Osuipas sopivasti, kun samana viikonloppuna mutta eri iltoina soittavat French Films ja Regina laitettiinkin samalle illalle. Sainpahan vihdoin nähtyä French Filmsin livenä ja Reginaakaan en ollut nähnyt viimeisimmän levyn julkaisun jälkeen.
Olin kuullut huhua, että French Films olisi livenä melkoisen riehakas, mutta ihan siihen, mitä Korjaamolla tapahtui, en ollut varautunut. Levyltä kuunnellessa French Films on kuulostanut jokseenkin laiskalta, mutta lavalla bändi on ihan kaikkea muuta. Pojat tanssivat, pyörivät, pomppivat ja törmäilivät toisiinsa villisti soittonsa lomassa ja saivat yleisön rehaamaan vielä villimmin. Pittiä oli ja taisivat pari edessä olluttani kokea jopa pienen uskonnollisen heräämisen, koska tanssi ja pään heilutus olivat kuin suoraan näistä videoista.
Vaikka en ole ihan niin varauksettomasti innostunut French Filmsistä kuin muutamat muut bloggarikollegat, niin livenä bändi sai minutkin uskomaan heidän potentiaaliinsa. Oli virkistävää nähdä niin vilpitöntä kohkaamista ja rehaamista, eikä bändiä tuntunut haittaavan pienet tekniset kömmähdykset, kuten piuhojen sekoaminen ja kitaran kielen katkeaminen. Biisitkin kuulostivat livenä todella hyviltä. Todella hyvä illanaloitus!
Regina oli jälleen Regina: Iisa oli ihana, pojat oli cooleja ja biisit toimivat erinomaisesti. Pääsinpä vihdoin kuulemaan kohutun kitarasovituksen Saanko jäädä yöksi:stä ja olihan se huima. Kertoo kuinka järjettömän kovan kappaleen Mikko Pykäri on säveltänyt, kun kappale toimii aivan yhtä hyvin ihan erilaisellakin sovituksella.
Vähän Regina ehkä kärsi siitä, että lämppäri oli niin eri maailmasta energisyytensä kanssa, ettei Reginan viileämpi ja rauhallisempi ilmaisu ihan heti temmannut mukaansa, vaikka Tavastialla kuulopuheiden mukaista nihkeyttä ei nähtykään. Hyvä keikka tästä pikkujutusta huolimatta.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Keikat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Keikat. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 20. marraskuuta 2011
sunnuntai 16. lokakuuta 2011
Kaiser Chiefs @ The Circus 14.10.11
Heti Anna Calvin tunnelmallisen Tavastian keikan jälkeen alkoi Circuksessa bileet, joita yleisön reaktioista päätellen oli odotettu todella pitkään. Kaiser Chiefs sai arvoisensa vastaanoton.
Kaiser Chiefsien tehtävä on saada ihmiset pitämään hauskaa ja sen he totisesti osaavat. Keikan aloittanut Everyday I Love You Less And Less sai pitin pystyyn ja muunkin yleisön laulamaan ja pomppimaan mukana. Laulaja Ricky Wilsonin energinen esiintyminen liekitti yleisöä vielä kovempaan juhlimiseen ja parhaimmillaan Circuksessa olikin sellaiset perjantai-illan tanssit, ettei moisia ole vähään aikaan nähty.
Kahteen ensimmäiseen levyyn keskittynyt settilista toimi oikein hyvin. Muutamat tuoreemmat biisit rytmittivät keikalle mukavat lepotauot, mikä kertoo kaiken oleellisen uusien biisien laadusta. Ainoastaan Never Miss A Beat ja Little Shocks saivat jotain liikettä ja intoa aikaiseksi, mutta muuten biisit olivat aika keskinkertaista huttua. Huttuahan ne muutkin ovat, mutta ainakin toimivaa sellaista.
Kaiser Chiefsien maine kovana livebändinä ei ole valetta. Kyllä se on hurja bändi! Ricky Wilsonin mainitsinkin jo olevan energisemmän puoleinen setä, joka ei paikallaan pysynyt sekuntiakaan ja aina kun laulamiseltaan ehti sai mikkiteline kyytiä mitä erinäisemmin tavoin. Muu bändi pysytteli hitusen taustalla, mutta ei heitäkään voi miksikään seinäruusuiksi syyttää. Wilsonilla on vain karismaa ja esiintymislahjoja niin paljon, että väkisin muut tyypit jäävät taustalle.
Leedsin ylpeyden ensimmäinen keikka Suomessa oli odotuksien arvoinen ja näytti epäilijöille, että kyllä bändillä vielä paukkuja riittää. Kunhan vain levytkin olisivat jatkossa vähän parempia, niin bändin ei tarvisi turvautua nostalgiaan jatkossa.
Loppuun on pakko avautua yleisöstä. Indiepettereille kun pitäisi varmaan opettaa vähän pittikulttuuria. Circuksessa kun oli pitti, jossa hauskanpito tuntui olevan täysin toissijaista. Aggressioiden purku kaikkeen mahdolliseen tuntui olevan pääasia näille urpoille. Jos sinne pittiin mennään, niin pitäkää se homma siellä pitissä. Kukaan ei suutu siitä, jos välillä tullaan vauhdilla kohti sivullisia, shit happens, mutta kun jatkuvasti sai olla ottamassa jotain vastaan tai väistämässä, kun joku aivokalifi päätti laajentaa pitin reviiriä hirvittävällä tarmolla, niin pittaajat alkavat vituttaa hyvin äkkiä. Ja ihan näin sivusilmällä se toisten kunnioittaminenkin kannattaisi ottaa huomioon. Silloin kun joku on maassa, niin hoitakaa se kaveri ylös sieltä, ennen kuin homma jatkuu kahta kauheampana. Nyt tyypit kävivät tönimässä jengiä, jotka yrittivät nostaa kaatunutta ylös. Ihan oikeasti, ei näin!
Daivaajia voisi myös opettaa siihen, ettei siinä ihmisten käsien varassa kannata lähteä yrittämään vetämään breikkiliikkeitä. Sieltä tullaan hyvin äkkiä alas. Tämä valitus ei liity siihen, että sain jalan silmääni, se oli oma moka, koska en ollut valppaana, mutta jos haluaa ihmisten varassa olla pidempäänkin, niin pysy aloillasi. Näin sinulla ja sivullisilla on kivempaa. Kiitos.
Kaiser Chiefsien tehtävä on saada ihmiset pitämään hauskaa ja sen he totisesti osaavat. Keikan aloittanut Everyday I Love You Less And Less sai pitin pystyyn ja muunkin yleisön laulamaan ja pomppimaan mukana. Laulaja Ricky Wilsonin energinen esiintyminen liekitti yleisöä vielä kovempaan juhlimiseen ja parhaimmillaan Circuksessa olikin sellaiset perjantai-illan tanssit, ettei moisia ole vähään aikaan nähty.
Kahteen ensimmäiseen levyyn keskittynyt settilista toimi oikein hyvin. Muutamat tuoreemmat biisit rytmittivät keikalle mukavat lepotauot, mikä kertoo kaiken oleellisen uusien biisien laadusta. Ainoastaan Never Miss A Beat ja Little Shocks saivat jotain liikettä ja intoa aikaiseksi, mutta muuten biisit olivat aika keskinkertaista huttua. Huttuahan ne muutkin ovat, mutta ainakin toimivaa sellaista.
Kaiser Chiefsien maine kovana livebändinä ei ole valetta. Kyllä se on hurja bändi! Ricky Wilsonin mainitsinkin jo olevan energisemmän puoleinen setä, joka ei paikallaan pysynyt sekuntiakaan ja aina kun laulamiseltaan ehti sai mikkiteline kyytiä mitä erinäisemmin tavoin. Muu bändi pysytteli hitusen taustalla, mutta ei heitäkään voi miksikään seinäruusuiksi syyttää. Wilsonilla on vain karismaa ja esiintymislahjoja niin paljon, että väkisin muut tyypit jäävät taustalle.
Leedsin ylpeyden ensimmäinen keikka Suomessa oli odotuksien arvoinen ja näytti epäilijöille, että kyllä bändillä vielä paukkuja riittää. Kunhan vain levytkin olisivat jatkossa vähän parempia, niin bändin ei tarvisi turvautua nostalgiaan jatkossa.
