Foo Fighters valkokankaalla ja televisiossa

Facebookissa (liittykää!) mainostinkin jo viikko pari takaperin useamman Finnkinon teatterin esittävän tuoreen Foo Fightersista kertovan dokumentin Back And Forthin 10. päivä toukokuuta. Jim esitti jo eilen Suomen ensi-iltana dokumentin ja musiikkidokumenttinörtti oli innoissaan.

Back And Forth kertoo yhtyeen historian alkaen Kurt Cobainin kuolemasta ja loppuen tuoreimman levyn, Wasting Lightin, äänityksiin. Se mikä parhaimmissa yhtyeistä kertovissa dokumenteissa on aina läsnä, on rehellisyys ja se, ettei huonompiakaan aikoja jätetä huomioimatta. Kivakiva ei koskaan toimi pelkästään. Back And Forth on kaikkea muuta kuin kivakivaa. Yhtyeen historia on täynnä draamaa jäsenistön muutoksista jäsenistön yliannostuksiin.

Pidin suunnattomasti dokumentista, vaikka en Foo Fightersin suurin fani olekaan. Pidin dokumentin tavasta antaa pääosa puheelle, eikä arkistomateriaalia ollut liikaa. Dave Grohlin ja muiden jäsenten kertomukset yhtyeen historiasta olivat todella avoimia ja suoria, mikä yllätti minut ihan täysin, niin tapahtumien kuin avoimuudenkin osalta. Käsitys Dave Grohlista musiikkimaailman mukavimpana miehenä koki kolauksen, mistä kunniaa myös hänelle, ettei alkanut turhaan selittelemään mokiaan.

Nelonen näyttää dokumentin vielä uusintana ensi keskiviikkona (torstain puolelle menee) kello 0.45, joten tallentavat digiboksit, videot, dvd:t jne valmiuteen, koska tätä ei kannata missata. Ja tosiaan ympäri maata 10.5 dokumentti on nähtävissä Finnkinon teattereissa ja dokumentin perään esitetään livetaltiointi yhtyeestä esittämässä uusin levy Wasting Light kokonaisuudessaan KOLMEDEENÄ. En ole varma missä taltiointi on tehty, koska mistään ei kyseistä infoa löydy, mutta jos se on tämä sama, mikä Youtubessakin pyörii, niin 15 euroa on ehkä vähän tyyris hinta tästä ilosta. Mutta sitten taas toisaalta valkokangas ja teatterin tunnelma ovat aina ekstraa, mistä mielellään maksaa vähän ylimääräistä. Päätittepä mitä tahansa, niin muistakaa, että sen päätöksen pitää sisältää tämän dokumentin näkeminen. Se on parhaimpia päätöksiä, mitä teette aikoihin.





Eikä tietenkään sovi unohtaa Foo Fightersien keikkaa Helsingin Kalasatamassa 26. kesäkuuta. Lippuja on vielä jäljellä. Mainostus loppuu tähän.

EDIT: 3D:nä nähtävä live-esitys on juuri tuo sama, mikä Youtubestakin löytyy.

Lemmy

Chazz: Who'd win in a wrestling match, Lemmy or God?
Chris Moore: Lemmy.
[Rex imitates a game show buzzer]
Chris Moore: ... God?
Rex: Wrong, dickhead, trick question. Lemmy *IS* God.

Lemmy Kilmister on Motörheadin laulava basisti ja koko heavy metal-genren ehkä tunnetuin ja tunnistettavin hahmo. Mies on 65-vuotias ja legendat päihteiden käytöstä, naisista jne tunnetaan ympäri maailmaa. Greg Olliver ja Wes Orhoski päättivät ottaa selvää miehestä legendan takana. Tuloksena on yksi parhaimmista musiikkidokumenteista koskaan.

Lemmyn tapauksessa en ala miehen historiasta turisemaan. Mies vaikuttaa jo kuudetta vuosikymmentä musiikin saralla, joten kerrattavaa riittäisi. Sen ovat dokumentin tekijät myös tienneet ja kuittaavatkin miehen bändit aika nopeasti. Enemmän keskitytään Lemmyyn Motörheadin ulkopuolella. Mikä mies Lemmy oikein on kun hän ei ole kiertueella? Legenda on tosiaan hieman erilainen. Mies asuu pienessä kämpässä Sunsetilla Losissa ja kämppä on täynnä mitä erilaisempaa roinaa. Sehän on jumankauta nörtti!

Koska kello on mitä on, väsyttää ihan älyttömästi ja kuuntelen pitkästä aikaa Motörheadia (kiitos Spotify!), niin en jaksa kauheasti enempää turista dokumentista. Se on ihan mielettömän hyvä kokonaisuus, jossa jaksetaan myös ottaa henkeä, kun infotulva meinaa käydä sietämättömäksi. Myös Lemmyn itsensä annetaan puhua todella vapaasti elämästään ja ajatuksistaan, mikä parhaimmillaan oli jopa sydäntäsärkevää. Legendaarisia komentteja kuultiin pitkin dokkaria ja vauhdissa olivat varsinkin Peter "Hooky" Hook, Dave Grohl, Metallican jäbät, Mike Inez ja Jarvis Cocker. Vaikka heavy metal tai Lemmy ei voisi vähempää kiinnostaa, niin silti suositellen tätä dokumenttia katsottavaksi, koska se paljastaa todella paljon myös rockin kulisseista. Tämä pitäisi näyttää jokaiselle itsestään liikoja luulevalle rokkarille!

