perjantai 30. elokuuta 2013

Enter The Wincave

Kaikkia comebackeja seuraa aina väistämätön lopetus. Niin nytkin.

No You Girls Never Know'n historia kesti vajaat neljä vuotta, mitkä olivat antoisia ja hauskoja. Vaikka oma kunnianhimo tekstejäni kohtaan onkin vuosien mittaan kasvanut, niin ei tätä silti koskaan turhan ryppyotsaisesti tullut kirjoitettua.

Siksi loppu ei olekaan kovin dramaattinen tahi ryppyotsainen. Tuli vain tarjous, josta en voinut kieltäytyä.

Olen nykyisin siis Rosvo. Rosvojoukkomme on kova, ehkä jopa kovin, vaikka itse sanonkin.

Vaihdoin blogini nimeä, koska uusi alku kiehtoi. Meininki tulee varmasti pysymään hyvin pitkälti samana. Miksi muuttaa voittavaa kaavaa.

Joten, astukaa voittoluolaani.

maanantai 12. elokuuta 2013

Arctic Monkeys - Why'd You Only Call Me When You're High?


Viides levy on tuloillaan. Sen nimi on AM, jonka voi ilmeisesti tulkita joko yhtyeen nimen lyhennöksenä tai 12.tunnin kellon yötä käsittävänä nimenä. Oli miten oli, Why'd You Only Call Me When You're High? on jälleen yksi luku Arctic Monkeysin uralla. Se kun ei ole edelliselle parille levylle ominaista raskasta riffittelyä, eikä se oikeastaan ole edes alkuaikojen kaahausteinirockia.

Se on yllättävän groovaavaa ja jopa jostain syystä r'n'b:n mieleen tuovaa, ja nimenomaan uudemman r'n'b:n. Kummallista, mutta tavallaan arvostettavaa. Biisikin on melko tarttuva, mistä voinen syyttää biisiä kannattelevaa laulumelodiaa. Lyyrisestikin toimii, vaikka ei olekaan nerokkainta tai kekseliäintä Turneria. Ei kumminkaan ole yhtyeen kovimpia tuotoksia, mutta uponnee levyltä kuunnellessa paremmin.

Nabilin ohjaama video taas...


keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Minä sydän Annie sydän Ysäri

Piti blogata kevään korvilla Disclosuresta ja Jessie Waresta ysärikulmalla. Se juttu jäi unholaan, mutta nyt voin kaivaa kulman naftaliinista, koska Annie.

Back Together ei biisinä paljoa vaikutevuosikymmentään peittele, mutta video ne vasta tuokin esiin. Rakastan, koska tätä voi toivoa Städärissä ja melko varmasti dj jopa sen laittaisi soimaan.



Tuleva A&R-ep vaikuttaa ennakkoon julkistettujen biisien perusteella olevan yksi vuoden kovimmista pop-julkaisuista. Ensimmäinen videobiisi Tube Stops & Lonely Hearts oli kelpo klubipastissi. Invisible on kuulemistani kappaleista ehkä kumminkin kaikista kovin.





Ep tulee 5.8. Eipä sitä kamalan paljoa tarvitse kaivella nytkään, jos sen kuultavakseen haluaa.

perjantai 26. heinäkuuta 2013

Kendrick Lamar - Rigamortis

Ei minulla mitään uutta kerrottavaa ole. Tai mitään uutta biisiä. Törmäsinpä tähän Section.80:n biisiin ja videoon, mikä miellyttää nyt ihan hulluna. Flow'kin yhtäkkiä himottaa aika pahasti, vaikka olen vannonut kovaan ääneen jättäväni kekkerit väliin. En ehkä pysty, vaikka, tai oikeastaan koska, näin Kendrickin Circuksessa ja oli ns. IVK.

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Disco Dislocated ja asiakaspalvelun tärkeys

Viikko takaperin Helsingissä oli odotettu ja musiikillisen antinsa puolesta onnistunut tapahtuma. Disco Dislocatedin pääesiintyjänä oli Major Lazer ja paikkana oli Kaapelitehdas.

