Mun vuoden parhaat biisit-konsepti meni ehkä vähän reisille, koska niin kuin otsikko viittaakin, niin tämä on myös bubbling under-lista vuoden parhaimmille levyille. Oman bubbling under-listan teko tuntui jotenkin hölmöltä, niin päätin yhdistää nämä kaksi. Varmaan neuroosipäissäni teen vielä jonkun "pakko nääkin ny on mainita"-postauksen, mutta nyt mennään näillä. Tässä on kaksiosaisen listan rauhallisempi puoli. Huomenna vähän hurjempaa menoa.
Broken Bells - The High Road
Superbändit ovat suurimmaksi osaksi aina vähemmän kuin osiensa summa. James Mercerin ja Danger Mousen summan olisi pitänyt olla "parasta ikinä vittu koskaan", mutta lopputulos olikin lopulta vain ihan jees. The High Roadin hienoutta ei silti käy kiistäminen.
Darwin Deez - COnstellations
Darwin Deeziä tuli loppukeväästä hehkutettua ja kesällä miehen tarttuva ja kepeä indiepopittelu olikin mukavaa kuunneltavaa.
Pariisin Kevät - Invisible Man
Pariisin Kevät tuli löydettyä oikeastaan vasta muutama viikko sitten, vaikka kaikki tuntuivat olevan bändin lumoissa jo paljon aiemmin. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Pariisin Keväässä on jotain hyvin sanoinkuvaamattoman outoa. Ihan kuin Tuunelan Arto vittuilisi meille? Siksi tämä onkin niin loistava.
Ultramariini - Sydämet
Minulla on historia Ultramariinin kanssa. 2005 kesällä olin suorastaan rakastunut Kevään Ja Kesän Tähtikuvioihin, mutta Ilosaaren läpipaska keikka pilasi suhteemme. Tämä levy palautti suhteemme ystävyystasolle. Nyt voidaan sentään tavata joskus ja muistella hyviä aikoja. Ydin ei ole ihan niin ihana kuin wanha Ultramariini, mutta kyllä tätäkin kestää kuunnella.
Yona - Pilvet Liikkuu, Minä En
Yonan debyytti Pilvet Liikkuu, Minä En on todella miellyttävää kuunneltavaa, mutta joku juttu jäi vajaaksi. En tiedä mikä, mutta muutamat biisit sentään saavat kylmiä väreitä aikaiseksi ja nimibiisi on yksi niistä.
Laura Marling - Rambling Man
Laura Marlingin levy tuli myös ehkä bongattua vähän myöhässä. Kesällä en jostain syystä jaksanut levyyn paneutua, kun sen kirjastosta tarkastelun alle nappasin, mutta syksyllä innostuin tästäkin, kun Anttilan poistolaarista levyn nappasin kahdella eurolla. Todella hyvää folkia. Tämänkin ongelmana on ehkä vähän liikaa se, että soveltuu vain sunnuntaifiilistelyihin. Ehkä.
John Grant - I Wanna Go To Marz
John Grantin soololevy on myös todella loistava ja sitä tulee kuunneltua lähen transsinomaisissa tiloissa, mutta jostain syystä tämän pariin ei tule palattua. Joku juttu uupuu, mutta mikä, en tiedä. Silti turhan vähälle huomiolle jäänyt loistavuus, joka kannattaa ottaa kuunteluun, jos sitä ei ole vielä tehnyt.
Four Tet - Love Cry
Jos tykkäisin enemmän ambientista, niin varmasti jumaloisin Four Tetiä. Nyt en jumaloi, mutta arvostan kyllä. Love Cry on todella hypnoottinen raita.
Andreya Triana - Lost Where I Belong
Andreya Triana menee kanssa lokeroon "voi kun olisin kerennyt kuuntelemaan enemmän ennen listailuja". Onhan tämä aika Punavuori-loungea, mutta Andreyalla on upea ääni ja biisit ovat kaikesta huolimatta todella hyviä. Andreya on laulanut mm. Flying Lotuksen biiseillä, joten ääni voi olla tuttu sitäkin kautta.
Teenage Fanclub - When I Still Have Thee
Olisin halunnut tykätä Teenage Fanclubin uusimmasta levystä paljon enemmän kuin lopulta siitä pidin. Mikään ei periaatteessa ole muuttunut aiempiinkaan Fannies-levyihin verrattuna, mutta en vain lämmennyt niin paljoa kuin olisi ehkä pitänyt. Nosturin keikka olikin sitten silkkaa mahtavuutta ja pahoittelenkin sitä, etten siitä kirjoittanut. En vain saanut oikeita sanoja kuvaamaan kyseistä keikkaa. Hyvä se oli.
Belle & Sebastian - Little Lou, Ugly Jack, Prophet John (ft. Norah Jones)
Sama juttu kävi vähän Belle & Sebastianin kanssa kuin edellisenkin. Ei vain lähtenyt vaikka kuin yritti. Mikään ei periaatteessa ole pielessä, mutta mikään ei vain oikein säväytäkään. Sentään saivat unelmieni naisen laulamaan kanssaan ja tuloksena onkin todella kaunis kappale.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Broken Bells. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Broken Bells. Näytä kaikki tekstit
perjantai 10. joulukuuta 2010
sunnuntai 15. elokuuta 2010
Flow '10
Tiedän, että festivaalit ovat vielä käynnissä täyttä häkää, mutta flunssa vei voimat ja sunnuntai jäi osaltani hyvin torsoksi. Flu-festival 2010 raportti seuraa siis tässä. Pahoittelen kuvien ja videoiden puuttumista, mutta olen köyhä enkä omista kameraa. Pölliminenkin tuntuu tähän hätään väärältä. Sori.
