Mitä on tullut luettua

Vaikka blogijaon aikana päätin, että tämä pysyisi tiukasti musiikkiblogina, niin teen nyt Juhanin kainon toiveen myötä poikkeuksen. Tässä olisi listaa kirjoista, mitä on tullut luettua, mutta en niitä edellisessä musiikkifiktioita käsittelevässä postauksessa käsitellyt. En todellakaan muista missä järjestyksessä nämä kaikki olen lukenut, joten järjestys on täysin fiilispohjalta.

Tuomas Kyrö: Urheilukirja

Kyrön Urheilukirja ei ole romaani, vaan rakkauskirje kaikelle urheiluun liittyvälle; tapahtumille, yksilöille ja lajeille. Minun kaltainen varovainen urheilufanaatikko herkistyi useaan kertaan, kun Kyrö avoimesti fiilistelee koko kirjan urheilun hienoutta. Suositeltavaa luettavaa kaikille niille, jotka eivät ole vielä kyynistyneitä, ja jotka saivat kiksejä Nick Hornbyn Hornankattilasta.

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Tästä olikin jo vähän puhetta edellisessä kirjapostauksessa. Kyrön "aikuisten satu" on yksi parhaimmista romaaneista, joita olen koskaan lukenut. Vatanescun ja jäniksen seikkailut ympäri Suomea herättävät sympatiaa ja käsittämättömän laaja ja hauska sivuhahmokavalkadi toimivat hurjan hyvin. Kirjan ajankohtainen satiirisuus toimii myös. Vaikka tarina ei maailman syvällisin olekaan ja kirjan käänteet voivat uskomattomuudessaan joitain haitatakin, niin itse viihdyin kirjan parissa mielettömän hyvin.

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Vaikka luinkin Nousiaiset käänteisessä vähän sekalaisessa järjestyksessä, niin käsittelen ne ilmestymisjärjestyksessä. Minulla oli todella erilainen kuva Vadelmavenepakolaisesta ennen kirjaan tarttumista. Kuvittelin, että kirja olisi lähinnä avointa Ruotsin ihannointia, mutta todellisuudessa romaanin päähahmo on psykopaatti, jonka hinku ruotsalaistumisesta on myötähävettävällä tavalla todella hauska. Ihan silkkaa pintaahan kirja oli, mutta viihteenä tarina toimi. Kirjan lukeminen oli kyllä omalla tavalla virhe, koska näen Ruotsi-fanaatikot nyt hieman eri valossa.

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Nousiaisen kirjoista selvästi huonoin. Sekopäisen kestävyysjuoksufanaatikkoisän ja isää miellyttävän tyttären sairaskertomus yrittää tehdä huumoria jatkuvasti, mutta taustalla on aidosti kipeitä teemoja, joissa kirjan huumori ei vain toimi. Isä ja tytärkin ollaan kliseillä luotu toistensa vastakohdiksi. Vadelmavenepakolaisen tapaan todella viihdyttävä, mutta ongelmia on huomattavasti edeltäjäänsä enemmän. Ei huono, mutta ei kovin hyväkään.

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Maaninkavaaran jäljiltä en todellakaan odottanut, että Metsäjätti onnistuisi koskettamaan niin paljoa kuin se lopulta teki. Tarinan omakohtaisuuskin näkyi kirjoitustyylissä, koska aiheesta ei revitty huumoria, vaan naurut haettiin hyvässä tasapainossa olleella tilannekomiikalla. Vaikka hahmoissa tiettyä kliseisyyttä onkin, kun eroja ylemmän keskiluokan ja duunarin välillä ollaan haettu, niin silti päähahmot olivat todella aidon tuntuisia ihmisiä. Ajankuvana aivan yhtä hieno kuin Kyrön tuoreinkin. Jos jotain nillittämisen aihetta haluaa etsimällä etsiä, niin loppu oli ehkä vähän siirappinen. Ihan hitusen vaan. Takuulla tämän vuoden puolella lukemistani kirjoista paras!

Erlend Loe: Naisen talloma

Muistelin lukeneeni tämänkin Loen aikoinaan, mutta enpäs ollutkaan. Silly me. Loemaiseen tapaan tämäkin kirja oli naiiviudessaan todella hauska, mutta kyllä pientä hakemista tyylissä pystyi havaitsemaan. Supernaiivissa sama tyyli osui maaliinsa sitten täydellisesti. Eniten minua oikeastaan ärsytti kirjan tapahtumien numeraalinen järjestys. Tai siis kirjan kaikki tapahtumat olivat numerojärjestyksessä, vaikeaa kuvailla, mutta jokainen "kappale" alkoi numerolla ja näitä oli 300. En tajunnut alkuunkaan, että miksi näin piti tehdä ja koko kirjan tämä tyylikikkailu ärsytti. Muuten kyllä nautin lukemastani.