Jos tapahtuman ongelmat eivät ole tuttuja, niin kertaan ne nopeasti. Kaapelitehdas oli loppuunmyyty, joka tarkoitti paikalle tulevan n. 2000-2800 ihmistä. Tarkkaa kapasiteettia en tiedä, enkä tiedä myytiinkö lippujakaan täyden kapasiteetin verran. Sen tiedän, että paikalle tuli paljon ihmisiä ja siihen ei täysin varauduttu. Kahdentoista aikaan Kaapelin ovelta oli n. 200 metrin jono, jossa allekirjoittaneella kului tunti ja kymmenen minuuttia. Sinä aikana missasin mm. Eevil Stöön dj-setin.

Jonotus johtui ilmeisesti siitä, että narikassa oli kaksi (2) ihmistä töissä. Veikkaan, koska minä ja ystäväni puikkelehdittiin narikkajonon ohi suoraan sisään. Pahoittelen ystävänikin puolesta tekoamme. Nopealla matematiikalla voi sanoa, että se on aika pahasti alimitoitettu määrä. Ja se myös näkyi.

Kun lopulta pääsi sisään, niin kaikki meni oikein mainiosti. Major Lazer oli odotetun kova ja meno oli yleisössä erittäin hyvä, eli mielipuolisen villi.

Keikan jälkeen tosin kohtasin järjestäjien puolelta sen, mitä vihaan suomalaisessa asiakaspalvelussa kaikista eniten - marttyyriyden. Kukaan ei varmasti hauku järjestäjiä siitä, että he ylipäänsä järkkäävät jotain. Siitä osoituksena se, että liput menivät kaupaksi. Jonotuskeississä sentään myönsivät virheensä, mutta aikataulutuksesta tulleet valitukset menivät ohi korvien. Onhan heillä konsepti.

Ai niin, aikataulut. Keikan ensimmäiset liput tulivat myyntiin huhtikuussa ja konseptiin toki kuuluu se, että paikkaa ja tarkempaa aikataulua ei tiedetä. Riippuuhan aikataulu paljolti siitä, missä keikka järjestetään ja millaiset luvat sinne saadaan.

Kaapelitehdas varmistui paikaksi alle viikko ennen tapahtumaa ja aikataulu lyötiin lukkoon vasta samana päivänä, kun tapahtuma järjestettiin. Major Lazer aloitti vasta klo 2.15., mikä on miltä kantilta tahansa katsottuna aika saamarin myöhään. Julkiset eivät kulje siihen aikaan - saatika keikan jälkeen - hyvin, aikaisin töihin heräävät saavat ehkä pari tuntia unta jne. Monelle aikataulu oli mahdoton ja asiasta valitettiin. Vastaus oli tämä.

Ymmärrän järjestäjien pointin, että vuoden hommaa jo tehneenä heidän tapahtumiin on tietty odotusarvo. Se olisi ehkä myös pitänyt tajuta, että kun skaala kasvaa, niin mukaan saattaa tulla myös uusia asiakkaita, joille konsepti ei ollut tuttu ja jota ei kamalan paljoa ennakkoon edes mainostettu. Pelkkä Major Lazerin nimi kun tuo varmasti mukaan ensikertalaisia. Muutaman Disco Dislocatedin kolunneena mietin itsekin vielä päivää ennen tapahtumaa, meneekö myöhään vai ei. Ehkä myöhäistä ajankohtaa olisi voinut mainostaa enemmän, kun kerta tapahtuma oli arkipäivänä ja moni oletti, että keikka alkaa niihin aikoihin, mihin viime vuosien keikoilla samassa paikassa ollaan totuttu.

Ei tämä mitään, mutta kaikista pahin marttyyriveto tuli Matti Pentikäisen Facebook-statuksessa. Matti, sinä et tarjoa mitään, sinä myyt. Jos maksan lipusta 25 euroa, niin kai minulla ja muilla lipuista vielä vähän enemmän maksaneilla on oikeus sanoa, että nyt ei hommat menneet täysin putkeen. Kaikki nimittäin pitivät itse pääruoasta. En nähnyt ketään, joka olisi tullut Kaapelilta ulos Major Lazerin jälkeen hymyilemättä. Siksi maksavan yleisön dissaus tuntuu oudolta ja jopa vähän pahalta. Minä kun olen kiitollinen siitä, että tapahtuma järjestettiin ja Major Lazer roudattiin Suomeen keikalle. En vain ole kiitollinen siitä, että rakentava kritiikki kuitataan takaisin vittuilulla.

