Raphael Saadiqin keikalla tajusin, mikä The Circus on pohjimmiltaan. Se ei ole "Suomen monipuolisin konsertti- ja tapahtumakeskus", se on Ruotsinlaiva maalla. Nyt kun bändikin oli kuin viihdekone suoraan laivan lavoilta, niin kaikki kävi päinsä.
Olen edelleen vähän ristiriitaisissa tiloissa Saadiqin keikan jäljiltä. Keikka kun ei sytyttänyt. Vikaa on niin yhtyeessä, miljöössä kuin yleisössäkin ja näissä kaikissa yhteensä. Yleisö oli siis pääosin luokkaa "kauluspaita ja firman lippu pykälässä" ja se valitettavasti näkyi. Jähmeätä oli. Niin jähmeätä, että paikan istumapaikoista oli luultavasti taistelu jo ennen ovien avaamista.
Tämä valitettavasti välittyi bändiinkin. Koko keikasta välittyi amerikkalaisen ammattimainen viihdyttäminen. Sielu jäi siis jonnekin Helsinki-Vantaan tienoille. Yhtye soitti biisit juuri niin varmasti kuin ammattimaiset sessiomuusikot vain osaavat, mutta juuri sitä ei soulissa kaipaisi. Souliin kaipaa tunteen paloa ja särmää. Tältä keikalta sitä sai etsiä toden teolla. Illan päätähti Saadiq kyllä tanssi ja lauloi hyvin, mutta kaikki vaikutti ulkoa opetellulta. Aivan kuin mies ja yhtye tulivat vain tekemään työpäivänsä ja keikan jälkeen mentiin toivomaan parempaa vastaanottoa seuraavassa kaupungissa.
Keikka oli siis suuren suuri pettymys. Periaatteessa mikään ei ollut vikana, mutta jäin kaipaamaan jotain muutakin kuin ammattiyhtyeen rutiinikeikkaa rutiinikikoilla. Ehkä tuollainen meininki toimii Porissa piknikin taustalla, mutta klubilla pitäisi saada jotain sellaista, mikä saisi kehon liikkeelle ja sielun roihuamaan. Pitänee siis tyytyä levyihin jatkossa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Live. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Live. Näytä kaikki tekstit
tiistai 2. elokuuta 2011
maanantai 11. huhtikuuta 2011
Rubik @ Tavastia 9.4.11
Olen viimeksi nähnyt Rubikin keikalla Lapkon lämppärinä viisi vuotta sitten, kun Bad Conscience Patrol oli vielä pilke yhtyeen silmäkulmassa ja diili Fullsteamille vasta harkinnassa. Sitä ennen olin nähnyt yhtyeen Mogwain lämppärinä. Molemmilla kerroilla oli sama ongelma. Yhtyeen kappaleissa oli hyviä melodioita, mutta soittajat lavalla olivat sisäänpäinkääntyneitä ja paisuttivat biisejä lähes kohtuuttoman pitkiksi.
Nyt ovat asiat aivan toisin. Tavastian lavalla ollut yhtye juhlisti jo kolmatta albumiaan ja keikkoja on ollut ulkomaita myöten. Enää ei Rubik hakenut itseään, vaan lavalla nähtiin riehakas ja yleisöä täysin hyppysissään pitänyt yhtye.
Lämppäriksi oli valikoitunut Jukka Ässä "akustisena" duona. Milloin sähkökitara on ollut akustinen soitin? Sovitaan, että tämä on jotain tamperelaisten huumoria. Nimenä Jukka Ässä oli jo aiemmin tuttu ja jotain kappaleita olin Myspacesta kuunnellut, mutta muuten en ollut tähän yhtyeeseen ja mieheen tutustunut. Musiikki oli ihan kivaa ja esitys sitä myös. Ei oikeastaan sen kummempaa. En tiedä olisivatko biisit jääneet mieleen paremmin, jos mukana olisi ollut koko bändi, mutta nyt Jukka Ässä oli ilkeästi sanottuna pakollinen paha ennen pääaktia.