David Nicholls: Sinä päivänä

Vähän jo kirjaa sivusinkin Cigarette burnsin puolella, kun arvioin leffaversion. 20 vuoden ajan 15. heinäkuuta tapahtuva romaani olisi voinut kaatua kikkailuun, mutta tyylivalinta toimii todella hyvin. Hahmoihin jaksetaan panostaa koko romaanin ajan ja loppua kohden pystyin symppaamaan jopa umpimulkkua Dexteriä. Nyt kun tarkemmin miettii, niin on hyvä, että sivuhahmoja ei ole kuin muutama. Pääpari saa ansaitsemansa tilan ja siksi kirja toimikin niin hyvin. Suosittelen lämpimästi, toisin kuin sitä läpeensä pinnallista elokuvaa.

Näiden lisäksi luin Nalle Virolaisen ja Jouni Hokkasen Roskaelokuvat-tietokirjan, josta tulee ehkä jotain Cigarette burnsin puolelle. Jos ei tule, niin suosittelen lukemaan, koska näin definitiivistä tietokirjaa eksploitaatiosta ja genre-elokuvista ole tehty, ainakaan Suomeksi. Ja kun teitä luultavasti kiinnostaa, mitä jatkossa olen lukemassa, niin nyt minulla on kesken Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin toinen kierros ja jonossa ovat aivan liian kauan hyllyssäni pölyttymässä olleet Dorian Grayn muotokuva ja Olemisen sietämätön keveys. Voi olla, että palaan jonkun ajan päästä näihin, jos teitä lukemiseni kiinnostavat.

Heittäkääs muuten kommentteihin jotain hyviä kirjavinkkejä. Niitä kun saan luvattoman harvoin ja olisin niistä äärimmäisen kiitollinen.

Luin: Nick Hornby - Juliet riisuttuna ja Tim Thornton - The Alternative Hero

Koska tällä hetkellä olen musiikkiaiheiden osalta vähän kuivilla, niin on pakko käsitellä kirjoja. Koska työmatkani kasvoi kesällä parikymmentä minuuttia suuntaansa ja bussissa on tylsää istua ilman tekemistä, niin olen jälleen kerran löytänyt romaanien upean maailman. Noin viiden kuukauden aikana olen saanut luettua reilut kymmenen kirjaa, mikä on yhteensä jo enemmän kuin lukemani kirjat viimeisen neljän vuoden ajalta. En nyt käsittele niitä kaikkia, vaan ainoastaan kahta, jotka käsittelevät yllätyksellisesti musiikkia ja vielä fiktiivisesti.

Nick Hornbyn Juliet riisuttuna kertoo Anniesta ja Duncanista, onnettomasta pariskunnasta, jotka asuvat syrjäisessä ja hiljaisessa Goolenessin kaupungissa. Tarina lähtee kunnolla käyntiin, kun Annie avaa Duncanille tarkoitetun kirjeen, jossa on Duncanin suuresti fanittaman Tucker Crowen viimeisin levy Juliet, Naked. Tucker Crowe on vähälle huomiolle jäänyt artisti, joka katosi julkisuudesta vuosikymmeniä sitten. 

Duncanin "väärästä" arviosta suivaantuneena Annie päättää kirjoittaa oman arvionsa levystä. Arvio saa odottamattomat seuraukset, kun itse Tucker Crowe ottaa sen innoittamana yhteyttä Annieen. Kun Duncan pettää Annieta ja he eroavat, päättää Annie pitää yhteyttä Croween Duncanin selän takana. Samalla seurataan Tuckerin elämää, jossa riittää ongelmia.

Hornby on jälleen omimmilla alueellaan käsitellessään niin musiikkia kuin monimutkaisia ihmissuhteita. Varsinkin Annien ja Tuckerin elämää kuvatessaan Hornby on parhaimmillaan tehden heistä uskottavia kaikessa eksyneisyydessään. Duncan taas jää vähän ontoksi, tarkoituksellakin tosin, mutta silti olisin toivonut, että hänestäkin tuotaisiin jotain syvyyttä esiin, eikä hän jäisi vain, no, hölmöksi fanipojaksi.

Tucker Crowen uran kuvauksessa on myös sellaista mielikuvituksellisuutta, etten voi kuin ihastella Hornbyn kykyjä. Kuvitteellinen muusikko ei ole koskaan vaikuttanut näin aidolta ja varsinkin uran kuvaus diskografioineen saa uskomaan, että Tucker Crowe on ollut olemassa.

Näistä hyvistä puolista huolimatta olin lievästi pettynyt kirjaan. En oikein osaa sanoa mikä lopulta mätti, mutta en vain saanut kirjan hahmoista kiinni niin hyvin, kuin Hornbyn aiemmissa romaaneissa olen saanut. Hienon yksityiskohtaisia huomioita Hornby jälleen kerran tekee ihmissuhteista, mutta ehkä olen vain liian nuori keski-ikäisten sekoiluille. Hyvä kirja kyllä, mutta ei pääse samoille hienousasteille kuin miehen aiemmat romaanit.

