen olikin luvassa yksi illan kovimmista esiintymisistä. Mayer Hawthorne ja yhtyeensä The County tulivat näyttämään, miten soulia soitetaan. Hawthorne saapui lavalle sellaisen karisman kanssa, ettei kukaan teltassa voinut olla ihastumatta mieheen. Sen takia Mayer pystyikin käskyttämään yleisöä ihan miten huvitti ja yleisö totteli kiltisti. Teltassa olikin aivan älyttömät bileet alusta loppuun, mihin ei voinut olla itsekään osallistumatta. Musiikkikin kun toimi paljon paremmin kuin levyllä, niin voi puhua yhdestä festareiden parhaimmista keikoista. Ei kumminkaan parhaasta, tämä kun oli vasta alkua.

Seuraavaksi olikin luvassa fiasko nimeltä "MC Taakibörstan 45 minuuttinen odottelu kuulematta Iron & Winea, enkä lopulta kuullut tai nähnyt Taakibörstaakaan". Open Source Stage oli aivan liian pieni niin lavan kuin PA:nkin puolesta, eikä keikasta lopulta päässyt nauttimaan kuin kourallinen onnekkaita, jotka saivat ahdettua itsensä aivan lavan eteen. Oli varmaan kova, niin kuin varmaan Lykke Lin perumisen takia ekstrapitkän setin vetänyt Iron & Wine, jolta kuulin tasan kaksi biisiä.

Onni onnettomuudessa, tämän takia pääsin todistamaan festareiden kovimpia bileitä. Shantel & Bucovina Club Orkestar oli laittanut Nokia teltassa sellaiset bileet pystyyn, että edes viimevuotinen Omar Souleyman ei moiseen pystynyt. Balkan-soundit tanssittivat festariyleisöä ihan täysillä ja Shantel yhtyeineen liekittivät biisi biisiltä ja nostatus nostatukselta yleisöä vielä villimpään tanssiin. Disko Partizan oli loppuhuipennuksena sellainen tanssijytky, ettei paremmasta väliä. Voiko tästä pistää paremmaksi?

Voi. Janelle Monae, sinun ymmärtäminen vaati keikan katsomisen. Levyllä Janelle Monaen sci-fi-funk-soul-hybridi ei ole jaksanut herättää tunteita oikein mihinkään suuntaan, mutta nyt voin yhtyä tulevaisuuden suurlupaus puheisiin. Janelle Monae kun veti niin suvereenin shown, ettei sitä voi juuri sanoin kuvailla. Bändi ja Monae soittivat todella tiukasti, vaikka lavalla taisi pysyä paikallaan vain vahvistimet. Muuten tanssittiin ja vedettiin tiukkaa showta. Pikkaisen ehkä voisi nillittää siitä, ettei biisit ole vielä ihan niin ässiä, että tunnin setti olisi pysynyt ihan täysin kasassa, mutta onneksi Monaella oli karismaa ja esiintymisvimmaa niin paljon, että jo pelkkä lavalle tuijotuskin tuotti suurta kokonaisvaltaista nautintoa.

Janelle saikin osaltani päättää lauantain, kun tanssiminen ja yleinen palloilu veivät veronsa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mennään siis sunnuntaihin.

Päivän avasi Minä ja Ville Ahonen, jonka näin nyt vihdoin ja viimein livenä. Klisee piti paikkansa, hyvää kannatti odottaa. Ville Ahonen veti yhtyeineen intensiivisen setin, joka ei kyllästyttänyt. Biisit ovat tunnetusti hyviä ja Ahonen on hyvä tulkitsija ja nämä seikat vain korostuivat keikalla. Oikein hyvä avaus.

Seuraavana oli vuorossa Rubik, jotka taisivat vetää uransa hurjimman keikan Flowssa. Bändi piti hauskaa lavalla ja hauskanpito välittyi hyvin myös yleisöön. Alkuun oli ehkä pikkaisen jähmeää, mutta keikan edetessä biisit innostivat enemmän ja enemmän, eikä valittamista jäänyt. Paitsi karvakateus.