Rubik ei sitten ollutkaan ihan kiva. Rubik oli loistava! Jo avauskappale World Around You räjäytti Tavastian hurjiin bileisiin. Ainoastaan Solarin kappaleet tuntuivat jättävän yleisön hivenen kylmäksi, mutta eturivin PITTI kyllä juhli koko keikan. Ja siellä pitissä oli niin hurja meno, ettei sinne ilman partaa uskaltanut mennä. Milloin indierunkkaus on viimeksi saanut jotain riehakasta aikaan?
Päällimmäisenä asiana ihmettelin vain sitä, että miten ihmeessä Rubikista on tullut noinkin kova livebändi. Yhtyettä kun ei pysäyttänyt mikään. Artturi Taira TANSSI pari ensimmäistä biisiä niin villisti, että hämmästelin vain miehestä pursunnutta energiaa. Mies näytti Thom Yorken ja Ian Curtisin sekoitukselta liikkeineen. Viimeksi kun näin hänet lavalla, niin lavashow oli kenkiin tuijottelua ja kiitos tuli biisin loputtua, jos huvitti. Nyt mies kiitteli vuolaasti yleisöä ja villitsi kansaa. Wau!
Mites sitten musiikki? Hyvinhän se toimi. Vähän oli keikan jälkeen purinaa biisien järjestyksestä, mihin tarkemmin pohdittuani voin yhtyä. Alku toimi, sitten vähän lässähti ja lopussa oli taas bileet. Biisejä tuli suunnilleen yhtä paljon vanhoilta levyiltä kuin uudeltakin. Itselleni uuden levyn biisit toimivat huomattavasti paremmin kuin vanhat, koska Solar on selkeästi jo nyt kuunnelluin Rubikin levy kohdallani. Olin jopa vähän pettynyt, kun jengi tyytyi seisoskelemaan Crisis Meeting At The Lyceumin aikana. Bändin paras biisi, for fuck sake!
Solarin levyjulkkarikeikka Tavastialla vakuutti minut nyt täysin Rubikin erinomaisuudesta. Tätä yhtyettä voi ilolla viedä Primaveraan näyttämään muille, mistä se "kukko oikeen kussee". Go get 'em boys!
Nyt ovat asiat aivan toisin. Tavastian lavalla ollut yhtye juhlisti jo kolmatta albumiaan ja keikkoja on ollut ulkomaita myöten. Enää ei Rubik hakenut itseään, vaan lavalla nähtiin riehakas ja yleisöä täysin hyppysissään pitänyt yhtye.
Lämppäriksi oli valikoitunut Jukka Ässä "akustisena" duona. Milloin sähkökitara on ollut akustinen soitin? Sovitaan, että tämä on jotain tamperelaisten huumoria. Nimenä Jukka Ässä oli jo aiemmin tuttu ja jotain kappaleita olin Myspacesta kuunnellut, mutta muuten en ollut tähän yhtyeeseen ja mieheen tutustunut. Musiikki oli ihan kivaa ja esitys sitä myös. Ei oikeastaan sen kummempaa. En tiedä olisivatko biisit jääneet mieleen paremmin, jos mukana olisi ollut koko bändi, mutta nyt Jukka Ässä oli ilkeästi sanottuna pakollinen paha ennen pääaktia.
Rubik ei sitten ollutkaan ihan kiva. Rubik oli loistava! Jo avauskappale World Around You räjäytti Tavastian hurjiin bileisiin. Ainoastaan Solarin kappaleet tuntuivat jättävän yleisön hivenen kylmäksi, mutta eturivin PITTI kyllä juhli koko keikan. Ja siellä pitissä oli niin hurja meno, ettei sinne ilman partaa uskaltanut mennä. Milloin indierunkkaus on viimeksi saanut jotain riehakasta aikaan?
