keskiviikko 30. marraskuuta 2011

The Rootsin undun ennakkoon


Legendaarinen The Roots, joka nykyisin taitaa suurimmalle osalle olla paremmin tunnettu Jimmy Fallonin talkshow'n taustabändinä, julkaisee itsenäisyyspäivänä laskutavasta riippuen kymmenennen tai yhdennentoista studioalbuminsa, jonka nimi on undun (kirjoitetaan pienellä). Levy on bändin ensimmäinen teema-albumi, joka seuraa köyhän philadelphialaisen Redford Stephensin matkaa huumeiden parissa, joka ei ole pitkä ennen väistämätöntä loppuaan.

NPR:n sivuilla voi kuunnella levyä viikon ajan ennakkoon. Kertakuuntelun jälkeen voin sanoa, että se todella kannattaa. Samanlaisessa iskussa The Roots ei ole albumimitassa ollut todella pitkään aikaan. Teemakin tuntuu saaneen bändiin näyttämisenhalua, joka ei onneksi kostaudu yliyrittämisenä. Kuunnelkaa levy tästä.

Minun oli aiemmin tarkoitus tehdä postaus bändin erikoisesta markkinointikampanjasta levylle. Bändi kun julkaisi useamman sinkun sijaan neljä videota, jotka paljastavat biiseistä vain pieniä pätkiä sieltä täältä. Teeman ja levyn tunnelman avaamisessa ne onnistuvatkin todella hyvin, eikä "perinteisiä" musavideoita jää levyltä kaipaamaan. Postauksen alla on kaikki neljä videota, jotka on tarkoitus katsoa yhteen putkeen ja juuri tuossa järjestyksessä.







maanantai 28. marraskuuta 2011

Talvinen soittolista

Nyt olen kyllä soittolistani kanssa väärässä paikassa väärään aikaan. Eipä kovin ole talviset fiilikset, kun muutama päivä ennen joulukuuta lämpömittari näyttää viittä astetta plussaa ja taivaalta sataa vettä (no just nyt paistaa kyl aurinko). Minäpä en välitä.

Kate Bush julkaisi viime viikolla lumiteemaisen levynsä 50 Words For Snow, joka on huikean hieno. Sitä kuunnellessa inspiroiduin tekemään talvisiin fiiliksiin sopivan soittolistan, jolla on myös Kate Bushia.

Soittolistan saa tästä ja edellisen talvisen, joskaan ei kovin suoraan talveen liittyvän soittolistani saa tästä.

lauantai 26. marraskuuta 2011

Mitä on tullut luettua



Vaikka blogijaon aikana päätin, että tämä pysyisi tiukasti musiikkiblogina, niin teen nyt Juhanin kainon toiveen myötä poikkeuksen. Tässä olisi listaa kirjoista, mitä on tullut luettua, mutta en niitä edellisessä musiikkifiktioita käsittelevässä postauksessa käsitellyt. En todellakaan muista missä järjestyksessä nämä kaikki olen lukenut, joten järjestys on täysin fiilispohjalta.

Tuomas Kyrö: Urheilukirja

Kyrön Urheilukirja ei ole romaani, vaan rakkauskirje kaikelle urheiluun liittyvälle; tapahtumille, yksilöille ja lajeille. Minun kaltainen varovainen urheilufanaatikko herkistyi useaan kertaan, kun Kyrö avoimesti fiilistelee koko kirjan urheilun hienoutta. Suositeltavaa luettavaa kaikille niille, jotka eivät ole vielä kyynistyneitä, ja jotka saivat kiksejä Nick Hornbyn Hornankattilasta.

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Tästä olikin jo vähän puhetta edellisessä kirjapostauksessa. Kyrön "aikuisten satu" on yksi parhaimmista romaaneista, joita olen koskaan lukenut. Vatanescun ja jäniksen seikkailut ympäri Suomea herättävät sympatiaa ja käsittämättömän laaja ja hauska sivuhahmokavalkadi toimivat hurjan hyvin. Kirjan ajankohtainen satiirisuus toimii myös. Vaikka tarina ei maailman syvällisin olekaan ja kirjan käänteet voivat uskomattomuudessaan joitain haitatakin, niin itse viihdyin kirjan parissa mielettömän hyvin.

