tiistai 29. maaliskuuta 2011

Pori, voi kuinka mua kiusaatkaan

Justicen Civilization pauhaa, Melt-fiilikset on kovat ja sitten pamahti pommi. Pori Jazzin täyttää lempiartistit. Aloe Blacc olisi jo yksinään aiheuttanut pienoisen "pää sanoo poks"-efektin, mutta kun lempiräppärini *ikinä* tuodaan myös mestoille, niin itku pääsee. Mos Def, mikset voinu olla aikoinaan Rock The Bellsissä niin kuin sovittiin? Nyt tulee dilemma.





Dilemmahan on se, että Melt on samaan aikaan. Tietty Saksa on aina Saksa, mutta jos olet odottanut yhtä ainoata räppäriä Suomeen kohta seitsemän vuotta, niin päätökset eivät olekaan enää niin helppoja. Argh.

Keski-ikäisten picnic-ohjelmistoa on myös. Rumer on näistä kaikista katu-uskottavin nimi, mutta itse jopa hieman hihkun täällä Tom Jonesin ja Elton Johnin nimille.





Hassuttelu sikseen. Pori ei ehkä nyt räjäyttänyt aivan yhtä kovaa kuin viime vuonna, mutta kelpo bileet saadaan jo näillä nimillä aikaan. Ja lisää on tietty kevään mittaan tulossa. Innostus ei enää olekaan niin kiva asia.

maanantai 28. maaliskuuta 2011

Kevätintoilua

Ulkona ei edelleenkään näytä, tai edes tunnu keväältä, mutta nyt on se "kevätfiilis". Se fiilis, kun voi pomppia uuden Reginan tahtiin ja ei voisi kiinnostaa pätkän vertaa, onko se bestcoastia vai painsofbeingjäpäjäpäjäpää.

Regina - Jos et sä soita by Universalfi

On myös se aika, kun ei oikein ymmärrä, miksi tämä tuli skipattua aiemmin. On myös se aika, kun ei oikein tiedä kumpaa soittaisi repeatilla, Veronicaa vai Reginaa.



On myös se aika, kun viimein alkaa sisäistää sen, että kesällä saatan pomppia jossain päin Saksaa Common Peoplen tahtiin.



Intoilu, oi kuinka kaipasinkaan sinua!

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Hajatuksia The Strokesista


The Strokesin neljäs albumi Angles on nähnyt vihdoin ja viimein päivänvalon. Vaikka itsekin asetin levylle melkoiset messias-odotukset, niin eihän yhtye niihin todellakaan vastannut. Ajatukset levystä ovat edelleen jokseenkin hajanaiset. Ei levy hyvä ole, eikä huonokaan, mutta ei oikein mitään mitä olisin odottanutkaan. Yritetään ruotia levyä edes jotenkin.

Jos Under Cover of Darkness oli täydellinen paluu vanhaan The Strokes-ilmaisuun, niin muuten levyllä yritetään löytää uusia sävyjä. Jo Julian Casablancasin soololevyltä tutut syntetisoidut 80-lukusävyt ovat läsnä ja usein. Two Kinds Of Happiness, Games ja Metabolism voisivat olla suoraan kuin Casablancasin soololta. Villimpiäkin kokeiluja on You're So Rightin tavoin, jota ei The Strokesiksi tunnistaisi, paitsi jos yhtye olisi 3000-luvulta. Muuten mennään aika turvallisilla vesillä.





Ongelma turvallisillakin vesillä on se, että levy kuulostaa todella hajanaiselta. Tyylien sekamelska ei haittaisi, jos biisimateriaali olisi tasaisen hyvää. Laatu kumminkin heittelee todella rajusti. Under Cover of Darkness tuli jo todettua ilmestyessään tulevaksi The Strokes-klassikoksi ja samaan porukkaan voi helposti niputtaa Two Kinds of Happinessin, Gratisfactionin ja Taken For A Foolin. Huteja ei ole oikeastaan kuin yksi, You're So Right, mutta ns. keskikastinkin biisit jättävät jokseekin tyhjän olon. Ei vaan innosta.



Tavallaan olen onnellinen siitä, että yksi ehdottomista lempiyhtyeistäni on jälleen ilahduttamassa olemassaolollaan, mutta toisaalta sitä toivoisi uuden julkaisun olevan timangia, kun odotuskin oli viisivuotinen. Toisaalta täydessä kaaoksessa pyörineen yhtyeen levyltä ei oikein kannattaisi odottaa suuria. Kai tämän arvosana olisi sitten ihan ok. Ei lähellekään debyyttiä tai Room On Firea, mutta aika tasoissa First Impressions of Earthin kanssa. Kunhan The Strokes nyt päättäisi, mitä haluavat tehdä, likaista garage-rockia vai kliiniä rock-popia. Nämä ovat kaksi maailmaa, joita ei onnistuneesti voi yhdistää, paitsi todelliset nerot. The Strokesin heput eivät ole ihan vielä sillä tasolla, vaikka ovatkin edelleen coolein yhtye maan päällä.

perjantai 25. maaliskuuta 2011

My Chemical Romance @ Hartwall Areena 20.3.11


My Chemical Romancen toiselle Suomen visiitille tuli asetettua jopa ihan kivat odotukset. The Black Parade ja Danger Days ovat molemmat erinomaisia rock-levyjä ja kun aiemmatkin levyt ovat herättäneet pientä ihastuksen poikasta, niin onnistuneelle illalle ei olisi pitänyt olla mitään esteitä. My Chemical Romance antoi kumminkin jotain hyödyllistä, nimittäin esimerkin miten rockia ei tule soittaa areenalla.

Keikasta ei paljoa kehuttavaa löydy. Miksaus oli aivan päin honkia. Laulut eivät kuuluneet mihinkään ja bändi kuulosti yhdeltä mössöltä. Sounditkin olisi antanut anteeksi, jos lavalla olisi tapahtunut jotain edes etäisesti mielenkiintoista. MCR kun vaikutti lähinnä väsyneeltä ja liiankin rutinoituneelta. Gerard Wayn esiintyminen vaikutti täysin ennaltaopetellulta, missä ei ollut spontaaniuden tuntua yhtään. Kitaristit sentään yrittivät vähän herättää energiaa esiintymisellään, mutta en kokenut, että yhtye todella oli innostunut esiintymään kyseisenä iltana.

Olin jopa vähän pettynyt siihen, että yhtyeen "show" oli lähes olematonta. Kaksi viimeisintä levyä kun ovat todella teatraalisia, joten niitä voitaisiin keikoilla elävöittää edes joillain keinoilla. Nyt keinoiksi jäivät vain Gerard Wayn päällä ollut takki ja kitaravahvistimen päällä ollut kypärä. Jos Wayn teennäisen esiintymisen haluaa laskea teemamaiseksi teatraalisuudeksi, niin toki saa. Ei se silti vakuuttanut, vaan herätti lähinnä myötähäpeää.

Jos jotain positiivista keikasta löytyi, niin The Black Paraden biisit. Kyllä pompitutti ja laulatutti, kun niiden sävelet kaikuivat. Danger Daysin biisit olivat taas ihmeen ponnettomia. Varsinkin Planetary (Go!) oli todella vaisu. En tiedä onko bändi lähtenyt "soitellen sotaan" Danger Daysin kanssa, kun yksikään levyn biiseistä ei räjähtänyt livenä.
Odotin My Chemical Romancelta viihdyttävää rock-showta, mutta sain vain tylsän rutiinikeikan puolityhjässä areenassa. Jos (ja kun) yhtye kesän festareille saapuu, niin toivon bändin skarppaavan todella paljon, koska noin laiskaa esitystä ei katso edes lämpöhalvaantuneena ja kolmen promillen kännissä.

torstai 24. maaliskuuta 2011

Top 5 guilty pleasure-leffat + Facebook

Niin Cinefiliaassa, Elokuvablogissa kuin Split Reelissäkin on ollut kirjoittajien lemppareita ns. guilty pleasure-elokuvista. Guilty pleasurethan tunnetusti ovat elokuvia, joita ei suuremmin arvosteta tai tunnusteta hyviksi, mutta silti niistä nauttii kerta toisensa jälkeen. Itsellänikin niitä on, vaikka kuinka olenkin laaturunkkari. Tässä oma top 5.