Päällimmäisenä asiana ihmettelin vain sitä, että miten ihmeessä Rubikista on tullut noinkin kova livebändi. Yhtyettä kun ei pysäyttänyt mikään. Artturi Taira TANSSI pari ensimmäistä biisiä niin villisti, että hämmästelin vain miehestä pursunnutta energiaa. Mies näytti Thom Yorken ja Ian Curtisin sekoitukselta liikkeineen. Viimeksi kun näin hänet lavalla, niin lavashow oli kenkiin tuijottelua ja kiitos tuli biisin loputtua, jos huvitti. Nyt mies kiitteli vuolaasti yleisöä ja villitsi kansaa. Wau!
Mites sitten musiikki? Hyvinhän se toimi. Vähän oli keikan jälkeen purinaa biisien järjestyksestä, mihin tarkemmin pohdittuani voin yhtyä. Alku toimi, sitten vähän lässähti ja lopussa oli taas bileet. Biisejä tuli suunnilleen yhtä paljon vanhoilta levyiltä kuin uudeltakin. Itselleni uuden levyn biisit toimivat huomattavasti paremmin kuin vanhat, koska Solar on selkeästi jo nyt kuunnelluin Rubikin levy kohdallani. Olin jopa vähän pettynyt, kun jengi tyytyi seisoskelemaan Crisis Meeting At The Lyceumin aikana. Bändin paras biisi, for fuck sake!
Solarin levyjulkkarikeikka Tavastialla vakuutti minut nyt täysin Rubikin erinomaisuudesta. Tätä yhtyettä voi ilolla viedä Primaveraan näyttämään muille, mistä se "kukko oikeen kussee". Go get 'em boys!
lauantai 12. helmikuuta 2011
Isobel Campbell & Mark Lanegan @ Tavastia 8.2.2011
Jos joku parivaljakko ratsastaa menneisyydellä, niin se on tämä duo. Isobel Campbell tunnetaan, tai ainakin tunnettiin, Belle & Sebastianin entisenä jäsenenä ja Mark Laneganin menneisyydestä löytyy niin Screaming Treesiä, Queens Of The Stone Agesia, Gutter Twinsiä kuin omia sooloilujakin. Vihdoin tämä parivaljakko saatiin Suomeen loppuunmyydylle Tavastialle.
Duon levyt ovat olleet kehuttuja ja kovasti tykättyjä. Itse en näihin jostain kumman syystä ole muutamaa kuuntelua enempää koskaan tuhlannut. Meninkin keikalle enemmän mielenkiinnosta kuin fanituksesta. Hyvä että menin, koska keikka oli loistava.
Kuten aiemmin jo mainostettiin, niin Campbell & Lanegan esiintyivät akustisesti kahden taustamuusikon kanssa, joista toinen soitti kitaraa, ja toinen vuorotellen kontrabassoa ja kitaraa. Campbell ajoittain säesti kappaleita myös sellolla. Riisuttu kokoonpano sopi tälle keikalle todella hyvin. Molempien laulajien ääni oli pääosassa, siitä huolimatta että kummankaan lauluääntä ei voi järin vahvaksi kehua. Tulkitseminen oli molemmilla niin vahvaa, että moisesta pikkuseikasta ei tarvinut välittää. Biisitkään eivät tarvinneet suurempaa sovitusta. Riisuttu ja rauhallinen säestys miellytti korvia.
Vaikka Isobel Campbell on kaunis kuin keijukainen, niin silti Laneganin karisma vei mennessään. Mies seisoi lavalla paikoillaan koko keikan heikossa valaistuksessa sanomatta biisien välissä sanaakaan ja silti hän oli häikäisevä. Laneganin tärkeyden duolle huomasi setin keskivaiheilla parin kappaleen aikana, kun mies kävi vetämässä henkeä. Isobel Campbellilla ei vain rahkeet riitä Tavastian kokoisessakaan paikassa mielenkiinnon ylläpitämiseen. Laneganin presenssi taas täyttäisi salin kuin salin jo pelkällä läsnäolollaan. Karismojen tai egojen kilpailua heidän keikkansa ei tästä huolimatta ollut, vaan yhdessä heidän kemiansa pelasivat loistavasti toinen toistaan tukien.