Docpointin näytökset ovat ensi viikonloppuna Bio Rexissä perjantaina ja sunnuntaina, joten jos haluat nähdä tämän legendan valkokankaalta, niin hommaapa liput jo nyt. DVD:nä Lemmy on Suomessa tulossa jo 4. helmikuuta.

Lemmy's a living, breathing, drinking and snorting fucking legend. No one else comes close.

Tyttöpuhetta

Remixien kanssa yksiä netin suurimpia musiikillisia saatanoita ovat mashupit. Juuri ne hassuttelubiisit, missä yhdistetään kaksi artistin kappaletta toisiinsa, jotta ihmisillä on kivaa, kun joku räppääkin Nirvanan tahtiin jne. Hassuttelijoista kuumin ja överein on Gregg Gillis a.k.a Girl Talk. Gillis on vienyt mashuppailunsa niin pitkälle, ettei tyydy yhsitämään yhteen biisiin vain kahta biisiä toisiinsa, vaan pistää yhteen biisiin parhaimmillaan kymmeniä biisejä yhteen. Tehkää perässä!

Girl Talk on aiemmin julkaissut neljä albumia ja eilen ilmestyi viides. All Day on myös Illegal Artin julkaisu, kuten kaikki aiemmat levytkin. All Day jatkaa samaa hyperaktiivista samplausta jälleen kerran. Sampleja on ihan älyttömästi ja ne vaihtelevat 80-luvun soft rockista Aphex Twinin trippailu-teknoon. Girl Talkin musiikkia voisi melkein kuvailla äänikollaasiksi.

Kaksi aiempaa Girl Talkin levyä ovat olleet kovassa kuuntelussa jo pitkään, joten All Day oli hyvin odotettu tapaus meikäläiselle, eikä se pettänyt. Sama vanha sampleurakointi jatkuu ja kovimmat popnörtit luultavasti saavat orgasmeja, kun tunnistettavia biisejä tulee sekunnin välein. Täydellistä bilemusiikkia, kun levy hoitaa dj-hommat puolestasi!

All Day on yli 70-minuuttinen pläjäys, joka on tarkoitettu kuunneltavaksi yhdessä pötkössä. Voin kokemuksesta kertoa, että se käy melkein työstä, kun kaikki mashuppaukset eivät toimi ihan niin nerokkaasti kuin toiset, mutta huippuhetket ovatkin sitten tavallista kovempia. Niiden huippuhetkien takia suosittelen lämmöllä tätäkin ja levyn hankkiminen on niinkin helppoa, että painat vain linkkiä.

Aiheeseen liittyen suosittelen myös dokumenttia RiP! A Remix Manifestoa, jossa kerrotaan tarkemmin tekijänoikeuksista ja niihin liittyvistä ongelmista sample-kulttuuriin liittyen. Pääseepä herra Gilliskin ääneen ja esittelemään työskentelytapojaan. Vaikka aihe kuulostaakin aika kuivalta, niin dokumentti on todella viihdyttävä ja mielenkiintoinen. Sen pääsee katsomaan tästä.

Videohehkutus: The Black Keys - Tighten Up

Frank is a Funkasaurus Rex!

The Black Keysin kappale Tighten Up on tullut tänne jo laitettua, mutta jos video on tätä luokkaa, niin toistaminen ei haittaa. Levyn kansi on minimalistisuudessaan ruma, mutta tämä video on minimalistisuudessaan silkkaa neroutta. Katsokaa ja rakastukaa Frankiin!



Loppumuistutus: Minun piti tänään laittaa vielä Reindeer Spottingin arvostelukin, mutta se venynee huomiseen, joten dokkarisuositus tulee sitten tähän. Tänään TV2:lta tulee klo 22.50 dokumentti Yes Men Fix The World. Jos Yes Menit eivät ole tuttuja, niin katsokaa muistutus Youtubesta, missä Suomikin sai näkyvyyttä.

Elokuva-arvostelu: No Distance Left To Run

Tämä kyseinen tuotos tuli katsottua jo pari kuukautta sitten, mutta nyt vasta älysin kirjoittaakin siitä. Silly me.

No Distance Left To Run on siis tänä vuonna valmistunut dokumentti Blurin reunionista ja bändin historiasta. Bändin jäsenet kertovat omin sanoin historiastaan ja tunteistaan viime kesänä tapahtuneesta reunionista. Dokumentissa nähdään arkistomateriaalia bändin uran varrelta, livepätkiä niin uusista kuin vanhoista keikoista ja tietenkin puhuvia päitä.

