keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Mites toi The Kooks?


Viitisen vuotta sitten brittipop eli uutta kukoistustaan ja uusia bändejä syljettiin eetteriin kuin sieniä sateella. Osa oli tuomittu indie-landfilliksi saman tien ja osassa oli ihan potentiaalia. Sitten oli The Kooks. Bändin debyytti Inside In/Inside Out oli hyvää nuoruuden intoista kitararäminää ja bändillä oli vielä hitti, joka ylitti kaikki rajat. Naïve soi niin indiediskoissa, MTV:llä, Henkkamaukassa kuin pop-radioissakin ja sitten oli Luke Pritchard, keulakuva jota miehet kadehti ja naiset ihaili. Kaiken piti olla hyvin, mutta sitten tuli Konk.

Konkilla oli tasan kaksi hyvää biisiä: Always Where I Need To Be ja Mr. Maker. Muuten se oli silkkaa rehvastelua paskoilla biiseillä. Ketään ei enää kiinnostanut ja bändi vajosi unohduksiin. Tänä vuonna bändi pyrkiikin uuteen nousuun hivenen jopa anteeksipyytelevästi. Tuore levy Junk Of The Heart kun on rennointa ja popeinta The Kooksia ikinä. Ensisinkku Is It Me oli jo ihan kelpo avaus, vaikka tuntuukin kadottavan punaisen lankansa kertsissä aika totaalisesti.



Silti Junk Of The Heartissa on paljon hyvää, mitkä lupailevat bändin olevan paremmassa iskussa kuin koskaan. Levyn nimiraita on raukean letkeä pop-helmi, jollaisen toivoisi moni muu ihan tekijänimikin tekevän. Jo pelkästään tällainen kappale nostaisi bändin kuin bändin a-sarjaan pysyvästi. Seuraava kappale How'd You Like That soi jo paljon iskevämmin, mutta ei yhtään sen huonommin. Ei todellakaan mikään klassikkoraita, mutta oikein kelpo veto. Näistä lähtökohdistahan tässä alkaa jo vähän innostumaan.





Ja turhaanpa sitä innostui. Loppulevy on aika mitäänsanomaton. Se on oikeastaan ärsyttävälläkin tavalla vain ihan kiva. Biisit ovat kuunneltavia, mutta uppoavat äkkiä taustamusiikiksi, eivätkä jätä muistikuvia suuntaan taikka toiseen. Toisaalta on ihailtava sitä, että bändi ei ole lähtenyt toistamaan itseään, vaan on Junk Of The Heartilla pyrkinyt uudistumaan ja aikuistumaan rauhoittamalla itseään ja viemällä soundiaan lähemmäs "klassista pop-soundia". Ja onhan levyllä pari kivaa slovaria, joissa Pritchardin biisikynä alkaa olla jo aika tikissä. Harmi kyllä, ne on levyn loppupuolella, minne harvoin jaksaa levyn kanssa sinnitellä.





Junk Of The Heart on levy, joka palauttaa hitusen uskoa The Kooksin tulevaisuuteen. Vaikka levy jääkin keskinkertaisuuden suohon, niin silti bändi osoittaa muuntautumiskykyä ja ajoittain biisit pistävät aidosti hykertelemään. Ei siis kuopata The Kooksia vielä landfilliin, eikä kadehdita liikaa Lukea, vaikka se on kyllä aika prickhard.

tiistai 27. syyskuuta 2011

Sokkotreffit Jens Lekmanin kanssa


Jos popmusiikin kuunteleminen toimisi katolilaisuuden periaatteilla, olisin juuri nyt tunnustamassa syntejäni. Onneksi on internet, joten katumisen voi hoitaa tälläkin keinolla. Minä ja Jens Lekman kun ollaan vältelty toisiamme tähän päivään asti ja se on ollut selkeästi virhe. Meidän olisi pitänyt tavata jo paljon aiemmin. Meillä on selkeästi paljon annettavaa toisillemme.

Jens Lekmanin An Argument With Myself EP:hen tarttuminen on ollut paras tekoni vähään aikaan. EP:n nimikappale kun piristi synkkenevää syyspäivääni enemmän kuin mikään kirkasvalolamppu koskaan pystyisi. Ei EP:n muutkaan kappaleet toki huonoja ole, mutta kun tämä on vain niin täydellinen Graceland-rytmien ja melodioiden yhdistelmä, että ihan nyt kuulkaa vaan ihh.