Nautin erittäin paljon Isobel Campbellin ja Mark Laneganin keikasta, vaikka heidän levynsä olivatkin lähes tuntemattomia minulle. Kemiat pelaavat loistavasti ja akustinen kokoonpano soitti erinomaisesti. Miinusta tulee oikeastaan vain siitä Laneganin huilitauosta. Yleisökin osasi pitää turpansa hyvin kiinni ja musiikista pystyi nauttimaan ilman häiriötä. Kannatti mennä!
Duon levyt ovat olleet kehuttuja ja kovasti tykättyjä. Itse en näihin jostain kumman syystä ole muutamaa kuuntelua enempää koskaan tuhlannut. Meninkin keikalle enemmän mielenkiinnosta kuin fanituksesta. Hyvä että menin, koska keikka oli loistava.
Kuten aiemmin jo mainostettiin, niin Campbell & Lanegan esiintyivät akustisesti kahden taustamuusikon kanssa, joista toinen soitti kitaraa, ja toinen vuorotellen kontrabassoa ja kitaraa. Campbell ajoittain säesti kappaleita myös sellolla. Riisuttu kokoonpano sopi tälle keikalle todella hyvin. Molempien laulajien ääni oli pääosassa, siitä huolimatta että kummankaan lauluääntä ei voi järin vahvaksi kehua. Tulkitseminen oli molemmilla niin vahvaa, että moisesta pikkuseikasta ei tarvinut välittää. Biisitkään eivät tarvinneet suurempaa sovitusta. Riisuttu ja rauhallinen säestys miellytti korvia.
Vaikka Isobel Campbell on kaunis kuin keijukainen, niin silti Laneganin karisma vei mennessään. Mies seisoi lavalla paikoillaan koko keikan heikossa valaistuksessa sanomatta biisien välissä sanaakaan ja silti hän oli häikäisevä. Laneganin tärkeyden duolle huomasi setin keskivaiheilla parin kappaleen aikana, kun mies kävi vetämässä henkeä. Isobel Campbellilla ei vain rahkeet riitä Tavastian kokoisessakaan paikassa mielenkiinnon ylläpitämiseen. Laneganin presenssi taas täyttäisi salin kuin salin jo pelkällä läsnäolollaan. Karismojen tai egojen kilpailua heidän keikkansa ei tästä huolimatta ollut, vaan yhdessä heidän kemiansa pelasivat loistavasti toinen toistaan tukien.
Nautin erittäin paljon Isobel Campbellin ja Mark Laneganin keikasta, vaikka heidän levynsä olivatkin lähes tuntemattomia minulle. Kemiat pelaavat loistavasti ja akustinen kokoonpano soitti erinomaisesti. Miinusta tulee oikeastaan vain siitä Laneganin huilitauosta. Yleisökin osasi pitää turpansa hyvin kiinni ja musiikista pystyi nauttimaan ilman häiriötä. Kannatti mennä!
tiistai 18. tammikuuta 2011
Godspeed You! Black Emperor feat. vitun selkä @ Kulttuuritalo
Kanadalaisen jumalyhtye Godspeed You! Black Emperorin Kulttuuritalon keikka oli lähes tuomittu epäonnistumaan. Ihmisten keikalle asetetut ennakko-odotukset alkoivat olla jo sellaisissa atmosfääreissä, että jumalakin niitä joutuisi väistelemään. Näistä lähtökohdista on ihan minkä tahansa yhtyeen vaikeaa nousta erinomaiseen keikkaan, mutta GY!BE onnistui ainakin ajoittain jopa ylittämään odotukset.
Ihan ensimmäiseksi sanon, että keikkakokemukseni jäi vajavaiseksi, kun jo parin viikon ajan itsestään muistutellut selkä irtisanoi itsensä tunnin ja neljänkymmenen minuutin kohdalla. Pari viimeistä biisiä jäivät siis kokemuksina vajaiksi. Loppuun asti olin paikalla, mutta viimeisenä biisinä soitetun The Sad Mafioson kuuntelin salin ulkopuolella penkeiltä. Istumapaikka olisi ollut ihan poikaa. Helppoa on olla jälkiviisas.