Ensimmäinen asia, mihin dokumenttia katsellessa kiinnittää huomiota on sen huolellinen toteutus. Dokumentti kulkee erinomaisesti eteenpäin rytmittäen arkistopätkiä muisteluihin ja niistä "nykypäivään". Mikään ei tunnu tapahtuvan töksähtäen tai ajattelematta. Blurin historiahan on melko perinteinen. Ensin kolutaan kiertueilla ilman rahaa ja yksi hitti muuttaa kaiken. Sorrutaan huumeisiin ja alkoholiin ja vuosien kuluttua koko bändi on romuna. Bändin jäsenet sanovat itsekin, että saivat liian paljon aivan liian aikaisin. Parklifen breikattua Blurin pojat kun olivat vain hivenen yli parikymppisiä. 1997 julkaistu "Blur" sai alkunsa aikana, kun Albarn oli koukussa heroiiniin, Coxon kokaiiniin, James veti päivässä kaksi pulloa shampanjaa ja rumpali Rowntree oli myös koukussa erinäisiin päihteisiin.

Historiikkiosioissa ei kaunistella oikein mitään, joten on erittäin hyvä, että "nykypäivään" sijoittuvat osat näyttävät bändin onnellisena ja tyytyväisenä paluustaan. Blurin historiaanhan kuuluu kitaristi Graham Coxonin ero bändistä, mikä ei ollut kovinkaan sopuisa. Sopivasti dokkari loppuukin hymyilevään Graham Coxoniin, joka toteaa, että mikään ei ole parempaa kuin saada vanhat ystävänsä takaisin. Keikkapätkiä paluusta nähdään jokaiselta keikalta Hyde Parkin keikkoihin asti. On hieman sääli, että viimeistä keikkaa T In The Parkissa ei näytetä, koska siihenhän ympyrä lopullisesti sulkeutui.

Vaikka toteutus on huippuluokkaa, niin ilman mielenkiintoista aihetta tämäkin dokumentti olisi torso. Tällä kertaa Blurin miehet puhuvat ja vastaavat jokaiseen kysymykseen. Jopa Damon Albarn, joka aiemmissa haastatteluissa on kierrellyt esim. Oasis-pihviä ja Beetlebumin taustoja. Nyt tulee vastaukset näihinkin aiheisiin. Historia käydään hyvin kattavasti läpi ja myös viime vuoden keikat, treenit ja bussimatkat esitetään dokkarin aikana.

Blur-julkaisujen joukossa tämä on yksi parhaista. Alex Jamesin erinomainen kirja Bit of a Blur kertoi bändin tarinan vain hänen näkökulmastaan, joten oli erittäin mielenkiintoista kuulla Damonin ja Grahamin puhuvan historiastaan ja nykykuulumisistaan. Blur-faneille pakkohankinta ja brittipopista muuten vain kiinnostuneillekin tätä voi suositella. Blur kun oli koko genren yksi isoimmista ja parhaimmista nimistä.

*****

ENCORE! Live In Hyde Park:

No Distance Left To Runin bonuksena tulee livetaltiointi ensimmäisestä Hyde Parkin reunion keikoista, jossa itse olin paikalla. Keikkahan oli erinomainen! Settilista oli täydellinen, bändi elämänsä vedossa ja yleisössä en ole yhtä hurmoksellista tunnelmaa koskaan kokenut. Tätä bonusta kohtaan olin siis enemmän kuin innoissani.

Keikka on kuvattu vähän hölmösti vain muutamalla kameralla. Yleisöä kuvaa yksi kamera ja bändiä noin viisi, joista suurin osa on lavan sivulla. Kokonaiskuvaa lavan tapahtumista on alkuun vaikea saada. Muistelin, että itse keikalla screeneiltä näytetty kuva olisi ollut paljon monipuolisempaa ja parempaa. Siksi dvd:lle kuvattu materiaali hämmästyttää. Keikan kuluessa kameratkin tuntuvat asettuvan paremmin paikoilleen, koska itse ainakin aloin nauttimaan tapahtumista huomattavasti enemmän.

Se mikä live-taltioinneissa aina tuntuu häviävän, on yleisön aiheuttaman fiiliksen esiintuonti. Mahdotontahan joukkohurmosta on välittää kuvaruudun ja kaiuttimien välityksellä katsojalle, mutta tällä kertaa tämä on onnistunut yllättävän hyvin. Yleisön reagoinnit kuuluu koko ajan taustalla ja yleisöä kuvataan kiitettävän paljon. Ainakin itse koin melkein olevani jälleen Hyde Parkissa, mutta se voi johtua myös muistojen tulvasta.

Olen hyvin jäävi arvioimaan kriittisesti tätä julkaisua, koska olen Blur-fani ja olin itse kyseisellä keikalla paikalla, joten tyydyn vain toteamaan taltioinnin oikein päteväksi. Jos et ole vielä kuullut tai nähnyt yhtään Blurin reunion-keikoista, niin kannattaa ottaa tämä haltuun. Keikka oli parhaimpia mitä ikinä olen nähnyt ja sama fiilis välittyi dvd:ltäkin. Molemmat Hyde Parkin keikat on julkaistu myös cd:nä, mutta ne on aika heikosti miksattu ja muutenkaan ne eivät häikäise laadullaan. Tämä on huomattavasti parempi satsaus.