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Vaikka luinkin Nousiaiset käänteisessä vähän sekalaisessa järjestyksessä, niin käsittelen ne ilmestymisjärjestyksessä. Minulla oli todella erilainen kuva Vadelmavenepakolaisesta ennen kirjaan tarttumista. Kuvittelin, että kirja olisi lähinnä avointa Ruotsin ihannointia, mutta todellisuudessa romaanin päähahmo on psykopaatti, jonka hinku ruotsalaistumisesta on myötähävettävällä tavalla todella hauska. Ihan silkkaa pintaahan kirja oli, mutta viihteenä tarina toimi. Kirjan lukeminen oli kyllä omalla tavalla virhe, koska näen Ruotsi-fanaatikot nyt hieman eri valossa.

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Nousiaisen kirjoista selvästi huonoin. Sekopäisen kestävyysjuoksufanaatikkoisän ja isää miellyttävän tyttären sairaskertomus yrittää tehdä huumoria jatkuvasti, mutta taustalla on aidosti kipeitä teemoja, joissa kirjan huumori ei vain toimi. Isä ja tytärkin ollaan kliseillä luotu toistensa vastakohdiksi. Vadelmavenepakolaisen tapaan todella viihdyttävä, mutta ongelmia on huomattavasti edeltäjäänsä enemmän. Ei huono, mutta ei kovin hyväkään.

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Maaninkavaaran jäljiltä en todellakaan odottanut, että Metsäjätti onnistuisi koskettamaan niin paljoa kuin se lopulta teki. Tarinan omakohtaisuuskin näkyi kirjoitustyylissä, koska aiheesta ei revitty huumoria, vaan naurut haettiin hyvässä tasapainossa olleella tilannekomiikalla. Vaikka hahmoissa tiettyä kliseisyyttä onkin, kun eroja ylemmän keskiluokan ja duunarin välillä ollaan haettu, niin silti päähahmot olivat todella aidon tuntuisia ihmisiä. Ajankuvana aivan yhtä hieno kuin Kyrön tuoreinkin. Jos jotain nillittämisen aihetta haluaa etsimällä etsiä, niin loppu oli ehkä vähän siirappinen. Ihan hitusen vaan. Takuulla tämän vuoden puolella lukemistani kirjoista paras!

Erlend Loe: Naisen talloma

Muistelin lukeneeni tämänkin Loen aikoinaan, mutta enpäs ollutkaan. Silly me. Loemaiseen tapaan tämäkin kirja oli naiiviudessaan todella hauska, mutta kyllä pientä hakemista tyylissä pystyi havaitsemaan. Supernaiivissa sama tyyli osui maaliinsa sitten täydellisesti. Eniten minua oikeastaan ärsytti kirjan tapahtumien numeraalinen järjestys. Tai siis kirjan kaikki tapahtumat olivat numerojärjestyksessä, vaikeaa kuvailla, mutta jokainen "kappale" alkoi numerolla ja näitä oli 300. En tajunnut alkuunkaan, että miksi näin piti tehdä ja koko kirjan tämä tyylikikkailu ärsytti. Muuten kyllä nautin lukemastani.

David Nicholls: Sinä päivänä

Vähän jo kirjaa sivusinkin Cigarette burnsin puolella, kun arvioin leffaversion. 20 vuoden ajan 15. heinäkuuta tapahtuva romaani olisi voinut kaatua kikkailuun, mutta tyylivalinta toimii todella hyvin. Hahmoihin jaksetaan panostaa koko romaanin ajan ja loppua kohden pystyin symppaamaan jopa umpimulkkua Dexteriä. Nyt kun tarkemmin miettii, niin on hyvä, että sivuhahmoja ei ole kuin muutama. Pääpari saa ansaitsemansa tilan ja siksi kirja toimikin niin hyvin. Suosittelen lämpimästi, toisin kuin sitä läpeensä pinnallista elokuvaa.

Näiden lisäksi luin Nalle Virolaisen ja Jouni Hokkasen Roskaelokuvat-tietokirjan, josta tulee ehkä jotain Cigarette burnsin puolelle. Jos ei tule, niin suosittelen lukemaan, koska näin definitiivistä tietokirjaa eksploitaatiosta ja genre-elokuvista ole tehty, ainakaan Suomeksi. Ja kun teitä luultavasti kiinnostaa, mitä jatkossa olen lukemassa, niin nyt minulla on kesken Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin toinen kierros ja jonossa ovat aivan liian kauan hyllyssäni pölyttymässä olleet Dorian Grayn muotokuva ja Olemisen sietämätön keveys. Voi olla, että palaan jonkun ajan päästä näihin, jos teitä lukemiseni kiinnostavat.

Heittäkääs muuten kommentteihin jotain hyviä kirjavinkkejä. Niitä kun saan luvattoman harvoin ja olisin niistä äärimmäisen kiitollinen.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Viikonlopun menovinkit

Johan on taas keikkaviikonloppu Helsinkiin saatu. Tänään ja huomenna kun kaupunkimme valtaavat tämän maan lupaavimmat indiebändit kahtena eri iltana.