Godspeed aloitti keikkansa lähes parinkymmenen minuutin mittaisella drone-mölinällä, jota taustoitti vain ajoittain taustakankaalle tykitetty teksti "hope". Kun Gathering Storm lopulta jyrähti käyntiin oli tämä mies yhtä kylmää värettä. Vaikka en nähnyt lavalta juuri mitään muuta kuin taustakankaan, niin musiikin voima sai minut täysin valtaansa. Tässä oli juuri GY!BE:n vahvuus. Ajoittain yhtye loi niin kauniita äänimaisemia, että mieluummin laittoi silmät kiinni ja fiilisteli musiikkia, kuin katseli takaraivoja ja ajoittain nättejä visuaaleja. Niitä kylmiä väreitä tuli aika moneen otteeseen ja silloin tuntui kuin olisin ollut taivaassa.
Keikan ongelmana oli pienoinen epätasaisuus. Parhaimmillaan yhtye todella oli huumavan kaunista kuunneltavaa, mutta huonoimmillaan yhdentekevää ja tylsää himmailua. Huonoimpien fiilistelyjen kohdalla tuli tunne, että nyt voisitte tyypit vähän tiivistää ja pauhata kunnolla menemään. Ne pauhauskohdat kun ovat yhtyeen vahvinta osaamista ja olen todella helppo kohde mahtipontisille biiseille, joissa on kauniit jouset.
Vaikka tosiaan luovutin kesken ja loppukeikka jäi osittain kokematta, niin olin itse ainakin todella iloinen nähdessäni (ehkä pari kertaa näin kunnolla lavalle) ja kuullessani GY!BE:n Kulttuuritalolla. Keikka oli vähän epätasainen, mutta parhaimmillaan GY!BE jyräsi niin komeasti, että niiden muistojen voimalla hymyilen ainakin pari viikkoa. Paljon kehutut visuaalit olivat aika meh. Seepiansävyisiä lintuja, satunnaisia kuvia erinäisistä teksteistä ja piirustuksia. Artsyfartsiness oli aika pahasti läsnä. Lopussa nähdyt tehdasvisuaalit olivat sitten jo paljon toimivampia.
Tiivistetysti erittäin hieno, mutta välillä epätasainen ja jopa tylsä keikka. Olen kumminkin enemmän kuin tyytyväinen siihen, että olin paikalla kokemassa post-rockin juhlaa. Eiköhän keikasta bootleg kohta nettiinkin pärähdä, kun yhtye on sallinut vapaasti keikkojensa äänittämisen. Liputta jääneet pääsevät siis varmasti keikan kuulemaan kotonakin. Linkkiä tulee jahka sellainen löytyy.
Ensi maanantaina sitten aivan eri tunnelmiin Tavastialle. Sleigh Bells ei takuulla fiilistele!
EDIT: Kun sitä linkkiä bootlegiin lupasin, niin nyt se on tarjolla. Lataa keikka täältä.
Ihan ensimmäiseksi sanon, että keikkakokemukseni jäi vajavaiseksi, kun jo parin viikon ajan itsestään muistutellut selkä irtisanoi itsensä tunnin ja neljänkymmenen minuutin kohdalla. Pari viimeistä biisiä jäivät siis kokemuksina vajaiksi. Loppuun asti olin paikalla, mutta viimeisenä biisinä soitetun The Sad Mafioson kuuntelin salin ulkopuolella penkeiltä. Istumapaikka olisi ollut ihan poikaa. Helppoa on olla jälkiviisas.