Päälavalla oli seuraavaksi vuorossa Twin Shadow, joka taisi olla monelle yksi viikonlopun odotetuimmista bändeistä. Oli se itsellekin melko odotettu tapaus. Hyvinhän se keikka menikin. Kiitettävästi levyiltä muuttuneet livesovitukset ottivat tilan haltuun helposti, vaikka päälava vaikuttikin alkuun aivan väärältä paikalta bändille. Ehkä oma jähmeys ja pienoinen Kanye-hype vähän verottivatkin yleisfiilistä, niin kyllä Twin Shadow miellytti siitäkin huolimatta. Keikka parani loppua kohden todella paljon, kun bändi vaikutti jo vapautuneemmalta. Biisin lasketuttaminen yleisöllä suomeksi hihitytti.

Sitten, Kanye. Mitä tästä nyt voi enää sanoa? Olihan se show iso. Se oli valtavan iso. Eipä siinä sitten muuta juuri ollutkaan. Jos Kanye olisi minulle vain yksi räppäri muiden joukossa, niin ehkä olisin voinut vain nauttia räjähteistä, nostolavoista, tanssitytöistä, lasereista ja mitä kaikkea siellä nyt olikaan, mutta nyt ne veivät päähuomion täysin Kanyelta itseltään. Yleisökontaktiksi ei riitä autotune-ranttaukset hänen leimaamisestaan. Palaa Kanye räppiin ja unohda show ympäriltäsi. Kelpaat meille kyllä ihan itsenäsikin. En katsonut Yeezyn showta loppuun, koska koko festareiden kovin keikka odotti alkamistaan.

James Blake. Siis ei jumalauta. Nyt lainaan Jori Sjöroosia ja pidän tämän lyhyenä. "Ei mul oo sanoja, rakkautta vaan." Joku analysoikoon mun puolesta.

Vuoden 2011 Flow oli oikein onnistunut kaikin puolin. Järjestelyistä on tullut taas nillitystä, ihan aiheesta toki osa, mutta viimevuotiseen tungosfiaskoon verrattuna tämä vuosi oli oikein miellyttävä joka suhteessa. Nyt alueella mahtui joka välissä liikkumaan ja Nokia-teltta lisäalueineen oli tervetullut lisä. Nyt telttaan myös mahtui katsomaan bändejä, vaikka tulikin myöhässä sisään. Kyllähän se edelleen vituttaa, ettei Sörnäisten Rantatien puoleiselta portilta voi poistua ellei ole erikoisihminen, safka ja viina on kallista, jonoja on siellä täällä aina vähän liikaa ja aidat aiheuttavat edelleen turhia tungoksia. Ehkä nämäkin ovat asennekysymyksiä, kun tänä vuonna en jaksanut ottaa hernettä nenään oikein mistään, paitsi parista idiootista yleisössä, mutta nekin kuuluu tavallaan asiaan.

Ensi vuotta odottelen jo jännityksellä. Miten tästä vuodesta enää pystyy kasvamaan, kun alue on jo nyt täyteen ahdettu ja Kanye oli pääesiintyjänä luultavasti isointa, mihin rahat riittävät. Odottavan aika on pitkä. Onko parempaa lopetusta kuin klisee?

torstai 11. elokuuta 2011

Kaiser Chiefs Suomeen, vihdoin! (+Sigur Ros-ylläri!!!!!!!)


Eilisen tärkein uutinen ei sittenkään ollut se, että Flow'n rannekkeet ovat tänä vuonna kankaiset (jo oli aikakin!), vaan keikkauutinen joka yllätti hieman. Kaiser Chiefs saapuu lokakuussa vihdoin ja viimein Suomeen. Ilkeämielinen voisi sanoa, että viisi vuotta myöhässä, mutta se ilkeämielinen olisi kyllä tällä kertaa oikeassa.

Kaiser Chiefs on yhden levyn ja parin hitin ihme. Ei välttämättä sitäkään, jos yhtye ei olisi ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Bändi kun pääsi ratsastamaan täydelliseen aikaan brittipopin toisessa aallossa ja täräyttivät itsensä lähes kaikkien suosikiksi. Toisaalta onko ihmekään, kun yhtyeen singlet olivat kerta toisensa jälkeen ihan huippuja. Employment on levynä ehkä snadisti yliarvostettu, mutta kyllä sitä ihan mielellään kuuntelee vieläkin.







