Vuoden 2011 parhaat albumit: 20 - 11

Nyt sitten listaillaan kunnolla. Jos edellinen viiden satsi oli vasta pientä lämmittelyä, niin nyt ollaan tosissaan. Siitä todisteena listan uusiksi pistäminen useampaan kertaan. Levyjen sijat ovat nyt ainakin suunnilleen sitä, miten oikeasti näitä arvottaisin tykkäämisasteikossani, mutta huomenna olen varmaan taas ihan eri mieltä. Top kybän sain sen sijaan ratkaistua ja päätettyä paljon nopeammin.

Eipäs nyt jaaritella enempää. Levyjen nimistä löytyy sitten linkin Spotifyyn. Ainoastaan yksi levyistä puuttuu niiden valikoimista, joten sitä en voinut linkata. Pahoittelen. Sen voi toki myös ostaa.

20. Feist - Metals

Feistin neloslevy on hyvä, mutta kun Feistin tyyli ei ole ihan minun kuppini teetä, niin kuin aika vahvasti arviossa painotinkin, niin ei levyllä lopulta ollut mitään asiaa top kymppiin. Muutamat huippubiisit ovat sen sijaan järisyttävän upeita.

19. Lykke Li - Wounded Rhymes

Ensi-ihastuksen jälkeen levy alkoikin vaikuttaa tylsältä. Vuoden lopussa se taas kuulosti todella hyvältä. Anywho, top kakskybään mahtuu ihan helposti.

18. Gil Scott-Heron & Jamie XX - We're New Here

Ei ainoastaan yksi hienoimmista remix-levyistä ikinä, vaan myös upea kunnianosoitus keväällä edesmenneelle Gil Scott-Heronille. RIP Gil.

17. Pyhimys - Paranoid

Pyhimykseltä aivan käsittämättömän kova vuosi, kun molemmat miehen julkaisemista levyistä olivat vuoden parasta Suomiräppiä. Tuoreempi ja synkempi ei yllä Mediumin nerouteen, mutta onhan Pyhin riimit vainoharhaisina, synkkinä ja masentuneinakin aivan käsittämättömän kovia. Stenkan tuotantokin toimii.

16. Raphael Saadiq - Stone Rollin'

Vaikka The Circusin keikka elokuussa oli sieluton rutiiniveto, niin Saadiqin levyn hienoutta se ei himmennä. Tässä on kaikki, mitä hyvältä soul-levyltä vaaditaan. 

15. Coldplay - Mylo Xyloto

Vaikka Mylo Xyloto pauhaa isommin kuin mikään muu levy koko vuonna, niin muovinen ja iso tuotanto ei heikennä levyä, vaan vie Coldplayta luonnollisesti jälleen eteenpäin. Bändi kuulostaa rennommalta ja vapautuneemmalta kuin koskaan. Vielä kun levy on kokonaisuutena bändin parhaimpia, niin voi vain todeta Coldplayn tehneen hienon pop-levyn.

14. Noel Gallagher's High Flying Birds

Odotin Noel Gallagherin levyltä paljon ja paljon häneltä sainkin. Levy on täynnä melodisia ja tarttuvia biisejä, jotka todistavat, että vanhempi Gallaghereista on velho biisintekijänä.

13. The Vaccines - What Did You Expect From The Vaccines?

Brittitulokkaat, joiden piti olla jälleen yksi rock-musiikin pelastajista. Ihan kuin kukaan kuolevaa genreä pystyisi pelastamaan, mutta todistivat ainakin, että perusasioissa pysyttelevällä rämistelyllä on paikkansa tänäkin päivänä. Energisyydessään yksi vuoden merkkipaaluja.

12. Björk - Biophilia

Islannin keijukaisen hieno teemalevy, josta riittää ammennettavaa vielä pitkäksi aikaa. Ihan kuin naisen uudistumiskykyä kukaan olisi epäillytkään, mutta onhan tämä hieno todiste siitä, että Björk osaa tehdä ajatonta musiikkia ajankohtaisilla soundeilla.

11. Anna Calvi

Kyllä tämä nousi yhdeksi vuoden parhaimmista debyyttilevyistä kevyesti. Calvin sävellykset ja sovitukset ovat isoja, mutta ideat kantavat pauhun ylitse, eikä massiivisuus ole biisien ainoa kantava voima.

Huomenna, toivottavasti, saatte top kympin.

Raphael Saadiq @ The Circus 010811

Raphael Saadiqin keikalla tajusin, mikä The Circus on pohjimmiltaan. Se ei ole "Suomen monipuolisin konsertti- ja tapahtumakeskus", se on Ruotsinlaiva maalla. Nyt kun bändikin oli kuin viihdekone suoraan laivan lavoilta, niin kaikki kävi päinsä.

Olen edelleen vähän ristiriitaisissa tiloissa Saadiqin keikan jäljiltä. Keikka kun ei sytyttänyt. Vikaa on niin yhtyeessä, miljöössä kuin yleisössäkin ja näissä kaikissa yhteensä. Yleisö oli siis pääosin luokkaa "kauluspaita ja firman lippu pykälässä" ja se valitettavasti näkyi. Jähmeätä oli. Niin jähmeätä, että paikan istumapaikoista oli luultavasti taistelu jo ennen ovien avaamista.