Loppuun on pakko avautua yleisöstä. Indiepettereille kun pitäisi varmaan opettaa vähän pittikulttuuria. Circuksessa kun oli pitti, jossa hauskanpito tuntui olevan täysin toissijaista. Aggressioiden purku kaikkeen mahdolliseen tuntui olevan pääasia näille urpoille. Jos sinne pittiin mennään, niin pitäkää se homma siellä pitissä. Kukaan ei suutu siitä, jos välillä tullaan vauhdilla kohti sivullisia, shit happens, mutta kun jatkuvasti sai olla ottamassa jotain vastaan tai väistämässä, kun joku aivokalifi päätti laajentaa pitin reviiriä hirvittävällä tarmolla, niin pittaajat alkavat vituttaa hyvin äkkiä. Ja ihan näin sivusilmällä se toisten kunnioittaminenkin kannattaisi ottaa huomioon. Silloin kun joku on maassa, niin hoitakaa se kaveri ylös sieltä, ennen kuin homma jatkuu kahta kauheampana. Nyt tyypit kävivät tönimässä jengiä, jotka yrittivät nostaa kaatunutta ylös. Ihan oikeasti, ei näin!
Daivaajia voisi myös opettaa siihen, ettei siinä ihmisten käsien varassa kannata lähteä yrittämään vetämään breikkiliikkeitä. Sieltä tullaan hyvin äkkiä alas. Tämä valitus ei liity siihen, että sain jalan silmääni, se oli oma moka, koska en ollut valppaana, mutta jos haluaa ihmisten varassa olla pidempäänkin, niin pysy aloillasi. Näin sinulla ja sivullisilla on kivempaa. Kiitos.
lauantai 15. lokakuuta 2011
Anna Calvi @ Tavastia 14.10.11.
Anna Calvin debyyttivuosi on ollut melkoista näytöstä. Ensin kehuttu ensialbumi pääsi Mercury-ehdokkaaksi, ja nyt hän kiertää jo toista kertaa loppuunmyydyille saleille ympäri Eurooppaa. Eilen täysi Tavastia pääsi kokemaan nuoren ja lahjakkaan naisen musiikin magiaa.
Tavastialla nähtiin paljon vapautuneempi ja itsevarmempi Calvi kuin heinäkuussa Turun paahtavan auringon alla. Jos Ruississa sekä yleisö että artisti tuntuivat hakevan koko ajan kontaktia toisiinsa, niin eilen se kontakti löytyi sillä sekunnilla kun Calvi astui yleisön eteen. Suosionosoitukset biisien välillä olivat kovimpien joukossa, mitä tuolla klubilla olen koskaan kokenut, mikä ei haitannut Calvia yhtään, päinvastoin. Hymy oli herkässä.
Ja herkät olivat Calvin kädet kitarallakin. Jumankauta mitä soittoa! Se nainen on puhdas virtuoosi kitaransa kanssa, mikä tuli hyvin selväksi moneen otteeseen pitkin keikkaa. Silti keikan aikana ei tullut missään vaiheessa oloa, että nyt esitellään taitoja taidon esittämisen vuoksi, vaan jokaisen biisin aikana komeat kitarakuviot tukivat ja olivat biisejä varten.
Yhden asian tosin huomasin eilen, mistä monet ovat puhuneet jo aiemmin, mutta itse en ole sille juuri ajatuksia jaksanut uhrata. Calvin biisimateriaali on toden totta vähän turhan kapeaa. Se korostui Tavastialla, kun parhaat biisit olivat covereita. Varsinkin versiointi TV On The Radion Wolf Like Me:sta oli jäätävän huikea ja lisäsi alkuperäiseen aavemaisen tunnelman ja sellaisen määrän tunnetta, että TV On The Radion jätkät voivat haaveilla vain samasta. Samaan ei pystynyt yksikään Calvin omista kappaleista. Levyä kuunnellessa samaan ei tosiaan tule kiinnitettyä huomiota, koska Calvin debyyttilevy on niin vahva kokonaisuus, mutta kun biisit revitään irti kontekstista ja pistetään vertailtavaksi klassikkojen viereen, niin kyyti on kylmää. Ainoastaan Love Won't Be Leaving ja Desire pystyivät jotenkin pistämään hanttiin. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että Calvi on yhtyeineen todella lahjakas ja kunhan kokemusta kertyy lisää, niin omatkin kappaleet voivat takuulla olla vertailussa aivan rinnalla cover-kappaleidenkin kanssa.
Anna Calvin klubidebyytti Suomessa oli huikean hieno ja tekikin vähän pahaa jatkaa matkaa Circukseen, koska keikan tunnelmiin olisi ollut kiva jäädä pidemmäksikin aikaa. Toisaalta silloin olisi menettänyt melkoiset bileet, mutta niistä myöhemmin lisää. Nyt toivon vaan, että Calvi palaa Suomeen kakkoslevyn kanssa, jolla biisit ovat niin kovia, ettei jatkossa tarvitse sanoa, että coverit ovat parempia. Lahjakkuudesta ja taidosta se ei tule totisesti jäämään kiinni, mutta kestääkö pää, se jää vain nähtäväksi.
Tavastialla nähtiin paljon vapautuneempi ja itsevarmempi Calvi kuin heinäkuussa Turun paahtavan auringon alla. Jos Ruississa sekä yleisö että artisti tuntuivat hakevan koko ajan kontaktia toisiinsa, niin eilen se kontakti löytyi sillä sekunnilla kun Calvi astui yleisön eteen. Suosionosoitukset biisien välillä olivat kovimpien joukossa, mitä tuolla klubilla olen koskaan kokenut, mikä ei haitannut Calvia yhtään, päinvastoin. Hymy oli herkässä.
Ja herkät olivat Calvin kädet kitarallakin. Jumankauta mitä soittoa! Se nainen on puhdas virtuoosi kitaransa kanssa, mikä tuli hyvin selväksi moneen otteeseen pitkin keikkaa. Silti keikan aikana ei tullut missään vaiheessa oloa, että nyt esitellään taitoja taidon esittämisen vuoksi, vaan jokaisen biisin aikana komeat kitarakuviot tukivat ja olivat biisejä varten.
Yhden asian tosin huomasin eilen, mistä monet ovat puhuneet jo aiemmin, mutta itse en ole sille juuri ajatuksia jaksanut uhrata. Calvin biisimateriaali on toden totta vähän turhan kapeaa. Se korostui Tavastialla, kun parhaat biisit olivat covereita. Varsinkin versiointi TV On The Radion Wolf Like Me:sta oli jäätävän huikea ja lisäsi alkuperäiseen aavemaisen tunnelman ja sellaisen määrän tunnetta, että TV On The Radion jätkät voivat haaveilla vain samasta. Samaan ei pystynyt yksikään Calvin omista kappaleista. Levyä kuunnellessa samaan ei tosiaan tule kiinnitettyä huomiota, koska Calvin debyyttilevy on niin vahva kokonaisuus, mutta kun biisit revitään irti kontekstista ja pistetään vertailtavaksi klassikkojen viereen, niin kyyti on kylmää. Ainoastaan Love Won't Be Leaving ja Desire pystyivät jotenkin pistämään hanttiin. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että Calvi on yhtyeineen todella lahjakas ja kunhan kokemusta kertyy lisää, niin omatkin kappaleet voivat takuulla olla vertailussa aivan rinnalla cover-kappaleidenkin kanssa.
Anna Calvin klubidebyytti Suomessa oli huikean hieno ja tekikin vähän pahaa jatkaa matkaa Circukseen, koska keikan tunnelmiin olisi ollut kiva jäädä pidemmäksikin aikaa. Toisaalta silloin olisi menettänyt melkoiset bileet, mutta niistä myöhemmin lisää. Nyt toivon vaan, että Calvi palaa Suomeen kakkoslevyn kanssa, jolla biisit ovat niin kovia, ettei jatkossa tarvitse sanoa, että coverit ovat parempia. Lahjakkuudesta ja taidosta se ei tule totisesti jäämään kiinni, mutta kestääkö pää, se jää vain nähtäväksi.
torstai 30. kesäkuuta 2011
Jello Biafra and the Guantanamo School of Medicine @ Nosturi 28.6.11
Jello-setä on hyvin, hyvin vihainen!
Minulla on ollut musiikkisyklini. On ollut brittipop-vaihe, on ollut hevivaihe, on ollut rap-vaihe ja on ollut punk-vaihe. Nämä kaikki vaiheet ovat nyt kasvaneet yhdeksi mössöksi, jota kutsun musiikkimaukseni.