Kakkoslevyä odotettiin melkoisella innolla, koska Ruby oli hitti ja pojat itse puhuivat hyvin vaatimattomasti olevansa 2000-luvun Oasis. Anthemeita piti tulla, mutta aika hiljaiseksi jäi. Levyllä oleva Everything Is Average Nowadays kiteyttää koko levyn myös. Harmillisen keskinkertaista. Se Oasis myös ilmoitti Gallagherien suulla Kaiser Chiefsin olevan pikemminkin "a bad Blur".





Kolmonen ei petrannut yhtään. Never Miss A Beat oli ihan kiva indiediskohitti, mutta muuhun ei bändillä enää rahkeet riittäneet.



Neloslevy tuli kohun ympäröimänä. Ei siksi, että se olisi ollut erinomainen levy, vaan sen markkinointi ja julkaisukikka olivat tavanomaisesta poikkeavia. Levyn sai ostaa netistä ja 20 biisistä sai itse valita mieluiset kymmenen ja päättää niiden järjestyksen ja jos oikein kunnolla innostui, niin sitä omaa versiota sai myydä eteenpäin ja tienata punnan jokaisesta myydystä levystä. Itsehän en jaksanut levyltä tsekata kuin Little Shocksin, joka on ehkä sähköisintä (ehe ehe) Kaiser Chiefsia sitten debyytin, mutta eipä noin muuten kyllä mikään kummoinen biisi. Saisiko keikankin samalla konseptilla?



Vaikka Kaiser Chiefs ei siis missään nimessä ole brittiskenen kuumimpia, kekseliäimpiä tai edes parhaimpia nimiä, niin silti yhtyeen tuleva keikka herätti pientä innostusta. Bändillä kun riittää hittejä ja riehauttavia rivibiisejäkin helposti yhdeksi perjantai-illaksi. Ensi keskiviikkona siis Tiketti auki ja sormi F5:lle jo hyvissä ajoin. Minä haluan laulaa "NA NA NA NA NAAA!"



------------

En voinut olla ottamatta tätäkin aihetta mukaan. Sigur Rós, bändi jota kaikki rakastaa tai vihaa, julkaisi videon, joka hurisee ja pörisee ja sen jälkeen tarjoilee tavaramerkkimäisen kaunista ääntä. Ja se tottelee vain nimeä Inni. Uusi levy, elokuva, dokumentti, mitä? Selvinnee pian. Itku oli tätäkin katsellessa ja kuunnellessa jo lähellä.

keskiviikko 10. elokuuta 2011

Watch The Throne


Olen tainnut joskus mainita, että superyhtyeet ovat harvoin enemmän tai edes yhtä paljon kuin osiensa summa. Pettymykset ovat yleensä väistämättömiä, kun isot nimet ja egot lähtevät tekemään yhdessä uutta taidetta. Fiilisten ristiriitaisuutta ei voi sanoin kuvata, kun Jay-Z ja Kanye West ilmoittivat tekevänsä yhteislevyn. Osa minusta kiljui riemusta ja osa sanoi, "ei vittu".

On sitä levyä odoteltukin. Sen piti tulla alkuvuodesta ja tekoprosessin piti herra Westin mukaan olla vain "viikonloppu Pariisissa". Ensisinkku tuli tammikuussa ja pojat sanoivat tulevansa "kovaa kuin äidinnussija". Sitten olikin hiljaista ja pitkään. Huhut nousivatkin sopivasti Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivän aikoihin. Levy ei tullut silloin, mutta sentään varmistettiin levyn lopulta olevan tulossa. Kuukautta myöhemmin levy on kaupoissa, eli iTunes Storessa. Fyysisesti levy tulee parin viikon aikana vähän miten sattuu ja minne sattuu. Jotta levyn syntyhistoria menisi vielä hauskemmaksi, niin huhujen mukaan levy tehtiin kolme kertaa uusiksi. Taisikin mennä useampi viikonloppu Pariisissa. H.A.M., se ensisinkku, putosi kaiken lisäksi levyltä pois. Nyt se on deluxe-version bonusraita.