Pelin avaa tänään alkuviikosta debyyttialbuminsa digitaalisesti julkaissut Fotoshop, jonka elektroninen fiilistely on saanut varovaista innostuneisuutta minussakin aikaan. Kertakuuntelulla en nyt enempiä ala kehumaan, mutta sen verran innostuin, että Kutosellehan sitä on suunnattava. Iltaa jatkaa Tampereen omat Hang The DJ-dj:t. Fotoshopista voi lukea lisää niin Antin, Jyrin kuin Juhaninkin blogeista. Antti saa tuplanoteerauksen, koska haastatteli tiskijukkien hirttäjiä. Liput ovat 6 euroa, mutta jos saavut ennen yhtätoista paikalle, niin ei tartte maksaa mitään. Fotoshopin levyä voi kuunnella tuosta alta, koska minä olen hyvä jätkä.




Huomenna onkin sitten aikamoinen setti Solitilla tarjottavanaan. Nick Trianin levy-yhtiö kun esittäytyy neljän bändin voimin, jotka ovat The New Tigers, Black Twig, Cats on Fire ja Big Wave Riders. Tästä ei Suomi-indie paljoa parane. Into on kova, koska Big Wave Ridersien EP on toiminut todella kovaa syksystä asti ja ensi vuoden alussa debyyttinsä julkaiseva Black Twig on miellyttänyt kahdella esimakuna julkaistulla kappaleellaan todella paljon. Jospa pääsisin livenä myös kunnolla sisään The New Tigersien ja Cats on Firen maailmaan. Molemmat kun ovat vielä toistaiseksi jättäneet vähän kylmiksi. Keikkapaikkana on siis Korjaamon Kulmasali ja liput kustantavat 8 euroa.

 The New Tigers : Velvet Jam by Soliti

 Black Twig : Death Scene by Soliti

 Tears in Your Cup - Cats on Fire (Our Temperance Movement LP; 2009) by Indiepopsavedmylife

 Behind These Walls by Big Wave Riders

Nähdään keikoilla!

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Movemberin eeppisin viiksibattle

Pakkohan tästä on kirjoittaa silläkin uhalla, että kaikki ovat jo saaneet tarpeekseen näistä videoista sosiaalisten medioiden mennessä tukkoon.

Marraskuun ajan pyörivä Movember pyrkii keräämään varoja ja lisäämään ihmisten tietoisuutta miesten terveysongelmista. Asian keulakuviksi Suomessa ovat ryhtyneet Anssi Kela ja Tommy Lindgren. Jätkät ainakin tietävät, miten saadaan huomiota. Lindgrenin Tommy kun avasi pelin niin kuin tosi gangsta.



Koska Kela ei hetkeen vastannut Lindgrenin haukkuihin, niin pökköä lisättiin pesään toissapäivänä tutun nettimeemin kautta. Tämän myötä ajattelin, että Kela on lyöty.



Tänään tuli Kelan vastaus ja se tiputti tuolilta. Siirappinen r'n'b-tausta, gangstat riimit ja kertsissä oikeaoppisesti irroitteleva Mikko "setämies" Kuustonen vetävät battlen tiukille.



Onko Lingren nöyryytetty? Onko Kelan himonussijaviikset päheemmät kuin Lindgrenin kalapuikot? Onko Mikko Kuustonen seuraava Freeman? Voisiko Movember olla joka kuukausi? Kysymyksiä, joihin toivottavasti saadaan vastauksia pian.

tiistai 22. marraskuuta 2011

Luin: Nick Hornby - Juliet riisuttuna ja Tim Thornton - The Alternative Hero

Koska tällä hetkellä olen musiikkiaiheiden osalta vähän kuivilla, niin on pakko käsitellä kirjoja. Koska työmatkani kasvoi kesällä parikymmentä minuuttia suuntaansa ja bussissa on tylsää istua ilman tekemistä, niin olen jälleen kerran löytänyt romaanien upean maailman. Noin viiden kuukauden aikana olen saanut luettua reilut kymmenen kirjaa, mikä on yhteensä jo enemmän kuin lukemani kirjat viimeisen neljän vuoden ajalta. En nyt käsittele niitä kaikkia, vaan ainoastaan kahta, jotka käsittelevät yllätyksellisesti musiikkia ja vielä fiktiivisesti.