Godspeed aloitti keikkansa lähes parinkymmenen minuutin mittaisella drone-mölinällä, jota taustoitti vain ajoittain taustakankaalle tykitetty teksti "hope". Kun Gathering Storm lopulta jyrähti käyntiin oli tämä mies yhtä kylmää värettä. Vaikka en nähnyt lavalta juuri mitään muuta kuin taustakankaan, niin musiikin voima sai minut täysin valtaansa. Tässä oli juuri GY!BE:n vahvuus. Ajoittain yhtye loi niin kauniita äänimaisemia, että mieluummin laittoi silmät kiinni ja fiilisteli musiikkia, kuin katseli takaraivoja ja ajoittain nättejä visuaaleja. Niitä kylmiä väreitä tuli aika moneen otteeseen ja silloin tuntui kuin olisin ollut taivaassa.
Keikan ongelmana oli pienoinen epätasaisuus. Parhaimmillaan yhtye todella oli huumavan kaunista kuunneltavaa, mutta huonoimmillaan yhdentekevää ja tylsää himmailua. Huonoimpien fiilistelyjen kohdalla tuli tunne, että nyt voisitte tyypit vähän tiivistää ja pauhata kunnolla menemään. Ne pauhauskohdat kun ovat yhtyeen vahvinta osaamista ja olen todella helppo kohde mahtipontisille biiseille, joissa on kauniit jouset.
Vaikka tosiaan luovutin kesken ja loppukeikka jäi osittain kokematta, niin olin itse ainakin todella iloinen nähdessäni (ehkä pari kertaa näin kunnolla lavalle) ja kuullessani GY!BE:n Kulttuuritalolla. Keikka oli vähän epätasainen, mutta parhaimmillaan GY!BE jyräsi niin komeasti, että niiden muistojen voimalla hymyilen ainakin pari viikkoa. Paljon kehutut visuaalit olivat aika meh. Seepiansävyisiä lintuja, satunnaisia kuvia erinäisistä teksteistä ja piirustuksia. Artsyfartsiness oli aika pahasti läsnä. Lopussa nähdyt tehdasvisuaalit olivat sitten jo paljon toimivampia.
Tiivistetysti erittäin hieno, mutta välillä epätasainen ja jopa tylsä keikka. Olen kumminkin enemmän kuin tyytyväinen siihen, että olin paikalla kokemassa post-rockin juhlaa. Eiköhän keikasta bootleg kohta nettiinkin pärähdä, kun yhtye on sallinut vapaasti keikkojensa äänittämisen. Liputta jääneet pääsevät siis varmasti keikan kuulemaan kotonakin. Linkkiä tulee jahka sellainen löytyy.
Ensi maanantaina sitten aivan eri tunnelmiin Tavastialle. Sleigh Bells ei takuulla fiilistele!
EDIT: Kun sitä linkkiä bootlegiin lupasin, niin nyt se on tarjolla. Lataa keikka täältä.
lauantai 13. marraskuuta 2010
Disco Ensemble ja Jaakko & Jay @ Tavastia 13.11.2010
Tavastialla on 40vee bileet. Onnee. Se on kuitattu.
Päädyin vähän onnekkaasti katsomaan Disco Ensembleä ja Jaakko & Jayta Tavastialle tänään. En ajatellut aluksi mennä keikalle ollenkaan, kun ei vaan jotenkin ja emmä tiiä, mutta ilmainen lippu on aina hyvä houkutin keikalle. (Kiitos Anna!)
Huvikseni ennen keikkaa pohdiskelin näkemieni Disco Ensemblen keikkojen määrää ja tänään oli luvassa kymmenes näkemäni bändin keikka. Aiempiin keikkoihin liittyy monia huikeita muistoja, reissuja, kolhuja, ilon aiheita ja kyselyitä, että tuliko se Mantra. Ja ainahan se Mantra tuli. Disco Ensemblen musiikin tahtiin elettiin lukiossa paskoja parisuhteita, hienoja bileitä ja biisejä lainailtiin ties mihin mielentiloihin. Tänään olisi siis voinut olla jotain huikeata tiedossa.