Ennen kuin päästään bändeihin, niin sanotaanpa muutama sana järjestelyistä, kuten jatkossa aivan varmasti jokainen bloggaaja lisäkseni. Aiheesta kylläkin! Ensinnäkin jengiä oli ihan vitusti liikaa. Kirosana on siinä tarkoituksella. Lauantaina alueella oli 15 000 kävijää, jotka ehkä teoriassa ja paperilla sinne mahtuvat, mutta käytännössä koko alue oli illalla niin tupaten täynnä, että liikkuminen paikasta toiseen oli mahdotonta. Alue on niin täyteen rakennettu, että 15 000 ihmistä ei luontevasti saatu ripoteltua ympäri aluetta, vaan pullonkauloja syntyi jatkuvasti. Jonottaminen tuli myös hyvin tutuksi, josta pahin esimerkki oli rannekkeen saamiseen mennyt tunti. Sen myötä missasin myös hyvin Broken Bellsin.
Toinen valittamisen aihe on juomakarsinat. Festivaali on K-18 ja siellä on rajatut anniskelualueet. Joku ei nyt ihan mene yhteen. Aitoja oli joka puolella rajaamassa dokausalueet ja varokin jos eksyt alueen ulkopuolelle juoma kädessä. Reitti päälavalta teltalle oli todella kapea juuri sen takia, että laidat oli aidattu anniskelualueiksi. M.I.A.n jälkeen jouduimme hyppäämään aidan yli, että pääsimme vessoille. Festivaalin rentouskin katosi tänä vuonna, kun järjestysmiehiä tuntui olevan joka nurkassa valvomassa ihmisiä. Ymmärtäisin tämän, jos festivaali olisi sallittu kaikenikäisille, mutta kun se ei ole.
Kolmanneksi, jos halusit mennä suoraan Sörnäisten Rantatielle, jotta ei tarvisi kiertää kilometriä bussille päästäksesi, niin silloin sinun pitäisi olla pressiä tai vippiä. Muuten ei ole mitään asiaa pois alueelta kiertämättä helvetillistä lenkkiä. Ongelmahan myös oli se, että välillä Rantatielle pääsi, mutta välillä ei. Panttisysteemikin toimi erinomaisesti, kun pantteja ei enää luovutettu pilkun jälkeen ja vesi loppui joistain paikoista illan myötä. Omia tyhjiä pulloja ei saanut alueelle tuoda juuri panttien takia. En tiedä johtuuko nämä idioottimaisuudet lakipykälistä vai järjestäjien rahanhimosta, mutta todella typerää toimintaa tämä kaikki oli.
Nyt kun valitukset on saatu alta pois, niin bändeihin. Tosiaan, koska perjantaina sain flunssan, niin en jaksanut hirveästi alueella hengata ja ravata bändejä katsomassa. Perjantaina tulimme siis hyvissä ajoin ennen Broken Bellsiä paikalle, mutta jonotuksen takia näin vain viimeisen vartin. Sen perusteella James Mercerin ja Danger Mousen yhteisproggis toimi oikein hyvin livenäkin. Kuulin tosin, että keikan loppu oli paljon parempi kuin alku, joka oli hyvin totinen ja rauhallinen. Kaikesta huolimatta fiilis nousi tuon vartin myötä. Seuraavaksi kuulin Airia, jota en kamalasti jaksanut tsekkailla, koska setti vaikutti olevan sama kuin joulukuussa Kaapelilla. Biisejä oli kyllä vaihtunut, mutta noin muuten peruskuvio oli sama. Taustamusana oikein näppärä oli Airikin.
Perjantain ainoa kunnolla näkemäni artisti oli Big Boi, joka ei ainakaan minua pettänyt. Outkastin räppäävämpi osapuoli veti todella paljon emoyhtyeensä biisejä, joka yllätti itseni aika totaalisesti. Myös tuplaajana olleen kaverin oma soolobiisi kuultiin setissä, mikä ei mieleen kauheasti jäänyt. Big Boi veti energisesti tunnin hittejä toisensa perään ja itse olin to-del-la fiiliksissä. Muusta yleisöstä ei voi sanoa samaa, mutta ehkä Big Boi oli kumminkin liian perinteikästä räppiä ei niin räppifestareilla. Perjantai loppuikin osaltani siihen.
Lauantaina tulin alueelle räkää täynnä Uuden Fantasian juuri aloittaessa settiään. Uuden Fantasian jo klassikoksikin leimattu Top Ten löytyy hyllystäni, mutta en ole sitä kaiketi soittimeen koskaan laittanut. Häpeäkseni. Hörhöelektro toimi päivän avauksena oikein hyvin ja vieraileva tähti Freeman liekitti Suvilahden kovaan hurmokseen.
Kallio houkutteli Uuden Fantasian jälkeen itseni pois alueelta ja palasin juuri sopivasti, kun Surfer Blood lopetteli settiään. Telttaan ei tietty mahtunut ja ulkopuolelta ei nähnyt lavalle mitään olemattoman valaistuksen takia. Se oli siis siinä. Päälavalla jazzia soittanut Timo Lassy Orchestra tosin oli oikein mukavaa taustamusiikkia istuskelulle. Vierailijana toiminut Jose James oli mielestäni todella hyvä lisä yhtyeeseen ja oli mielestäni paljon parempi nyt kuin oman yhtyeensä kanssa kaksi vuotta sitten samaisilla festareilla.
Kaverisekoilun takia näin sekä Robynia, että Omar Souleymania. Robyn ei kauheasti itseäni vakuuttanut, mutta en ehkä olekaan elektropoppailun parhainta kohderyhmää. Anniskelualueella käynnissä ollut tanssibattle tosin vakuutti täysin ja jälleen muistin miksi Flow on Suomen parhaimpia festivaaleja. Ihmiset ovat kunkkuja! Omar Souleyman oli tosin teltassa todella päräyttävä. Rumpukoneen kastumisen johdosta Aavikon ja ties kuinka monen muun proggiksen rumpalina toimiva Tomi Leppänen paikkasi rumpukonetta kylmiltään ja kukaan ei edes huomannut eroa. Leppänen on Suomen paras rumpali! Piste. Souleymanin syyrialaiset sävelet pistivät megabileet teltassa käyntiin, jossa jokainen tanssi ja itse herra Omar lietsoi "Jalla!" huudoillaan ihmisiä vielä kovempaan tanssiin. Musiikista ei jäänyt paljoa mitään mieleen, mutta mieletön tanssiminen vakuutti itseni ainakin täysin ja Omar Souleyman olikin festarin paras esiintyjä. Syyria 1 muut 0.