Nick Hornbyn Juliet riisuttuna kertoo Anniesta ja Duncanista, onnettomasta pariskunnasta, jotka asuvat syrjäisessä ja hiljaisessa Goolenessin kaupungissa. Tarina lähtee kunnolla käyntiin, kun Annie avaa Duncanille tarkoitetun kirjeen, jossa on Duncanin suuresti fanittaman Tucker Crowen viimeisin levy Juliet, Naked. Tucker Crowe on vähälle huomiolle jäänyt artisti, joka katosi julkisuudesta vuosikymmeniä sitten. 

Duncanin "väärästä" arviosta suivaantuneena Annie päättää kirjoittaa oman arvionsa levystä. Arvio saa odottamattomat seuraukset, kun itse Tucker Crowe ottaa sen innoittamana yhteyttä Annieen. Kun Duncan pettää Annieta ja he eroavat, päättää Annie pitää yhteyttä Croween Duncanin selän takana. Samalla seurataan Tuckerin elämää, jossa riittää ongelmia.

Hornby on jälleen omimmilla alueellaan käsitellessään niin musiikkia kuin monimutkaisia ihmissuhteita. Varsinkin Annien ja Tuckerin elämää kuvatessaan Hornby on parhaimmillaan tehden heistä uskottavia kaikessa eksyneisyydessään. Duncan taas jää vähän ontoksi, tarkoituksellakin tosin, mutta silti olisin toivonut, että hänestäkin tuotaisiin jotain syvyyttä esiin, eikä hän jäisi vain, no, hölmöksi fanipojaksi.

Tucker Crowen uran kuvauksessa on myös sellaista mielikuvituksellisuutta, etten voi kuin ihastella Hornbyn kykyjä. Kuvitteellinen muusikko ei ole koskaan vaikuttanut näin aidolta ja varsinkin uran kuvaus diskografioineen saa uskomaan, että Tucker Crowe on ollut olemassa.

Näistä hyvistä puolista huolimatta olin lievästi pettynyt kirjaan. En oikein osaa sanoa mikä lopulta mätti, mutta en vain saanut kirjan hahmoista kiinni niin hyvin, kuin Hornbyn aiemmissa romaaneissa olen saanut. Hienon yksityiskohtaisia huomioita Hornby jälleen kerran tekee ihmissuhteista, mutta ehkä olen vain liian nuori keski-ikäisten sekoiluille. Hyvä kirja kyllä, mutta ei pääse samoille hienousasteille kuin miehen aiemmat romaanit.


Tim Thorntonin The Alternative Herossa on yllättävän samankaltainen juonikuvio kuin Julietissakin. Clive Beresford on 30+ mies, jonka elämä polkee paikallaan. Tyttöystävä on jättänyt, työ ei ole mielekästä, rahaa ei ole tarpeeksi ja paras kaveri on vielä menestyjä. Kun Clive tarkkaan miettii alamäkensä alkua, niin se on yhteydessä Thieving Magpies-yhtyeen - jota hän siis fanittaa - rappion alkuun.

Cliven elämä muuttuu, kun hän tajuaa Thieving Magpiesin keulakuva Lance Websterin asuvan aivan hänen naapurissaan. Koska Clive ei vieläkään ole osannut päästää irti entisistä esikuvistaan, niin hän ottaa tehtäväkseen selvittää mitä tapahtui päivänä, milloin Thieving Magpies hajosi, keinolla millä hyvänsä.

Thorntonin kunniaksi on sanottava se, että mies ainakin osaa sekä nauraa että antaa sympatiaa hahmoilleen. Varsinkin Clivea kohtaan kokee välillä niin vahvaa myötähäpeää, että pahaa tekee. Toisaalta miestä myös symppaa, koska hänen ongelmiinsa on helppo samaistua. Silti Thornton luottaa ehkä vähän liikaa tilannekomiikkaan koko kirjan ajan. Kirja myös junnaa paikoillaan ajoittain, mikä saa välillä luovuttamaan kesken tarinan. Kirja kyllä palkitsee lukijansa lopussa, kun avoimet kysymykset saavat lopulta vastauksensa.

Romaanin namedroppailu, josta ennakkoon olin aika paljon kuullutkin, on kyllä koko kirjan ajan melkoista. Kaikki skenen lehdet ja bändit saavat takuulla ainakin maininnan kirjan aikana, ja monet näistä saavat jopa useita. Ajankuvana 90-luvun kuvaus ansaitsee kehunsa.