Aiemmilla Disco Ensemblen keikoilta minut on voinut joka ikinen kerta löytää pitistä. Takarivi ja tuoppi kädessä ei koskaan ole ollut bändin katsomiselle mikään vaihtoehto. Aina on menty riehumaan ja joka keikalta on muistona ollut nestehukkaa, mustelmia ympäri kehoa (oudoimmat: rintakehä ja sisäreisi!), kipeitä lihaksia ja tyhjästä ilmestyneitä vaatekappaleita. Milloin on oma kyynärpää osunut jotain leukaan ja milloin omaan leukaan on tullut toisen kyynärpäätä, milloin on In Neonin aikaan tullut pogottua yksin, kun muut eivät tiedä biisiä ja onpa sitä joskus tullut lennettyä lavaa tai turva-aitaa päin niin, että ilmat ovat menneet pihalle. Joka kerta Disco Ensemblen keikka on ollut fyysinen kokemus ja jokaista kertaa odotin yhtä innokkaasti.
Tänään, 13 päivä marraskuuta vuonna 2010, menin takariviin. Tuoppi kädessä. Se tuntui aluksi väärältä. Nykyisin olen kumminkin huomannut olevani keikoilla paljon mukavuudenhaluisempi. Arcade Firen keikallakin istuin portailla ihan tyytyväisenä, vaikka siellä torin tasolla oli paljon kovempi meno. Huolestuttaa. Nytkin mietin, että lunastanko Raised Fistiin lippua, kun siellä kumminkin kaikki rehaa ja on pakko pogoo. Ei vaan jaksa.
Kaiken huolestumisen takana pidin kumminkin näkemästäni myös siellä takarivissä. Tuoppi kädessä. Disco Ensemble on edelleen takuuvarma livebändi, eikä ne vieläkään siellä lavalla seesteisiä ole. Uudet biisit kuulostivat myös livenä ihan hyviltä ja vanhat biisit saivat vieläkin pään notkumaan ja kantapäät kokeilemaan poistumista lattiasta. Jaakko & Jayn live-energia on myös jotain aivan käsittämätöntä. Hyvä keikka siis, mutta voi kuinka ne aiemmat olivat vain niin paljon parempia. Ilman mustelmaa kehossa, ei Disco Ensemblen keikka ole hyvä. Tai no on se. Saisinko teini-ikäni takaisin?
Päädyin vähän onnekkaasti katsomaan Disco Ensembleä ja Jaakko & Jayta Tavastialle tänään. En ajatellut aluksi mennä keikalle ollenkaan, kun ei vaan jotenkin ja emmä tiiä, mutta ilmainen lippu on aina hyvä houkutin keikalle. (Kiitos Anna!)
Huvikseni ennen keikkaa pohdiskelin näkemieni Disco Ensemblen keikkojen määrää ja tänään oli luvassa kymmenes näkemäni bändin keikka. Aiempiin keikkoihin liittyy monia huikeita muistoja, reissuja, kolhuja, ilon aiheita ja kyselyitä, että tuliko se Mantra. Ja ainahan se Mantra tuli. Disco Ensemblen musiikin tahtiin elettiin lukiossa paskoja parisuhteita, hienoja bileitä ja biisejä lainailtiin ties mihin mielentiloihin. Tänään olisi siis voinut olla jotain huikeata tiedossa.
Aiemmilla Disco Ensemblen keikoilta minut on voinut joka ikinen kerta löytää pitistä. Takarivi ja tuoppi kädessä ei koskaan ole ollut bändin katsomiselle mikään vaihtoehto. Aina on menty riehumaan ja joka keikalta on muistona ollut nestehukkaa, mustelmia ympäri kehoa (oudoimmat: rintakehä ja sisäreisi!), kipeitä lihaksia ja tyhjästä ilmestyneitä vaatekappaleita. Milloin on oma kyynärpää osunut jotain leukaan ja milloin omaan leukaan on tullut toisen kyynärpäätä, milloin on In Neonin aikaan tullut pogottua yksin, kun muut eivät tiedä biisiä ja onpa sitä joskus tullut lennettyä lavaa tai turva-aitaa päin niin, että ilmat ovat menneet pihalle. Joka kerta Disco Ensemblen keikka on ollut fyysinen kokemus ja jokaista kertaa odotin yhtä innokkaasti.