1. Armageddon/Bad Boys 2

Näistä kahdesta en osannut valita vain toista, joten niputetaan molemmat jaetulle ensimmäiselle sijalle. Michael Bayn ja Jerry Bruckheimerin yhteistyöstä on syntynyt monen monta "toimintaklassikkoa", mutta nämä kaksi ovat omat lempparini. Armageddon on niin käsittämätöntä high concept-juustoa, että höylälle olisi käyttöä. Amerikkalaiset öljynporaajat(?) lähtevät tuhoamaan meteoriittia, joka iskeytyessään maahan tuhoaisi kaiken altaan. Duh. Elokuvassa on niin korni rakkaustarina, että oksat pois ja loistavasti typecastatut Bruce Willis ja Steve Buscemi. Elokuva on puhdasta patrioottista nautintoa ja itkettää huomattavasti enemmän kuin Titanic. Elokuvan soundtrack on myös yksi ainoista soundtrackeista, jonka omistan. Ainoastaan yhden biisin takia. Voi mikä guilty pleasure sekin on.



Bad Boys 2 on taas käsittämättömintä, mihin ollaan laitettu 200 miljoonaa dollaria budjetiksi. Kaksi ja puolituntinen buddy-toimintakomedia, jonka juonen tiivistäisi tuntiin, mutta Bay on halunnut ympätä elokuvaan KOLME takaa-ajoa, joista ensimmäisessä tuhotaan vain n. 20 huippukallista urheiluautoa. Viimeisessä tuhotaankin sitten hökkelikylä. Tissivitsejä, humehia, läpänheittoa ja toimintaa hulvattomasti. Viimeinen hyvä Michael Bay-elokuva. Transformers 2 pääsi sentään lähelle samaa mielisairautta.



2. Commando

Arskan paras elokuva. Commando on niin äijäelokuva, että siitä ei voi enää äijemmäksi laittaa. Arska lähtee pelastamaan kidnapattua tytärtään ja ruumiita syntyy roppakaupalla. Onelinerien kuningas. Ehdoton suosikkiheittoni ikinä löytyy tästä elokuvasta. "Let off some steam, Bennett". Täydellinen kasaritoiminta, jonka pahis on myös käsittämättömintä ikinä, Freddy Mercuryn näköinen jätkä ketjuhaarniskassa. Kyllä! Tykkään myös camp-arvoja nostattavista virheistä, kuten tuhannen pillun päreiksi räjähtävästä autosta, joka seuraavassa leikkauksessa onkin priimakunnossa. Nerokasta!



3. Crank

"Fuck you, Chelios!" Parasta toimintaa 2000-luvulla heti Rambon jälkeen. Jason Statham on täydellinen kostoretkellä olevana Chev Cheliosina, joka on myrkytetty. Miehen on pidettävä adrenaliinitasonsa huipussaan, jottei hänen sydän pysähtyisi. Elokuva kaahaa täyttä ylinopeutta koko kestonsa ja sisältää niin älyttömästi pieniä ja herkullisia yksityiskohtia, ettei niitä kaikkia huomaisi ensimmäisellä katselukerralla. Kakkososa vetää homman vielä jopa asteen överimmäksi, vaikka sen ei pitäisi olla mitenkään mahdollista. Silkkaa toimintaherkkua!



4. Lords Of Dogtown

Lords Of Dogtown ei mene samaan camp-osastoon kuin aiemmin mainitut elokuvat. Catherine Hardwickin skeittielokuva on vielä melko tykätty, mutta silti luulisin elokuvan keräävän kieroja katseita, jos sen sanoisi lempielokuvanaan. Tämä kumminkin on ehdottomia suosikkejani. Vaikka aina olenkin Delta Force II-yhtyettä lainatakseni ollut "liian läski skeittaamaan", niin olen ollut äärimmäisen kiinnostunut skeittauksesta jo ihan pikkupojasta asti. Stacy Peraltan dokumentti Dogtown & Z-Boys oli jo erinomainen ja herätti suuren kiinnostuksen Dogtownin skeitti-skeneä kohtaan. Vaikka Lords Of Dogtown muokkasi totuutta jonkun verran, niin elokuvan tunnelma on silkkaa Dogtownia. Ja ennen kaikkea skeittaus näyttää erinomaiselta.

En osaa käsitellä Lords of Dogtownia edes mitenkään kriittisesti. Niin hyvä tunnelma siinä on ja niin hyvin se kertoo Dogtownista, että annan kaiken anteeksi. Katson elokuvan vähintään kerran vuodessa, ja toivoisin omistavani ruudullisen kauluspaidan, Social Tendencies-lätsän ja Uuno-skeden.



5. Knocked Up

Tuli vaikea valinta Judd Apatow-komedioiden kesken. Tämä ja 40v ja neitsyt ovat lähes yhtä hyviä, mutta nostan Knocked Upin edelle. Knocked Upin loppu on juustoisinta koskaan ja Seth Rogenin ja Paul Ruddin hahmojen matka Vegasiin on vain turhaa sekoilua, mutta silti pidän. Huumori toimii hyvin ja pidän elokuvan sympaattisesta tunnelmasta. Tämän voi katsoa uudestaan ties kuinka monta kertaa, koska elokuva ei luota pelkkiin vitseihinsä, vaan siinä on jopa ihan kelpo tarina romanttiseksi komediaksi. Seth Rogenin semidiggailu johtuu tästä elokuvasta.



----------------------------

No You Girls Never Know on nyt myös Facebookissa. Nyt tuolla tapahtuu oikeasti juuri sitä, mihin Twitterin oli alunperin tarkoitettu. Saada tuoreeltaan tietää, mitä blogissa tapahtuu ja jotain ekstraa. Linkki on tässä. Tykätkää, koska vain niin saatte tietää, kuka on uusi ykköshaastattelija.

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Rubik - Solar

Kuva: Noora Isoeskeli

"Silloin joskus" kun olin teini, musiikin vaikeus ja soittotaito olivat mittareita hyvälle musiikille, niin proge oli tottakai ihan "ygöstä". Silloin määrittelimme progen hyvänä huumeena: sen vaikutus oli kova ja kun vaikutus lakkasi, niin lisää oli saatava heti. Jos käyttäisin 15-vuotiaan minäni musamäärittelyjä, niin Fullsteam diilaa meille a-luokan huumetta. Solar nimittäin huumaa ja koukuttaa heti ensimmäisellä kerralla.

Itselläni on aiemmin ollut todella paljon ongelmia Rubikin levyjen kanssa. Levyt ovat menneet villisti suunnasta ja vaikutteesta toiseen, että tarttumapintaa oli vaikeaa löytää juuri mistään. Vaikka Solarkin poukkoilee villisti tunnelmasta toiseen, niin Solaria kuunnellessa tietää olevansa hyvissä käsissä. Rubik tietää mitä tekee, vaikkei teot välttämättä aina olekaan tavanomaisimmasta päästä.

Solar on melkoinen musiikillinen löytöretki. Levyn alku antaa odottaa todella melodista ja popahtavaa levyä, mutta jo neljäs kappale Storm In A Glass Of Water vie levyn taas uuteen suuntaan. Akustisen kitaran johdattama tunnelmapala onkin levyn hienoimpia ja kauneimpia sävellyksiä. Chrisis Meeting At The Lyceum on taas esimerkki aivan toisenlaisesta Rubikista. Leikkisän rytmin ja villien torvien sävyttämä kappale on takuuvarma keikkahitti. Ja Stormiin käytetyt kehut voi liittää myös kyseiseen biisiin.