The Alternative Hero on suositeltavaa luettavaa, jos kaipaa viihdyttävää ja välillä myötähäpeää aiheuttavaa lukemista. Indiefanit takuulla saavat kirjasta paljon irti nimien myötä, ja tälläinen myöhäisherännäinenkin sai paljon bändejä, joita pitää tsekkailla ihan noin yleissivistyksenkin takia.

Olen lukenut myös paljon paljon muitakin kirjoja. Niistä ehkä suositeltavimmat ovat Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis, joka oli hykerryttävän hauskaa satiiria ja Miika Nousiaisen Metsäjätti, joka kylmäksi jättäneiden Vadelmavenepakolaisen ja Maaninkavaaran jälkeen yllätti koskettavuudellaan, syvyydellään ja lähes täydellisellä ajankuvallaan. Näitä kahta voin suositella varauksetta.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Regina & French Films @ Korjaamo 19.11.11

Osuipas sopivasti, kun samana viikonloppuna mutta eri iltoina soittavat French Films ja Regina laitettiinkin samalle illalle. Sainpahan vihdoin nähtyä French Filmsin livenä ja Reginaakaan en ollut nähnyt viimeisimmän levyn julkaisun jälkeen.

Olin kuullut huhua, että French Films olisi livenä melkoisen riehakas, mutta ihan siihen, mitä Korjaamolla tapahtui, en ollut varautunut. Levyltä kuunnellessa French Films on kuulostanut jokseenkin laiskalta, mutta lavalla bändi on ihan kaikkea muuta. Pojat tanssivat, pyörivät, pomppivat ja törmäilivät toisiinsa villisti soittonsa lomassa ja saivat yleisön rehaamaan vielä villimmin. Pittiä oli ja taisivat pari edessä olluttani kokea jopa pienen uskonnollisen heräämisen, koska tanssi ja pään heilutus olivat kuin suoraan näistä videoista.

Vaikka en ole ihan niin varauksettomasti innostunut French Filmsistä kuin muutamat muut bloggarikollegat, niin livenä bändi sai minutkin uskomaan heidän potentiaaliinsa. Oli virkistävää nähdä niin vilpitöntä kohkaamista ja rehaamista, eikä bändiä tuntunut haittaavan pienet tekniset kömmähdykset, kuten piuhojen sekoaminen ja kitaran kielen katkeaminen. Biisitkin kuulostivat livenä todella hyviltä. Todella hyvä illanaloitus!

Regina oli jälleen Regina: Iisa oli ihana, pojat oli cooleja ja biisit toimivat erinomaisesti. Pääsinpä vihdoin kuulemaan kohutun kitarasovituksen Saanko jäädä yöksi:stä ja olihan se huima. Kertoo kuinka järjettömän kovan kappaleen Mikko Pykäri on säveltänyt, kun kappale toimii aivan yhtä hyvin ihan erilaisellakin sovituksella.

Vähän Regina ehkä kärsi siitä, että lämppäri oli niin eri maailmasta energisyytensä kanssa, ettei Reginan viileämpi ja rauhallisempi ilmaisu ihan heti temmannut mukaansa, vaikka Tavastialla kuulopuheiden mukaista nihkeyttä ei nähtykään. Hyvä keikka tästä pikkujutusta huolimatta.

lauantai 19. marraskuuta 2011

Pika-arvio: Drake - Take Care

Siinä mihin Drake tarvitsee 18 biisiä ja lähes 80 minuuttia, tarvii Flight of The Conchords vain vajaat 3 minuuttia. Lopputuloskin on paljon parempi.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Videohehkutus: Ruger Hauer - Jokaiselle jotakin

Pyhimys vieraili viime viikolla Bassoradiossa tuoreimman levynsä Paranoidin tiimoilta, jossa puheeksi tuli silloin tuore Tervetuloo Helsinkiin-video, missä myös Pyhimys itse heiluu. Jaan hänen kanssaan saman valitusvirren: jos tehdään Helsinki-video ja -biisi, niin minkä takia siinä sitten heiluu porvoolaiset ja lahtelaiset samassa porukassa. Voisin toki valittaa myös tuon biisin kertsistä ja monesta muusta asiasta, mutta en sitä tee. Kehutaan sen sijaan edes sen verran, että onhan tuo yllättävän siedettävä biisi ollakseen Rähinän tuotantoa



Tästä päästään itse aiheeseen. Samassa haastattelussa Pyhi mainitsi Rugerin eilen tulleen videon vievän unity-meiningin entistä pidemmälle omalla tavallaan. Ajattelin, että mies vain kusettaa ja sieltä saadaan pienen piirin vitsivideo, mutta tottahan mies puhui. Ei tule äkkiseltään mieleen yhtään Suomirap-skenen edustajaa, joka ei videolla esiintyisi. Menin hiljaiseksi niin kunnioituksesta videon toteutustapaa kohtaan kuin itse biisistäkin. Minkä ihmeen takia en ole kuunnellut enempää Ruger Haueria, kun joka kerta biisejä kuunnellessa herkistyn niiden hienoudesta.




sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Rustie - Glass Swords


Eeppisyydestä ei päästä tälläkään kertaa eroon. Rustie on glasgowlainen dubstep-artisti, johon tutustuin vuoden alussa, kun työkaveri läiskäisi "yllättäen ja pyytämättä" download-koodin käteen Sunburst EP:stä. Silloin en kamalasti lämmennyt, koska EP oli täynnä hälinää ja joka suuntaan kimpoilevia soundeja, jotka lähinnä vain vieraannuttivat minut hänen musiikista. Mielenkiinto heräsi kumminkin sen verran, että minun oli pakko ainakin kokeilla kuukausi sitten julkaistua debyyttilevy Glass Swordsia. Onneksi kokeilin, levy on timanttia!

Glass Swords on todella eeppisen isoa dubstepia, olematta kumminkaan Skrillex-tyylistä wobble-runkkausta. Todella juustoiset syntikkabassot ja trance-soundit tuovat melodiat, eikä siirappisia r'n'b-samplejakaan sovi unohtaa. En olisi koskaan uskonut, että juustoisuutta voisi tehdä tyylikkäästi, mutta Rustie onnistuu mahdottomassa.

Glass Swords toimii erinomaisesti levymitassa, mutta yksittäiset täkyt tekevät levystä vielä herkullisemman. Surphin trance-syntikat ja vokaalisamplet, City Starin melko perinteinen dubstep ja Cry Flamesin överit bassot, hillittömät synatilutukset ja Daft Punkin Harder Better Faster Strongerin vokaalisamplen lainailu saavat nytkymään vastustamattomasti.

Vaikka tämän vuoden dubstep-diggailuni ovat rajoittuneet James Blaken, Jamie Woonin ja Jamie XX:n rauhalliseen ja tyylikkääseen soundiin, niin Rustiesta ei vain voi olla pitämättä. Miehen soundi on mauttomuudessaan niin hienoa, etten voi kuin arvostaa. Kokeilkaa levyä Spotifysta ja tsekatkaa edellisessä kappaleessa mainitut täkyt alta.





torstai 10. marraskuuta 2011

Ceremonials


Päivän trendi pop- ja rock-musiikissa tuntuu olevan eeppisyys. Bändi toisensa jälkeen tekee tupla- tai teema-albumeita tai tekevät vain soundillisesti järkyttävän isoja levyjä. Tulokset ovat olleet enemmän tai vähemmän onnistuneita. Florence Welch on yhtyeineen lähtenyt myös tuottaja Paul Epworthin avustuksella luomaan eeppisen isoa albumia. Harmi, että levy kompastuu jalkoihinsa.

Avaussinglet What The Water Gave Me ja Shake It Out esittelivät levyn tunnelman ennakkoon lähes täysin. Levy on iso kaikessa mitä se tekeekään. Sointi täyttäisi areenan kuin areenan, eikä tunteetkaan jää yhtään pienemmiksi. Ongelma on vain se, että levy on tylsän mielikuvitukseton. Lungs poukkoili sinne sun tänne ilman mitään punaista lankaa, mutta sillä sentään kuuli, että Welch pystyy tekemään hyvin monenlaista musiikkia, joten Ceremonialsin yksitotinen pauhuttelu tylsistyttää hyvin äkkiä. Biiseistä jokainen kuulostaa samasta puusta veistetyltä, eikä niiden sisälläkään juuri muutoksia tapahdu.

Hyvään pop-musiikkiin kuuluu hyvä melodia tai rytmi. Vielä parempaa on jos molemmat toimivat. Ceremonialsin biiseillä ei ole oikein kumpaakaan. Melodiat hukkuvat pauhuun ja rytmit toistavat koko levyn itseään, eikä sillä osastolla kuulla mitään, mikä saisi jalan nakuttamaan lattiaa tai mielen nyrjähtämään kekseliäisyydelle. Vielä kun hittiaineskin jää lähes yksinomaan What The Water Gave Me:n, niin eipä kovin suuria ylistyssanoja voi levystä sanoa. Verrattuna esimerkiksi Coldplayn megaeepos Mylo Xyloton mielikuvituksellisen riemukkaaseen poppiin, Florence + The Machinen Ceremonials on liian yksitotinen ja -puolinen, jotta se pystyisi vakuuttamaan millään tasolla.