Tämän paskan alustuksen tarkoitus oli sanoa se, että Dead Kennedys on ehkä yksi tärkeimmistä yhtyeistä minulle. 77-punkista kun "piti" siirtyä hc:hen, niin aloitin Dead Kennedysistä. Rakastuin heti. Bändin punk-veivaus ei kuulostanut siltä harkilta, mitä oletin, vaan bändillä oli hyviä melodioita, oivallisia koukkuja ja kaikkien aikojen vihaisin mies keulakuvana, Jello Biafra. Nosturiin mentiin siis lähes pelkästään nostalgian takia, mutta onneksi Biafra näytti heti, että hänen ei tarvitse menneitä muistella, kun nyky-yhtyekin on todella kovassa iskussa. Ja itse illan maestro vasta iskussa olikin. Ne pantomiimit...
Dead Kennedys muistetaan todella poliittisista sanoituksistaan, eikä Biafran uusi yhtye ole yhtään siitä muuttunut. Jello saarnaa edelleen tutulla raivollaan yhteiskunnan epäkohdista ja musiikki räyhää täydellä volyymilla ja helvetillisellä tempolla eteenpäin. Vanhat DK-fanit tuntevatkin olonsa hyvin tutuksi tämänkin yhtyeen musiikin parissa. Vaikka miestä voisikin syyttää siitä, ettei ole lähtenyt viemään itseään uusille urille, niin minua ei todellakaan haitannut se, että edelleen on bändi, joka veivaa hc-punkia muutenkin kuin vain kaahaamalla päättömästi eteenpäin ja toivoen, että siellä jossain on biisikin. Poliittiset palopuheet eivät jääneet ainoastaan kappaleisiin, vaan illan maestro Biafra jakeli kritiikkiä vähän joka suuntaan välispiikeissäänkin.
Uusi materiaalikin toimi siis erinomaisesti. En ollut kerennyt ennen keikkaa edes kuuntelemaan yhtään TGSoM:n biisejä, mutta pitti pyöri ja jengi piti hauskaa. Se on pääasia. Levyt menivätkin heti hankintaan. Vaikka nostalgia ei ollut pääosassa, niin silti vanhat DK-klassikot saivat yleisön villiintymään parhaiten. Let's Lynch The Landlord, Holiday In Cambodia, Too Drunk To Fuck ja California Über Alles toimivat edelleen erinomaisesti. Loistava punk-ilta kaikin puolin!
sunnuntai 19. kesäkuuta 2011
Keikkoja: Caribou, Crystal Castles, Die Antwoord ja Linkin Park
Keikkoja on tullut nähtyä hirvittävät määrät viime viikkoina, mutta en ole saanut niistä kirjoitetuksi mitään. Yritetäänpä niputtaa edes ulkomaan ihmeet johonkin järkevään nippuun.
Caribou saapui Tavastialle kovien odotusten alaisena, kun viime kesän Flow-keikka oli ollut kuulopuheiden mukaan huikea. Itsekin uskalsin siis odottaa keikalta jotain hienoa. Hienoa sainkin, yhtye oli nimittäin järjettömän kovassa iskussa. Kaikki Swimin kappaleet soitettiin ja aiemmilta levyiltä tuli vain pari kappaletta. Tämä jako kävi itselleni erinomaisesti, koska Cariboun kuunteluni on rajoittunut vain tuoreimpaan levyyn. Livenä yhtye vei kappaleita välillä todella uusiin suuntiin, eikä vähiten JÄRJETTÖMÄN rumpalinsa, Brad Weberin, takia. Weber soitti kyllä todella tarkasti, mutta kun mies pääsi vauhtiin, niin rytmit olivatkin jotain ihan toismaailmallisia. Tajuntani räjähti useaan otteeseen, kun mies päästettiin vapaaksi. Tuollaista rytmi-iloittelua näkee ja kuulee valitettavan harvoin. Huikeata, aivan kuten koko keikkakin. Encorena kuultu lähes kymmenminuuttiseksi jamitteluksi venynyt Sun kruunasi koko keikan ja olinkin yhtä hymyä keikan jälkeen. Kannatti mennä.
Crystal Castlesin olin nähnyt aiemmin helteisessä Hyde Parkissa lämmittelijän roolissa, joten yhtyeen omalta klubikeikalta uskalsi odottaa enemmän, varsinkin kun lämmittelyspottikin vedettiin silloin pari vuotta sitten todella hyvin. Energiaa ei tälläkään kertaa puuttunut, mutta keikka ei ihan lähtenyt odotettuun lentoon maanantain ja todella aikaisen soittoajan takia. Crystal Castles kun vaatisi myös omaakin huumaantumista ja valitettavasti maanantai-iltana yhdeksältä ei tanssijalka välttämättä irtoa ihan niin hyvin kuin viikonloppuna kellon ollessa lähempänä keskiyötä. Muuten keikasta ei juurikaan ole valittamista. Alice oli oma energinen itsensä ja soundit potkivat kovaa. Alussa jopa niin kovaa, että bassot pistivät kurkkuni värisemään. Ihan jees. Toivottavasti seuraavalla Suomen reissulla käytetään parempaa tilannetajua soittoajan kanssa, niin saadaan vielä hurjemmat bileet aikaiseksi. Klipin soundit on muuten sitten ihan hirveät, mutta ainakin fiilis siltä välittyy enemmän kuin hyvin.
Linkin Parkin Kaisaniemen puiston keikalle päädyin sattumalta, kun lippua tarjottiin sairaustapauksen vuoksi. Ursulalle siis suurkiitokset lipusta! LP:n olin jo aiemmin nähnyt Provinssissa ja nostalgiahuurut tuli koettua jo siellä, mutta lämmittelijänä ollut Die Antwoord taas kiinnosti todella paljon. Etelä-Afrikan hämmentävin rap-porukka olikin lavalla todella hämmentävä.
Hykertelin etukäteen mielessäni bändin saavan Linkin Parkin fanit raivon partaalle paskoilla teknobiiteillään ja hämmentävillä räpeillään. Mitäs vielä, jengihän oli ihan liekeissä, kun ninjat saapuivat lavalle. Enter The Ninja pisti jengin yllättävän sekaisin ja sen jälkeen tullut Wat Kyk Jy?:kään ei tilannetta muuttanut, päinvastoin. Yleisö lähti mukaan yllättävän hyvin, kun miettii että kyseessä oli lämppäri ja aivan kaikkea muuta kuin Linkin Park. Pahennuksen osalta ei siis odotuksiani täytetty, mutta ei kyllä välttämättä esiintymisenkään. Vähän liikaa luotettiin kikkelihuumoriin ja kun Die Antwoord ei musiikillisesti mitään neroutta ole, niin nopeasti iski puutuminen. Puolituntinen setti olikin juuri sopivan pituinen, ettei täydellistä puutumista kerennyt tapahtua. Plussat siitä, että bändi sai käyttää omia visuaalejaan. Olivat kiitettävään rujoja.
Pääesiintyjästä jäikin vähän ristiriitainen fiilis. Keikka oli viihdyttävä ja bändi oli energinen, mutta kun uudet biisit eivät vaan herätä mitään tunteita. Konesoundien kautta haettu uudistuminen kun ei mielestäni ole ollut järin onnistunut veto, niin illalta odotin vain vanhoja biisejä, jotta pääsisi nostalgisoimaan ihania teinivuosia. Kahden ensimmäisen levyn biisit toimivatkin jälleen kerran oikein mainiosti, eikä vähiten nostalgiahumun vuoksi. Vaikka uudet biisit eivät siis nappaa juuri yhtään, niin siitä huolimatta parituntinen keikka meni kuin siivillä. Kyllähän nämä jo kannuksensa ansainneet bändit onnistuvat heittämään rutiinillakin keikan, josta ei juuri valittamista jää. Valot ja visuaalit tosin menivät aika pahasti hukkaan, koska aurinko valaisi Kaisaniemeä koko illan.
Ei näkemäni keikat näihin ole rajoittuneet. Keikkoja on tullut nähtyä niin Tony Allenilta ja Jimi Tenorilta, Paperfangsilta, Delay Treesilta, Graciakselta ja Junolta, mutta palaan osaan näistä nimistä vielä myöhemmin muissa merkeissä. Jätetään ne siis hautumaan vielä hetkeksi.