Levyn ruotimista on vaikea aloittaa. Tässä on nimittäin paljon kerrottavaa. Aloitetaan vaikka tuotannosta. Se on ensiluokkaista. Biitit paukkuu juuri niin kuin pitääkin, samplet ovat kiinnostavia ja sopivasti sekä ajan hermolla että retrosti menneessä. Ainoastaan pari käsittämättömän laiskaa synapelleilyä on päässyt mukaan ilmeisesti miellyttämään Onnela-kansaa. Lift Off olkoon hyvä esimerkki. Eipä se kummoinen biisi kyllä muutenkaan ole, vaikka kuinka lennetään Marsiin ja Beyonce rääkyy sydämensä kyllyydestä.

Muuten levy on kyllä laatutyötä. Sekä Jay-Z:n että Kanyen kohdalla voi puhua tämän levyn kohdalla tietynlaisesta paluusta perusasiohin. Kanye ei yritä tehdä elämää suurempaa hip hop-albumia, eikä Jay-Z yritä miellyttää jokaista mahdollista yksilöä maailmassa. Turha tässä on kumminkaan puhua kummankaan uudesta College Dropoutista tai Reasonable Doubtista. 2010-lukumaista eeppisyyttä on kumminkin koko levy täynnä. Isoa luvattiin ja isoa saatiin.

Se ehkä onkin koko levyn ongelma. Molempien räppärien egot ja maine ovat taivaassa ja kun nämä kaverit laitetaan tekemään levyä, niin onko räpeissä aidosti mitään tarttumapintaa? Kanyen levyt ja räpit ovat aina olleet inhimillisiä, vaikka Louis Vuittonit ja kumppanit vilisevät riimeissä jatkuvasti, mutta Jay-Z on ollut omassa miljonäärimaailmassaan jo niin kauan, ettei siihen voi samaistua kukaan muu kuin toinen vaate-, urheilu ja musiikki-imperiumin omistaja. Siksi miehen viimeisimmät levyt eivät ole jaksaneet innostaa yhtään. Sama ongelma vaivaa jälleen. Mielelläänhän Jay-Z:n helvetin tiukkaa riimittelyä kuuntelee, mutta ei miehen massileveily voisi tarkemmassa kuuntelussa vähempää kiinnostaa. Onneksi on Yeezy.

Räppien miljonääristatus ei tosiaan onneksi haittaa, kun biisit ovat muuten pääasiassa timanttisia. Avausraita No Church In The West, Niggas In Paris, huikean Nina Simone-samplen sävyttämä New Day, That's My Bitch, Who Gon Stop Me ja lopetusraita Why I Love You ovat aivan törkeän kovia biisejä. Skipattavia raitoja ei ole kuin pari, mitä voi pitää aika hyvänä saldona kahden egomaanikon rap-levyllä. Varsinkin kun Jay-Z:n viimeisimmillä levyillä kuunneltavia biisejä on ollut sama määrä.

Loppukaneettina sanottakoon siis se, että Watch The Throne ei ole yllätyksellinen, eikä syvällinen rap-levy, mutta on silti odotuksiin nähden oikein kelpo. Tämä olisi voinut olla yksi kaikkien aikojen flopeistakin. Omaan makuun levy on ehkä turhankin massiivinen ja pinnallinen, mutta mitä näiltä kahdelta nyt oikeasti voi odottaa, ratkaisua finanssikriisiin ja ghettojen ongelmiin? Fuck that shit, annetaan ukkojen räpätä.





Levyä voi streamata onethirtybpm:n sivuilla tämän viikon ajan, jos ne vaan joskus pysyisivät pystyssäkin. iTunesista levyn voi tosiaan ladata jo ja fyysisesti levyä saa levykaupoista viikon parin sisään.

PS: Nuo pari Youtube-klippiä on sitten jälleen pitchattu ihan päin honkia "tekijänoikeussyistä", joten niistä nyt ei kamalasti kannata välittää. Lähtevät muutenkin varmaan tunnin sisään pois. Käykää siis ennemmin streamaamassa levy, niin saatte kunnon kuvan levystä, ettekä mitään käppäklippien köpöilyä.