Lähes välittömästi sain käskyn ylemmiltä tahoilta pistää miehen Night Falls Over Kortedala-albumi kuunteluun ja vaikka alkuun olin vähän, että eihän tää nyt lähde sitten yhtään käyntiin, kunnes sitten pamahti I'm Leaving You Because I Don't Love You. Jens, I'm not leaving you because I love you!



Menihän tämä nyt taas vähän hehkutteluksi ja kun pohjalla on tosiaan vasta kertakuuntelut sekä EP:tä, että albumia, niin tämän parempaan en pysty. Sen verran uskallan kyllä jo nyt todeta, että Jens tulee jäämään elämääni pitkäksi aikaa. Juuri tätä olen kaivannut synkkään syksyyn.



maanantai 26. syyskuuta 2011

The times they are a-changin'



Nyt alkoi tässäkin blogissa uusi aika. Tämä mies kun pyörittää tästä lähtien kahta blogia, tätä ja Cigarette burnsia. Jälkimmäinen on jonkun verran ennakkoon mainostamani leffablogi, jota ainakin kaksi ihmistä on odottanut. Oletan myös parin muun olevan ihan tyytyväinen siitä, että yhdessä blogissa on yhden aiheen jutut ja toisessa toisen. Ainakin itse olen todella tyytyväinen tällä hetkellä, vaikka uusi blogialusta onkin vienyt hermot useaan otteeseen.

Leffaihmisten kannattaa suosiolla siirtyä tuon blogin ääreen, koska vähitellen alan poistamaan tästä blogista vanhoja leffajuttuja, koska ne löytyvät myös Cigarette burnsin puolelta kommentteineen päivineen. Tämä blogi jatkanee vanhaan tuttuun malliin myös jatkossa. Päivittäkäähän siis syötteenne ja kaikkea muuta, se on menoo ny!

Sori tosta videosta, tilaisuus tekee varkaan. Fiilikset näette alta.



sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Strange Mercy


Sillä välin, kun olen katsonut elokuvia ja kironnut tautisuuttani, olen myös kuunnellut levyä, joka tuntuu olevan sellainen runsaudensarvi, että tätä ei tule kovin äkkiä unohdettua. St. Vincentin kolmas albumi Strange Mercy kun pääsi yllättämään täysin ja samalla vakuutti todella paljon. Taiderock tekee kunniallisen paluun indiekentälle.

Strange Mercy ei ole ensitutustumiseni St. Vincentiin. Parin vuoden takainen puhkikehuttu Actor tuli tsekattua, mutta siitä ei ole jäänyt yhtään mitään muistikuvia. Kun tartuin Strange Mercyyn, oletin kuulevani singer-songwriter-hissuttelua jostain kumman syystä. St. Vincent on kaikkea muuta kuin hissuttelua, levy kun riuhtoo rytmeillään ja melodioillaan suuntaan jos toiseen, kuulostamatta kumminkaan hahmottomalta. Jo avauskappale Chloe in the Afternoon antaa jotain osviittaa siitä, että tällä levyllä ei mennä kovinkaan perinteisiä latuja.



Vaikka Strange Mercyn voisi luokitella taiderockin alle, niin levy ei silti ole vaikea tai erityisen vaativa. Melodiat ja rytmit ovat paremman sanan puuttuessa outoja, mutta biiseistä löytyy tarttumapintaa silti huikeat määrät. Levyä kuunnellessa ei tule oloa, että biiseissä tapahtuisi liikaa tai niillä ei olisi mitään punaista lankaa. Biisit pysyvät täydellisesti kasassa, vaikka instrumentteja ja rytminmuutoksia heitellään sekaan tuosta noin vaan, ja kaiken tämän lisäksi mikään ei kuulosta itsetarkoitukselliselta kikkailulta.