Leikittelyn ja vakavamman ilmaisun välinen taistelu tuntuukin olevan Solarin teema. Välillä kappaleet kieppuvat ja huojuvat suuntaan jos toiseenkin tietämättä minne mennä, mutta välillä rauhoitutaan ja vakavoidutaan. Joku kutsuisi tätä sekavaksi, mutta yllättävän hyvässä tasapainossa Solar pysyy koko kestonsa. Siinä auttaa timanttiset biisit. Huteja ei yksinkertaisesti ole. Ainoastaan Not A Hero ei jätä pysyvämpiä muistikuvia, mutta muuten kappaleet puolustavat paikkaansa täysin.

Rubik jos mikä on progressiivista rockia. Yhtye menee rohkeasti aiemmin tutkimattomille teille ja luovat siten tuoretta ja ennen kaikkea innostavaa musiikkia. Tällaista rohkeutta toivoisi monelta artistilta. Sen verran otan hypeä käsittelyyn, että yhdyn monen sanoihin. Jos tällä levyllä ei kolkutella menestyksen portteja, niin maailma on aivan liian epäoikeudenmukainen. Jotain levyn monipuolisuudesta sanoo sekin, että viikon intensiivikuuntelunkaan jälkeen en oikein osaa pukea kuulemaani tiiviiseen muotoon. Sen nyt uskaltaa jo tiivistää, että Rubik on ylittänyt itsensä ja tehnyt huikean levyn, joka tulee kestämään kuuntelua.


Solar on siis kaupoissa huomenna kaikissa mahdollisissa formaateissa (CD, LP, Download). iTunesista levyn on tosin voinut jo ladata maksua vastaan perjantaista asti, joten jos odotus on jo liian tuskallista, etkä kaipaa musiikkiasi fyysisessä formaatissa, niin suuntaa sinne.

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Kuuluuko, kuuntelen


Samae Koskisen soololevyt ovat olleet itselleni aina paljon rakkaampia kuin Sister Flon levyt. Siinä missä emobändi on ollut aina liian melankolinen ja raskaasti tarpova, niin Koskisen soolot ovat olleet aina värikkäämpiä ja kevyitä hyvässä mielessä. Niin myös jälleen. Kuuluuko, kuuntelen on erinomainen levy.

Jos Vol. 1 oli vielä vähän itseään hakevan artistin teos, oli Elossa jo näyte siitä, mihin oltiin matkalla. Kuuluuko, kuuntelen on näyte siitä, että nyt Koskinen tietää täysin mitä tekee. Levy kuulostaa todella itsevarmalta niin sävellysten kuin sanoitustenkin osalta. On myös erittäin hienoa, että Samae uskaltaa nykyisin jo laulaa, koska hänen äänensä on todella toimiva. Kuiskailu on jäänyt historiaan, ja hyvä niin.

Suomi-rock on kirosana, mutta Samae Koskisen levy on todella suomalaista rock-musiikkia. Sanoitukset ovat todella suoria, jopa korniuden rajoja hipovia, mutta Koskinen selviytyy kunnialla. Sävellyksissä kuuluu tietty brittiläinen pop-sointi, mutta eipä niidenkään henkistä kotia voi paljoa Suomea kauemmaksi ilmoittaa.

Lähes jokainen kappale tuntuu samaistuttavalta. Varsinkin Hän, jolla on kaikki, on rakkauskappaleena sellaista täydellisyyttä, että kyyneleiden virtaaminen ei ole kaukana. Mökki taas sisältää hienoimman lainin koko suomalaisessa rock-musiikin historiassa.

Tiedäthän sen biisin äijästä ja norpasta?
Se on ihan paska
Ei kerro mitään minusta


Neroutta.

Kuuleeko, kuuntelen on jopa lähes perussuomalaista musiikkia, mutta toisin kuin kyseinen termi nykyisessä ilmapiirissä velvoittaisi, niin nyt ei katsota menneisyyteen ja juututa liikaa perinteisiin. Perinteitä kunnioitetaan, mutta samalla viedään niitä eteenpäin ja jopa kyseenalaistetaan. Kuuluuko, kuuntelen on erinomainen levy, millä Samae Koskinen kiilaa itsensä suomalaisten muusikkojen kärkeen. Kuunnelkaa.

  Samae Koskinen 'Kuuluuko, kuuntelen' (KHY Suomen Musiikki 2011) by Stupido-Shop Record Store 

Hauskana yksityiskohtana on mainittava vielä se, että vinyyli ja cd-versioissa on erilainen kappalejärjestys. Muutama kappale on vaihtanut paikkaa, mutta mitään järin dramaattista muutosta ei ole.

lauantai 19. maaliskuuta 2011

Haaste

Anzi heitti minua haasteella. Vastataan.

Kuka?

Lauri, 22-vuotias, asuu Helsingissä, kotoisin Kouvolasta ja on myös asunut Oulussa osan elämästään. Melkoinen kiertolainen siis. Vaikka koti on vaihtanut osoitettaan moneen otteeseen, niin voin jo sanoa henkisesti olevan Helsingistä. Tarkemmin sanottuna Merihaasta. Ensi syksynä voin tosin sanoa olevani myös Turusta, Tampereelta tai Kauniaisistakin. Hurjaa. Työskentelen kirjastossa tällä hetkellä ja yritän päästä opiskelemaan. Nörtti.

Rakas Merihaka

Mitä?

Sisällöllistä ja sisällötöntä avautumista musiikista, elokuvista ja satunnaisesti muistakin populaarikulttuurin ilmiöistä. Suunta on jo suunnilleen löytynyt, mutta reitti hakee vielä löytämistään.

Missä?

Kotona. Jotain täydennyksiä voin tehdä myös töissä, jos on aikaa.

Yksi nykyisistä naapureistani

Millä?

Vuodesta 2008 asti minua uskollisesti palvellu iMac. Uskollisin ja pitkäaikaisin kumppanini. Tai no kännykkäni on vielä vanhempi, mutta ei ole yhtä uskollinen.

"Työvälineeni"

Milloin?

Juuri silloin kun inspiraatio iskee. Aiemmin kirjoittaminen painottui vahvasti iltaan, mutta nykyisin inspis voi iskeä ihan mihin aikaan vaan. Ei sentään öisin. Blogistani en ole vielä unta nähnyt, onneksi. Harrastus tämä vain on, vaikkakin nykyisin jo enemmän aikaa vievää ja julkisempaa kaveripiirissäkin.

Haasteen saa vapaasti ottaa itselleen käytettäväksi ja nimeäni saa käyttää hyväksi. En ole koskaan innostunut meemien jakamisesta eteenpäin, joten en yksilöi haastettavia. Sorgen.

torstai 17. maaliskuuta 2011

Odd Future Wolf Gang Kills Us All & muita jutskia

Tyler, The Creator ja koko OFWGKTA-porukka on pistämässä koko rap-skeneä nyt uusiksi ja toden teolla. Hype ei ole jäämässä vain "bloggin' faggot hipstereiden" jutuksi, vaan kuhina ja pöhinä on leviämässä toden teolla. Hyvä niin, koska räpissä ei tuoreita ideoita ole ollut pitkään, pitkään aikaan. Niin ja jos live-setit on näillä jätkillä aina tätä luokkaa, niin Flow, oliskos hyvä tärppi hä?


MTVu:n Woodie Awardseissa oli myös muita blogikiinnostavia esityksiä. Suosikkini Two Door Cinema Club kävi vetämässä "ihan kivan" version What You Know'sta. Eipä tästä paljoa muuta sanottavaa ole.