Caribou saapui Tavastialle kovien odotusten alaisena, kun viime kesän Flow-keikka oli ollut kuulopuheiden mukaan huikea. Itsekin uskalsin siis odottaa keikalta jotain hienoa. Hienoa sainkin, yhtye oli nimittäin järjettömän kovassa iskussa. Kaikki Swimin kappaleet soitettiin ja aiemmilta levyiltä tuli vain pari kappaletta. Tämä jako kävi itselleni erinomaisesti, koska Cariboun kuunteluni on rajoittunut vain tuoreimpaan levyyn. Livenä yhtye vei kappaleita välillä todella uusiin suuntiin, eikä vähiten JÄRJETTÖMÄN rumpalinsa, Brad Weberin, takia. Weber soitti kyllä todella tarkasti, mutta kun mies pääsi vauhtiin, niin rytmit olivatkin jotain ihan toismaailmallisia. Tajuntani räjähti useaan otteeseen, kun mies päästettiin vapaaksi. Tuollaista rytmi-iloittelua näkee ja kuulee valitettavan harvoin. Huikeata, aivan kuten koko keikkakin. Encorena kuultu lähes kymmenminuuttiseksi jamitteluksi venynyt Sun kruunasi koko keikan ja olinkin yhtä hymyä keikan jälkeen. Kannatti mennä.
Crystal Castlesin olin nähnyt aiemmin helteisessä Hyde Parkissa lämmittelijän roolissa, joten yhtyeen omalta klubikeikalta uskalsi odottaa enemmän, varsinkin kun lämmittelyspottikin vedettiin silloin pari vuotta sitten todella hyvin. Energiaa ei tälläkään kertaa puuttunut, mutta keikka ei ihan lähtenyt odotettuun lentoon maanantain ja todella aikaisen soittoajan takia. Crystal Castles kun vaatisi myös omaakin huumaantumista ja valitettavasti maanantai-iltana yhdeksältä ei tanssijalka välttämättä irtoa ihan niin hyvin kuin viikonloppuna kellon ollessa lähempänä keskiyötä. Muuten keikasta ei juurikaan ole valittamista. Alice oli oma energinen itsensä ja soundit potkivat kovaa. Alussa jopa niin kovaa, että bassot pistivät kurkkuni värisemään. Ihan jees. Toivottavasti seuraavalla Suomen reissulla käytetään parempaa tilannetajua soittoajan kanssa, niin saadaan vielä hurjemmat bileet aikaiseksi. Klipin soundit on muuten sitten ihan hirveät, mutta ainakin fiilis siltä välittyy enemmän kuin hyvin.
Linkin Parkin Kaisaniemen puiston keikalle päädyin sattumalta, kun lippua tarjottiin sairaustapauksen vuoksi. Ursulalle siis suurkiitokset lipusta! LP:n olin jo aiemmin nähnyt Provinssissa ja nostalgiahuurut tuli koettua jo siellä, mutta lämmittelijänä ollut Die Antwoord taas kiinnosti todella paljon. Etelä-Afrikan hämmentävin rap-porukka olikin lavalla todella hämmentävä.
Hykertelin etukäteen mielessäni bändin saavan Linkin Parkin fanit raivon partaalle paskoilla teknobiiteillään ja hämmentävillä räpeillään. Mitäs vielä, jengihän oli ihan liekeissä, kun ninjat saapuivat lavalle. Enter The Ninja pisti jengin yllättävän sekaisin ja sen jälkeen tullut Wat Kyk Jy?:kään ei tilannetta muuttanut, päinvastoin. Yleisö lähti mukaan yllättävän hyvin, kun miettii että kyseessä oli lämppäri ja aivan kaikkea muuta kuin Linkin Park. Pahennuksen osalta ei siis odotuksiani täytetty, mutta ei kyllä välttämättä esiintymisenkään. Vähän liikaa luotettiin kikkelihuumoriin ja kun Die Antwoord ei musiikillisesti mitään neroutta ole, niin nopeasti iski puutuminen. Puolituntinen setti olikin juuri sopivan pituinen, ettei täydellistä puutumista kerennyt tapahtua. Plussat siitä, että bändi sai käyttää omia visuaalejaan. Olivat kiitettävään rujoja.
Pääesiintyjästä jäikin vähän ristiriitainen fiilis. Keikka oli viihdyttävä ja bändi oli energinen, mutta kun uudet biisit eivät vaan herätä mitään tunteita. Konesoundien kautta haettu uudistuminen kun ei mielestäni ole ollut järin onnistunut veto, niin illalta odotin vain vanhoja biisejä, jotta pääsisi nostalgisoimaan ihania teinivuosia. Kahden ensimmäisen levyn biisit toimivatkin jälleen kerran oikein mainiosti, eikä vähiten nostalgiahumun vuoksi. Vaikka uudet biisit eivät siis nappaa juuri yhtään, niin siitä huolimatta parituntinen keikka meni kuin siivillä. Kyllähän nämä jo kannuksensa ansainneet bändit onnistuvat heittämään rutiinillakin keikan, josta ei juuri valittamista jää. Valot ja visuaalit tosin menivät aika pahasti hukkaan, koska aurinko valaisi Kaisaniemeä koko illan.
Ei näkemäni keikat näihin ole rajoittuneet. Keikkoja on tullut nähtyä niin Tony Allenilta ja Jimi Tenorilta, Paperfangsilta, Delay Treesilta, Graciakselta ja Junolta, mutta palaan osaan näistä nimistä vielä myöhemmin muissa merkeissä. Jätetään ne siis hautumaan vielä hetkeksi.
sunnuntai 22. toukokuuta 2011
Keikkakesä 2011 - taivas varjele
Asialinja tuntuu jälleen olevan ihan liikaa vaadittua itseltäni, niin kirjoitetaan semihöttöä. Tänä kesänä Suomeen saapuu aivan mieletön määrä mielenkiintoisia bändejä keikoille. Pistetäänpä tätä mieletöntä määrää yhteen, niin tajutaan miten hillittömän paljon tälle kesälle ollaan järkkäämässä keikkoja. Festaritärpit tulevat vielä erikseen.
Keikkakesän virallisena avauksena itselleni toimii Caribou Tavastialla 31.5. Flow'n keikka meni sivusuun ja kun kehut sieltä olivat huimia, niin nyt on mentävä korjaamaan virhe. Lupaan seota Odessan aikana, sen teho kun ei ole laskenut viime kesästä mihinkään.
Kasarimuskelihevari Thor saapuu Domiin 1.6. ja jos köykäinen showmeininki kiinnostaa, niin paikalle kannattaa mennä. Keikka tulee sisältämään metallilevyjen vääntämistä ja muuta pullistelua aivan riittämiin. Levykauppa X:ssä oli hauskaa pari vuotta sitten, joten pakosti on täälläkin.
6.6. Helsinkiin saapuu kaksi todella mielenkiintoista bändiä, joiden väliltä on jälleen todella vaikea valita, jos siis vain on rahaa. Tavastialla veivaa post-rockyhtye Tortoise ja Kuudennella linjalla on "tropical-indietä" soittava Abe Vigoda. Tortoise kiinnostaisi todella paljon, mutta niin kiinnostaisi kyllä Abe Vigodakin. Taitaa jäädä kumminkin molemmat väliin. Ei se hehkuttamista estä.
Wu-Tang Clan palaa Suomeen ja tällä kertaa Nosturiin. Jos viime kerralla jäi klaani väliin, niin ehdoton suositus kahdeksanneksi päiväksi. Vaikka Circuksen akustiikka ja järjestelyt kusivat viime keikalla, niin silti keikka oli silkkaa murhaa. Nosturissa meno ei takuulla ole ainakaan huonompaa.
Vähän erilaista meininkiä on tarjolla Tampereella Annikin runofestivaaleilla, kun punkrunoilija John Cooper Clarke saapuu juhliin esiintymään. Mies on varmasti parhaiten tunnettu cameostaan Controlissa, missä kuultiin pätkä runoa Evidently Chickentown. Nyt on mahdollisuus kuulla tämäkin livenä. Kiinnostaisi todella paljon, mutta Tampere on olevinaan aina niin kaukana.
Crystal Castlesin livemeiningin taitavat tietää kaikki. 13.6. Circuksen lavalla on yksi raivotautinen nuori nainen rääkymässä elektron tahtiin ja yleisö reivaa. Paikalla!
Linkin Parkin Kaisaniemen puiston keikka 16.6. muuttui astetta kiinnostavammaksi kun lämppärit ilmoitettiin. Etelä-Afrikan rap-ihme Die Antwoord on mielestäni aika väärässä paikassa nyt kyllä esiintymässä, mutta toisaalta jos "ninjat" onnistuvat aiheuttamaan pahennusta ja hämmennystä, niin tehtävä on suoritettu. Menen ulkopuolelle kuuntelemaan, vaikka Die Antwoord kaipaisikin visuaalisen ärsykkeen musiikkinsa tueksi. Onhan tämä aika köykäistä loppupeleissä. Pelkään myös pahoin, että vitsi on vanhentunut jo ajat sitten.