Nyt kun on sanottu levyn ihastuttaneet tekniset jipot, niin keskitytään nyt biiseihin. Edellisestä kappaleesta voisi päätellä, että levyn ansiot perustuvat pelkästään soittotaidon ihailuun, mutta väärässä olette. Strange Mercyn ensimmäisen puolikkaan kappaleista jokaisen voisi julkaista sinkkuna ja hittimittarit huutaisivat punaisena joka suunnassa. Melodiat ovat tajuttoman tarttuvia ja St. Vincentin lauluääni vetää puoleensa. Hittiputki kumminkin loppuu ja levyn toinen puolisko on omistettu hitaammille kappaleille, jotka eivät vakuuta samalla tavalla kuin levyn ensimmäinen puolisko. Hitaampien ja rauhallisempien biisien ongelma on juuri siinä, että kun alkupuolen on hämmästellyt ja ihastellut lähes suvereenia taituruutta, niin muut biisit kuulostavat tylsiltä.

Vaikka mielestäni Strange Mercy hitusen kärsii toisen puoliskon rauhoittumisesta, niin kyseessä on silti yksi vuoden parhaimmista levyistä. Yhtyeen taituruus on huikeaa kuunneltavaa ja kun levyllä ei edes sorruta pelkkään kikkailuun, niin minä olen valmis palvomaan Annie Clarkia yhtyeineen. Nyt pitäisi varmaan tutustua aiempiinkin levyihin?



lauantai 24. syyskuuta 2011

Nevermind 20 vuotta


Yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä rock-levyistä täyttää tänään 20 vuotta. Nirvanan Nevermindin merkitystä musiikin ja popkulttuurin historiaan ei voi kukaan kiistää. Jos jostain hetkestä voi sanoa 90-luvun alkaneen toden teolla, niin se oli Nevermindin julkaisu. Nevermindin, Nirvanan ja Kurt Cobainin merkityksestä on kirjoitettu niin moneen kertaan, etten sitä lähde toistamaan sen enempää. Tänään on kumminkin lupa fiilistellä hienoa yhtyettä ja sen minä teen!



Se kulunein ja silti rakastetuin kappale bändin tuotannosta oli itsellenikin lähtölaukaus bändiin. Kuulin Smells Like Teen Spiritin ensimmäisen kerran ehkä yhdeksänvuotiaana ja olin välittömästi myyty. Pieni musiikkimieleni, joka oli siihen asti lähinnä saastutettu ja surkastettu listahiteillä koki kolauksen, kun kuulin ja näin jotain noin raa'an energistä ja likaista. Vuosikausien ajan kuuntelin Smells Like Teen Spiritia kasetilta, kiitos tästä serkulle, ja imin biisin energiaa itseeni. Meni useampi vuosi, ennen kuin löysin bändin muunkin tuotannon ja Nevermindin.

Vaikka Nevermind on todella hyvä levy, niin pidin sitä pitkään lievästi yliarvostettuna. Olen nimittäin pitänyt aina In Uterosta paljon enemmän. Sen tinkimättömämpi ja synkempi ote on aina miellyttänyt paljon, paljon enemmän. Oikeastaan senkin takia suhteeni Nevermindiin on ollut aina vähän ristiriitainen. Levyllä on monta aivan käsittämättömän hyvää biisiä, mutta jotenkin se kuulosti lussulta. Levyn legendastatus toki nostaa ennakko-odotuksetkin jonnekin, minne niiden ei millään tasolla pitäisi kuulua. Meni kumminkin monta vuotta, ennen kuin aloin nauttimaan Nevermindista ja myöntämään sen ansiot. Cobainin biisikynä oli iskussa ja tässä pari todistetta siitä.





On suuri harmi, että Nirvanasta tunnutaan yleensä muistavan vain ja ainoastaan Nevermind, koska bändin iskukyky oli häikäisevä niin ennen kuin jälkeenkin tämän merkkipaalun. Bleachilla oli jo aivan tajuttoman kovia biisejä ja niin kuin jo totesin, In Utero on klassikko.





Pakko on vielä tietenkin mainita Unplugged ja bändin häikäisevän kovat coverit. The Vaselinesin levyttämä Jesus Doesn't Want Me For A Sunbeam ja David Bowien The Man Who Sold The World saivat käsittelyn, millä Nirvana otti kyseiset kappaleet täysin omiin nimiinsä. Tästä tuskin tulee vastaväitteitä?