Päälavan pääesiintyjä M.I.A yritti nokittaa megabailukuningattarena Souleymania, mutta ei siinä ihan täysin onnistunut. Ei Maya ollut todellakaan huono, vaan oli mielestäni jopa todella hyvä, mutta parhauden jälkeen on vaikea jatkaa. M.I.A veti settinsä dj:n, tuplaajan, hunnutettujen taustalaulajien ja kahden tanssipojan vauhdittamana ja hyvinpä vauhdittikin. Ihmiset pomppivat ja tanssivat lähes koko keikan todella villisti. Boysin aikana lavan vallanneet tanssipojat olivat vähemmän noloja kuin Big Boin vastaavat tytöt. Hyvä keikka ja hyvä päätös lauantaille. Major Lazer oli tarkoitus myös nähdä, mutta flunssa ja alueen tukkoisuus olivat toista mieltä. Koti kutsui.
Tänään en nähnyt muuta kuin Konono N°1:n, joka oli ihan kivaa afrotanssimusaa niille joilla peba liikkuu vapautuneesti. Muille todella pitkät ja perinteisiä länsimaisia kappalerakenteita välttelevät biisit saattoivat kuulostaa saman toistolta. Energinen esitys kongolaisilta toimi kumminkin ihan hyvin ja sunnuntaista maksetut rahat eivät menneet täysin hukkaan.
Flow vuosimallia 2010 meni itseltäni siis pikkaisen puihin, mutta loppujen lopuksi fiilikset jäi plussan puolelle. Pidin todella paljon hauskaa ja Axen suihkugeeli ei ainakaan lopu kesken vähään aikaan. Vaikka järjestelyt kusivat todella rankasti, niin ihmiset pelastivat tapahtuman. Festariurpojen määrä on kasvanut Suvilahdessa, mutta kyllä hipsterit silti määräävät Suvilahtea toistaiseksi. Ensi vuonna odottelen supistusta festivaaleilta vähän joka suuntaan, jotta hauskaa voisi pitää muutenkin kuin jatkuvan tungoksen alla. Kiitos ja pikaista paranemista itselleni.
Ennen kuin päästään bändeihin, niin sanotaanpa muutama sana järjestelyistä, kuten jatkossa aivan varmasti jokainen bloggaaja lisäkseni. Aiheesta kylläkin! Ensinnäkin jengiä oli ihan vitusti liikaa. Kirosana on siinä tarkoituksella. Lauantaina alueella oli 15 000 kävijää, jotka ehkä teoriassa ja paperilla sinne mahtuvat, mutta käytännössä koko alue oli illalla niin tupaten täynnä, että liikkuminen paikasta toiseen oli mahdotonta. Alue on niin täyteen rakennettu, että 15 000 ihmistä ei luontevasti saatu ripoteltua ympäri aluetta, vaan pullonkauloja syntyi jatkuvasti. Jonottaminen tuli myös hyvin tutuksi, josta pahin esimerkki oli rannekkeen saamiseen mennyt tunti. Sen myötä missasin myös hyvin Broken Bellsin.
Toinen valittamisen aihe on juomakarsinat. Festivaali on K-18 ja siellä on rajatut anniskelualueet. Joku ei nyt ihan mene yhteen. Aitoja oli joka puolella rajaamassa dokausalueet ja varokin jos eksyt alueen ulkopuolelle juoma kädessä. Reitti päälavalta teltalle oli todella kapea juuri sen takia, että laidat oli aidattu anniskelualueiksi. M.I.A.n jälkeen jouduimme hyppäämään aidan yli, että pääsimme vessoille. Festivaalin rentouskin katosi tänä vuonna, kun järjestysmiehiä tuntui olevan joka nurkassa valvomassa ihmisiä. Ymmärtäisin tämän, jos festivaali olisi sallittu kaikenikäisille, mutta kun se ei ole.
Kolmanneksi, jos halusit mennä suoraan Sörnäisten Rantatielle, jotta ei tarvisi kiertää kilometriä bussille päästäksesi, niin silloin sinun pitäisi olla pressiä tai vippiä. Muuten ei ole mitään asiaa pois alueelta kiertämättä helvetillistä lenkkiä. Ongelmahan myös oli se, että välillä Rantatielle pääsi, mutta välillä ei. Panttisysteemikin toimi erinomaisesti, kun pantteja ei enää luovutettu pilkun jälkeen ja vesi loppui joistain paikoista illan myötä. Omia tyhjiä pulloja ei saanut alueelle tuoda juuri panttien takia. En tiedä johtuuko nämä idioottimaisuudet lakipykälistä vai järjestäjien rahanhimosta, mutta todella typerää toimintaa tämä kaikki oli.
Nyt kun valitukset on saatu alta pois, niin bändeihin. Tosiaan, koska perjantaina sain flunssan, niin en jaksanut hirveästi alueella hengata ja ravata bändejä katsomassa. Perjantaina tulimme siis hyvissä ajoin ennen Broken Bellsiä paikalle, mutta jonotuksen takia näin vain viimeisen vartin. Sen perusteella James Mercerin ja Danger Mousen yhteisproggis toimi oikein hyvin livenäkin. Kuulin tosin, että keikan loppu oli paljon parempi kuin alku, joka oli hyvin totinen ja rauhallinen. Kaikesta huolimatta fiilis nousi tuon vartin myötä. Seuraavaksi kuulin Airia, jota en kamalasti jaksanut tsekkailla, koska setti vaikutti olevan sama kuin joulukuussa Kaapelilla. Biisejä oli kyllä vaihtunut, mutta noin muuten peruskuvio oli sama. Taustamusana oikein näppärä oli Airikin.