Nyt voidaan puhua legendasta. Jello Biafra saapuu uuden yhtyeensä The Guantanamo School Of Medicinen kanssa Nosturin lavalle 28. kesäkuuta. Dead Kennedys on lempiyhtyeitteni joukossa helposti, joten tämä on kyllä aika pakkokatsastus, vaikka nostalgia-arvo on pelottavan korkealla. Jelloon luottaen toivon, ettei keikka jää pelkäksi Dead Kennedysin muistolla ratsasteluksi vaikka ei tätäkään pätkää voinut kirjoittaa ilman, että DK mainittaisiin. Bändi esiintyy myös Tampereella heti seuraavana päivänä.
Heinäkuu ei voisi alkaa paremmin. 3. päivä Circuksen lavalla on The Mars Volta ja Tavastialla Architecture In Helsinki. Koitapa näiden välillä päättää minne menet. Valintani taitaa mennä progen puolelle.
7. heinäkuuta Tavastian lavalle saapuu jälleen Dinosaur Jr. Edellisestä keikasta Tavastialla ei tosiaan ole kuin reilu vuosi, mutta tällä kertaa yhtye vetää nykyisin muodikkaaksi muodostuneeseen tyyliin Bugin kokonaisuudessaan. Jos ette ole nähneet Dinosaur Jr:a koskaan livenä, niin suosittelen keikan tsekkaamista. Kaksi kertaa bändin nähneenä tämä keikka jää väliin, mutta silti tulen varmasti päätöstäni harmittelemaan vielä. Hieno yhtye.
Tämän keikan missaaminen harmittaa toden teolla, mutta pitääkö näitä legendoja tuoda samaan aikaan, kun on Ruisrock. Club YK:lle saapuu nimittäin sludgelegenda Eyehategod 9. heinäkuuta. Yhtyeen piti vuosi sitten tulla jo Suomeen, mutta keikka peruttiin samana päivänä kun liput tulivat myyntiin. Jospa tällä kertaa keikka saataisiin onnistumaankin. Yhtye esiintyy myös Lutakossa päivää myöhemmin. Hitaan metallikorinan ystäville pakkokatsaus.
12.7. Nosturissa on sellainen garagetupla tarjolla, ettei paremmasta väliä. Black Lips ja Dum Dum Girls soittavat yhteiskeikan Nosturissa ja päivää myöhemmin Turun Klubilla. Black Lips on tunnettu todella villeistä livekeikoistaan, eikä Dum Dum Girlskään pöllömpi ole. Kesän keikkatapauksia!
Grungepioneeri Mudhoney esiintyy jälleen Suomessa ja tällä kertaa voidaan puhua melkeinpä kiertueesta. 12.7. bändi on Turussa, 13. päivä Tavastialla ja 14. päivä Tammerfesteillä Tampereella. Jos grunge kiinnostaa edes etäisesti, niin kyseessä on pakkotsekkaus!
Paavon ystävällisestä muistutuksesta lisätään The Damnedkin kesän vierailijoiden joukkoon. Punkpioneerit saapuvat Tavastialle 14.7. toisen punkveteraanin, GBH:n, kanssa. Yhtye esiintyy myös Tammerfesteillä päivää aiemmin. Missasin bändin Ilosaaressa 2006, joten pitää vähän miettiä korjaisinko nyt virheen. Kiinnostaa kyllä!
17. heinäkuuta Circuksen lavalla on elektrofunkkia parhaimmillaan. Chromeo saapuu pistämään naiset sekaisin ja miehet vihreiksi kateudesta. Kesän viilein keikka!
Chromeon jälkeen onkin hiljaisempaa pitkän tovin. Elokuun 9. päivä Tavastialla on kumminkin herkkua, kun slowcore-yhtye Low saapuu vuoden country-tapaus Josh T. Pearsonin kanssa yhteiskeikalle. Kummatkaan eivät välttämättä ole ihan niitä omimpia bändejä, mutta ansaitsevat tästä huolimatta maininnan.
Elokuun loppu onkin sitten pyhitetty todelliselle jumalmenolle. Vuoden yhden parhaimmista levyistä julkaissut Kurt Vile saapuu 29. päivä Tavastialle ja jos jotain keikkaa ei tänä vuonna saa missata, niin se on herra Vilen keikka. Smoke Ring For My Halo on upea levy, jonka kappaleista haluan kuulla jokaisen livenä.
30. päivä Circuksen valtaa Deftones. Pidin mielettömästi bändin viime vuonna julkaisemasta Diamond Eyes levystä ja kun bändin keikkoja ollaan kehuttu, niin hinku päästä katsomaan näitäkin on todella iso. Olisin toki kaikista mieluiten ottanut bändin yhdessä Alice In Chainsin ja Mastodonin kanssa, mutta eihän tällaista herkkua voi antaa kuin amerikkalaisille. Anywho, tänne mennään melko varmasti.
Elokuun ja kesän päättää sitten klassikkojen klassikko. Primal Scream saapuu elokuun viimeisenä päivänä Cirkukseen soittamaan klassikkolevynsä Screamadelican kokonaan. Itselläni on vähän ristiriitaiset fiilikset tästä keikasta. Näin Primal Screamin Tavastialla pari vuotta sitten ja bändi oli suorastaan laiska. Vielä kun Screamedelicakin on itselleni aika tuntematon levy, niin en osaa kyllä yhtään vielä sanoa jaksanko suunnata paikalle. Ysärinuoret ovat varmasti jo jonottamassa lippuja, jotka tulevat huomenna myyntiin. Toivottavasti bändi on paremmassa iskussa nyt kuin kaksi vuotta sitten.
Lisäyksiä on aivan varmasti vielä kesäksi tulossa, joten päivitellyjä tulee aina, kun jotain merkittävää ilmoitetaan. On tässäkin keikkoja ihan tarpeeksi ja kaikkeen makuun.
Keikkakesän virallisena avauksena itselleni toimii Caribou Tavastialla 31.5. Flow'n keikka meni sivusuun ja kun kehut sieltä olivat huimia, niin nyt on mentävä korjaamaan virhe. Lupaan seota Odessan aikana, sen teho kun ei ole laskenut viime kesästä mihinkään.
Kasarimuskelihevari Thor saapuu Domiin 1.6. ja jos köykäinen showmeininki kiinnostaa, niin paikalle kannattaa mennä. Keikka tulee sisältämään metallilevyjen vääntämistä ja muuta pullistelua aivan riittämiin. Levykauppa X:ssä oli hauskaa pari vuotta sitten, joten pakosti on täälläkin.
6.6. Helsinkiin saapuu kaksi todella mielenkiintoista bändiä, joiden väliltä on jälleen todella vaikea valita, jos siis vain on rahaa. Tavastialla veivaa post-rockyhtye Tortoise ja Kuudennella linjalla on "tropical-indietä" soittava Abe Vigoda. Tortoise kiinnostaisi todella paljon, mutta niin kiinnostaisi kyllä Abe Vigodakin. Taitaa jäädä kumminkin molemmat väliin. Ei se hehkuttamista estä.
Wu-Tang Clan palaa Suomeen ja tällä kertaa Nosturiin. Jos viime kerralla jäi klaani väliin, niin ehdoton suositus kahdeksanneksi päiväksi. Vaikka Circuksen akustiikka ja järjestelyt kusivat viime keikalla, niin silti keikka oli silkkaa murhaa. Nosturissa meno ei takuulla ole ainakaan huonompaa.
Vähän erilaista meininkiä on tarjolla Tampereella Annikin runofestivaaleilla, kun punkrunoilija John Cooper Clarke saapuu juhliin esiintymään. Mies on varmasti parhaiten tunnettu cameostaan Controlissa, missä kuultiin pätkä runoa Evidently Chickentown. Nyt on mahdollisuus kuulla tämäkin livenä. Kiinnostaisi todella paljon, mutta Tampere on olevinaan aina niin kaukana.
Crystal Castlesin livemeiningin taitavat tietää kaikki. 13.6. Circuksen lavalla on yksi raivotautinen nuori nainen rääkymässä elektron tahtiin ja yleisö reivaa. Paikalla!