Olisi nimittäin suuri sääli, jos Disco Dislocatedin kaltainen Helsingin klubielämän piristäjä jäisi yhden snadisti epäonnistuneen kasvuyrityksen jälkeen pienen piirin tapahtumaksi. Reaktioista päätellen kun tapahtumaa halutaan jatkossa järjestää niille, ketkä tajusivat, eli kavereille ja faneille. Tämän kun voisi hoitaa täysin eri tavalla. Kiittää yleisöä, pahoitella järjestelyistä koitunutta hetkellistä mielipahaa ja sanoa, että palautetta mietitään rauhassa ja pohditaan, josko muutoksille on tarvetta. Ei negatiivinen palaute tarkoita sitä, että jengi ei halua jotain. Se tarkoittaa sitä, että porukka haluaa juuri sitä, mitä tarjoatte, mutta odotukset eivät kohdanneet. Väärät odotukset taas syntyvät olettamuksista, jotka taas syntyvät siitä, kun tietoa ei ole tarjolla. Ehkä sitä ei nyt ollut, ja ehkä sitä voisi jatkossa tarjota vähän enemmän. Tuskin avoimuus haitaksikaan on.

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Arctic Monkeysin ylitsepääsemätön parhaus

“Any man who must say ‘I am the king’ is no true king” - George R.R. Martin

Tämän opin kun rockarit muistaisivat, niin kaikki olisi hyvin. Palaan tähän myöhemmin.

Kenellekään ei ole varmasti jäänyt epäselväksi, että palvon Arctic Monkeysia. Se on lukiovuosieni tärkein yhtye ja he ovat onnistuneet pysymään tärkeinä tähän päivään asti. En silti ole pitänyt heitä "maailman tärkeimpänä bändinä", koska tiedätte brittipopin ja -rockin nykytilan - ei häävi.

Nyt pidän. Yhtyeen Glastonburyn keikka pääesiintyjänä viime viikonloppuna todisti, että rock ei ole kuollut. Vähän höntin näköisistä sheffieldiläisteineistä on kasvanut isot lavat tuosta noin vaan haltuun ottavia rock-tähtiä. Varsinkin Alex Turnerin olemukseen on tullut rock-tähdelle tarvittavaa uhoa, itsevarmuutta ja tyylikkyyttä, joka tekee hänestä ehkä karismaattisimman uuden sukupolven rock-tähdistä.

Esiintymisessä myös kuului yhtyeen uran kiistaton muuntautumiskyky. Uusimman sinkun Do I Wanna Know'n raskaasta poljennosta siirryttiin vaivatta Brianstormin nuoreen ja kulmikkaaseen uhmaan, eikä se tuntunut ristiriitaiselta. Yhtye on kasvanut luonnollisesti ja pakottamatta nykyiseen uomaansa, ilman turhaa menneisyyden häpeää.

Kaikista parasta tässä on se, ettei Arctic Monkeys ole koskaan pitänyt melua teoistaan. Jopa silloin, kun yhtyeen debyytistä tuli kaikkien aikojen nopeimmin myytyjä debyyttejä Britanniassa, niin he eivät ilmoittaneet olevansa maailman kovin bändi. Ei tarvinut. Teot puhuivat puolestansa.

Vaikka muualla maailmassa yhtye ei edellenkään ole statukseltaan jättiläistasolla, niin Glastonburyssa yhtye ei antanut sen haitata. He esittivät puolitoista tuntia tämän hetken parasta rock-musiikkia juuri oikealla asenteella. He tulivat ottamaan yleisönsä haltuun tyylillä ja se onnistui täysin.

Eikä koskaan ole tarvinut sanoa olevansa maailman paras rock-bändi. Koska moista uhoava ei koskaan ole aidosti maailman paras rock-bändi.






perjantai 28. kesäkuuta 2013

Nyky-r'n'b ei ole yhtään sen parempaa

Ei tarvitse mennä kuin pari vuotta taaksepäin, kun kaikki - ja todella tarkoitan sitä - vihasivat r'n'b:tä. Suurimmat syyt olivat genren ummehtunut tylsyys. Naiset fraseerasivat minkä kerkesivät ja miehet voihkivat falsetissa panevansa kaikkia kylän naisia, kunhan ensin hoitavat naapurikylän naikkoset, mieluiten kaikki samaan aikaan samassa sängyssä.