Tänään, 13 päivä marraskuuta vuonna 2010, menin takariviin. Tuoppi kädessä. Se tuntui aluksi väärältä. Nykyisin olen kumminkin huomannut olevani keikoilla paljon mukavuudenhaluisempi. Arcade Firen keikallakin istuin portailla ihan tyytyväisenä, vaikka siellä torin tasolla oli paljon kovempi meno. Huolestuttaa. Nytkin mietin, että lunastanko Raised Fistiin lippua, kun siellä kumminkin kaikki rehaa ja on pakko pogoo. Ei vaan jaksa.
Kaiken huolestumisen takana pidin kumminkin näkemästäni myös siellä takarivissä. Tuoppi kädessä. Disco Ensemble on edelleen takuuvarma livebändi, eikä ne vieläkään siellä lavalla seesteisiä ole. Uudet biisit kuulostivat myös livenä ihan hyviltä ja vanhat biisit saivat vieläkin pään notkumaan ja kantapäät kokeilemaan poistumista lattiasta. Jaakko & Jayn live-energia on myös jotain aivan käsittämätöntä. Hyvä keikka siis, mutta voi kuinka ne aiemmat olivat vain niin paljon parempia. Ilman mustelmaa kehossa, ei Disco Ensemblen keikka ole hyvä. Tai no on se. Saisinko teini-ikäni takaisin?
tiistai 26. tammikuuta 2010
Täysin kritiikitön ennakkohehkutus: Blur & No Distance Left To Run
Blur teki viime kesänä kaikkien yllätykseksi reunionin. Graham Coxonin ja Damon Albarnin repeytyneet välit paikattiin ja ensimmäisenä tekona ilmoitettiin keikka Hyde Parkiin. Keikkojen jälkeen bändi vetäytyi julkisuudesta ja syksyllä selvisi, että bändillä ei ole mitään tarkoitusta jatkaa keikkailua, saatikka tehdä levyä tulevaisuudessa.
Testamentiksi julkaistiin viime viikolla dokumentti nimeltä No Distance Left To Run. Siinä bändi kertoo omin sanoin tarinansa huipentuen viime kesään. Dokumentin on siis voinut nähdä elokuvateattereissa ympäri maailman viime viikosta lähtien, mutta ei tietenkään Suomessa. Kaikissa muissa pohjoismaissa kylläkin. Suomalaisten täytyy tyytyä traileriin ja 15. helmikuuta julkaistavaan dvd:hen.
Dvd:n ekstrana tulee ensimmäinen Hyde Parkin kahdesta keikasta ja nyt pääsen kehumaan. Itse sain lipun kaverini kanssa tuolle keikalle ja olimme siis siellä. Se oli elämäni hienoimpia kokemuksia Barcelonan pelin kanssa. Yhdelläkään Suomessa järjestetyllä keikalla en ole moista omistautumista nähnyt yleisössä. Todisteeksi traileri.
Testamentiksi julkaistiin viime viikolla dokumentti nimeltä No Distance Left To Run. Siinä bändi kertoo omin sanoin tarinansa huipentuen viime kesään. Dokumentin on siis voinut nähdä elokuvateattereissa ympäri maailman viime viikosta lähtien, mutta ei tietenkään Suomessa. Kaikissa muissa pohjoismaissa kylläkin. Suomalaisten täytyy tyytyä traileriin ja 15. helmikuuta julkaistavaan dvd:hen.
Dvd:n ekstrana tulee ensimmäinen Hyde Parkin kahdesta keikasta ja nyt pääsen kehumaan. Itse sain lipun kaverini kanssa tuolle keikalle ja olimme siis siellä. Se oli elämäni hienoimpia kokemuksia Barcelonan pelin kanssa. Yhdelläkään Suomessa järjestetyllä keikalla en ole moista omistautumista nähnyt yleisössä. Todisteeksi traileri.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)