Tim Thorntonin The Alternative Herossa on yllättävän samankaltainen juonikuvio kuin Julietissakin. Clive Beresford on 30+ mies, jonka elämä polkee paikallaan. Tyttöystävä on jättänyt, työ ei ole mielekästä, rahaa ei ole tarpeeksi ja paras kaveri on vielä menestyjä. Kun Clive tarkkaan miettii alamäkensä alkua, niin se on yhteydessä Thieving Magpies-yhtyeen - jota hän siis fanittaa - rappion alkuun.

Cliven elämä muuttuu, kun hän tajuaa Thieving Magpiesin keulakuva Lance Websterin asuvan aivan hänen naapurissaan. Koska Clive ei vieläkään ole osannut päästää irti entisistä esikuvistaan, niin hän ottaa tehtäväkseen selvittää mitä tapahtui päivänä, milloin Thieving Magpies hajosi, keinolla millä hyvänsä.

Thorntonin kunniaksi on sanottava se, että mies ainakin osaa sekä nauraa että antaa sympatiaa hahmoilleen. Varsinkin Clivea kohtaan kokee välillä niin vahvaa myötähäpeää, että pahaa tekee. Toisaalta miestä myös symppaa, koska hänen ongelmiinsa on helppo samaistua. Silti Thornton luottaa ehkä vähän liikaa tilannekomiikkaan koko kirjan ajan. Kirja myös junnaa paikoillaan ajoittain, mikä saa välillä luovuttamaan kesken tarinan. Kirja kyllä palkitsee lukijansa lopussa, kun avoimet kysymykset saavat lopulta vastauksensa.

Romaanin namedroppailu, josta ennakkoon olin aika paljon kuullutkin, on kyllä koko kirjan ajan melkoista. Kaikki skenen lehdet ja bändit saavat takuulla ainakin maininnan kirjan aikana, ja monet näistä saavat jopa useita. Ajankuvana 90-luvun kuvaus ansaitsee kehunsa.

The Alternative Hero on suositeltavaa luettavaa, jos kaipaa viihdyttävää ja välillä myötähäpeää aiheuttavaa lukemista. Indiefanit takuulla saavat kirjasta paljon irti nimien myötä, ja tälläinen myöhäisherännäinenkin sai paljon bändejä, joita pitää tsekkailla ihan noin yleissivistyksenkin takia.

Olen lukenut myös paljon paljon muitakin kirjoja. Niistä ehkä suositeltavimmat ovat Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis, joka oli hykerryttävän hauskaa satiiria ja Miika Nousiaisen Metsäjätti, joka kylmäksi jättäneiden Vadelmavenepakolaisen ja Maaninkavaaran jälkeen yllätti koskettavuudellaan, syvyydellään ja lähes täydellisellä ajankuvallaan. Näitä kahta voin suositella varauksetta.

Mieltäni pahoittamassa

Ei pitäisi kirjoittaa mitään väsyneenä ja univelkaisena. Eilinen R&A-juttu oli vähän sinnepäin ja tuntuukin, että ajatukseni jäi vähän puolitiehen. Noh, petrataan jatkossa. Kirjastotätinä minun oletetaan lukevan paljon kirjoja, mikä ei kyllä valitettavasti pidä paikkaansa. Nyt kumminkin löysin kirjan, joka sopii onnettomasti asioihin keskittyvälle oivan paketin. Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja on hieno!

Mielensäpahoittaja on 80-vuotias herra, jolle nykymeno aiheuttaa jatkuvasti mielen pahoitusta. Esimerkkejä on monia ja hahmon avautumiset eri aiheista ovat todella hienosti kirjoitettuja ja osuvat kohteisiinsa hienosti. Sekä vanha, että uudempikin sukupolvi saavat osansa.

Se mistä itse nautin kirjassa eniten on sen rakenne. Kolmen sivun mittaiset avautumiset sopivat pikalukusessareihin täydellisesti, eikä tarvitse tuskailla, että metromatkalla ei kerkeäisi kappaleen loppuun. Ongelma onkin siinä, että haluaisi lukea vielä yhden kappaleen, mutta kun ei vaan enää kerkeä. Kirjassa on myöskin aika löyhä jatkuvuus "juonensa" osalta, joten tekstejä voi nappailla sieltä sun täältä novellikokoelmien tyyliin. Sopii minulle pelottavankin hyvin.

Suosittelen Tuomas Kyrön uusinta tuotosta suurella lämmöllä ja selkeästi pitääkin ottaa miehen aiempaa tuotantoa myös haltuun. Ostakaa tai lainatkaa lähikirjastostanne. Nopealla vilkaisulla Helmetistä (köhmainostusköhköh) kirjassa on 254 varausta, joten jonon jatkeena kirjaa saa odotella ammattitaidolla sanottuna parisen kuukautta. Bestseller-hyllyistä kirjaa voi viikon laina-ajalla saada sitäkin paremmin. Muiden kaupunkien tilanne voinee olla parempi. Olen pro.