Linkin Parkin Kaisaniemen puiston keikka 16.6. muuttui astetta kiinnostavammaksi kun lämppärit ilmoitettiin. Etelä-Afrikan rap-ihme Die Antwoord on mielestäni aika väärässä paikassa nyt kyllä esiintymässä, mutta toisaalta jos "ninjat" onnistuvat aiheuttamaan pahennusta ja hämmennystä, niin tehtävä on suoritettu. Menen ulkopuolelle kuuntelemaan, vaikka Die Antwoord kaipaisikin visuaalisen ärsykkeen musiikkinsa tueksi. Onhan tämä aika köykäistä loppupeleissä. Pelkään myös pahoin, että vitsi on vanhentunut jo ajat sitten.
Nyt voidaan puhua legendasta. Jello Biafra saapuu uuden yhtyeensä The Guantanamo School Of Medicinen kanssa Nosturin lavalle 28. kesäkuuta. Dead Kennedys on lempiyhtyeitteni joukossa helposti, joten tämä on kyllä aika pakkokatsastus, vaikka nostalgia-arvo on pelottavan korkealla. Jelloon luottaen toivon, ettei keikka jää pelkäksi Dead Kennedysin muistolla ratsasteluksi vaikka ei tätäkään pätkää voinut kirjoittaa ilman, että DK mainittaisiin. Bändi esiintyy myös Tampereella heti seuraavana päivänä.
Heinäkuu ei voisi alkaa paremmin. 3. päivä Circuksen lavalla on The Mars Volta ja Tavastialla Architecture In Helsinki. Koitapa näiden välillä päättää minne menet. Valintani taitaa mennä progen puolelle.
7. heinäkuuta Tavastian lavalle saapuu jälleen Dinosaur Jr. Edellisestä keikasta Tavastialla ei tosiaan ole kuin reilu vuosi, mutta tällä kertaa yhtye vetää nykyisin muodikkaaksi muodostuneeseen tyyliin Bugin kokonaisuudessaan. Jos ette ole nähneet Dinosaur Jr:a koskaan livenä, niin suosittelen keikan tsekkaamista. Kaksi kertaa bändin nähneenä tämä keikka jää väliin, mutta silti tulen varmasti päätöstäni harmittelemaan vielä. Hieno yhtye.
Tämän keikan missaaminen harmittaa toden teolla, mutta pitääkö näitä legendoja tuoda samaan aikaan, kun on Ruisrock. Club YK:lle saapuu nimittäin sludgelegenda Eyehategod 9. heinäkuuta. Yhtyeen piti vuosi sitten tulla jo Suomeen, mutta keikka peruttiin samana päivänä kun liput tulivat myyntiin. Jospa tällä kertaa keikka saataisiin onnistumaankin. Yhtye esiintyy myös Lutakossa päivää myöhemmin. Hitaan metallikorinan ystäville pakkokatsaus.
12.7. Nosturissa on sellainen garagetupla tarjolla, ettei paremmasta väliä. Black Lips ja Dum Dum Girls soittavat yhteiskeikan Nosturissa ja päivää myöhemmin Turun Klubilla. Black Lips on tunnettu todella villeistä livekeikoistaan, eikä Dum Dum Girlskään pöllömpi ole. Kesän keikkatapauksia!
Grungepioneeri Mudhoney esiintyy jälleen Suomessa ja tällä kertaa voidaan puhua melkeinpä kiertueesta. 12.7. bändi on Turussa, 13. päivä Tavastialla ja 14. päivä Tammerfesteillä Tampereella. Jos grunge kiinnostaa edes etäisesti, niin kyseessä on pakkotsekkaus!
Paavon ystävällisestä muistutuksesta lisätään The Damnedkin kesän vierailijoiden joukkoon. Punkpioneerit saapuvat Tavastialle 14.7. toisen punkveteraanin, GBH:n, kanssa. Yhtye esiintyy myös Tammerfesteillä päivää aiemmin. Missasin bändin Ilosaaressa 2006, joten pitää vähän miettiä korjaisinko nyt virheen. Kiinnostaa kyllä!
17. heinäkuuta Circuksen lavalla on elektrofunkkia parhaimmillaan. Chromeo saapuu pistämään naiset sekaisin ja miehet vihreiksi kateudesta. Kesän viilein keikka!
Chromeon jälkeen onkin hiljaisempaa pitkän tovin. Elokuun 9. päivä Tavastialla on kumminkin herkkua, kun slowcore-yhtye Low saapuu vuoden country-tapaus Josh T. Pearsonin kanssa yhteiskeikalle. Kummatkaan eivät välttämättä ole ihan niitä omimpia bändejä, mutta ansaitsevat tästä huolimatta maininnan.
Elokuun loppu onkin sitten pyhitetty todelliselle jumalmenolle. Vuoden yhden parhaimmista levyistä julkaissut Kurt Vile saapuu 29. päivä Tavastialle ja jos jotain keikkaa ei tänä vuonna saa missata, niin se on herra Vilen keikka. Smoke Ring For My Halo on upea levy, jonka kappaleista haluan kuulla jokaisen livenä.
30. päivä Circuksen valtaa Deftones. Pidin mielettömästi bändin viime vuonna julkaisemasta Diamond Eyes levystä ja kun bändin keikkoja ollaan kehuttu, niin hinku päästä katsomaan näitäkin on todella iso. Olisin toki kaikista mieluiten ottanut bändin yhdessä Alice In Chainsin ja Mastodonin kanssa, mutta eihän tällaista herkkua voi antaa kuin amerikkalaisille. Anywho, tänne mennään melko varmasti.
Elokuun ja kesän päättää sitten klassikkojen klassikko. Primal Scream saapuu elokuun viimeisenä päivänä Cirkukseen soittamaan klassikkolevynsä Screamadelican kokonaan. Itselläni on vähän ristiriitaiset fiilikset tästä keikasta. Näin Primal Screamin Tavastialla pari vuotta sitten ja bändi oli suorastaan laiska. Vielä kun Screamedelicakin on itselleni aika tuntematon levy, niin en osaa kyllä yhtään vielä sanoa jaksanko suunnata paikalle. Ysärinuoret ovat varmasti jo jonottamassa lippuja, jotka tulevat huomenna myyntiin. Toivottavasti bändi on paremmassa iskussa nyt kuin kaksi vuotta sitten.
Lisäyksiä on aivan varmasti vielä kesäksi tulossa, joten päivitellyjä tulee aina, kun jotain merkittävää ilmoitetaan. On tässäkin keikkoja ihan tarpeeksi ja kaikkeen makuun.
lauantai 21. toukokuuta 2011
Glasvegas @ The Circus 17.5.2011
Lähdin ristiriitaisin odotuksin katsomaan Glasvegasia The Circukseen. Toisaalta olin odottanut bändin näkemistä jo debyytistä lähtien, mutta toisaalta vaikeasti avautunut kakkoslevy laski odotuksia jonkun verran. Keikkapaikka ei myöskään herättänyt huraa-huutoja täysin päin naisen sukupuolielintä menneiden järjestelyjen takia, jotka tuli koettua Wu-Tang Clanin keikalla.
Puhutaan heti kättelyssä The Circuksesta, kun sitä on tullut haukuttua alimpaan helvettiin kohta vuoden verran. Glasvegasissa järkestelyt jopa toimivat. Narikka veti kiitettävän hyvin, miksaus oli tällä kertaa jopa oikein hyvä, mitä nyt välillä James Allanin laulut eivät kuuluneet mihinkään. Tungosta ei ollut missään, tosin eipä keikka ollut loppuunmyytykään. Baaritiskin toimivuutta ei tullut kokeiltua, mutta kyllä kaikille taisi tällä kertaa tuoppeja riittää. Varovaisia kehuja voin siis viimeisimmän kokemuksen myötä antaa.
Vielä kun itse yhtyekin oli oikein hyvässä vedossa. Uusimman albumin avauskolmikolla alkanut keikka lähti hyvin käyntiin, mutta jo neljäntenä kappaleena kuultu It's My Own Cheating Heart That Makes Me Cry sai koko Cirkuksen laulamaan mukanaan ja sen huomasi J. Allankin. Mies antoi yleisön laulaa sydämensä kyllyydestä ja tyytyi vain hymyilemään lavalla. Tästä hetkestä lähtien olin naama virneessä koko keikan.
Etukäteen pelkäsin, että ristiriitaista julkisuutta pitkin vuotta saanut "kokaiinijeesus" James Allan olisi menettänyt karismansa valkoisten vaatteiden ja nenäkarkin seurauksena. Eipä onneksi ollut. Vaikka mies voikin keskittyä pelkkään esiintymiseen, kun kitarointivastuu on pelkästään serkkupojalla, niin silti esiintyminen ei ollut pelkkää poseeraamista. Miehestä jäi aika sympaattinen ja maanläheinen kuva. Allanin kanssa voi sittenkin istua tuopillisille ilman pelkoa kokaiiniövereistä.