Ja nyt r'n'b:stä pitävät kaikki, koska "se on muuttunut". Paskan vitut.

The Weeknd, Miguel ja The Dream ovat olleet uuden nousun kärkinimet Frank Oceanin kanssa, mutta jätetään Ocean pois. Hän on eri levelillä niin monella tasolla.

Toki kaikki edellä mainitut tekevät musiikillisesti kunnianhimoisempaa ja kekseliäämpää r'n'b:tä kuin monet edeltäjänsä. Varsinkin The Weekndin synkät ja bassovetoiset biisit ovat hyvin moderneja ja genressään ennenkuulemattomia. Miguel ja The Dream taasen tekevät smootheja biisejä hirvittävällä hittipotentiaalilla. He ovat imagoltaan myös sellaisia, että trenditietoinen musiikkidiggari voi heitä kuunnella ilman kovin suurta häpeäntunnetta.

Mutta ne sanat ja videot. Frank Oceanin kaapista ulostulo ei ole auttanut yhtään mitään. Samaa seksismiä ja machoilua kuin aiemmin, ellei jopa pahempaa. R. Kellyn meiningit ovat toki aina olleet pornoa, mutta hän on osannut jopa nauraa suureleisyydessään itselleen. Näissä videoissa ja biiseissä ei juuri peittelystä tai itseironiasta voi puhua.









En halua leikkiä mielensäpahoittajaa siksi, että olisin itse loukkaantunut kappaleista. Päinvastoin, ei näissä videoissa ja biiseissä ole hip hoppia enemmän seuranneelle mitään uutta. Loukkaantuminen tulee siitä, että genren tullessa trendikkääksi, siitä yritetään puhumalla muokata jotain, mitä se ei ole. Se on edelleen täysin täysin mieskeskeistä ja pahimmillaan misogynististä uhoa täynnä. Paremmat taustat eivät asiaa muuta mihinkään.

On huvittavaa, että D'Angelon diggailua joutuu myöntämään naureskellen ja häpeillen, vaikka totuus on se, että herra oli kolmetoista vuotta sitten jo nykyaikaa edellä.


sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Yeezy-setä on hyvin, hyvin vihainen



Nämä ovat huhuja: Kanye Westiltä tulee uusi levy kesän aikana ja sen nimi on Yeezus.

Nämä eivät ole huhuja: (Suosittelen lataamaan Media Hintin)





Lienee turha sanoa mitään levyn odotusarvosta.

perjantai 17. toukokuuta 2013

Pappa-disco


Livetwiittasin maanantaina Daft Punkin uuden levyn striimiä ja biisi biisiltä vajosin syvempään masennukseen. Get Luckyn riemu olikin vahinko. Random Access Memories oli väljähtänyttä, väsynyttä ja itsekritiikitöntä nostalgiapierua. Kaikkea sitä, mitä Daft Punk oli aiemmin pastissoidessaan onnistunut välttelemään.

Toinen ja kolmas pyöräytys olivat sentään vähän positiivisempia. Levyn junnaavuus ei haitannut enää niin paljoa ja biisit soljuivat korvissa huomattavasti kivuttomammin. Se, mikä alkuun tuntui hajanaiselta ja ideattomalta muuttuikin nyt ymmärrykseksi.

Onhan se hauskaa, kun legendamiehet saadaan vierailijoiksi ja biisit kuulostavat heidän tuotannolta, mutta siinä on levyn ehkä isoin ongelma. Daft Punk ei nimittäin ole uusi LCD Soundsystem, tai edes Kindness. Daft Punkin nostalgia ja pastissointi on vanhojen setien ilottelua, joka kuulostaa hauskalta vain, jos kuvittelee sessiot mielessään. Sävellyksiin äänityssessioiden riemu ei valitettavasti ole yltänyt. Junnaavat biisit eivät kehity, eivätkä junnaavat elementit saa persettä keikkumaan tai edes hymyilemään. Discolle aika kehno merkki. AOR on muuten vaan perseestä. Että kiitos vaan Fragments of Timesta.