Perjantain ainoa kunnolla näkemäni artisti oli Big Boi, joka ei ainakaan minua pettänyt. Outkastin räppäävämpi osapuoli veti todella paljon emoyhtyeensä biisejä, joka yllätti itseni aika totaalisesti. Myös tuplaajana olleen kaverin oma soolobiisi kuultiin setissä, mikä ei mieleen kauheasti jäänyt. Big Boi veti energisesti tunnin hittejä toisensa perään ja itse olin to-del-la fiiliksissä. Muusta yleisöstä ei voi sanoa samaa, mutta ehkä Big Boi oli kumminkin liian perinteikästä räppiä ei niin räppifestareilla. Perjantai loppuikin osaltani siihen.
Lauantaina tulin alueelle räkää täynnä Uuden Fantasian juuri aloittaessa settiään. Uuden Fantasian jo klassikoksikin leimattu Top Ten löytyy hyllystäni, mutta en ole sitä kaiketi soittimeen koskaan laittanut. Häpeäkseni. Hörhöelektro toimi päivän avauksena oikein hyvin ja vieraileva tähti Freeman liekitti Suvilahden kovaan hurmokseen.
Kallio houkutteli Uuden Fantasian jälkeen itseni pois alueelta ja palasin juuri sopivasti, kun Surfer Blood lopetteli settiään. Telttaan ei tietty mahtunut ja ulkopuolelta ei nähnyt lavalle mitään olemattoman valaistuksen takia. Se oli siis siinä. Päälavalla jazzia soittanut Timo Lassy Orchestra tosin oli oikein mukavaa taustamusiikkia istuskelulle. Vierailijana toiminut Jose James oli mielestäni todella hyvä lisä yhtyeeseen ja oli mielestäni paljon parempi nyt kuin oman yhtyeensä kanssa kaksi vuotta sitten samaisilla festareilla.
Kaverisekoilun takia näin sekä Robynia, että Omar Souleymania. Robyn ei kauheasti itseäni vakuuttanut, mutta en ehkä olekaan elektropoppailun parhainta kohderyhmää. Anniskelualueella käynnissä ollut tanssibattle tosin vakuutti täysin ja jälleen muistin miksi Flow on Suomen parhaimpia festivaaleja. Ihmiset ovat kunkkuja! Omar Souleyman oli tosin teltassa todella päräyttävä. Rumpukoneen kastumisen johdosta Aavikon ja ties kuinka monen muun proggiksen rumpalina toimiva Tomi Leppänen paikkasi rumpukonetta kylmiltään ja kukaan ei edes huomannut eroa. Leppänen on Suomen paras rumpali! Piste. Souleymanin syyrialaiset sävelet pistivät megabileet teltassa käyntiin, jossa jokainen tanssi ja itse herra Omar lietsoi "Jalla!" huudoillaan ihmisiä vielä kovempaan tanssiin. Musiikista ei jäänyt paljoa mitään mieleen, mutta mieletön tanssiminen vakuutti itseni ainakin täysin ja Omar Souleyman olikin festarin paras esiintyjä. Syyria 1 muut 0.
Päälavan pääesiintyjä M.I.A yritti nokittaa megabailukuningattarena Souleymania, mutta ei siinä ihan täysin onnistunut. Ei Maya ollut todellakaan huono, vaan oli mielestäni jopa todella hyvä, mutta parhauden jälkeen on vaikea jatkaa. M.I.A veti settinsä dj:n, tuplaajan, hunnutettujen taustalaulajien ja kahden tanssipojan vauhdittamana ja hyvinpä vauhdittikin. Ihmiset pomppivat ja tanssivat lähes koko keikan todella villisti. Boysin aikana lavan vallanneet tanssipojat olivat vähemmän noloja kuin Big Boin vastaavat tytöt. Hyvä keikka ja hyvä päätös lauantaille. Major Lazer oli tarkoitus myös nähdä, mutta flunssa ja alueen tukkoisuus olivat toista mieltä. Koti kutsui.
Tänään en nähnyt muuta kuin Konono N°1:n, joka oli ihan kivaa afrotanssimusaa niille joilla peba liikkuu vapautuneesti. Muille todella pitkät ja perinteisiä länsimaisia kappalerakenteita välttelevät biisit saattoivat kuulostaa saman toistolta. Energinen esitys kongolaisilta toimi kumminkin ihan hyvin ja sunnuntaista maksetut rahat eivät menneet täysin hukkaan.
Flow vuosimallia 2010 meni itseltäni siis pikkaisen puihin, mutta loppujen lopuksi fiilikset jäi plussan puolelle. Pidin todella paljon hauskaa ja Axen suihkugeeli ei ainakaan lopu kesken vähään aikaan. Vaikka järjestelyt kusivat todella rankasti, niin ihmiset pelastivat tapahtuman. Festariurpojen määrä on kasvanut Suvilahdessa, mutta kyllä hipsterit silti määräävät Suvilahtea toistaiseksi. Ensi vuonna odottelen supistusta festivaaleilta vähän joka suuntaan, jotta hauskaa voisi pitää muutenkin kuin jatkuvan tungoksen alla. Kiitos ja pikaista paranemista itselleni.
maanantai 5. heinäkuuta 2010
Kesähitittömyys
Kesähitit ovat jokavuotinen riesa maakunnissa, mutta selkeä merkki kesästä itselle. Kaameat renkutukset voi aina huoletta vaientaa omilla stereoilla tai korvanapeilla. Tänä kesänä ei vielä ole tullut ensimmäistäkään sellaista biisiä, joka olisi jotenkin merkittävästi noussut kesäfiilistelyssä edukseen. Lähinnä olen kuunnellut vanhoja kesähittejä ja muistellut aiempien kesien hienoimpia hetkiä. Kesää on tosin vielä jäljellä (ja paljon!), joten ei vaivuta masennukseen, vaan listataan potentiaalisia kesän hittibiisejä.
1. Caribou - Odessa
Cariboun Odessa on upea upea kappale. Tanssittava biitti ja aika kiero, mutta hyvin hyräilyttävä melodia. Tykkään kovasti tästä kappaleesta ja se saa hymyn huulille. Jatkoon.