Tästä keikasta on todella vaikea puhua oikein mitään järkevää, koska bändi onnistui vetoamaan tunnetasolla niin täydellisesti. Jos nyt jotain voi sanoa, niin uuden levyn kappaleet jäivät vanhempien kappaleiden varjoon. Euphoria, Take My Hand sentään kajahti komeasti ja yleisö myös reagoi siihen hyvin. Muuten vanhemmat kappaleet odotetusti saivat paremman vastaanoton ja yhteislaulu olikin komeaa isoimpien hittien kohdalla. Daddy's Gone ja Go Square Go saivatkin äänekkäimmän vastaanoton ja ihan syystä.
Se virne, mikä naamalleni tuli It's My Own Cheating Heartista on edelleen pysytellyt naamallani. Se toimikoon mittarina siitä, että kyseessä oli yksi tämän vuoden puolella näkemistäni keikoista parhaimpia.
Puhutaan heti kättelyssä The Circuksesta, kun sitä on tullut haukuttua alimpaan helvettiin kohta vuoden verran. Glasvegasissa järkestelyt jopa toimivat. Narikka veti kiitettävän hyvin, miksaus oli tällä kertaa jopa oikein hyvä, mitä nyt välillä James Allanin laulut eivät kuuluneet mihinkään. Tungosta ei ollut missään, tosin eipä keikka ollut loppuunmyytykään. Baaritiskin toimivuutta ei tullut kokeiltua, mutta kyllä kaikille taisi tällä kertaa tuoppeja riittää. Varovaisia kehuja voin siis viimeisimmän kokemuksen myötä antaa.
Vielä kun itse yhtyekin oli oikein hyvässä vedossa. Uusimman albumin avauskolmikolla alkanut keikka lähti hyvin käyntiin, mutta jo neljäntenä kappaleena kuultu It's My Own Cheating Heart That Makes Me Cry sai koko Cirkuksen laulamaan mukanaan ja sen huomasi J. Allankin. Mies antoi yleisön laulaa sydämensä kyllyydestä ja tyytyi vain hymyilemään lavalla. Tästä hetkestä lähtien olin naama virneessä koko keikan.
Etukäteen pelkäsin, että ristiriitaista julkisuutta pitkin vuotta saanut "kokaiinijeesus" James Allan olisi menettänyt karismansa valkoisten vaatteiden ja nenäkarkin seurauksena. Eipä onneksi ollut. Vaikka mies voikin keskittyä pelkkään esiintymiseen, kun kitarointivastuu on pelkästään serkkupojalla, niin silti esiintyminen ei ollut pelkkää poseeraamista. Miehestä jäi aika sympaattinen ja maanläheinen kuva. Allanin kanssa voi sittenkin istua tuopillisille ilman pelkoa kokaiiniövereistä.
Tästä keikasta on todella vaikea puhua oikein mitään järkevää, koska bändi onnistui vetoamaan tunnetasolla niin täydellisesti. Jos nyt jotain voi sanoa, niin uuden levyn kappaleet jäivät vanhempien kappaleiden varjoon. Euphoria, Take My Hand sentään kajahti komeasti ja yleisö myös reagoi siihen hyvin. Muuten vanhemmat kappaleet odotetusti saivat paremman vastaanoton ja yhteislaulu olikin komeaa isoimpien hittien kohdalla. Daddy's Gone ja Go Square Go saivatkin äänekkäimmän vastaanoton ja ihan syystä.
Se virne, mikä naamalleni tuli It's My Own Cheating Heartista on edelleen pysytellyt naamallani. Se toimikoon mittarina siitä, että kyseessä oli yksi tämän vuoden puolella näkemistäni keikoista parhaimpia.
perjantai 25. maaliskuuta 2011
My Chemical Romance @ Hartwall Areena 20.3.11
My Chemical Romancen toiselle Suomen visiitille tuli asetettua jopa ihan kivat odotukset. The Black Parade ja Danger Days ovat molemmat erinomaisia rock-levyjä ja kun aiemmatkin levyt ovat herättäneet pientä ihastuksen poikasta, niin onnistuneelle illalle ei olisi pitänyt olla mitään esteitä. My Chemical Romance antoi kumminkin jotain hyödyllistä, nimittäin esimerkin miten rockia ei tule soittaa areenalla.
Keikasta ei paljoa kehuttavaa löydy. Miksaus oli aivan päin honkia. Laulut eivät kuuluneet mihinkään ja bändi kuulosti yhdeltä mössöltä. Sounditkin olisi antanut anteeksi, jos lavalla olisi tapahtunut jotain edes etäisesti mielenkiintoista. MCR kun vaikutti lähinnä väsyneeltä ja liiankin rutinoituneelta. Gerard Wayn esiintyminen vaikutti täysin ennaltaopetellulta, missä ei ollut spontaaniuden tuntua yhtään. Kitaristit sentään yrittivät vähän herättää energiaa esiintymisellään, mutta en kokenut, että yhtye todella oli innostunut esiintymään kyseisenä iltana.
Olin jopa vähän pettynyt siihen, että yhtyeen "show" oli lähes olematonta. Kaksi viimeisintä levyä kun ovat todella teatraalisia, joten niitä voitaisiin keikoilla elävöittää edes joillain keinoilla. Nyt keinoiksi jäivät vain Gerard Wayn päällä ollut takki ja kitaravahvistimen päällä ollut kypärä. Jos Wayn teennäisen esiintymisen haluaa laskea teemamaiseksi teatraalisuudeksi, niin toki saa. Ei se silti vakuuttanut, vaan herätti lähinnä myötähäpeää.
Jos jotain positiivista keikasta löytyi, niin The Black Paraden biisit. Kyllä pompitutti ja laulatutti, kun niiden sävelet kaikuivat. Danger Daysin biisit olivat taas ihmeen ponnettomia. Varsinkin Planetary (Go!) oli todella vaisu. En tiedä onko bändi lähtenyt "soitellen sotaan" Danger Daysin kanssa, kun yksikään levyn biiseistä ei räjähtänyt livenä.
Odotin My Chemical Romancelta viihdyttävää rock-showta, mutta sain vain tylsän rutiinikeikan puolityhjässä areenassa. Jos (ja kun) yhtye kesän festareille saapuu, niin toivon bändin skarppaavan todella paljon, koska noin laiskaa esitystä ei katso edes lämpöhalvaantuneena ja kolmen promillen kännissä.
sunnuntai 13. maaliskuuta 2011
Cut Copy & Villa Nah @ Kultsa 12.3.11
Kulttuuritalo kutsui jälleen reilun viikon tauon jälkeen. Cut Copy saapui vierailemaan kylmään pääkaupunkiimme jo viidettä kertaa. Kohdallani tämä oli jo kolmas kerta, kun yhtyeen näin livenä. Lämppärivalintakin osui aika hyvin kohdilleen Villa Nahin muodossa.
Aloitetaan Villa Nahista. Bändi on hakenut jatkuvasti kohdallani sitä viimeistä juttua, millä lämpenisin yhtyeelle. Running On on edelleen aivan huikean hieno biisi, mutta levy tuntuu kylmältä. Livenä ei kamalasti muutosta tapahtunut fiilisten suhteen. Bändi esiintyi niin hyvin kuin kaksi syntikoihin kahlittua miestä vaan voi esiintyä. Ei siis mitään maailmoja mullistavaa.
Olen varmaan jo aiemminkin sanonut, että kasari on suuresti inhoamani vuosikymmen, joten Villa Nahin täysin kasaria tihkuva elektropoppaus ei todellakaan ole siis makuuni. Inhoamani soundit voisin antaa anteeksi, jos biisit olisivat silkkaa timanttia, mutta eipä nekään kamalasti minua innostaneet. Puolen tunnin setti meni tästä huolimatta varsin nopeasti, joten en täysin inhonnutkaan yhtyettä. Villa Nah ei vaan ole mun juttu.
Cut Copy taasen on mun juttu. Setti alkoi vauhdilla In Ghost Coloursin Nobody Lost, Nobody Foundilla ja sen jälkeen ei hidasteltu. Ensimmäinen biisi sai minut jo tamppausmoodiin ja sittenhän sitä tampattiin reilu tunti putkeen. Biisit jakaantuivat aika tasan Zonoscopen ja In Ghost Coloursin välillä. Myös pari kappaletta kuultiin debyytiltä, kuten Saturdays, joka oli yksi niistä kappaleista, jolla bändi laittoi koko Kulttuuritalon pomppimaan. Niitä kappaleita oli onneksi useita.