Sleigh Bells olikin sitten jotain aivan muuta. Jos Odd Future ei olisi ollut niin älytön, niin tätä voisi hehkuttaa enemmänkin. Nyt kalpenee väistämättä vertailussa jonkun verran, mutta silti, onhan tuokin ihan tolkutonta touhua. Marssibändi kehiin ja jengi sekaisin, tykkään! Ja kai se on myönnettävä, että Alexis on aika hottis.

Half Past Never Band

Hypeä kehiin. Saanen esitellä kovan lupauksen ja vieläpä Suomesta!


Half Past Never Band on helsinkiläinen yhtye, joka luonnehtii musiikkiaan jazzin, hiphopin, afron, funkin, soulin ja itämaisten rytmien yhdistelmäksi. Melkoista fuusiota siis. Yhtye on aiemmin julkaissut yhden omakustannelevyn, joka on tietty jo myyty loppuun. Tänä keväänä Skill Street julkaisee yhtyeen kakkoslevyn, jonka ensisinkku Letters on nyt ilmoilla. Sillä vierailee räppärinä Jon?Doe ja pakko sanoa, että kyllä tässä on hyvät vibat. G-funkia ja orgaanisuutta hyvänä miksinä. Tykkään!

Half Past Never Band - Letters feat. Jon?Doe by Halfpastneverband

Yhtyeen kakkoslevy Cubicle Coma tulee siis tänä keväänä ja tätähän voisi odottaa jopa ihan mielenkiinnolla. Mahdollisuuksia on jopa crossover-suosioon. Kyllä Jätkäjätkien ja DJBB:n lisäksi Suomeen mahtuu orgaanisesti soivia hiphop-yhtyeitä. Jään odottamaan!

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Älä valita - Manicsit on täällä!


Tai eivät ole vielä, mutta ovat heinäkuussa. Manic Street Preachers ilmoitettiin tänään Hämeenlinnassa järjestettävän Wanaja Festivalin pääesiintyjäksi. Ilon sijaan saatiin valitusta. Miksi Hämeenlinna? Miksi ei? Yleensä festarinillitys on ollut "hesalaisten meininkiä", kun ei festareita pääkaupungissa järjestetä, tai siis järjestetty. Valitus on nyt ollut yllättävän laajaa. Suoraan sanottuna en ymmärrä miksi.

Hämeenlinnaan on lyhyt matka, festarijärjestelyt tuskin ovat paskat, porukkaa ei ole liikaa, junaliput ei maksa Hämikseen paljoo mitään Hesasta (mainitsen Hesan, kun oon hesalainen, duh) ja siellä on Manic Street Preachers. Wanaja Festivaleille päivän reissu tulee matkoineen ja majoituksineen luultavasti halvemmaksi kuin millekään isoille festareille. Tietty voidaan kysyä, että onko Manic Street Preachers tarpeeksi kova täky edes tuolle rahalle, mutta se kysyjä on tyhmä. Ja minä en edes ole fani ja silti olen tätä mieltä. Wanajaan mennään satavarmasti!



Lopuksi on pakko tästäkin kirjoittaa. Justice ei hajonnut. Uusi single julkaistaan virallisesti 4.4, mutta pätkän kuulee jo Adidaksen uuden mainoskampanjan mainoksessa. Voi pojat, mikä mainos! Biisikin kuulostaa ihan Justicelta, jos siihen nyt kuvaa ihmetellessä pystyy mitenkään keskittymään.

Thom Yorke/Burial/Four Tet - winning?


Herättikö otsikko mielenkiintoa? Hyvä, nämä kolme herrasmiestä kun ovat pistäneet hynttyyt yhteen ja julkaisivat kaksi yhteistyönsä hedelmää viime yönä. Four Tetin Text-lafka julkaisee Ego/Mirror-nimisen 12"-sinkun, joka näköjään on myyty jo loppuun. Rinse FM soitti biisit ja iloiset internetin käyttäjät laittoivat biisit Youtubeen samalla hetkellä.

En oikein kerennyt laittaa mitään ennakko-odotuksia biiseille, kun uutinen tavoitti minut vasta tänä aamuna ja biisit lähtivät soimaan samalla hetkellä, mutta jos olisin odottanut tältä kolmikolta jotain, niin odotukset olisivat kuulostaneet juuri tältä. Oikein miellyttävää dubstepia, tosin Burialin soundi se ei sitten muutu millään. Ostaisin lätyn, jos sitä vielä saisi.





Kuva: P4K

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Alex Turner sooloilee

Alex Turner on lempimuusikkoni ja Richard Ayoade on lempikoomikkoni. Alex Turnerin yhtye Arctic Monkeys on lempibändini ja Richard Ayoaden tähdittämä britti-sitcom The IT Crowd on lempisarjojani. Jos mieli voisi räjähtää, niin uutinen siitä, että Alex Turner on säveltänyt musiikit Ayoaden debyyttielokuvaan Submarine, aiheutti yhden "posahduksen".

Tällä viikolla Turnerin sävellyksiä koottiin Dominon toimesta EP-muotoon, joka tottelee nimeä Submarine. Ylläri. Submarinen musiikit ovat paljon lähempänä The Last Shadow Puppetsia kuin Arctic Monkeysia. Koko EP:ssä on selittämätön kuuskytlukulainen tunnelma, mikä on todella lämmin. Ei läheskään yhtä mahtipontinen kuin TLSP, mutta aivan yhtä pop. Ironista on tosin se, että Piledriver Waltz on myös Monkeysien uudella levyllä.



Vaikka en välttämättä Turnerista samalla tavalla diggaa mies ja kitara-muodossa, niin kyllä tämä taas osoittaa Turnerin olevan nykysukupolven parhaimpia muusikkoja. Sävellykset ovat huippuluokkaa, varsinkin Stuck On The Puzzlen melodia on silkkaa hunajaa. Sanoitukset ovat myös sitä herkkua, mitä Turnerilta voi odottaakin. Vai mitä tästä sanotte: "If you gonna try and walk on water, make sure you wear your comfortable shoes". Voinko olla hymyilemättä.





Tämä EP on oikein hyvää korvikehoitoa Arctic Monkeysin neljättä levyä odotellessa ja se odotus muuttui vain entistä sietämättömämmäksi. Ja sitten se elokuva.


Submarine on siis Richard Ayaoden debyyttielokuva, joka on kerännyt ylistäviä sanoja mm. Cinefiliaa-Jutalta. Elokuva tulee perjantaina teattereihin Iso-Britanniassa ja Suomeen elokuvaa saadaan odottaa Espoo Cineen tai R&A:han. Nyt levittäjät herätys, tämä Suomeen ja pian! En nyt enempää hehkuttele, ettei itselle tule vielä pahempaa mieltä odottelusta. Sen tiedän jo, että tämä tulee kolkuttelemaan all-time-top-10-elokuva-listaani ja kovaa.

maanantai 14. maaliskuuta 2011

What Did You Expect From The Vaccines?


Kyllä, The Vaccinesin kovasti odotettu debyytti on virallisesti ulkona tänään. Joku onnekas sen tosin osti jo lauantaina, kun piti mennä ostamaan ihan jotain muuta. En valita yhtään, koska odotin The Vaccinesin aukeavan minulle hitaasti. The Vaccines kolahtikin sitten kerralla ja kovaa.

The Vaccinesin vahvuus on ehdottomasti sen vilpittömyys. Yhtye tykittää yksinkertaista ja hauskaa indie-rockiaan nuoruuden kiimalla ja vimmalla niin, että suurin osa kappaleista pysyy alle kolmen minuutin. Sanoituksetkin kun lähinnä käsittelee nuoren miehen epävarmuutta tyttöjen kanssa, niin voiko tässä olla muuta kuin myyty. Ja jos levy alkaa kahdella räjähtävällä ja lähes täydellisellä kaahaus-biisillä, niin voiko mikään mennä vikaan?