2. The Chemical Brothers - Swoon
Kemikaaliveljesten uusin levy Further sai minut uskomaan teknoon. Se on vanhan kunnon elektron juhlaa alusta loppuun ja se kuuluu kuunnella alusta loppuun, jotta sen hienosti toteutetut nousut ja laskut voisi kokea täysillä. Swoon tosin erottuu nousukohtana komeasti edukseen. Aika poppia, mutta kesä on.
3. Kymppilinja (Feat. Mariska) - Minä
Tämä on todella Rähinä Recordsia, mutta jostain syystä todella sympaattinen kappale. Räppärit kuulostavat aivan vara-Cheekeiltä, josta sain bändille uuden nimenkin kehitettyä. Se olisi Cheeky Bastards. Hohoh. Biisi on oikeasti todella hyvä, vaikka sanat tarttuvatkin kuin se hauki ongenkoukkuun ja aiheuttavat lähinnä hämmennystä.
4. Teenage Fanclub - Sometimes I Don't Need To Believe In Anything
Teenage Fanclubin uusimman levyn avauskappale on täydellistä kesäistä brittipoppia. Aurinko paistaa, tytöt hymyilee, minä hymyilen ja elämä näyttää hyvältä.
5. Broken Bells - The Ghost Inside
Broken Bellsin levyn eniten Danger Mousen taustoista muistuttava biisi, joka on aika hämmentävä. Täydellistä poppia, mutta toimisi myös tanssilattioilla täydellisesti.
6. Vampire Weekend - Holiday
Contran avausosion pirtein veto, joka toimii kesähelteillä parin minuutin pituudessaan täydellisesti. Talvella jotkut kehtasivat väittää tätä biisiä täyteraidaksi. Pyh ja pah!
7. Crystal Castles - Baptism
Listan aggressiivisin, mutta varmasti tanssilattiaystävällisin raita. Kesä vaatii trance-syntikoita ja niitä löytyy tästä. Crystal Castlesin kakkonen on muuten Last.Fm:ssä kolmen kuukauden ajalla kuunnelluin artisti itselläni. Pari vuotta sitten vannoin vielä pyhää vihaa yhtyettä kohtaan. Hupsis.
8. The Roots - How I Got Over
Tuli ulos jo viime syksynä, mutta kun tallailee kesäisillä Helsingin kaduilla, niin sitä melkein voi tuntea olevansa Philadelphiassa tämän biisin soidessa. Tässä on sielua.
9. The Drums - Forever And Ever Amen
The Drumsin levy jätti lopulta vähän laimean jälkimaun, mutta Forever And Ever Amen on hitti! Ylisanoja ei tunnu löytyvän tarpeeksi tälle herkulle.
10. Two Door Cinema Club - Undercover Martyn
Two Door Cinema Club on vuoden paras hipsteribändi. Tämä muistuttaa siitä viime vuosikymmenen puolivälin indievillityksestä, jolloin oli ihan ok käyttää diskobiittiä ja nykiä. Nyt pitää olla lo-fi. Pyh.
Mikä tekee tästä listasta kivan, niin te saatte itse päättää olenko minä idiootti vai nero. Sivuni oikeasta laidasta löytyy äänestys, mistä saa itse klikkailla omaa lempparia. Se loppuu joskus ja se saattaa kestää sitä joskusta pidempäänkin, mutta pääasia on, että klikkailette, jotta minulle tulisi hyvä ja kesäinen mieli. Nyt limpparia.
1. Caribou - Odessa
Cariboun Odessa on upea upea kappale. Tanssittava biitti ja aika kiero, mutta hyvin hyräilyttävä melodia. Tykkään kovasti tästä kappaleesta ja se saa hymyn huulille. Jatkoon.
2. The Chemical Brothers - Swoon
Kemikaaliveljesten uusin levy Further sai minut uskomaan teknoon. Se on vanhan kunnon elektron juhlaa alusta loppuun ja se kuuluu kuunnella alusta loppuun, jotta sen hienosti toteutetut nousut ja laskut voisi kokea täysillä. Swoon tosin erottuu nousukohtana komeasti edukseen. Aika poppia, mutta kesä on.
3. Kymppilinja (Feat. Mariska) - Minä
Tämä on todella Rähinä Recordsia, mutta jostain syystä todella sympaattinen kappale. Räppärit kuulostavat aivan vara-Cheekeiltä, josta sain bändille uuden nimenkin kehitettyä. Se olisi Cheeky Bastards. Hohoh. Biisi on oikeasti todella hyvä, vaikka sanat tarttuvatkin kuin se hauki ongenkoukkuun ja aiheuttavat lähinnä hämmennystä.
4. Teenage Fanclub - Sometimes I Don't Need To Believe In Anything
Teenage Fanclubin uusimman levyn avauskappale on täydellistä kesäistä brittipoppia. Aurinko paistaa, tytöt hymyilee, minä hymyilen ja elämä näyttää hyvältä.
5. Broken Bells - The Ghost Inside
Broken Bellsin levyn eniten Danger Mousen taustoista muistuttava biisi, joka on aika hämmentävä. Täydellistä poppia, mutta toimisi myös tanssilattioilla täydellisesti.
6. Vampire Weekend - Holiday
Contran avausosion pirtein veto, joka toimii kesähelteillä parin minuutin pituudessaan täydellisesti. Talvella jotkut kehtasivat väittää tätä biisiä täyteraidaksi. Pyh ja pah!
7. Crystal Castles - Baptism
Listan aggressiivisin, mutta varmasti tanssilattiaystävällisin raita. Kesä vaatii trance-syntikoita ja niitä löytyy tästä. Crystal Castlesin kakkonen on muuten Last.Fm:ssä kolmen kuukauden ajalla kuunnelluin artisti itselläni. Pari vuotta sitten vannoin vielä pyhää vihaa yhtyettä kohtaan. Hupsis.