Random Access Memoriesia onkin helppo kuvata timantiksi, joka hiottiin vähän päin helvettiä. Vieraslista on vakuuttava, minkä vuoksi levy kuulostaakin välillä siltä, että biiseissä mennään vieras, eikä sävellys edellä. Tai sitten olen vain liian nuori tajutakseni keski-ikäisten muistelusessioita. Mitään uutta ja rohkeaa Daft Punk ei tee genressään, ainoastaan omalla urallaan.






maanantai 13. toukokuuta 2013

Musta valo - Matkalaukut

Mitähän tähän nyt sanoisi. Suomalainen taiderock-yhtye Itkevä tyttö "lopetti", vaihtoi nimensä Mustaksi valoksi ja julkaisi biisin. Kuuntelin kappaleen, katsoin videon ja ihastuin. Synkkää, kohtalokasta ja aivan hemmetin tyylikästä. En nyt lähde tässä väittämään, että tottakai tiesin Itkevän tytön ja Musta valo on banaali yritys uudistumiseen. En minä mitään näistä tiedä, enkä ottanut selvää. Kunhan diggailen.



Seuraavaksi tutustun Itkevään tyttöön ja odotan Mustan valon keikkoja ja levyä.

maanantai 6. toukokuuta 2013

Editors - A Ton Of Love

Ei Editorsia koskaan muutoshaluttomuudesta ole voinut haukkua, mutta nyt myönnän uuden biisin lyöneen todella ällikällä. Enkä ole täysin varma, onko se positiivinen asia. Post-Punkista ei tällä biisillä ole edes rippeitä.



Uusi levy on tulossa heinäkuun ensimmäinen päivä. En odota hiessä.

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Newsflash: Uusi indiefestivaali

No You Girls Never Know sai yksinoikeudella tietää, että Suomen festivaalikenttä paisuu jälleen yhdellä uudella yrittäjällä ensi kesänä. Kalle Keskinen on nimittäin palaamassa tapahtumatuotantoon ja heti on kovat paukut kehissä.

Keskinen järjestää Speed Festival Dislocated -festivaalin 2.-4.8. Kun kysyin nimen taustoista, vastasi Keskinen näin.

"Kato ku sä eka vedät Spiidii, niin sulle tulee sit hyvä Flow. Saa käyttää."

Todellisuudessa Keskinen ja tapahtuman toinen päätuottaja Sedu Koskinen ovat seuranneet suomalaista festivaalikenttää pitkään ja hartaasti. Flow'n ja Kuudennen Aistin menestys on osoittanut heille, että indie ja muoti on se, mikä myy. Siksi heidän festivaali onkin pop up -festivaali, jonka tapahtumapaikka selviää vasta myöhemmin. Lahden hyppyrimäestä kysyttäessä saan vastaukseksi epämääräistä muminaa ja kieltelyä.

Vaikka tapahtuma herättääkin hieman kummastusta, niin esiintyjälista viimeistään hiljentää epäilyt. Yksinoikeudella saankin esitellä teille ensimmäiset julkistukset jo nyt.

Phoenix (FRA)
My Bloody Valentine (UK)
The Stone Roses (UK)
Yeah Yeah Yeahs (USA)
The Smiths Plays Morrissey (UK)
Daft Punk (DJ Set) (Fra)
Baauer (USA)
Hurts (UK)

Liput tulevat myyntiin 7.4. ja maksavat 220 euroa. Festivaalin virallisen trailerin voi katsoa tämän linkin takaa.

lauantai 30. maaliskuuta 2013

Sarah Kivi & Non-Orchestra - Leikkokukka



Tästä piti sanoja loihtia jo puoli vuotta sitten, mutta tiedätte miten siinä kävi. Nyt voinkin hyvillä syin kaivaa vanhan luonnoksen esille ja päivittää sitä ajantasaisemmaksi.

Sarah Kivi & Non-Orchestra aiheutti innostununutta pöhinää viime kesänä Kuudennessa Aistissa, missä täysin vailla odotuksia näin ja kuulin mainion yhtyeen, jonka elektro-soul-folk-whaevayoucallit-fuusio nytkytti hikistä klubia vastustamattomasti. Toivoin, että pöhinä olisi tasaisen nousevaa keikasta lähtien, mutta aalloillehan se meni.