Voi ja ei. The Vaccines kuulostaa debyytillään ehdottomasti valmiilta. Yhtye ei piilottele tai piiloudu kikkojen taakse, vaan soittaa juuri sellaista musiikkia kuin heidän vahvuuksilla soitetaan. Bändin tyyli kuulostaa ennen kaikkea raikkaalta. Kun indiessäkin erottautumiseen tarvitaan jo joku "gimmick", niin The Vaccines luottaa yksinkertaisuuden voimaan. Nopeita ja simppeleitä biisejä, joiden tahdissa tullaan pogoamaan kesän festivaaleilla ja indiediscoissa vielä pitkään.

Debyyttibändiltä ei varmaan voi vaatiakaan täydellistä suoritusta, mutta silti en ole täysin vakuuttunut yhtyeen kyvyistä hitaampian biisien kohdalla. Wetsuit on vähän turhankin heppoinen tunnelmointiyritys Glasvegasin tyyliin, mutta kuulostaa vain tylsältä. Lopetuskappale Family Friend on sentään vähän parempi, mutta ei senkään kohdalla ylistyshuutoja voi kaiuttaa. Nämä ovat kumminkin pieniä ongelmia, kun rauhallisemmista kappaleista voi ylistää mm. A Lack Of Understandingia.



What Did You Expect From The Vaccines? on loistava debyytti, joka samalla osoittaa yhtyeen olevan selkeästi tulevaisuuden lupaus, että jo täysin valmis suureen suosioon. Tämä levy ei hae itseään, vaan on selkeästi itsestään varman ja valmiin yhtyeen tuotos. En tosiaan odottanut levyn aukeavan näin nopeasti, enkä edes odottanut olevani tästä levystä näin innoissani, mutta en voi negata. The Vaccines täräytti ja kovaa! Nyt sitten vaikeaa toista levyä odottelemaan.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Cut Copy & Villa Nah @ Kultsa 12.3.11

Kulttuuritalo kutsui jälleen reilun viikon tauon jälkeen. Cut Copy saapui vierailemaan kylmään pääkaupunkiimme jo viidettä kertaa. Kohdallani tämä oli jo kolmas kerta, kun yhtyeen näin livenä. Lämppärivalintakin osui aika hyvin kohdilleen Villa Nahin muodossa.

Aloitetaan Villa Nahista. Bändi on hakenut jatkuvasti kohdallani sitä viimeistä juttua, millä lämpenisin yhtyeelle. Running On on edelleen aivan huikean hieno biisi, mutta levy tuntuu kylmältä. Livenä ei kamalasti muutosta tapahtunut fiilisten suhteen. Bändi esiintyi niin hyvin kuin kaksi syntikoihin kahlittua miestä vaan voi esiintyä. Ei siis mitään maailmoja mullistavaa.

Olen varmaan jo aiemminkin sanonut, että kasari on suuresti inhoamani vuosikymmen, joten Villa Nahin täysin kasaria tihkuva elektropoppaus ei todellakaan ole siis makuuni. Inhoamani soundit voisin antaa anteeksi, jos biisit olisivat silkkaa timanttia, mutta eipä nekään kamalasti minua innostaneet. Puolen tunnin setti meni tästä huolimatta varsin nopeasti, joten en täysin inhonnutkaan yhtyettä. Villa Nah ei vaan ole mun juttu.

Cut Copy taasen on mun juttu. Setti alkoi vauhdilla In Ghost Coloursin Nobody Lost, Nobody Foundilla ja sen jälkeen ei hidasteltu. Ensimmäinen biisi sai minut jo tamppausmoodiin ja sittenhän sitä tampattiin reilu tunti putkeen. Biisit jakaantuivat aika tasan Zonoscopen ja In Ghost Coloursin välillä. Myös pari kappaletta kuultiin debyytiltä, kuten Saturdays, joka oli yksi niistä kappaleista, jolla bändi laittoi koko Kulttuuritalon pomppimaan. Niitä kappaleita oli onneksi useita.

Nyt nähty keikka oli näkemistäni Cut Copyn keikoista esiintymisenä paras. Nykyisin yhtye näyttää itsevarmalta ja ei-väärällä-tavalla ammattimaiselta yhtenäisine esiintymisasuineen. Biisit saavat uutta eloa livenä, eivätkä kuulostaneet pelkästään levyversioiden hiilipaperikopioilta. Energisyys lavalla välittyi hyvin yleisöön ja varsinkin kitaristi Tim Hoeyn esiintymistä oli hauska katsella. Sun Godin aikana mies muutti kitaransa kirjaimellisesti lyömäsoittimeksi. Huikeata!

Vaikka yhtye ja yleisö olivat launtai-illan kunniaksi energisellä ja riehakkaalla päällä, niin en osaa sanoa päihittääkö tämä 2008 Flow'n aivan käsittämätöntä lopetussettiä. Silloin joukkohurmos oli jotain aivan käsittämätöntä. Lähelle Kulttuuritalolla kyllä päästiin ja se on jo kova suoritus. The Nationalin viime viikkoinen setti painaa vaan edelleen mielessä, joten keikka tuntui auttamatta vähän vajaalta. Silti 2008 Tavastian keikan jättämä pettymys korjaantui tällä keikalla. Oliko tämä klassikkokeikka mitä muistelen vuosien päästä? Ei, mutta ei tarvinutkaan. Halusin hyvät bileet lauantaille ja ne myös sain.

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Viikonlopun nopeat

Vähäpätöiset aiheet saavat vähäpätöisen postauksen. Tässä viikonlopun kunniaksi juttuja enemmän tai vähemmän myöhässä, ja enemmän tai vähemmän musiikkiin tai elokuviin liittyen.

--------------------

Justice aktivoituu! Facebookissa tapahtui pitkästä aikaa jotain uutta ja se uutta oli kuva. Onko tämä levyn kansi vai mitä? Tästä voisi jopa päätellä Justicen hajonneen, mutta ei sorruta pessimismiin. Jään odottamaan.

EDIT: Antti pelastaa. Tämä on kansi uudelle sinkulle, jonka nimi on Civilization ja se tulee "pian". WUUHUU!


----------------

Olen jo myöhässä aiheen kanssa, mutta The Pains Of Being Pure At Heart teki viikonlopun parhaan teon ja laittoi loppukuusta ilmestyvän levynsä streamina jakoon. Koska olen raskaan työn ahertaja (on siellä kirjastossa välillä kiire), niin laitan streamin linkkinä sen kummemmin kommentoimatta. Alustavat arviot Foolishlyablesta antavat ymmärtää levyn olevan hyvä.


----------------

TV On The Radio julkaisee viidennen plättynsä ensi kuussa. Toinen maistiainen ilmestyi eilen/tänään. Ensimmäisestä piti kirjoittaa myös, koska se oli hyvä biisi. Taloudelliseen 2 in 1-tyyliin laitan molemmat. Tiedän, olen jalomielinen.

  TV On The Radio - "Will Do" by Interscope Records 

  TV On The Radio - 'Caffeinated Consciousness' by statemagazine 

----------------

UG-räppiä en kauheasti ole käsitellyt blogissani, mutta viikonlopun kunniaksi teen iloisen poikkeuksen. Atmosphere julkaisee kohta kolmen vuoden tauon jälkeen uuden levyn ja ensimmäinen maistiainen on nyt internetissä. Missäs muuallakaan. UG-räppistatusta voi toki kyseenalaistaa, kun Atmospheren taitaa tietää yli 50 ihmistä. Ehkä jopa joku lukijoistani tietää Atmospheren. Syytä olisi!




---------------

Tämä ei liity musiikkiin. Skeittivideoiden jakaminen blogissa on ollut harkinnassa jo aika pitkään. Nyt sivutaan aihetta. Aaron "Wheelz" Fotheringham ei skeittaa, koska joutuu liikkumaan pyörätuolilla. Mies temppuileekin pyörätuolillaan. Ensinnäkin miehen temput ovat aivan sairaita ja toiseksi miehen asenne on kadehdittavan hieno. Arvostan! Jos kovat jätkät pyörätuoleissa kiinnostavat enemmän, niin dokumentti nimeltä Murderball on äärimmäisen suositeltava. Pyörätuolirugby on laji, jota en haluaisi harrastaa edes terveenä. En kyllä Aaroninkaan temppuja.