tiistai 9. elokuuta 2011

Parasta Suomesta: Delay Trees & Big Wave Riders


Tästä ei ole kauaa, kun viimeksi puhuin Delay Treesistä. Siitä ei ole edes viikkoa. Siksi tuntuu vähän hölmöltä palata asiaan näin äkkiä, mutta Flow-tärpeissä uumoiltu EP julkaistiin eilen. Palaan asiaan, koska Before I Go Go EP on hyvä, kaunis ja se osoittaa maailman vääryyden. Ei oikeudenmukaisessa maailmassa näin hyviä biisejä ja julkaisuja pukkaavat bändit lennä levy-yhtiöstä ulos. Toivon, että tämän ep:n myötä joku hieno taho huomaa, että hyvää musiikkia kannattaa julkaista ihmisille ja toivottavasti ihmiset myös haluavat kauneutta elämäänsä. Before I Go Go EP on nimittäin 20 minuuttia puhdasta kauneutta suoneen. Tsekatkaa, ladatkaa ja ostakaa kassu (kassu on uusi vinyyli?). Tämä on käsky.

 Before I Go Go EP by Delay Trees


Delay Treesin tavoin Johannalta potkut saanut Nick Triani perusti oman lafkan, Solitin, jolta ei kukaan blogosfäärissä pyörinyt ole voinut välttyä. No ette voi välttyä enää täälläkään. Big Wave Riders on ihastuttanut jo pitkään ja henkilökohtainen hypemittari lävähti punaiselle, kun pojat tweettasivat EP:n olevan tuloillaan. Eilen tuli päivä selville, 7.9. Sitä ennen popitetaan Behind These Wallsia, joka on aika pirun kova styge. Tämän tahtiinhan voi riehua baarissa niin, että tuopit lentävät seinille, ennen kuin ne koskevat edes huulia. Jos Delay Trees sopii sunnuntaiseen sielunhoitoon, niin Big Wave Riders on se syy, miksi sielunhoitoa ylipäänsä tarvii.

 Behind These Walls by Big Wave Riders

Lisää suomalaista luvassa pian.

sunnuntai 7. elokuuta 2011

Daley - Those Who Wait



Daley, tuo viime vuonna Gorillazin Doncamaticin laulajana ihastuttanut manchesterilainen kiharatukka antoi meidän kiinnostuneiden odotuttaa todella pitkään, jotta mieheltä kuultaisiin jotain uutta. Tänään odotus palkittiin. Miehen ensimmäinen mixtape Those Who Wait on täällä nyt.

Those Who Waitin kymmenen biisiä ovat perusvarmaa soul-r'n'b:tä. Daleylla on todella komea ääni, jossa riittää skaalaa ja tunnetta, mutta biisimateriaali tarttis jotain, jotta erottuisi massasta. Nyt biisit ovat pikkasen retroa, pikkasen nykypäivää, mutta ei mitään mikä nostaisi hänet hypessä esimerkiksi Frank Oceanin ja The Weekndin edelle. Jos saan neuvoa, niin miehen kannattaisi käydä hyvän tuottajan juttusilla, jonka avulla löytyisi linja ja biisit, joilla breikkaus ykkössarjaan saataisiin myös tehtyä.

Jos mixtape vielä kiinnostaa, niin käykää lataamassa se täältä. Sähköpostiosoitteen antamisen verran maksaa. Ei siis paha.



lauantai 6. elokuuta 2011

Ghostpoet


Mercury-ehdokkuudet jaettiin jo ajat sitten ja palkintokin taidettiin jo puheista ja veikkauksista päätellen antaa ennakkoon PJ Harveylle. Ei niistä sitten sen enempää. Ihan odotetut ehdokkaat tulivat, vaikka Wild Beastsin puuttuminen harmittaa täälläkin päässä. Löytyi ehdokkuuksista yksi helmikin, joka on mennyt oman tutkani ohi aiemmin todella komeasti. Ghostpoet, missä piilossa olet ollut?

Ghostpoet on coventrylainen räppäri, jonka vaikutelistalla on ties sun mitä ja vielä vähän lisää. Mies itse kuulostaa vähän jumittavammalta Roots Manuvalta, mutta taustat leijailevat ja vääntelehtivät jossain trip hopin, ambientin, minimaaliteknon ja dubstepin äänimaailmoissa. Tämä tuo levylle hieman häiriintyneen ja kylmän tunnelman, joka tosin nappaa mukaansa välittömästi.