Arvostetaan tänään siis yhtä kaikkien aikojen hienointa ja vaikutusvaltaisinta rock-yhtyettä, jonka ura jäi aivan turhan lyhyeksi. Niin kuin kliseekin sanoo, onneksi musiikki elää ikuisesti.

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Noah Kin


"Hei, ooksä kuullu Noah Kinistä?"
"Noah kenestä?"
"Noah Kin. Kovint räbää vähään aikaan."
"Kuulostaa aika kovalta. Kuka tää on?"
"17-vuotias suomalaisjäbä"
"Et oo tosissas?"
"No kato ite!"

Voin kuvitella, että muutama tähän tapaan on muutama keskustelu käyty, ja tähän tapaan kävin itsekin yhden keskustelun tänään. Mitäpä tuohon lisäilemään. Ihan älytön kaveri ikäänsä nähden ja näköjään englanniksi räppäävät suomalaiset eivät tule kuolemaan sukupuuttoon ainakaan ihan vähään aikaan.


Ja onhan tämä Armen Jamzin kanssa tehty biisikin aika hullu, kuten myös Armen Jamzkin. Eiköhän näistä kavereista kuulla jatkossa aika paljon lisää.

maanantai 12. syyskuuta 2011

Soita mulle


Regina julkaisi levyn, jota voisin hehkuttaa viikon verran estoitta, ja niin muuten myös olenkin, mutta silti siitä kirjoittaminen on todella vaikeata. Jos Soita mulle olisi vain erinomaisesti tehtyä ysärinostalgisoivaa kitarapoppia, niin kehuisin tyylikästä soittoa ja hyvin valittua tyyliä tukemaan biisejä. Mutta kun tämä osuu tunnetasolla niin täysiä, etten voi kuin vain hämmästellä. Yritetään nyt kumminkin.

Minun ja Reginan yhteinen taival ei ole ollut rakkautta ensisilmäyksellä. Debyyttilevyn sivuutin aivan täysin, koska bändin ällösöpö elektropoppailu veti oman ällötysmittarin aivan tappiin. Kakkoslevyllä aloin jo päästä vähän jyvälle, mutta kaipasin silti vähän särmää. Puutarhatrilogia olikin sitten se levy, jonka myötä aloin ymmärtämään myös aiempia levyjä. Vaikka yhtyeen ura onkin ollut yhtä nousua, niin nyt voisin väittää bändin tehneen täysosuman. Soita mulle on täydellinen levy. Kyllä, täydellinen!

Niin kuin kaikki jo tietävätkin, bändi on heittänyt tällä levyllä syntikat osittain nurkkaan, ja löytänyt kitaroiden ja kaiun taikamaailman. Vaikka itse en juuri jaksa välittää kenkiintuijottelusta, niin Reginan kohdalla pitää sanoa, että uusi tyyli sopii bändille erinomaisesti. Nyt on kerrankin tyyli ja sisältö löytäneet toisensa aivan täydellisesti. Iisa Pykärin haikeat ja uneliaat sanoitukset sopivat tunnelmaltaan kuin nakutettu Mikko Pykärin sävellyskiin. Jos aiemmilla levyillä on hitusen tuntunut siltä, että Regina ikään kuin etsii itseään, niin nyt ei ole siitä kyllä mitään pelkoa. Tyyli ja biisit ovat täysin hallussa.

Mites sit ne biisit? No ne ovat toinen toistaan parempia. Jo sinkkubiisit vetivät kerta toisensa maton jalkojen alta ja onneksi paukkuja riittää loppulevyllekin. Lepään aalloilla onkin jo saanut monet haukkomaan henkeä ja liityn samaan joukkoon. Upeaakin upeampi biisi. Omaksi lemppariksi on ehkä kumminkin silti noussut levyn popein raita, Mustavalkeaa, jonka hauskasti väreillä kikkaileva sanoitus ihastuttaa kerta toisensa jälkeen. Ainoastaan Ui mun luo tuntuu jättävän vähän viileämmäksi, joka ironisesti kyllä onkin levyn eniten vanhaa Reginaa muistuttava biisi. Vaikka yksittäisiä biisejä onkin helppo poimia levyltä, niin silti Soita mulle vakuuttaa nimenomaan eheänä kokonaisuutena.