----------------

Ja ihan viimeisenä menovinkki. Kaikki varmaan jo tietävätkin, että lauantaina Kulttuuritaloa pistää sekaisin Cut Copy, mutta jos elektropop ei jostain syystä kiinnosta, niin kovaa menoa on luvassa kiven heiton päässä Pacificossa. Need A Freak-klubi kun tarjoaa musiikin lisäksi elokuvan, ehkä jopa kaksi! Blaxploitaatiomusikaali Darktown Strutters pyörii illan ykkösjuttuna, ja myös Herra Potkutmies-niminen lyhäri on ohjemistossa, ehkä. Ennakkoa Night Visionsin keväisestä festivaalista on myöskin tarjolla. Levyltä musiikkia soittaa mm. Iso Muna Holmeri. Maksaa vain narikan, tietääkseni. Itse toivoisin kerkeäväni tänne, koska Darktown Strutters näyttää ehkä kovimmalta ikinä!

torstai 10. maaliskuuta 2011

LCMDF - vuoden yllättäjä?

Le Corps Mince De Francoise, joka siis nykyisin tunnetaan lyhenteellä LCMDF oli se kolmen helsinkiläisen nuoren naisen elektropop-yhtye, josta kuhistiin NME:tä ja muita ulkomaisia trendimedioita myöten way back in 2008/2009. Hype oli aivan älytöntä ja levy-yhtiöitä piti suunnilleen häätää pois tarjoustensa kanssa. Nykyisin yhtye on siis duo ja syitä en sen enempää kertaile. Nytin juttu nimittäin kertoo kaiken. Keskityn levyyn ja otsikon mukaisesti olen yllättynyt.


LCMDF:n debyyttilevy Love & Nature on ollut kauppojen hyllyllä jo jonkun aikaa, mutta koska en pitänyt aiemmin yhtyeestä yhtään, niin kuuntelu on viivästynyt. Suoranainen inhoni yhtyettä kohtaan johtui siitä, että kaikki tässä bändissä maistui ja tuntui laskelmoidulta. Elektropop-hurmos oli silloin muutama vuosi takaperin vielä hullumpaa ja pääkaupungissa muuta musiikkia ei voinut kuunnellakaan, jos halusit olla muodikas. Corpsulit osui ajan hermoon täydellisesti olemalla vähän hassutteleva ja pukeutuminen oli muodikasta. Ja sitten tuli "blogisuosio" ja yhtye suuntasi Berliiniin. Kun hipsteriksi tämän voisi oikeasti vielä vetää?

Nyt, minä kuuntelen kotona inhoamani yhtyeen levyä, joka kuulostaa kaikelta muulta kuin sen piti. Tämän piti kuulostaa ärsyttäviä hokemia ja vittumaisen inhottavia synapimputuksia sisältävältä ripulilta. Levy kuulostaakin ihan ok:lta. Soundit on yllättävän "mukavia" paremman sanan puutteessa ja Emma Kemppaisen laulut ovat yllättävän hyvät. Paskaa räpäytystä ja huutamista on vähän, mikä on oikein hyvä juttu. Ja nyt bändi ei kuulosta halvalta. Biiseissä on yllättävän paljon eri elementtejä, jotka elävöittävät sointia reilusti. Yksikään kappale ei enää kuulosta viidessä minuutissa Garagebandilla kasaan kyhätyltä. Avauskappale Take Me To The Mountains on jo osoitus siitä.



Kun soundimaailma on kokenut budjetin kohotuksen, niin tyylillinen aikakausi on löytynyt yhtyeeltä 90-luvulta. Syntikoiden soundit ovat aivan kuin niistä järkyttävistä eurodance-biiseistä, mitkä raikasivat ala-asteen diskoissa. Vaikka moisesta yleensä nousisi lähinnä traumoja, niin Love & Naturea kuunnellessa lähinnä hymyilee. Tyyli sopii LCMDF:lle erinomaisesti. Future Me on kyllä niin Jyrkiä, että oih ja voih.



Miksi levy sitten on vain ihan ok? No rehellisesti sanottuna LCMDF ei tee mitään uutta tai sellaista, millä erottuisi edukseen. Yksikään biisi ei kuulosta siltä, että näillä räjäytettäisiin indiediskojen tanssilattioita vuosia, tai edes kuukausia, tai edes viikkoja. Sävellykset ovat aika yhden idean päälle jalostettuja, joten kuuntelua tämä tuskin kestää kovinkaan kauaa. Kertakäyttöiseksi indie-pop-elektroksi LCMDF suoriutuu kumminkin ihan kunnialla, kun miettii lähtökohtia.

Vaikka Love & Nature on ihan mainio levy, niin valitettavasti tämä tulee vuoden tai kaksi liian myöhään. Elektropop taitaa olla jo aika passé ja ysärinostalgisointi yleisesti keskittyy tällä hetkellä enemmän grungeen, jos trendisensorini ovat kohdillaan (tapauksessani voisi kysyä "ai että mitkä sensorit?"). Lupauksia debyytti kumminkin herättää, joten LCMDF on ihan hyvä pitää mielessä jatkoa varten. Ehkä Corpsulit vielä jyräyttää ja kovaa.



Sen aiemman Le Corps Mince De Francoisen kunniaksi on kyllä sanottava se, että vanha versio Cool & Boredista kuulosti paremmalta.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Elo

Kuva: Tiina Palm

Koska kärsin jälleen flunssasta, niin pidän tämän lyhyenä. Iki-ihana ja Emma-palkittu Yona on perustanut taas uuden yhtyyen. Se on nimeltään Elo. Näin yhtye kertoo itsestään: "Elo on kolmen ystävyksen, Miaun, Yonan ja Wiljan, lauluyhtye, joka on syntynyt yhteisestä rakkaudesta juurekkaaseen reggae-musiikkiin. Elossa yhdistyvät äitimaan ja naisellisuuden moninaiset ulottuvuudet: Miaun kuulas, Yonan heleä ja Wiljan mystinen sointi muodostavat yhdessä vahvan omaperäisen äänimaailman. Siihen laulujen pohjana oleva maanläheinen ja jykevä reggae-poljento sulautuu kuin ying & yang." Mitäpä tuohon lisäämään. Ei tää sentäs Jukka Pojalta kuulosta ja se jos mikä on hyvä juttu.



Älä pelkää/Pelkää 7"-sinkku tuli jo viime syksynä ulos Timmionilta, mutta ei biisi ole vanhentunut yhtään. Toivottavasti Elo julkaisee pian uuttakin matskua, koska minusta tuli jo nyt fani.

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Asa Masa saarnaa


Vaikka blogini keskittyy yleensä välttämään negaation kautta kirjoittamista ja painottuukin enemmän naminamihalihalipusipusi-henkiseen hehkuttamiseen, niin nyt tulee poikkeus. En voi sille mitään, että mieli muuttuu apeaksi, kun lempiartisti suoltaa skeidaa. Asa, mitä menitkään tekemään.

Hyvät asiat ensin. Niitä kun ei ole kovin montaa. Asan sanailu on edelleen rentoa ja sulavaa, mikä ei ole itsestäänselvyys kotimaamme räppäreiden keskuudessa. Biitit ovat pariin otteeseen hauskoja ja hyviä, mutta vain pariin otteeseen. Ne pari otetta tulee tässä.