Mistä miehen riimit sitten on tehty? Epävarmuudesta ja itseinhosta. Ghostpoet ei säästele itseään yhtään ja pitääkin sanoa, että räpit ja taustat sopivat yhteen aivan täydellisesti. On myös todella virkistävää kuulla brittiräppäriä, joka ei tee grimea tai apinoi The Streetsiä. Ghostpoet kuulostaa riittävästi esikuviltaan tuoden kumminkin virkistävästi uutta mukanaan.

Vaikka kyseessä on herran debyytti, niin nyt jo voi sanoa Ghostpoetin olevan muutakin kuin pelkkä lupaus. Debyytti on vakuuttava näyttö taidoista ja näkemyksestä, jolla parhaimmillaan laitetaan järkyttävässä tilassa oleva brittirap-skene kunnon kuosiin. Mercurylle tuskin mies yltää Dizzee Rascalin tavoin, mutta tulevaisuudessa Ghostpoet tuskin myy sieluaan Tiestolle ja Calvin Harrisille. Tsekkailkaahan Spotifysta, jos vaikka uppoisi.





perjantai 5. elokuuta 2011

Flow-tärpit

Flow starttaa tasan viikon päästä ja hype sen kuin vain kiihtyy. Viime vuonna minullakin lähti vähän käsistä hypen kanssa, joten lupaankin nyt tässä, että näiden tärppien jälkeen palaan asiaan vasta festariraportin myötä.

Tässä on nyt joka päivältä bongailtu artisteja, jotka ovat jääneet vähemmälle huomiolle niin blogeissa kuin muissakin musiikkimedioissa. Viime vuotiset tungokset muistaen on hyvä tietää, että tämän vuoden ohjelmisto on niin täyteen pakattu todella kovaa musiikkia, että eksyypä melkein minne vaan, niin takuulla tulee nauttimaan kuulemastaan. Paitsi Ariel Pinkin keikalla. Siis hyi vittu! 

Tässä siis muutama lisävinkki, jos aikataulutus tuntuu muuten täysin mahdottomalta.

Perjantai:

About Group @ Black Tent 17.45

About Group julkaisi alkukeväästä oikein mainion levyn, joka ollaan laatuunsa nähden vaiettu turhankin kuoliaaksi. Vaikka bändin keulakuvana on Hot Chipin pääjehu Alexis Taylor, niin Hot Chipmaista tanssipoppailua ei kannata odottaa. Musiikki on leppoisan kompin sävyttämää fiilistelyä, jossa urut soivat hienosti ja mikään ei pompi silmille. Loistava aloitus siis, jos haluaa säästellä voimia loppuillan tamppaussessioihin.


The Budos Band @ Nokia Blue Tent 19.35

About Groupin jälkeen on hyvä saada jo vähän vipinää, niin tässä on juuri sitä. The Budos Bandin afrobeatin ja funkin sekasotku ihastutti ihmisiä jo Pori Jazzeilla, enkä usko, että Flow'ssa bändi jättää ihmisiä yhtään kylmemmäksi.


Nightsatan @ Open Source Stage 20.30

Dario Argento-fanit huomio! Turun syntikkavelho Tomi Tuominen saapuu Flow'hun vetämään kasarikauhusta ja b-toiminnasta enemmän kuin vähän vaikutteita ottanutta musiikkiaan alkuillasta. Täällä on luvassa sellaista syntikoiden ilotulitusta, ettei moista takuulla kuulla muualla.


DXXXA D ja Nukkehallitus @ Cirko 21.00

DXXXA D:n levy Katoa tai katoat oli niin hämmentävä, etten edes lähde mainostamaan ja lupailemaan, mitä keikalla voisi olla luvassa. Jotain hämmentävän poikkitaiteellista menoa, mutta tarkemmin en osaa sanoa. Mene ja ihmettele!


Teeth @ Voimala-klubi 22.00

Ceebrolisticsista aiemmin tunnettu Matti Pentikäinen a.k.a. Matti P saapuu Flow'hun vetämään Teeth-nimen alla komeata post-dubstepiään. Ne biisit, mitä olen kuullut, ovat olleet todella tymäkkää tavaraa, joten keikka on takuulla basson ystäville nannaa.