Niin että hehkutanko vielä yhden kappaleen? No hehkutan, koska Soita mulle on kaiken ennakkohypen ja kehun veroinen. Se on levy, joka kuulostaa täysin "flavor of the monthilta", mutta joka tulee biisiensä ansiosta kestämään aikaa myös, kun nykyiset trendisoundit häviävät uusien alta. Se on levy, jota rakastan, koska olen parantumaton haavemaailmohin eksyvä haihattelija. Suosittelen sitä myös niille, jotka eivät ole.



perjantai 9. syyskuuta 2011

Cover-levyt - uhka vai mahdollisuus?

Aika harvalta tuskin jäi viime kuussa huomaamatta, että suomalaiset Astrid Swan ja The Valkyrians julkaisivat cover-levyt. Monet tuntuivat olevan innoissaankin kummankin ehkä hivenen yllättävästä vedosta, mutta itse olin skeptisempi. Miksi omalla materiaalilla hyvää jälkeä tehnyttä aktia lähtevät kajoamaan muiden artistien tuotantoon? Eihän tästä voisi seurata mitään hyvää. Väärässä olin.


Olen Astrid Swanin kolmen vuoden takaisen Spartan Picnicin suuri fani. Hits (Pavement For Girls) on ihan eri maata. Siinä missä Spartan Picnic kurottelee vähän joka suuntaan ja kuulostaa todella isolta, on Hits taas todella vähäeleinen levy. Se kuulostaa juuri siltä, että se on soitettu olohuoneessa rumpukoneen ja syntikan kanssa. Yleensä tällainen lähestymistapa saisi minut juoksemaan kauas pois levyn ääreltä, mutta Swanin Pavement-versiointeja kuuntelee hyvin mieluusti.

Cover-uhriksi joutunut Pavement on itselleni nimeä lukuun ottamatta täysi tuntemattomuus. Coveroitavat kappaleet eivät siis soita minulla mitään kelloja, joka on ehkä ihan hyvä juttu. Nyt leyn biiseihin voi keskittyä muutenkin kuin vertailemalla niitä alkuperäisiin. Kenties pitäisi Pavementiinkin tutustua, koska Swanin käsittelyssä biisit kuulostavat oikein hyviltä. Kivoja melodioita ja näppäriä koukkuja, mutta silti levy ei ihan täysin minua kietonut pauloihinsa. Kun levyn laittaa soimaan, niin sitä kuuntelee kyllä mieluusti, mutta ei levyn pariin tule silti usein palattua, eikä biiseistä mikään ole tarttunut kunnolla päähäni. Ihan jees siis, mutta ei mielestäni mitään sen enempää.


Mutta mites sitten toi The Valkyrians. Bändi on tehnyt hemmetin tiukkaa skata jo parin levyn verran ja tokihan levyillä on ollut covereitakin mukana, mutta kokonainen cover-levy tuntui vähän turhan Eläkeläisiltä, varsinkin kun biisivalinnatkin ovat 70-80-luvun post-punk-klassikoita. Onneksi Punkrocksteady! on muutakin kuin klassikoiden muuttamista helpoimman kautta ska-humpaksi. The Valkyrians on pyrkinyt tuomaan myös jotain omaa vanhoihin klassikoihin ja on siinä onnistunutkin mainiosti.

Vaikka The Valkyriansilla on bilebändin maine, niin cover-versioissa on yllättävänkin rauhallisia vetoja. Hurjempia rypistyksiä ei ole kuin muutama, mikä on hyvä veto. Pelkkä ska-kaahaminen olisikin tylsää. Onneksi The Valkyrians on myös pyrkinyt tekemään biiseistä täysin oman kuuloisia, säilyttäen kumminkin alkuperäisistä biiseistä tietyt koukut. Silti tässä on vähän sama ongelma kuin Eläkeläisillä, kuinka voin ottaa tosissaan ska-versioita puhkikuluneista klassikoista, jotka eivät kumminkaan lopulta ole mitään muuta kuin vain ihan kivoja covereita? Onhan näillekin toki paikkansa, mutta silti vähän jättää toivomisen varaa, kun valkyyrit ovat tehneet todella timanttisia biisejä ominkin voimin.