Mutta nyt on nousuvesien aika ja kuhina kasvaa. Niclas Kristiansson aka Non Person on yksi Disco Dislocatedin pääjärjestäjistä ja mies Non-Orchestran soundin takaa. Välkyimmät tietää jo mihin päädyn. Eli Sarah Kiveä ja Non Personia voi kuulla tänään Helsingin Salmisaaressa Basso Dislocatedissa, missä syvää soundia louhii aika moni muukin kova tyyppi. Sinne siis!

Jos ei keikka kiinnosta tai sinne ei pääse, niin lohtua voi hakea eilen tulleesta videosta. Seiskatuumainen on tulossa pahimmille nörteille parin viikon päästä ja albumin voi noutaa/kuunnella 3.5.



Nyt se hype kohilleen niinku olis jo!

lauantai 23. maaliskuuta 2013

My Chemical Romance - oli mukava tuntea


My Chemical Romancella oli maine. Sen maineena oli olla jokaisen mustiin pukeutuneen teinipojan ja -tytön lempiyhtye, koska he ymmärsivät pakahduttavaa tuskaa. He kuvastivat koko nykyemoa. Ja nykyemohan oli aivan kamalaa musiikkia, koska sen maine.

Tänään sitten tuli uutinen siitä, että MCR lopettaa. Tavallaan tämä oli odotettavissa, koska emo on ilmiönä hävinnyt liki tyystin. Teinit ovat löytäneet uuden palvottavan ilmiön ja silloin emoa kuunnelleet ovat kasvaneet aikuisiksi.

Danger Days, joka jäi siis yhtyeen viimeiseksi levyksi, yritti uudistaa pop-punk-ilmaisua särmikkäämmäksi ja vähemmän tunteisiinsa hukkuvaksi, mutta se ei löytänyt yleisöään. Mikä on suunnaton harmi, koska levy on hyvä, ei edes pelkästään omassa genressään.

Vuodenvaihteessa bändi julkaisi viitenä 7-tuumaisena singlenä kymmenen biisiä, jotka äänitettiin ennen Danger Daysin tekoa. Mielestäni nämä biisit kuvastavat hyvin bändiä, kun kerta tällaista materiaalia on varaa jättää pois.





Nyt voimmekin jättää jäähyväiset My Chemical Romancelle muistellen niitä hyviä hetkiä. Niitä kun kertyi kiitettävän paljon ja silloin he olivat yksi 2000-luvun parhaista rock-bändeistä. The Black Paradella ei muita hetkiä juuri olekaan.






keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Justinin epätäydellinen näkö


Tietää kevään tulleen, kun popparit aiheuttavat kuhinaa levykaupoissa ja musiikkikeskusteluissa. Ja tietää asioiden olevan hyvin, kun keskustelua aiheuttaa popparin musiikki, eikä tempaus vähissä vaatteissa tai härskeissä puheissa.

Justin Timberlake on ollut jo pitkään tunnustettu nero. N'Syncistä ei huudella, koska FutureSex/LoveSounds yhdisti erinomaisesti kunnianhimoisen kokeellisuuden ja ääritarttuvat pop-melodiat.

The 20/20 Experiencen pitikin olla levy, joka räjäyttää pankit ja tajunnat. Suhtautuminen onkin ollut yllättävän penseätä ja suurimmaksi syyksi on noussut vähän yllättävä syy - biisien pituudet.

Myönnän, onhan se kaukana tavanomaisesti, että pop-levyn kappaleiden keskipituus lähentelee seitsemää minuuttia. Silti luulisi, että Justinin ystävät pääsisivät moisen asian yli, koska levyllä on ansioita, joita ei ole välttämättä tunnustettu.

Questlove sanoi hyvin, että Timberlaken uusi levy aukeaa parhaiten, kun on soulin korkeakoulututkinto. Vaikutteet kun ovat laajoja ja syviä. Oli nimittäin korkea aika, että Timberlake tuo kotikaupunkinsa Memphisin soundia vähitellen musiikkiinsa. Soulia nimittäin on. Se on vain taitavasti saatu kuulostamaan popilta Timbalandin tuotannolla, joka yhdistelee myös viihdejazzia ja montaa muuta mustan musiikin historiallista soundia nykyjytkeeseen. Kappaleiden kesto oikeutetaankin mielestäni kunnianhimoisella tuotannolla.