Joy Orbison @ Voimala-klubi 01.00

Illan viimeisenä esiintyvä Joy Orbison ei varmasti ole kenellekään vähänkään dubstepia seuranneelle tuntemattomuus. Vuosi pari takaperin Hyph Mngo räjäytti ihmisten tajuntoja urakalla, mutta sen jälkeen hype miehen ympärillä on laantunut aika reippaasti. Nimikin on lyhentynyt pelkäksi Joy O:ksi tässä välissä ja sinkku Wade In/Jelsin vertailukohdat löytyvät jostain teknon ja housen tietämiltä, eikä dubstepista. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että konemusiikista kiinnostuneet ovat täällä aivan varmasti. Ole sinäkin!


Lauantai:

Delay Trees @ Nokia Blue Tent 14.15

Johannalta poispotkitut helsinkiläiset kitarafiilistelijät ovat lähiaikoina julkaisemassa uutta omakustanteista kasetti-ep:tä, josta saadaan takuulla esimakua lauantain iltapäivässä. Debyytti oli jo hyvä ja lupaava, joten jos rauhallinen kitarointi kiinnostaa enemmän kuin Päälavan hippi-folk, niin suosittelen lämpimästi.


Mirel Wagner @ Voimala 15.30

Mirel Wagneria tituleerattiin Suomen parhaaksi singer-songwriteriksi jo ennen debyyttilevyn julkaisua. Kun levy julkaistiin, niin lähes kaikkien levyn kuulleiden piti yhtyä väitteeseen. Näin synkkää ja samalla vaivatonta ilmaisua ei Suomesta ole aiemmin tullut. Nyt on hyvä tilaisuus käydä toteamassa asian laita livenä Voimalan intiimissä ympäristössä.


Murcof + AntiVJ @ Cirko 15.30 & 17.30

Tutustuin Murcofiin noin vuosi takaperin työkaverin avustuksella, kun pyysin häntä suosittelemaan hyvää ambientia. Päräytti silloin ja päräyttää keikallakin takuuvarmasti. Krapulalääkkeeksi Murcofin hellät, mutta kylmät soundit sopivat täydellisesti. Menen itsekin vapisemaan tänne, jos vain kykenen jonottamaan lippuja kahdelta.


MC Taakibörsta PA 2011 Reunion @ Open Source Stage 20.30

Tätä on odotettu kymmenen vuotta! Nyt se reunion vihdoin tapahtuu ja melko varmasti keikka jää ainoaksi laatuaan. Paikalle, jos kaikkien aikojen paras Suomi-räp-yhtye on jäänyt aiemmin näkemättä.



Girl Unit @ Nokia Lounge 20.00 & 23.30

Dubstepista ja syvistä etelän hiphop-rytmeistä ammentava Girl Unit on kerännyt klubikansan rakkautta jo viime vuodesta lähtien. Wut on ollut hitti ja keikat Flow'ssa tuskin jättävät kylmäksi.


Oni Ayhun @ Voimala 00.15

The Knifen toinen puolisko Olof Dreijer saapuu salaperäisen house-projektinsa kanssa Flow'n myöhäisillan klubille. Ne pari biisiä mitä olen kuullut ovat olleet odotusarvoihin nähden todella miellyttäviä ja sopivan rehellistä housea. Ei silti kannata tuudittautua ajatukseen perinteisestä ja tavanomaisesta, kun kyseessä on herra nimeltä Dreijer.


Sunnuntai:

The Do-Over @ Black Tent 16.00

Nyt heitän vähän mutuna, että tämän mainostaminen Aloe Blaccilla tulee aiheuttamaan rutinaa. Aloe ei ole muuta kuin dj-setin mc. Isoa bändiä tai muuta ei nähdä. Sitä ei siis kannata odottaa. Sen sijaan kannattaa odottaa hillitöntä dj-settiä, joka tullaan muistamaan pitkään. The Do-Over ei suotta ole Yhdysvaltojen ja Los Angelesin hypetetyimpiä klubeja. Suomi on yksi ainoista (ellei peräti ainoa) maista, jossa konsepti nähdään ja kuullaan. Odotan innolla, ja olisihan se toki siistiä, jos I Need A Dollar pamahtaisi.