 Disorder by The Valkyrians

 Heart Of Glass by The Valkyrians

Loppukaneetti: mahdollisuus osaavissa käsissä.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

PopLife

Silloin kun minä olin nuori (toim. huom. pari vuotta sitten), oli Helsinki täynnä klubeja, joista jo pelkkä nimen mainitseminen sai ihmiset hykertelemään ja innostumaan kreisibailauksesta. Misf*ts ja Top Billin noin niinku esimerkkeinä. Nyt kun molemmat esimerkeistä ovat hiipuneet joko täysin tai osittain, niin on yhdelle megaöveriklubille aidosti kysyntää. Potentiaalinen yrittäjä on tulossa pelastamaan onnettomat kreisibailaajat: PopLife saapuu Tavastialle.

Mikä tekee PopLifesta sitten hypetyksen arvoisen? No, taustajoukoissa on sellainen superkurko kuin Erkko, joka oli mukana jo Misf*tsissä ja on ollut myös Tavastian Lauantaidiskon taustapiruna. Yksistään Erkko ei tätä klubia tee, vaan dj-vieraina on sopivan monipuolinen joukko levynpyörittäjiä. DJ Anonymous, Njassa, Lord Fatty ja Jori Hulkkonen kolkuttelevat varmasti jokaisen vähänkään klubeilla pyörineen kelloja ja antavat jo osviittaa siitä, ettei PopLife tule jäämään pelkästään indie-pettereiden yksinoikeudeksi, vaan klubilla soi monipuolinen ja taatusti hyvä musiikki. Toista Tavastian "alaikäisdiskoa" pelkäävien kannattaa unohtaa huolensa, ikäraja on 22.

Perjantaina on avajaiset, liput 6e ja kehissä Erkko, Särmä, Harvest, Marko Makelove ja Johannes Kostaja. Eiköhän nähdä täällä!

Vielä yks juttu. PopLifen tyypit ovat kyselleet Facebookissa, minkä kappaleen pitäisi olla klubin avausbiisi. Tässä olisi muutama ehdotus. Ilman näitä biisejä yksikään indiedisko ei voi pitää itseään kovinkaan uskottavana muutenkaan.





maanantai 5. syyskuuta 2011

National Treasures

Joku hommasi joululahjansa jo hyvissä ajoin.

Manic Street Preachers julkaisee lokakuun viimeisenä päivänä singlekokoelman National Treasures, jonka myötä yhtye siirtyy muutaman vuoden tauolle. Levyn ilmestyminen ei ole nyt se juttu, juttu on se, että yhtye esiintyy Lontoon O2-areenalla 17.12. esittäen kaikki 38 singlenä julkaistua kappalettansa. Arvatkaa kuka lähtee todistamaan kyseistä keikkaa?

Eipä kyllä enää harmita yhtään, että missasin Wanajarockin keikan. Vaikka Manic Street Preachers ei ole itselleni mikään ykkösrakkaus, niin kyllä silti olen aika pirun täpinöissäni, kun pääsee takuuvarmasti kuulemaan nämäkin kappaleet.











Voisko Nina Persson olla yksi special guesteista? Sovitaaks jätkät, että on?

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Tha Carter IV


Kirjoittelin jo aiemmin kesällä, että odotin innolla Lil Waynen tuoreinta levyä Tha Carter IV:ta. Nyt se on julkaistu ja onkin hyvä aika vähän ruotia, mitä mies lopulta julkaisi.

Tha Carter III on mielestäni edelleen erinomainen hip hop-levy. Lil Waynen aivan käsittämättömät riimit yhdistyvät hyviin ja sopivasti miehen arvaamattomaan tyyliin sopiviin biitteihin. Joku tuttu sanoikin, että on aivan käsittämätöntä, miten noin mielisairaalla tyylillä vetävä tyyppi voi olla mainstream-suosiossa. Se hämmästyttää edelleen, kun tuoreimman Tha Carterin ja edellisen välillä mies on julkaissut aivan saatanan paskan rock-levyn, tehnyt paskoja featteja ja istunut linnassa. Edelleen se ukko silti porskuttaa.