Se mitä ei oikeuteta on sanoitusten ja kappaleiden kunnianhimottomuus. Joissain kappaleissa sanojen juustoinen pornahtavuus toimii, kuten likaisen toimivassa Spaceship Coupessa, mutta sitten on taas Strawberry Bubblegumin kaltaisia kappaleita, jotka ovat vain noloja. Biiseissä ei myöskään ole samaa tarttuvuutta, mitä Justifiedin ja FutureSex/LoveSoundin kappaleissa on. Ainoa ns. hittikappale on Mirrors, joka taas omiin korviini on aivan liian lussu. Se on levyn ainoa kappale, jonka esittäjäksi voisin kuvitella jonkun geneerisen brunomarsin. Ja se on aika paha merkki, koska Timberlake ei ole soolouransa aikana ollut kertaakaan geneerinen, saatika hänen biisinsä.

The 20/20 Experiencen suurin ongelma on liian ylös asetettu rima. Korkeuden ovat nostaneet itse herra Timberlake ja muut r'n'b:n uudet renesanssinerot. Pelkkä kunnianhimo ei enää riitä, vaan pitää olla myös biisejä ja kokonaisvaltaista näkemystä. Nyt on vain hyvää tuotantoa ja yritystä.

Sentään Justinilla on tyyliä.


sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Valu minun päälleni, loista minun silmilleni


CMX:n ja minun tiet risteytyivät vasta Talvikuninkaan kohdalla. Tottakai tiesin bändin jo ennen kyseistä levyä, mutta en koskaan siitä erityisesti välittänyt. Serkkuni mies kun tiivisti yhtyeen ilmaisun helvetin hyvin - "yliakateemista tekotaidetta".

Talvikuningaskin olisi helppo niputtaa tuon termin alle. Ensin pienenä erikoispainoksena julkaistu levy kun oli scifistinen teemalevy, jonka piti sarjakuvineen, animaatiovideoineen ja taidekortteineen olla kokonaisvaltainen taideteos. Se kumminkin kolahti kieroine kappalerakenteineen ja komeine melodioineen. Rush-vaikutteet varmasti auttoivat. Ehkä olin jo silloin tekoakateeminen ylitaiteilija, johon moinen kolahti.

No nyt kuulin toisen CMX:n levyn, joka osui ja upposi. Seitsentahokas on musiikillisesti hyvin lähellä Talvikuningasta, ollen ehkä kumminkin hitusen vähemmän progea. Monessa kappaleessa on hyvin tarttuvia ja melodisia pätkiä, joita joku voisi kutsua tarttuviksi ja - herranjumala - kaupallisiksi. Itse kutsun sitä lähestyttävyydeksi.

Se onkin CMX:n hienoin puoli. Yhtye kuulostaa samaan aikaan kliinisen tarkalta ja popmaisen lämpimältä. Ristiriitaista, mutta silti niin pirullisen toimivaa. Me tulemme kaikkialta on ehkä paras esimerkki tästä.



Silti hienointa itselleni on se, että juuri kun luulin Talvikuninkaan olleen CMX:n hienoin hetki, niin yhtye onnistuu toistamaan monet sillä levyllä viehättäneet asiat. Yrjänän lyriikatkin ovat hyvin lähellä Talvikuninkaan valtateemoja, näin pinnallisesti kuunneltuna.

Jos et ole aiemmin kuunnellut CMX:ää, niin Seitsentahokkaasta on hyvä aloittaa. Ei kannata pelätä pitkiä biisiä, ne eivät ole elähtäneitä proge-eepoksia, vaan pituutensa hyvin kannattelevia rock-biisejä. Vanhat levyt voivat olla parempia, mutta myöhäisherännyttä se ei kamalasti nappaa, kun kerta myöhemmästäkin tuotannosta löytyy helmiä.




sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Do The D.A.N.C.E. (taidepop-editio)

Kuin kaksi marjaa:





Tästä lähin otan tanssivideot merkkinä siitä, että materiaali on hyvää. Siinä on kriittinen kontribuutioni molempien yhtyeiden tuoreisiin levyihin.

torstai 7. helmikuuta 2013

James Blake - Retrograde


Maailman kuuluisin otsatukka on taas täällä! Ja voi luoja kuinka hyvältä hän kuulostaa jälleen! Kuten Zane Lowe hetki sitten sanoi, ei tätä soundia voi jäljitellä. On vain yksi James Blake ja se on hyvä.