Huonot asiat: Asa kuulostaa ihan hemmetin tylsältä, kun tajunnanvirtaiset ja runolliset riimit ovat vaihtuneet suorempaan tarinaniskemiseen. Mieleen tulee vanha hippi, joka kertoo nuorille nulikoille, miten asiat oikeasti menevät. Maaseudulla on kliffaa, huumeet on pahasta ja Lappia tuhoaa "Helsingin herrat". Kansia myöten Jou Jou antaa ymmärtää olevansa "satu", mutta tämä on niin alleviivattu ja kuuntelijaansa aliarvioiva satu, että kuunnellessa lähinnä hämmästelee, miten tähän on päädytty.

Toinen asia mitä en ymmärrä on ihmeellinen kansanmusamuoti, mikä on levinnyt jo suomalaiseen urbaaniin musiikkiin. Asa on käyttänyt pelimanniviuluja ja haitareita aiemminkin, mutta kekseliäästi ja harkiten. Jätkäjätkät ja Loppuasukas olkoon hyviä esimerkkejä. Nyt tulee pahat sävärit lapsuuden automatkoihin, missä ei muuta kuunneltukaan kuin paskaiskelmää. Ja nyt puhutaan kumminkin hiphop-levystä. Niin kuin jo aiemmin totesin, niin elementtejä on aiemminkin ollut, mutta nyt ne särähtävät korvaan jo todella pahasti. DJPP:n biiteissä ei siis paljoa ole hurraamisen aihetta, vaikka ovatkin aika old-skool-räp viulujen kera. Ehkä tämä on vain omaa räppipurismia, mutta ei vaan nappaa.

Jou Jou on vuoden pahimpia pettymyksiä. Ei täysi katastrofi, mutta muutamat hyvät biisit eivät pidä kokonaisuutta millään pystyssä. Ongelmana on tylsät biitit ja pahimmillaan saarnaavat riimit. Parhaimmillaan erittäin hyvää hiphopia. Asan huonoin levy tämä on helposti. Onneksi pohjalta voi vain nousta. Lupe Fiascon uus sen sijaan on aivam paska. Sen pariin en palaa enää ikinä.



----------------------------

Lopuksi toivotan hyvää naistenpäivää! Sen kunniaksi hyvää suomiräppiä, aiheeseen toki liittyen.

maanantai 7. maaliskuuta 2011

Remixejä ja streameja


Tänään isketään kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Viime kuussa kun julkaistiin kaksi merkittävää remix-albumia. Palefacen Helsinki - Shangri La-albumia pisti uuteen uskoon n. 63 henkilöä, kun taas Gil Scott-Heronin comeback-albumi I'm New Here'n laittoi uuteen uskoon yksi henkilö, Jamie XX. Molemmat ovat vuoden parhaimmistoa.

We're New Here on Jamie XX:n uudelleentulkinta Gil Scott-Heronin viimevuotisesta comeback-albumista I'm New Here. Scott-Heron on vain hyväksyttänyt levyn ja muuten The XX:n rytmimies on toiminut täysin yksin. Ja se kyllä kuuluu. Siinä missä I'm New Here luottaa täysin Gil Scott-Heronin tarinointiin ja tulkintaan, niin We're New Here on paljon taustavetoisempi. Scott-Heronin "lauluja" kuullaan vain ajoittain ja lähinnä pienissä pätkissä.

Pääosassa on Jamie XX:n tyylitietoinen ja nerokas biittityöskentely ja jo avauskappale ottaa luulot pois. Gloria Gaynor-samplen ja todella rouhaisevan basson yhdistelmä todella vie jalat alta. Ja kuinkas päräyttävä NY Is Killing Me on vieläkin.





Jatkossa mennään samoissa post-dubstep-tunnelmissa. The XX:stä ei ole tietoakaan, paitsi viimeisessä kappaleessa on kyllä komeat The XX-kitarat. Jos The XX oli hitaasti syttyvää sorttia täällä päässä, niin tämä Jamien tuotos kyllä kolahti ja saman tien. Lempparibiisejä ovat lähes kaikki, mutta lopetuskappale I'll Take Care Of You ja hyvin wonkymaisen rytmin omaava The Crutch ovat ehkä ne, jotka jäävät kuunteluun vielä senkin jälkeen, kun levy on kulutettu puhki. Likaista ja synkkää, mutta ah niin toimivaa!





Kuva: Anu Huovio

Palefacen Helsinki - Shangri La on saanut niin paljon suitsutusta ja tunnustusta eri tahoilta, että remix-levyn totaalinen mediapimento on hieman ihmetyttänyt. Tämä kun ei ole ollenkaan huono tapaus. Eihän tästä minään albumikokonaisuutena voi puhua, kun samoja biisejä tulee pariinkin otteeseen ja tekijöitä on enemmän kuin laki sallii, mutta remixit ovat tällä kertaa todella hyviä. Jopa alkuperäiset kalpenee moneen otteeseen, toki muutaman biisin paikka levyllä ihmetyttää. Väänäsen Komitean Helsinki-Joensuu - Shangri-La humppaa niin vastustamattomasti, että tekisi mieli lähteä humppaamaan ympäri Kamppia. Uuden Fantasian Syntyny Rellestää-remix vie myös alkuperäistä ihan 100-0.





Onpa levylle eksynyt kaksi täysin uuttakin kappaletta. Sananmuunnos-biisi Patinoitunu Runomies toimii todella kovaa ja Africa Corruption puolustaa itseään jo lainilla "Vittuun Lenin, mä oon lennonisti". Toimii! Kuten koko levy. Lopetan näihin, jottei postaus rikkoisi pituuden maailmanennätystä.





----------------------------------------

Paitsi että en lopeta! 3Voor12 tarjoaa parhautta ennakkokuunteluun. Kurt Vile, Elbow ja The Dø löytyvät linkeistä. Näihin palataan myöhemmin, mutta kovaa kakkaa ovat kaikki! Ja NRP tarjoaa R.E.M.:ä huomiseen saakka. Ja se kuulostaa myös todella hyvältä! Kuin älytön levyvuosi tästä tuleekaan vielä.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Kevät!

Kuvan on ottanut Tatu Seppälä.

Kevät on täällä! Ei ehkä virallisesti, tai no jos Ilta-Sanomien uutista pupujen hässimisestä on uskominen, niin on, mutta henkisesti talvi on nyt selätetty. Aurinko tulvii asuntooni ja lämpömittari näytti eilen jo viittä lämpöastetta. Koffariin pääsee jo kohta! Siksi tarjoankin teille soittolistan kevään kunniaksi. Yritin saada siihen vangittua kevään tuntua: aurinkoa, pientä uhmakkuutta ja kesän odotusta. Lista on tässä. Siitä tuli aika 2005-2007.

Ja yksi juttu pitää vielä mainita. Joku varmaan muistaa vielä, että pidin lihattoman tammikuun. No se tammikuu on jatkunut. Kasvisruokavalio on pysynyt, koska rehellisesti sanoen oloni on paljon parempi. Kiloja on karissut, syömisen jälkeen ei ole ainaista ähkyä ja väsymyksen tunnetta, ja onhan iso osa kasvissafkoista paljon parempia kuin liharuoat. Täysin vege en ole ollut, se on pakko myöntää. Lihaa on tullut syötyä ehkä noin kerran viikossa. Siitäkin suurin osa on ollut kalaa, jotta tunnontuskani eivät olisi aivan järkyttäviä. Lihaton tammikuu onnistui siis paremmin kuin hyvin!

perjantai 4. maaliskuuta 2011

Arctic Monkeys - Brick By Brick

Kaikessa hiljaisuudessa Arctic Monkeys pääsi yllättämään uudella matskulla. Yhtyeen on tiedetty olevan tekemässä levyä James Fordin kanssa ja alustavaa julkaisupäivämäärää ollaan uumoiltu huhtikuulle, mutta ennakkohypen ollessa olematonta, ei tätä kappaletta osannut odottaa eetteriin tässä vaiheessa. Hyvä näin!