Mikäs on porskuttaessa, kun neljäs Tha Carter on tasalaatuinen levy. Pikku Väinö räppää timmillä flowlla ja biitit on hiottu niin tarkasti, ettei ärsyttäviä kulmia ole missään. Se onkin levyn heikkous. Ennen täysin arvaamaton Lil Wayne on kesyyntynyt. Onhan miehen riimeissä edelleen hienoja heittoja ja täysin puskista tulevia riimejä, mutta ei nelosta kuunnellessa tule samanlaista "oh no he didn't"-fiilistä, mitä kolmosta kuunnellessa tuli jatkuvasti ja mikä tekikin siitä erinomaisen levyn.

Tämä ei ole kyllä nyt kauhean mairittelevaa herra Waynea kohtaan, mutta levyn kohokohdat ovat Interlude ja Outro, joissa äänessä ovat pelkät vierailijat. Ensiksi mainitussa käyvät sylkemässä Tech N9ne ja hienoa paluuta tekevä Andre 3000. Jälkimmäisessä räkii taas sellaiset pikkunimet kuin Nas, Busta Rhymes ja Bun B. Kaikki vetävät timanttiset verset, joiden tasolle Lil Wayne ei pääse koko levyllään.





Tha Carter IV ei ole huono levy, se on jotain pahempaa. Se on täysin keskinkertainen levy. Aivan kuten Watch The Thronella ja The R.E.D. Albumilla, on tämäkin hiottu niin kiiltäväksi ja puunatuksi paketiksi, ettei periaatteessa mikään ole vialla, mutta tällä levyllä ei ole enää tallella mitään siitä arvaamattomuudesta, mikä on itselläni ollut Lil Waynen arvostamisessa se ykkösjuttu. Jos Weezy oli aiemmin oman tunkionsa ykköskukko, niin nyt mies on lähtenyt tunkiolle, jossa isot pojat lähinnä naureskelee tälle friikkisirkukselle, joka yrittää muuttaa itsensä tavikseksi. Ehkä se vitososa sitten petraa.





------------------

Pari juttua tähän pitää lisätä. Ensimmäinen liittyy aiheeseen edes osittain. Andre 3000 on nimittäin aika kurko jätkä myös vuonna 2011. Ukosta ei ole kuulunut moneen vuoteen yhtään mitään ja sitten mies tekee kaksi aivan järjetöntä vierailua. Beyoncen Party kun on myös aika timangia niin biisinä, kuin Andren vetona. Ensi vuonna pitäisi Outkastin comebackin tapahtua ja sitä ennen pitäisi Andren soololätyn tulla. Odotanko? Tarviiko tuohon edes vastata.



------------------

Sitten blogiuutisia. Olette varmaan huomanneet, että tässä viime viikkoina postaustahti ei ole ollut kovinkaan tiheä. No täs on ollu kaikenlaista ja kaikenlaista tulee jatkossakin olemaan. Postaustahti siis pysyy suht harvana varmaan nyt pidemmän aikaa jatkossakin. Tietty nyt kun tästä sanon, niin postauksia paukkuukin joka päivä. Joka tapauksessa, teitä on nyt varoitettu. Niin ja postaan jatkossa muutakin kuin räppiä. Ei hätää.

Toinen uutinen: leffajutut loppuvat täällä. Olen pitkin kesää ja alkusyksyä pohtinut, että riittääkö mulla aika, kiinnostus ja konsepti tämän blogin tiimoilta enää leffoille ja totesin, että ei. R&A-rapsa tulee vielä täällä, mutta sitten pysyttelen pelkässä musiikissa tämän blogin sisällä.

Hyvät uutiset silti loppuun, aloitan oman leffablogin. Avaamispäivä on vielä avoin, kuten konseptikin, mutta tuskinpa se eroaa paljoa tämänkään blogin leffajuttujen linjasta. Tarkoitus olisi kumminkin, että siitä tulisi myös vähän enemmän päiväkirjamainen, joten sen myötä käsiteltävät elokuvat myös muuttuvat vanhemmiksi, kultimmiksi, ehkä kuluneemmiksikin ja myös ennakkohypen määrä luultavasti lisääntyy. Myös "skenen tila"-postauksia saattaa tulla. Homma on tosiaan vielä vähän auki kaiken muun kuin aloittamisen osalta. Ilmoitan kyllä teille, milloin sivu aukeaa, koska tiedän osan lukevan täältäkin vain elokuvajutut. Joka tapauksessa, teitä on nyt varoitettu.