Nyt on tosin pakko mainita, että en lämmennyt Lungsillekaan kovin äkkiä. Veikkaan siis, että Ceremonialskin vain vaatii aikansa ja mielentilan, missä ennakko-odotukset eivät loisi levystä aivan toista mielikuvaa. Silti parin viikon kuuntelun aikana en ole saanut yhtään mitään irti, vaikka kuinka olenkin helposti höynäytettävissä, kun kehiin vedetään isoa ääntä ja tunnetta. Vieläkään en erota kappaleita toisistaan, enkä ole päässyt yli liiallisesta pituudesta. Aika paha merkki pop-levylle.



sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Real Estate - Days


Saadaanhan sitä indietä tähänkin blogiin kaiken räpin ja hevin sekaan. Vaikka Real Estate on kerännyt jo blogi- ja kaikkea muutakin rakkautta, niin sunnuntai on juuri oikea päivä hehkuttaa bändin tuoreinta levyä. Days kun on täynnä leppoisaa kitarointia, joka rauhoittaa stressaantuneen ja ahdistuneen mielen.

Real Estaten pari vuotta sitten julkaistu debyyttilevy ei minua jaksanut juuri innostaa. Bändi oli vain "ihan kiva", eikä siitä juuri kertakuuntelua enempää jaksanut innostua. Days ei tee mitään uutta verrattuna debyyttiin, mutta nyt biisit ovat sen verran parempia, että innostumista on todella vaikea välttää.

Levyn aloituskappale Easy kuvaa levyn yleistunnelmaa todella hyvin. Koko levy on yhtä rennon leppoisaa poppailua ja jos en aiemmin ole juuri tässä blogissa arvostanut kitaristeja, niin Real Estaten kitaristeille tulee nyt rakkautta todella paljon. Jos biiseissä ei olisi yhtä komeita kitarakuvioita kuin niissä nyt on, niin bändistä ei juuri jaksaisi innostua.


Yksittäisiä biisejä levyltä on lähes turha nostaa esiin, koska koko levy on aivan yhtä ihana, mutta pakko on silti hehkuttaa erikseen videobiisi It's Realia. Miten ihmeessä jenkkibändi voi kuulostaa enemmän Liekiltä kuin Liekki nykyisin? Kuunnelkaa nyt vaikka. Plussaa myös koiravideosta! Kissojen ylivalta indievideoilla pitää saada nujerrettua.


Real Estaten kakkoslevy oli oikein mukava kitarapop-ylläri syksyyn ja suosittelut tulevat myös täältä. Jos Teenage Fanclub ja nössöpop noin muutenkin uppoaa, niin kannattaa varautua ihastumiseen jo nyt. Jos joku Real Estatesta nyt lukee tätä ja Google Translator toimii jotenkuten, niin tehkääs lisää koiravideoita! Vaikka levy on jo vuoden parhaimmistoa, niin nousette lempibändikseni heittämällä, jos laitatte lisää koiria videoillenne.


lauantai 5. marraskuuta 2011

Black Star shines eternally



One Two Three
Mos Def and Talib Kweli
Came to rock it on to the tip top
Best alliance in hip hop!

Eilen valahti kirjaimellisesti kakit housuun, kun Facebook-feediin osui uutinen, jonka kuulemista olen jo tovin odotellutkin. Mos Def, joka nykyisin tunnetaan nimellä Yasiin Bey ja Talib Kweli julkaisivat 13 vuotta sitten yhdessä levyn Black Star-nimen alla, joka on helposti kaikkien aikojen hip hop-albumien top kympissä. Ensi vuonna saadaan vihdoin seuraaja tuolle levylle.

Black Starin comebackista on turha puhua, koska Black Star ei koskaan lopettanut. Sekä Mos että Talib ovat esiintyneet toistensa keikoilla yhdessä vetäen Black Starin biisejä ja uusia biisejä on tuolla nimellä aina silloin tällöin tippunut, mutta kokonaisesta levystä tai edes yhteiskiertueesta ei ole sitten vuoden 1999 puhuttu, joten ei varmaan tarvitse enempää korostaa uutisen olevan melkoisen odotettu.

Uutta materiaalia ei tarvitse odotella edes ensi vuoteen, koska jo kuukausi sitten miehet kävivät esittämässä täysin uuden biisin Fix Up Colbert Reportissa, jonka tuottajana on Madlib. Biisi on helposti parasta räppiä mitä olen tämän vuoden aikana kuullut ja soundillisesti se jatkaa täysin siitä, mihin kaksikko debyytillään jäi. 