8. The Roots - How I Got Over
Tuli ulos jo viime syksynä, mutta kun tallailee kesäisillä Helsingin kaduilla, niin sitä melkein voi tuntea olevansa Philadelphiassa tämän biisin soidessa. Tässä on sielua.
9. The Drums - Forever And Ever Amen
The Drumsin levy jätti lopulta vähän laimean jälkimaun, mutta Forever And Ever Amen on hitti! Ylisanoja ei tunnu löytyvän tarpeeksi tälle herkulle.
10. Two Door Cinema Club - Undercover Martyn
Two Door Cinema Club on vuoden paras hipsteribändi. Tämä muistuttaa siitä viime vuosikymmenen puolivälin indievillityksestä, jolloin oli ihan ok käyttää diskobiittiä ja nykiä. Nyt pitää olla lo-fi. Pyh.
Mikä tekee tästä listasta kivan, niin te saatte itse päättää olenko minä idiootti vai nero. Sivuni oikeasta laidasta löytyy äänestys, mistä saa itse klikkailla omaa lempparia. Se loppuu joskus ja se saattaa kestää sitä joskusta pidempäänkin, mutta pääasia on, että klikkailette, jotta minulle tulisi hyvä ja kesäinen mieli. Nyt limpparia.
keskiviikko 12. toukokuuta 2010
Flow lisäilee
Hyvää huomenta jälleen kaikille lukijoille. Aamupäivitykset alkavat toistua tässä blogissa hälyttävää tahtia. Ei nyt takerruta siihen, vaan tänäkin aamuna tuli hyviä uutisia.
Jokaisen indie-naaman lempifestari Flow lisäsi ohjelmistoonsa tänään lisää bändejä ja jos ensimmäiset julkistukset olivat minulle lievä pettymys, niin nyt olin positiivisesti yllättynyt. Lähdetään käyntiin Broken Bellsistä. Minulle riittää bändin kohdalla se, että näen vihdoin ihkaelävänä pop-nerot James Mercerin ja Danger Mousen. Toinen kiva yllätys on Mulatu Astatke. Näin vuosi sitten Mulatun The Heliocentricsin kanssa Kulttuuritalolla ja heidän keikka oli todellista jazzin juhlaa. Olen hyvin iloinen siitä, että tätä herkkua pääsee näkemään ja kuulemaan uudestaan.
Muihin lisäilyihin kuuluu mm. Robyn, Miike Snow, Aeroplane, Owen Pallett, Junip (Jose Gonzalezin bändi), Wovenhand ja läjä suomalaisia levynpyörittäjiä klubeille. Näissä lisäilyissä hämää suomalaisten festareiden perisynti tänä vuonna. Wovenhand ja Owen Pallett esiintyvät molemmat kuukauden sisällä Tavastialla ja uutta keikkaa pusketaan Flowssa jo parin kuukauden päästä. Owen Pallett esiintyi viime vuodenkin Flowssa. Mieluusti sitä festareilla näkisi bändejä, jotka eivät Suomessa niin usein käy, mutta helppohan sitä täältä ruudun toiselta puolelta on huudella, miten hommat tulisi hoitaa. Kiinnostavia bändejä kaikesta huolimatta, joten valitetaan nyt valittamisen ilosta.
Tällaista tällä kertaa. Ensi kerralla jotain aivan muuta.
Muihin lisäilyihin kuuluu mm. Robyn, Miike Snow, Aeroplane, Owen Pallett, Junip (Jose Gonzalezin bändi), Wovenhand ja läjä suomalaisia levynpyörittäjiä klubeille. Näissä lisäilyissä hämää suomalaisten festareiden perisynti tänä vuonna. Wovenhand ja Owen Pallett esiintyvät molemmat kuukauden sisällä Tavastialla ja uutta keikkaa pusketaan Flowssa jo parin kuukauden päästä. Owen Pallett esiintyi viime vuodenkin Flowssa. Mieluusti sitä festareilla näkisi bändejä, jotka eivät Suomessa niin usein käy, mutta helppohan sitä täältä ruudun toiselta puolelta on huudella, miten hommat tulisi hoitaa. Kiinnostavia bändejä kaikesta huolimatta, joten valitetaan nyt valittamisen ilosta.
Tällaista tällä kertaa. Ensi kerralla jotain aivan muuta.
torstai 11. maaliskuuta 2010
Hehkutuksia Part 2.
Suunnilleen tasan kuukausi sitten tein kirjoituksen, missä hehkuttelin uutuuslevyjä. Jatkoa seuraa. Nyt kun viimeisen parin viikon aikana uutuuslevyjä ollaan puskettu ulos enemmän kuin levyhyllyt kestäisivät, niin niihin voisi osaan jopa vähän paneutuakin. Sopivasti tälle viikolle iski influenssakin, joten muuta ei ole ollutkaan kuin aikaa.
Isoin julkaisu on tietenkin piirrosbändi Gorillazin Plastic Beach, mistä tässä blogissa ollaan jauhettu jo useaan otteeseen, mutta nyt viimeiset sanani. Levy on mielestäni oikein hyvä. Gorillazin molemmat aiemmat levyt ovat myös olleet oikein hyviä, mutta aina niistä on se joku tietty juttu jäänyt puuttumaan, mikä olisi tehnyt niistä erinomaisia. Sama ongelma vaivaa tätäkin tuotosta. Erinomaisia biisejä on useita ja levy kantaa kokonaisuutena pitkään, mutta jos muutaman biisin olisi karsinut tästä 16 biisin mammutista pois, niin tämä olisi varmasti entistä parempi. Toisaalta levyltä oltiin jo tätä ennen karsittu ties kuin monta kappaletta ja ideaa pois, joten kai tämä nyt on se kokonaisuus, jonka Damon Albarn halusi ulos julkaista. Korostaisin tämän levyn kohdalla sanaa kokonaisuus, koska verrattuna edellisiin levyihin, tämä ei poukkoile tyylistä ja tunnelmasta toiseen. Se on kiitettävä uudistus vanhaan verrattuna. Silti en voi välttyä siltä ajatukselta, että mitä Damon Albarn saisi aikaan, jos hän keskittyisikin vain yhteen projektiin, eikä noin viiteen jatkuvasti. Sitä sopii vain miettiä.