Sly & Robbie feat. Junior Reid @ Päälava 17.45

Sly & Robbie eivät välttämättä vaadi esittelyjä, eivätkä vinkkaamista yhtään rytmimusiikista tietäville, mutta te muut, teitä on varoitettu. Täältä saapuu sellainen reggae-jytky, ettei paremmasta väliä. Miehet ovat tehneet hittejä niin itselleen kuin esim. Grace Jonesille, joten legendastatus on täysin ansaittu tällä duolla.


Ruudolf + Särre + Jodarok Freestyle Carrolsin kulmalta @ Open Source Stage 20.30

Suomen kovimmat freestyle-räppärit saapuvat Flow'hun vetämään takuulla niin timmiä räppäystä, ettei tätä kannata missata. Itse en ole koskaan päässyt todistamaan Carrolsin kulman freestyleja, joten nyt on ihan pakko päästä paikalle todistamaan jätkien läppiä.



Horse Meat Disco @ Black Tent 21.15

Sunnuntaina on yleensä jo niin ryytynyt, ettei tanssiminen tai ylimääräinen liikunta tule mieleenkään, mutta jos energiaa riittää ja haluaa laatudiscoa, niin suuntaapa tänne. Kollektiivin kokoelmat ovat olleet ainakin aika tykkejä!


Nähdään festareilla!

tiistai 2. elokuuta 2011

Raphael Saadiq @ The Circus 010811

Raphael Saadiqin keikalla tajusin, mikä The Circus on pohjimmiltaan. Se ei ole "Suomen monipuolisin konsertti- ja tapahtumakeskus", se on Ruotsinlaiva maalla. Nyt kun bändikin oli kuin viihdekone suoraan laivan lavoilta, niin kaikki kävi päinsä.

Olen edelleen vähän ristiriitaisissa tiloissa Saadiqin keikan jäljiltä. Keikka kun ei sytyttänyt. Vikaa on niin yhtyeessä, miljöössä kuin yleisössäkin ja näissä kaikissa yhteensä. Yleisö oli siis pääosin luokkaa "kauluspaita ja firman lippu pykälässä" ja se valitettavasti näkyi. Jähmeätä oli. Niin jähmeätä, että paikan istumapaikoista oli luultavasti taistelu jo ennen ovien avaamista.

Tämä valitettavasti välittyi bändiinkin. Koko keikasta välittyi amerikkalaisen ammattimainen viihdyttäminen. Sielu jäi siis jonnekin Helsinki-Vantaan tienoille. Yhtye soitti biisit juuri niin varmasti kuin ammattimaiset sessiomuusikot vain osaavat, mutta juuri sitä ei soulissa kaipaisi. Souliin kaipaa tunteen paloa ja särmää. Tältä keikalta sitä sai etsiä toden teolla. Illan päätähti Saadiq kyllä tanssi ja lauloi hyvin, mutta kaikki vaikutti ulkoa opetellulta. Aivan kuin mies ja yhtye tulivat vain tekemään työpäivänsä ja keikan jälkeen mentiin toivomaan parempaa vastaanottoa seuraavassa kaupungissa.

Keikka oli siis suuren suuri pettymys. Periaatteessa mikään ei ollut vikana, mutta jäin kaipaamaan jotain muutakin kuin ammattiyhtyeen rutiinikeikkaa rutiinikikoilla. Ehkä tuollainen meininki toimii Porissa piknikin taustalla, mutta klubilla pitäisi saada jotain sellaista, mikä saisi kehon liikkeelle ja sielun roihuamaan. Pitänee siis tyytyä levyihin jatkossa.

maanantai 1. elokuuta 2011

Grouplove - Tongue Tied


Vuoden alussa kirjoitin Grouplovesta hypeviikon alla. Nyt on sopiva aika palata yhtyeeseen, kun tulevaa levyä ollaan puffattu ympäri kesän festareita.

Levyltä tuli viime viikolla ensimmäinen virallinen video Tongue Tied, jonka soundi yllätti. Eihän sillä EP:llä ollut yhtä elektro-meno. Pienen alkujärkytyksen jälkeen biisi on alkanut tykästyttämään todella paljon. Hittipotentiaalia on jälleen aika tolkuttomasti, eikä vähiten kertsin takia, joka on kuin luotu nousuhumalaista joukkolaulua varten. Videon kaltaisissa bileissä biisi toimii takuulla!



Bändin debyyttilevy "Never Trust A Happy Song" julkaistaan syyskuun alussa.