Miltä Brick By Brick kuulostaa? Arctic Monkeysin mittapuulla tylsältä. Humbugin linjoilla mennään, mutta rockaus on taas astetta rankempaa raskaampaa. Tuollaista tuuttausta kivoilla lauluharmonioilla, mutta on tämä yhtyeen historian huonoin ensimaistiainen. Ei nyt paska biisi, mutta en halua kuunnella tätä repeatilla seuraavaa kahta tuntia. Toivottavasti koko levy ei ole yhtä tylsä.

The National & Sharon Van Etten @ Kultsa 3.3.11.

Varoitus: Teksti sisältää täysin kritiikitöntä hehkutusta.

Jos aiemmin arvostin The Nationalia, niin nyt palvon heitä. Kulttuuritalon keikka oli yksi upeimmista mitä olen koskaan todistanut. Sanat tuntuvat muodostuvan vain hattaraisina purskauksina, mutta yritän saada jotain edes etäisesti järkevää aikaiseksi.

Sanotaan nyt se, että mielikuvani yhtyeestä livenä oli täysin väärä. Kuvittelin, että yhtye soittaisi puvut päällä ammattimaisesti biisinsä ja suuremmilta tunnekuohuilta vältyttäisiin. Väärin. Bändihän pauhasi välillä kuin parikymppisten kollien kiimainen rock-yhtye ja laulaja Matt Berninger rääkyi mikrofoniin, hyppäsi yleisön sekaan ja lopussa lauloi ilman mikrofonia Vanderlyle Crybaby Geekin lähes koko yleisön laulaessa mukana. Miksi tällaisesta hurmoksellisuudesta en ole kuullut yhtyeen kohdalla aikaisemmin?

Musiikillisesti keikka oli erinomainen. Yhtye oli sovittanut useimmat biisit uudelleen live-esityksiä varten ja biisit olivatkin saaneet paljon lihaa luidensa ympärille. Jos levyillä biiseissä on ollut ilmaa jousille, niin nyt tyhjät kohdat täytettiin kitaroilla ja torvilla. Tämä toimi hienosti.

Keikan parasta antia oli yhtyeen täydellinen yleisön naulitseminen. Ihmiset olivat iloisia koko keikan ja olivat täysin yhtyeen vietävissä. Ja miksi eivät olisi, kun The National soitti taivaallisen upeasti. Matt Berningerin täydellisyyttä keulakuvana ei myöskään voi kiistää. Silmät olivat nauliintuneet mieheen koko keikan ajan ja onnellisuuden määrää ei voi edes kuvailla, kun hän saapui yleisön sekaan ja seisahtui laulamaan suoraan eteeni. Minun ja Berningerin välillä oli vähemmän kuin puoli metriä tilaa ja välissä ei ollut ketään. Aika seisahtui ja pystyin vain toteamaan, että The National tulee olemaan elämässäni vielä pitkään.

Sharon Van Etten oli oikein hyvä lämmittelijä. Americana-vaikutteinen indie soi hyvin ja biisit olivat oikein mainioita. Van Ettenin esiintyminen oli sympaattista ja nyt vähän kaduttaa, etten ostanut levyä nimmarin kera. Ehkä joskus saan vielä mahdollisuuden siihenkin.

Jos et eilen ollut paikalla, niin menetit ehkä yhden hienoimmista musiikillisista hetkistä missään ja koskaan. Olin yhtä hymyä koko keikan ja hymy kesti Kulttuuritalolta Kamppiin. Se olkoon mittari onnistuneesta illasta.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2011

Wounded Rhymes


Huomaan kärsiväni debyyttisyndroomasta. Saanen kertoa mikä se on. Viimeisen parin vuoden aikana olen huomannut nauttivani suunnattomasti monen debyyttilevyjensä kohdalla hypetetyn bändin kakkoslevyistä, kun taas debyytit eivät kiinnosta yhtään. Esimerkkeinä toimikoon vaikka viimevuotiset Klaxons ja Crystal Castles. Lykke Li, kuulut nyt samaan porukkaan. Wounded Rhymes on levy, josta en ikimaailmassa olisi voinut kuvitella pitäväni debyytin perusteella. No, minä tykkään.

Lykke Li:n debyyttilevy Youth Novels oli mielestäni todella mitäänsanomatonta ja tylsää runotyttöilyä. Lykke määki ärsyttävästi ja taustat olivat ärsyttävän pliisuja. Ja se pikku myy-nuttura... Wounded Rhymes muuttaa kaiken, myös sen nutturan. Tämä levy kuulostaa itsevarman ja rohkean naisen tekeleeltä, jota ei voisi menneisyys kiinnostaa pätkääkään.

Ensikuuntelulla eniten korvaani miellyttivät Unrequited Love ja Rich Kids Blues. Ensiksimainittu on äärimmäisen kaunis ja hienovarainen kappale, jolla ei kuulla muuta kuin hienosti kaikuvaa kitaraa ja Lykke Lin upeaa ääntä. Jälkimmäinen on taas mahtipontinen kappale, jonka aloittaa komean aavemaisesti soivat urut. Soundit edellä mennään, mutta minä en välitä, kun soundit miellyttää näin paljon.



Wounded Rhymes kaipaisi vielä lisäkuuntelua, jotta siitä voisi julistaa lopullisia tuomioita, mutta uskallan jo nyt sanoa tämän olevan vuoden kovimpia yllättäjiä. Nämä kuuntelut oikeuttavat kyllä hehkuttamiseen! Kokeilevuus ja kuulijaystävällisyys kulkevat hienosti käsi kädessä ja parhaimmillaan levyllä on hämmästyttävän hienoja tunnelmia. Ja voi kuinka nuo rummut kumisevatkaan. Lykke Li, mennääks naimisiin? Spotikka-linkki on tässä.

tiistai 1. maaliskuuta 2011

The Vaccines

Huomenna tulee liput myyntiin kahdelle kevään ehdottomasti kuumimmista keikoista. Kyseessähän ovat tietysti brittitulokast The Vaccinesin Tavastian ja Tampereen Klubin keikkojen liput. Jotta liput menisivät vielä nopeammin kaupaksi, niin hehkutan yhtyettä, enkä suinkaan syyttä.


En lämmennyt alkuun yhtyeelle yhtään. Ensimmäinen biisi minkä kuulin oli Wreckin' Bar (Ra Ra Ra), jonka luulin olevan vain hipsterien vittuilua Ramonesia kohtaan. Voi kuinka väärässä lopulta olinkaan. Nyt biisi kuulostaa alle kahden minuutin kestossaan jo erinomaiselta.



Post Break-Up Sex olikin aivan toista maata. Lämpenin biisille heti. Melodia on todella tarttuva ja kun biisin sanatkin ovat "sukupolvitavaraa", niin The Vaccines ansaitsi paikkansa hypelistassani. Ei kumminkaan vielä ihan kärjestä.



Lisää biisejä on tullut eetteriin hyvällä tahdilla ja jokainen on ollut toinen toistaan parempia. Vaikka yhtye suhiseekin hyvin 2010-luvulle tyypillisesti, niin silti bändi kuulostaa tuoreelta. Ihan kuin yhtye ei välittäisi mistään indien tai rockin tavanomaisuuksista, vaan paahtaa menemään just niin kuin itseä huvittaa. Noi jätkätkin näyttää ihan nörteiltä. Tätä rock kaipaa!



Ja tosiaan, The Vaccines tulee Suomeen hypen ollessa kovimmillaan. Milloin nousevia yhtyeitä ollaan saatu Suomeen viimeksi näin tuoreeltaan? Jos haluat kehua olleesi paikalla, kun hyvin mahdollisesti tämän vuoden kovin tulokas pistää suomalaisia sekaisin, niin olepa huomenna valmiina Tiketin sivuilla tai lippuluukuilla. Tavastialla yhtye esiintyy 5. toukokuuta ja Tampereella heti seuraavana päivänä.