Seuraava odotettu uutuus on Broken Bellsin debyyttilevy. Broken Bells on The Shinsistä tutun James Mercerin ja tuottaja Danger Mousen projekti. Bändi kuulostaa oikeastaan juuri siltä, miltä ennakkoon osasikin olettaa. Pop-melodioita, joihin on ujutettu koneellisia elementtejä mukaan. Levy on todella melankolinen verrattuna The Shinsin tuotoksiin ja muutenkin jää vähän jalkoihin vertailussa, mutta huono levy tämä ei missään nimessä ole. Pienoinen pettymys silti.
Viikon kotimainen uutuus on Lapkon A New Bohemia. Lapko jakaa mielipiteet melko rajusti kahtia ja on jokseenkin leimautunut "ernutyttöjen" bändiksi. Imagohan ei bändiä pahenna ja itse olen pitänyt bändin kahdesta aiemmasta levystä aika paljon. Uusinta levyä odotin silti hieman pelonsekaisin tuntein, koska ensimmäisenä julkaistu kappale I Shot The Sheriff oli stadionrockia pahimmillaan. Syykin paljastui, koska levy on äänitetty Jenkeissä tuottaja D. James Goodwinin kanssa. Soundit ovatkin viritetty juuri niin kirkkaiksi ja hyviksi kuin ne suinkin saa ja samalla bändi on muuttunut raskaammaksi kuin koskaan. Levyn avaava I Don't Even Kill on jo lähes mättöheviä. Vielä on vaikea sanoa lopullista mielipidettä levystä, mutta kiitettävän hyvin bändi on jälleen uudistanut itseään. Palataan tähän myöhemmin.
Pari viikkoa sitten julkaistiin I Walk The Linen uusi levy Language Of The Lost. I Walk The Line on ollut nimenä tuttu jo useamman vuoden, mutta levyihin en ole jaksanut tutustua ennen tätä tuotosta vielä kertaakaan. Nyt sattumoisin laitoin tämän levyn soimaan Rumban erinomaisesta blogista ja olin puulla päähän lyöty. Aivan mahtava levy! I Walk The Line koostuu Suomen punk-piireissä pyörineistä naamoista, jotka tämän bändin puitteissa pääsevät tekemään muutakin kuin punkkia. Silti punk-vaikutteet kuuluvat musiikissa, mutta hyvänä mausteena, joka lisää bändin sointiin ärhäkkyyttä. Miten tätä sitten kuvailisi? Rockia, poppia, punkkia ja hitunen indietä. Hieman kuin Disco Ensemble, joka on innostunut Social Distortionista, eikä Refusedista tai At The Drive-Inistä. Vuoden toistaiseksi kovin yllättäjä.
Viime viikolla julkaistiin kotimaisen mahtavuuden Kiki Paun toinen levy White Mountain. Ennakkoon olin hieman skeptinen levyn suhteen, koska levyllä sanottiin olevan kaksi biisiä, joiden kesto lähentelee (ja toisen jopa ylittää) kymmentä minuuttia. Debyytillään bändi oli parhaimmillaan juuri kolmen ja puolen minuutin pop-kappaleissa, joten hieman pelotti. Onneksi pelko oli osaksi aiheetonta. Mammuttibiisit ovat mielenkiintoisia koko kestonsa ajan, eikä muutkaan kappaleet ole yhtään huonompia. Oikeastaan Kiki Pau on vain parantanut debyytiltään. Rautalankavivahteet ovat tällä levyllä nousseet hieman isompaan osaan, mutta mitään kovin suurta ja radikaalia muutosta ei ole tapahtunut. Suomen parhaan pop-bändin valtikka pysyy Kiki Paulla jatkossakin.
Viimeisenä uutuuksista käsittelyssä on Two Door Cinema Clubin Tourist History. NME on hehkuttanut bändiä jo pidemmän aikaa, mutta itse tutustuin bändiin vasta n. kuukausi sitten, kun sattumalta kuulin bändin sinkun I Can Talk, joka kolahti samantien. Nyt bändi julkaisi debyyttinsä, joka on oikein mainio. Two Door Cinema Club on tanssittavaa indiepoppia soittava yhtye, joka ei oikeastaan tee mitään uutta tai mullistavaa, mutta tekee vanhan kierrättämisensä erinomaisesti. Oikein mainio levy, jonka uskon olevan kovassa soitossa, kun tarvitaan tunnelman kohottajaa.
Viimeisenä käsittelyssä ei niinkään ole albumi, vaan yksi kappale. Tämä biisi on aiheuttanut hämmennystä, ihmetystä ja jopa kauhistusta ympäri internettiä eilisen julkaisunsa jälkeen. Kyseessä on siis MGMT:n tulevan albumin Congratulations ensimmäinen julkistettu kappale Flash Delirium. Kyseessä ei ole single, koska bändi on itse todennut albumin olevan kokonaisuus, jolta ei sinkkuja irrotella. Oli miten oli, tässä on kyseinen kappale, joka itseäni kyllä miellyttää. Eihän tätä missään indiediskossa pysty soittamaan, mutta jos haluaa kevyttä psykedeliaa, niin tässä on oiva ehdokas siihen. Levyä ja 12-minuutin surffaus-anthemia odotellessa.
