lauantai 28. tammikuuta 2012

The coolest band in the world!

Nyt kun The Strokeskin on irrelevantti yhtye, niin rock-maailmassa on yksi coolin yhtyeen mentävä aukko. Tai siis oli. Alexis Kraussilla ja Derek Millerillä on karismaa ja cooliutta kahdestaan n. kymmenen yhtyeen verran.



Meikä kyllä pitää kovasti Sleikkareiden puhdistuneesta soundista. Nyt bändiä pystyy jopa kuuntelemaan kuulokkeilla ilman korvien kidutusta. Mitä bändin kakkoslevyltä ulos laitettuihin biiseihin tulee, niin Comeback Kid on aivan tajuttoman kova ja Born To Lose on syntynyt häviämään.



Kakkoslevy Reign of Terror julkaistaan 21.2.

perjantai 27. tammikuuta 2012

PA 2012

Kun ensi maanantaina Jäähallissa suojellaan sinua kaikelta, lauletaan tyttöjen välisestä ystävyydestä ja Pärnusta, niin tiistaina Kuudennella linjalla otetaan riskejä, varotaan ettei tulla kyljestä sisään ja hallitaan suvereenisti sekä kämmen että rysty.





MC Taakibörstakin tietää että kakkonen on ykkönen!

tiistai 10. tammikuuta 2012

This station is now operational

En ole pahin nostalgian vastustaja, mutta yleensä comeback-innostus on ollut mielestäni setien rahastusta. Nyt joudun vetämään sanojani takaisin, koska kahden yhtyeen comeback-uutiset saivat mieleni herkistymään. Ne kaksi bändiä ovat hc-punksuosikkini At The Drive-In ja Refused.

En nyt lähde nostalgisoimaan bändien kohdalla tämän enempää. Sen sijaan onkin hyvä pohtia miksi näiden kahden yhtyeen paluut ovat tärkeimmät moneen vuoteen.

Sekä At The Drive-In, että Refused lopettivat huipulla. Molempien yhtyeiden viimeisiksi jääneet levyt olivat mestariteoksia, jotka nostettiin hardcoren klassikoiksi lähes heti julkaisujensa jälkeen. Kummankin levyn hienous ei tosin liity niiden genrekonventioiden erinomaiseen toistamiseen, vaan niiden täydelliseen kyseenalaistamiseen. Sekä Refusedin Shape of Punk To Come ja At The Drive-Inin Relationship of Command olivat aikoinaan ennenkuulemattomia genressään, kun molempien biisit saattoivat äkkiväärästi muuttua jazziksi, teknoksi tai ihan miksi muuksi vaan. Hardcore keksittiin uusiksi, eikä juuri kukaan muu ole edes uskaltanut tehdä mitään vastaavaa, tai jos on uskaltanutkin, niin ei ole pystynyt tekemään mitään yhtä hienoa.

En nyt halua väittää, että olisin hardcorepunkin suurin asiantuntija. Tietoni ja väitteeni pohjaavat lähinnä 3-5 vuotta sitten jyllänneeseen punk-innostukseeni, jolloin kahlasin ja imin itseeni niin historian kuin nykyisyyden. Sen jälkeen löysin uutta musiikkia, mistä innostua. Pointtini ei kumminkaan liity pelkästään vain hc-punkkiin, vaan musiikkikenttään yleisestikin. Nykyisin kun arvostetaan yhtyeitä ja artisteja, jotka uskollisesti toistavat menneisyyden nimien suurtekoja niitä sen kummemmin päivittämättä tai vääntämättä. Elämme tylsässä nostalgiamaailmassa, missä taiteessa tehty asioiden kyseenalaistaminen vaietaan. Ihmiset haluavat kivaa ja mukavaa taustaa, mitä kuunnellessa voi paeta todellisuutta nuoruusmuistoihin tai muuten vain ihanaan ja kivaan hattaraan. Refused ja At The Drive-In olivat kaikkea muuta. Heitä tarvitaan nyt!

At The Drive Inin paluussa bändin uudistuskykyä ja musiikillista villiyttä voi kyseenalaistaa, kun bändin hajoamisesta syntynyt The Mars Volta on antanut Omar Rodriguez-Lopezille ja Cedric Bixler-Zavalalle väylän toteuttaa kaikki hulluimmat musiikilliset ideansa, ja on myös ollutkin paljon hullumpi kuin emoyhtyeensä. At The Drive-In saattaa rajata miehiä liikaa, mutta Refusedin kohdalla asiat ovat täysin päinvastaiset. Bändin laulaja Dennis Lyzxénin Refusedin jälkeiset yhtyeet ovat kyllä jatkaneet lyriikoissaan kapitalismin vastaista sanomaa, mutta musiikillisesti ne ovat olleet taantumuksellista retro-rockia. The (International) Noise Conspiracylla oli hetkensä, mutta Lost Patrol Band oli vain tylsä. Jos Refusedin comeback onnistuu, niin musiikkikentälle palaa vihainen, täysin äkkiväärä ja takuulla poliittista sanomaa täynnä oleva yhtye, joka muistuttaa ihmisiä siitä, kuinka musiikilla voidaan luoda jotain uutta ja kyseenalaistavaa. Toivottavasti tämä myös inspiroi uusia yhtyeitä kyseenalaistamaan kaiken, uskaltamalla tehdä musiikkia jossa on sanomaa ja tekemään jotain aivan uutta, vaikka sitten lainaamalla menneestä.

Huolestuttavinta tässä tietty on se, että mahdolliseen ihmisten herättämiseen tarvitaan kaksi haudasta kaivettua yhtyettä, jotka voivat tyytyä vain menneisyyden hittien veivaamiseen ja helppoon tilipussiin. Sitä en todellakaan toivo, koska kyllä jotain pitää tapahtua, jos hc:ssakin rohkein teko on tehdä 70-minuuttinen teemalevy, joka mielestäni kuulostaa koko kestonsa ihan samanlaiselta.

Keväällä comebackien teho nähdään, kun molemmat yhtyeet tekevät paluunsa Coachellassa. Voi kuinka haluan Kalifornian paahteeseen tänä vuonna. Ennen kevättä voidaan kyllä muistella, kuinka saatanan kovia livebändejä yhtyeet olivat ennen hajoamistaan.





Mitä taas tähän minun non-operational stationiin tulee, niin katselen edelleen rauhassa, mitkä omat halut jatkolle ovat.