Tämä valitettavasti välittyi bändiinkin. Koko keikasta välittyi amerikkalaisen ammattimainen viihdyttäminen. Sielu jäi siis jonnekin Helsinki-Vantaan tienoille. Yhtye soitti biisit juuri niin varmasti kuin ammattimaiset sessiomuusikot vain osaavat, mutta juuri sitä ei soulissa kaipaisi. Souliin kaipaa tunteen paloa ja särmää. Tältä keikalta sitä sai etsiä toden teolla. Illan päätähti Saadiq kyllä tanssi ja lauloi hyvin, mutta kaikki vaikutti ulkoa opetellulta. Aivan kuin mies ja yhtye tulivat vain tekemään työpäivänsä ja keikan jälkeen mentiin toivomaan parempaa vastaanottoa seuraavassa kaupungissa.

Keikka oli siis suuren suuri pettymys. Periaatteessa mikään ei ollut vikana, mutta jäin kaipaamaan jotain muutakin kuin ammattiyhtyeen rutiinikeikkaa rutiinikikoilla. Ehkä tuollainen meininki toimii Porissa piknikin taustalla, mutta klubilla pitäisi saada jotain sellaista, mikä saisi kehon liikkeelle ja sielun roihuamaan. Pitänee siis tyytyä levyihin jatkossa.

Raphael Saadiq is the man!

Raphael Saadiqin The Way I See It oli yksi vuoden 2009 isoimmista hittilevyistä. Joka vuosi listojen kärkiin tärähtää yksi soul-levy, joka pistää keski-ikäisten polvet veteliksi ja levyhyllyt rahtusen uskottavammiksi. Tästä voinee jo päätellä, että levy ei minuun mitenkään kovin kummoisesti iskenyt. Miehen kolmas levy Stone Rollin' sitten taas iskee ja kovaapa iskeekin.

Täytyy heti kärkeen myöntää, että muistikuvani The Way I See It:stä eivät ole kovinkaan kirkkaat, joten vertailukohdat jätettäköön sikseen. Stone Rollin' on silti yllättävänkin rock. Chuck Berry-tyylistä räminää ja groovea on varsinkin levyn alkupuolella oikein mukavasti. Kitarat soivat rosoisesti ja rummut iskevät kuin Manny Pacquiaon jabit. Ja samalla Saadiq laulaa sielunsa kyllyydestä. Tässähän menee omat polvet veteliksi.



Vaikka soundiin hatarilla muistikuvillani muutosta on tullut, niin ote on silti vahvasti menneessä. Motown-soundit tulevat jatkuvasti mieleen ja sepäs ei ole ollenkaan huono juttu. Retrosoul kun on parhaimmillaan ihan parhautta ja Saadiq on nyt onnistunut kutittamaan sellaista kohtaa minussa, joka pomppii riemusta aina kun levy soi.

Levyn ensimmäinen puolisko on omistettu riemukkaalle, äänekkäälle ja iskevälle rockailulle, kun taas toinen puolisko on jo perinteisempää ja rauhallisempaa soulia. Vaikka kahtiajako onkin ehkä vähän keinotekoinen, niin toisaalta se myös toimii. Yllätysmomentti on todella suuri, kun ensimmäisenä eivät alakaan soimaan jouset tai fraseerattu soul-kiekaisu, vaan kovaa soivat kitarat ja rummut. Kun yllätyksiä ollaan jaeltu puolikas levy, niin voidaankin siirtyä rauhallisempien kappaleiden pariin. Kunhan on vain selvinnyt levyn alkupuoliskon viidestä täydellisyyttä hipovasta kappaleesta. Kuunnelkaa itse, onhan nämä alla olevat kappaleet ihan silkkaa kultaa.





Viimeinen puolisko on, kuten on tullut todettua, rauhallisempi ja enemmän perinteisempään souliin päin. Ongelma on vain siinä, että kun alkupuolisko on tyrmäävyydessään aivan omaa luokkaansa, niin loppulevyn on todella vaikeata siitä enää petrata. Eikä oikeastaan petraakaan, tai edes pidä samaa tasoa yllä. Parhaimmillaan lopun kappaleet ovat huumaavan hienoja, kuten Good Man, mutta sitten taas pahimmillaan tasapaksuja, kuten Just Don't, tai vain hämmentäviä, kuten Day Dreams. Ei huonoja, mutta ei tajuntaa räjäyttäviäkään. Mitäs herra Saadiq menee tekemään täydellisen alkupuoliskon.



Jos viime vuonna "the man" oli Aloe Blacc, niin tänä vuonna valtikan ojennan mielelläni Raphael Saadiqille. Stone Rollin' on loistava levy, josta ei purnattavaa juuri löydy. Loppupuoli nyt hieman lässähtää, mutta vain hieman. Tämän vuoden parhaimpia ja tyylikkäimpiä julkaisuja, ja voin jo nyt sanoa, että tämä levy tulee soimaan stereoissani ja paljon. Saadiqin tyylikkyydestä pitää vielä avautua, voi kun voisin itsekin yhdistää nörttiyden ja cooliuden samalla tavalla. Ihan silkkaa Mad Meniä, mutta vieläkin coolimpaa. Huhhuh.

STYLISH AS FUCK!