Isoin julkaisu on tietenkin piirrosbändi Gorillazin Plastic Beach, mistä tässä blogissa ollaan jauhettu jo useaan otteeseen, mutta nyt viimeiset sanani. Levy on mielestäni oikein hyvä. Gorillazin molemmat aiemmat levyt ovat myös olleet oikein hyviä, mutta aina niistä on se joku tietty juttu jäänyt puuttumaan, mikä olisi tehnyt niistä erinomaisia. Sama ongelma vaivaa tätäkin tuotosta. Erinomaisia biisejä on useita ja levy kantaa kokonaisuutena pitkään, mutta jos muutaman biisin olisi karsinut tästä 16 biisin mammutista pois, niin tämä olisi varmasti entistä parempi. Toisaalta levyltä oltiin jo tätä ennen karsittu ties kuin monta kappaletta ja ideaa pois, joten kai tämä nyt on se kokonaisuus, jonka Damon Albarn halusi ulos julkaista. Korostaisin tämän levyn kohdalla sanaa kokonaisuus, koska verrattuna edellisiin levyihin, tämä ei poukkoile tyylistä ja tunnelmasta toiseen. Se on kiitettävä uudistus vanhaan verrattuna. Silti en voi välttyä siltä ajatukselta, että mitä Damon Albarn saisi aikaan, jos hän keskittyisikin vain yhteen projektiin, eikä noin viiteen jatkuvasti. Sitä sopii vain miettiä.
Seuraava odotettu uutuus on Broken Bellsin debyyttilevy. Broken Bells on The Shinsistä tutun James Mercerin ja tuottaja Danger Mousen projekti. Bändi kuulostaa oikeastaan juuri siltä, miltä ennakkoon osasikin olettaa. Pop-melodioita, joihin on ujutettu koneellisia elementtejä mukaan. Levy on todella melankolinen verrattuna The Shinsin tuotoksiin ja muutenkin jää vähän jalkoihin vertailussa, mutta huono levy tämä ei missään nimessä ole. Pienoinen pettymys silti.
Viikon kotimainen uutuus on Lapkon A New Bohemia. Lapko jakaa mielipiteet melko rajusti kahtia ja on jokseenkin leimautunut "ernutyttöjen" bändiksi. Imagohan ei bändiä pahenna ja itse olen pitänyt bändin kahdesta aiemmasta levystä aika paljon. Uusinta levyä odotin silti hieman pelonsekaisin tuntein, koska ensimmäisenä julkaistu kappale I Shot The Sheriff oli stadionrockia pahimmillaan. Syykin paljastui, koska levy on äänitetty Jenkeissä tuottaja D. James Goodwinin kanssa. Soundit ovatkin viritetty juuri niin kirkkaiksi ja hyviksi kuin ne suinkin saa ja samalla bändi on muuttunut raskaammaksi kuin koskaan. Levyn avaava I Don't Even Kill on jo lähes mättöheviä. Vielä on vaikea sanoa lopullista mielipidettä levystä, mutta kiitettävän hyvin bändi on jälleen uudistanut itseään. Palataan tähän myöhemmin.
Pari viikkoa sitten julkaistiin I Walk The Linen uusi levy Language Of The Lost. I Walk The Line on ollut nimenä tuttu jo useamman vuoden, mutta levyihin en ole jaksanut tutustua ennen tätä tuotosta vielä kertaakaan. Nyt sattumoisin laitoin tämän levyn soimaan Rumban erinomaisesta blogista ja olin puulla päähän lyöty. Aivan mahtava levy! I Walk The Line koostuu Suomen punk-piireissä pyörineistä naamoista, jotka tämän bändin puitteissa pääsevät tekemään muutakin kuin punkkia. Silti punk-vaikutteet kuuluvat musiikissa, mutta hyvänä mausteena, joka lisää bändin sointiin ärhäkkyyttä. Miten tätä sitten kuvailisi? Rockia, poppia, punkkia ja hitunen indietä. Hieman kuin Disco Ensemble, joka on innostunut Social Distortionista, eikä Refusedista tai At The Drive-Inistä. Vuoden toistaiseksi kovin yllättäjä.
Viime viikolla julkaistiin kotimaisen mahtavuuden Kiki Paun toinen levy White Mountain. Ennakkoon olin hieman skeptinen levyn suhteen, koska levyllä sanottiin olevan kaksi biisiä, joiden kesto lähentelee (ja toisen jopa ylittää) kymmentä minuuttia. Debyytillään bändi oli parhaimmillaan juuri kolmen ja puolen minuutin pop-kappaleissa, joten hieman pelotti. Onneksi pelko oli osaksi aiheetonta. Mammuttibiisit ovat mielenkiintoisia koko kestonsa ajan, eikä muutkaan kappaleet ole yhtään huonompia. Oikeastaan Kiki Pau on vain parantanut debyytiltään. Rautalankavivahteet ovat tällä levyllä nousseet hieman isompaan osaan, mutta mitään kovin suurta ja radikaalia muutosta ei ole tapahtunut. Suomen parhaan pop-bändin valtikka pysyy Kiki Paulla jatkossakin.
Viimeisenä uutuuksista käsittelyssä on Two Door Cinema Clubin Tourist History. NME on hehkuttanut bändiä jo pidemmän aikaa, mutta itse tutustuin bändiin vasta n. kuukausi sitten, kun sattumalta kuulin bändin sinkun I Can Talk, joka kolahti samantien. Nyt bändi julkaisi debyyttinsä, joka on oikein mainio. Two Door Cinema Club on tanssittavaa indiepoppia soittava yhtye, joka ei oikeastaan tee mitään uutta tai mullistavaa, mutta tekee vanhan kierrättämisensä erinomaisesti. Oikein mainio levy, jonka uskon olevan kovassa soitossa, kun tarvitaan tunnelman kohottajaa.
Viimeisenä käsittelyssä ei niinkään ole albumi, vaan yksi kappale. Tämä biisi on aiheuttanut hämmennystä, ihmetystä ja jopa kauhistusta ympäri internettiä eilisen julkaisunsa jälkeen. Kyseessä on siis MGMT:n tulevan albumin Congratulations ensimmäinen julkistettu kappale Flash Delirium. Kyseessä ei ole single, koska bändi on itse todennut albumin olevan kokonaisuus, jolta ei sinkkuja irrotella. Oli miten oli, tässä on kyseinen kappale, joka itseäni kyllä miellyttää. Eihän tätä missään indiediskossa pysty soittamaan, mutta jos haluaa kevyttä psykedeliaa, niin tässä on oiva ehdokas siihen. Levyä ja 12-minuutin surffaus-anthemia odotellessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)