EDIT: Nyt sillä on video.



Levy tulee huhtikuussa.

torstai 31. tammikuuta 2013

Kirjotushärö roks


En ole jättänyt koskaan kovin epäselväksi, että 2010-alun trendigenre shoegaze ja kaikki muukin hissuttelu ei ole minun tuoppini kaljaa. En saa siitä mitään irti. Helisevistä kitaroista lähtee kivoja melodioita, mutta ne eivät kutkuta tai saa tuntemaan oloa epämukavaksi.

Siksi onkin kiva huomata, että hurjuudelle ja - anteeksi sanavalintani - munalle on vielä tilausta. Tyttöduo Deap Vally ei ole mikään The White Stripes, mutta paukuttaa silti musaansa sen verran wimmaisesti, että minua hymyilyttää. Ja provosointikin on kiva pikantti lisä keskellä generation wimp -aikakautta.

Tuskinpa Deap Vallyn ura kauaa kestää, mutta ihan sama. Annetaan ihmisten soittaa tyhmää musaa ja annetaan ihmisten diggailla. Joskus on ihan hyvä vain antaa mennä.

Nämäkin olisi kiva nähdä Suomessa, jopa jossain muualla kuin Flow'n lavalla.




tiistai 22. tammikuuta 2013

Räppipäiden hätä

Kun genrefanaatikot hätäilee, on hyvä ottaa popcorn-astia lähettyville. Viihdearvo kun on tapissaan.

Heikki Kuulan, Pyhimyksen ja Volin trio on silittänyt milloin mitäkin kohdeyleisöä vastakarvaan koko uransa, mutta nyt miehet tekivät jotain, mikä on täysin anteeksiantamatonta. Siirto Monspilta Universalin alaiselle Johannalle kun ei riittänyt, vaan pojat alkoivat tekemään - herranjumala - maistream-musaa!

Onhan DJPP:n tuottama eurohumppa varsin kaukana bossanovailusta ja perinteisemmästä räpistä, mutta onkohan nyt vedetty herne nenään vähän turhankin aikaisin. Se, että nykymeininki miellyttää isoa yleisöä on eri asia kuin heidän kalastelu. Voisin väittää, että Teflonien inhorealistinen biletodellisuus ei kiinnosta porukkaa, joka vetää sokkaa irti ja viettää selvää päivää.

Ehkä sitten olen kohdeyleisöä, eli idioottimainstreamia, kun bändin Valkoisten dyynien ratsastajat miellyttää. Tuskinpa tätä soundia kovin kauaa jaksaa kuunnella, eikä levy varmasti klassikoksi tule jäämään, mutta viihdyttää ja välillä saa jopa ajattelemaan. Aivan kuten herrojen muukin tuotanto. Niin ja levyähän voi kuunnella YleX:n sivuilla tämän viikon ajan.


maanantai 14. tammikuuta 2013

Maailma on jälleen turvallinen

Ei kutsuta tätä comebackiksi, jooko? Eikä innostuta liikoja, jooko? Teen tämän vain rahan takia. Eiku.

Nimittäin on muitakin palaajia. Niitä, joiden paluu antaa tunteen siitä, että maailmassa on jälleen hyvä olla.

J. Karjalainen ei ole enää Lännen-Jukka, vaan ihan pelkkä J. Kelpaa, koska nämä riimit syöksevät Nipat ja nipit kuiluun.



Vaikka Blurin tuleva keikka Provinssirockissa voisikin olla se brittipop-tapaus tänä vuonna, niin ei se ole. Brett Andersonin ja kumppanien paluu on.



Ja sitä luulisi, että nykypopin kuninkaan paluu olisi se vuoden pop-tapaus. Onhan tämäkin paluu kova, mutta... Niin ja tämän joudutte kuuntelemaan linkin takaa. Sori.

Vuoden tapaus on kumminkin mies, ilmiö ja legenda, jonka paluuta en edes uskaltanut odottaa. Olikin lähes kohtalon ivaa, että keskustelin miehen eläköitymisestä hyvässä seurassa ja hyvän elokuvan parissa vain pari päivää ennen uuden biisin julkistusta. Biisihän ei muille palaajille pärjää millään, mutta maailma tuntuu taas turvalliselta, kun vanha kunnon David Bowie on taas täällä.