Nyt sitten pitäisi olla vain kärsivällinen ja jäädä odottamaan levyä. Sillä aikaa voikin muistella vanhaa taikaa ja rukoilla, että duo saapuisi näyttämään taikaansa edes johonkin Suomen lähelle. Tämän näkeminen livenä kun olisi kokemus, jonka jälkeen voisi kuolla onnellisena.


Nyt loppuu sanat. Turvaudun siis giffiin.


torstai 3. marraskuuta 2011

James Blake - Love What Happened Here


Vuosi 2011 on James Blaken: huikea debyyttilevy, huikea keikka Flow'ssa, kelpo EP ja loppuvuodesta saadaan vielä mieheltä uutta materiaalia. R&S, joka julkaisi miehen Klavierwerke- ja CMYK-ep:t,  julkaisee 11. joulukuuta mieheltä uuden sinkun, Love What Happened Here,. A-puoli on omistettu nimibiisille ja b-puolella kuullaan biisit At Birth ja Curbside. Ne jotka kaipasivat mieheltä muutakin kuin soundirunkkausta ja vokooderi-leikittelyä, niin nyt saatte sitä mitä kaipasittekin. Sinkun nimibiisi kun on lähempänä vanhojen EP:den soundia, kuin albumia ja viimeisintä Enough Thunder ep:tä ja At Birth on jo aika tanssittavaa soundia.

Love What Happened Here ja At Birth ovat jo vuotaneet nettiin radiorippeinä, joten katsastakaapas ne tuosta alta. Ei varmaan ollut kovin suuri ylläri, että meikä on aivan taivaissa näiden biisien jäljiltä. Varsinkin At Birth on mieletön killeri!



tiistai 1. marraskuuta 2011

Draken kakkonen - olisko kova?


Vaikka vuotta 2011 on jäljellä vielä pari kuukautta, niin silti otan parin lauseen verran katsetta jo kohti ensi vuotta. Minä kun sanon, että r'n'b tulee olemaan ensi vuoden todellinen crossover-genre. Ensiaskeleita ollaan jo otettu ja kunhan hommat lähtevät kunnon nousuun, niin juustolta, hattaralta ja ällötykseltä ei välty kukaan.

Yritäpä tästä rakentaa aasinsilta Drakeen. Draken vuosi sitten julkaistu debyytti osoitti miehen osaavan räpätä että laulaa sielukkaasti. Levy ei kumminkaan ollut mielestäni kovinkaan kummoinen, vaikka muutaman oikein mojovan hitin sisälsikin. Kakkoslevyn ensimmäiset biisinäytteet antavat kumminkin odottaa melkoista kehitystä.

Ensimmäinen maistiainen Marvins Room on niin ajanmukaista The Weeknd-soundia, että hipsterien viikset heilukoon, mutta herkkä ja rauhallinen tunnelma kelvannee myös NRJ:tä kuunteleville perushemmoille. Itsehän diggaan biisistä todella paljon. Näin sitä herkkää ero-ärränpeetä tehdään! Videoversio on muuten kaksi ja puoli minuuttia lyhyempi kuin albumiversio, joten tsekatkaa jälkimmäinen Spotifysta.


Herkän erobiisin jälkeen tuli Headlines, joka on ihan räp. Video on kliseepommi ja biisi sitä itseään. Biitti on kyl kova ja Draken flow'ssa on sellaista Lil Wayne-vibaa, mikä saa fiiliksen helposti nousemaan.


Kolmas maistiainen on myös ihan räp ja sillä ollaan saatu jo vierailijakin mukaan. Cash Moneyn naisvahvistus Nicki Minaj käy vetämässä bad bitch-versen, jollaisia naiselta kaipaan aina, kun nimi jossain vilkkuu. Nyt ollaan kaukana Super Bassista.


Nyt sitten väläyttelen ennustajan skillejäni jälleen ja ennustan Draken levyn pistävän listat sekaisin Jenkkilässä ja räppifanit varovaisesti uskaltavat jo innostua miehestä. Itse löydän sopivan määrän hyviä biisejä, jotta voin sanoa pitäväni levystä, mutta ei siitä miksikään vuoden parhaiden listoille rynnijäksi ole. Kun r'n'b-villitys lähtee kunnolla käyntiin, niin Drakekin siirtää riiminsä syrjään ja miehestä tulee The Weekndin mainstream-versio. Nyt mies on joku edellämainitun ja Lil Waynen hybridi.

Kakkoslevy Take Care julkaistaan 15. päivä kuluvaa kuuta.