Nyt nähty keikka oli näkemistäni Cut Copyn keikoista esiintymisenä paras. Nykyisin yhtye näyttää itsevarmalta ja ei-väärällä-tavalla ammattimaiselta yhtenäisine esiintymisasuineen. Biisit saavat uutta eloa livenä, eivätkä kuulostaneet pelkästään levyversioiden hiilipaperikopioilta. Energisyys lavalla välittyi hyvin yleisöön ja varsinkin kitaristi Tim Hoeyn esiintymistä oli hauska katsella. Sun Godin aikana mies muutti kitaransa kirjaimellisesti lyömäsoittimeksi. Huikeata!
Vaikka yhtye ja yleisö olivat launtai-illan kunniaksi energisellä ja riehakkaalla päällä, niin en osaa sanoa päihittääkö tämä 2008 Flow'n aivan käsittämätöntä lopetussettiä. Silloin joukkohurmos oli jotain aivan käsittämätöntä. Lähelle Kulttuuritalolla kyllä päästiin ja se on jo kova suoritus. The Nationalin viime viikkoinen setti painaa vaan edelleen mielessä, joten keikka tuntui auttamatta vähän vajaalta. Silti 2008 Tavastian keikan jättämä pettymys korjaantui tällä keikalla. Oliko tämä klassikkokeikka mitä muistelen vuosien päästä? Ei, mutta ei tarvinutkaan. Halusin hyvät bileet lauantaille ja ne myös sain.
Aloitetaan Villa Nahista. Bändi on hakenut jatkuvasti kohdallani sitä viimeistä juttua, millä lämpenisin yhtyeelle. Running On on edelleen aivan huikean hieno biisi, mutta levy tuntuu kylmältä. Livenä ei kamalasti muutosta tapahtunut fiilisten suhteen. Bändi esiintyi niin hyvin kuin kaksi syntikoihin kahlittua miestä vaan voi esiintyä. Ei siis mitään maailmoja mullistavaa.
Olen varmaan jo aiemminkin sanonut, että kasari on suuresti inhoamani vuosikymmen, joten Villa Nahin täysin kasaria tihkuva elektropoppaus ei todellakaan ole siis makuuni. Inhoamani soundit voisin antaa anteeksi, jos biisit olisivat silkkaa timanttia, mutta eipä nekään kamalasti minua innostaneet. Puolen tunnin setti meni tästä huolimatta varsin nopeasti, joten en täysin inhonnutkaan yhtyettä. Villa Nah ei vaan ole mun juttu.
Cut Copy taasen on mun juttu. Setti alkoi vauhdilla In Ghost Coloursin Nobody Lost, Nobody Foundilla ja sen jälkeen ei hidasteltu. Ensimmäinen biisi sai minut jo tamppausmoodiin ja sittenhän sitä tampattiin reilu tunti putkeen. Biisit jakaantuivat aika tasan Zonoscopen ja In Ghost Coloursin välillä. Myös pari kappaletta kuultiin debyytiltä, kuten Saturdays, joka oli yksi niistä kappaleista, jolla bändi laittoi koko Kulttuuritalon pomppimaan. Niitä kappaleita oli onneksi useita.
Nyt nähty keikka oli näkemistäni Cut Copyn keikoista esiintymisenä paras. Nykyisin yhtye näyttää itsevarmalta ja ei-väärällä-tavalla ammattimaiselta yhtenäisine esiintymisasuineen. Biisit saavat uutta eloa livenä, eivätkä kuulostaneet pelkästään levyversioiden hiilipaperikopioilta. Energisyys lavalla välittyi hyvin yleisöön ja varsinkin kitaristi Tim Hoeyn esiintymistä oli hauska katsella. Sun Godin aikana mies muutti kitaransa kirjaimellisesti lyömäsoittimeksi. Huikeata!
Vaikka yhtye ja yleisö olivat launtai-illan kunniaksi energisellä ja riehakkaalla päällä, niin en osaa sanoa päihittääkö tämä 2008 Flow'n aivan käsittämätöntä lopetussettiä. Silloin joukkohurmos oli jotain aivan käsittämätöntä. Lähelle Kulttuuritalolla kyllä päästiin ja se on jo kova suoritus. The Nationalin viime viikkoinen setti painaa vaan edelleen mielessä, joten keikka tuntui auttamatta vähän vajaalta. Silti 2008 Tavastian keikan jättämä pettymys korjaantui tällä keikalla. Oliko tämä klassikkokeikka mitä muistelen vuosien päästä? Ei, mutta ei tarvinutkaan. Halusin hyvät bileet lauantaille ja ne myös sain.
keskiviikko 1. syyskuuta 2010
Keikkauutinen taivaasta
Olen ateisti, mutta tänään uskon hitusen enemmän jumalaan, koska tämä uutinen on suoraan taivaasta. Maailman paras post-rock yhtye Godspeed You! Black Emperor tulee Kulttuuritalolle 17.1.2011. Kyseessä on yhtyeen reunion-kiertue, joten jos yhtyeen haluaa nähdä, niin suosittelen tekemään sen nyt, koska uutta tilaisuutta tuskin tulee. Jos ei yhtyeen musiikki ole tuttua, niin mene levykauppaan tai kirjastoon tutustumaan yhtyeeseen. Sigur Ros ja Mogwai eivät ole mitään tähän yhtyeeseen verrattuna. Tämä on fakta!
sunnuntai 15. elokuuta 2010
Flow '10
Tiedän, että festivaalit ovat vielä käynnissä täyttä häkää, mutta flunssa vei voimat ja sunnuntai jäi osaltani hyvin torsoksi. Flu-festival 2010 raportti seuraa siis tässä. Pahoittelen kuvien ja videoiden puuttumista, mutta olen köyhä enkä omista kameraa. Pölliminenkin tuntuu tähän hätään väärältä. Sori.
Ennen kuin päästään bändeihin, niin sanotaanpa muutama sana järjestelyistä, kuten jatkossa aivan varmasti jokainen bloggaaja lisäkseni. Aiheesta kylläkin! Ensinnäkin jengiä oli ihan vitusti liikaa. Kirosana on siinä tarkoituksella. Lauantaina alueella oli 15 000 kävijää, jotka ehkä teoriassa ja paperilla sinne mahtuvat, mutta käytännössä koko alue oli illalla niin tupaten täynnä, että liikkuminen paikasta toiseen oli mahdotonta. Alue on niin täyteen rakennettu, että 15 000 ihmistä ei luontevasti saatu ripoteltua ympäri aluetta, vaan pullonkauloja syntyi jatkuvasti. Jonottaminen tuli myös hyvin tutuksi, josta pahin esimerkki oli rannekkeen saamiseen mennyt tunti. Sen myötä missasin myös hyvin Broken Bellsin.
Toinen valittamisen aihe on juomakarsinat. Festivaali on K-18 ja siellä on rajatut anniskelualueet. Joku ei nyt ihan mene yhteen. Aitoja oli joka puolella rajaamassa dokausalueet ja varokin jos eksyt alueen ulkopuolelle juoma kädessä. Reitti päälavalta teltalle oli todella kapea juuri sen takia, että laidat oli aidattu anniskelualueiksi. M.I.A.n jälkeen jouduimme hyppäämään aidan yli, että pääsimme vessoille. Festivaalin rentouskin katosi tänä vuonna, kun järjestysmiehiä tuntui olevan joka nurkassa valvomassa ihmisiä. Ymmärtäisin tämän, jos festivaali olisi sallittu kaikenikäisille, mutta kun se ei ole.
Kolmanneksi, jos halusit mennä suoraan Sörnäisten Rantatielle, jotta ei tarvisi kiertää kilometriä bussille päästäksesi, niin silloin sinun pitäisi olla pressiä tai vippiä. Muuten ei ole mitään asiaa pois alueelta kiertämättä helvetillistä lenkkiä. Ongelmahan myös oli se, että välillä Rantatielle pääsi, mutta välillä ei. Panttisysteemikin toimi erinomaisesti, kun pantteja ei enää luovutettu pilkun jälkeen ja vesi loppui joistain paikoista illan myötä. Omia tyhjiä pulloja ei saanut alueelle tuoda juuri panttien takia. En tiedä johtuuko nämä idioottimaisuudet lakipykälistä vai järjestäjien rahanhimosta, mutta todella typerää toimintaa tämä kaikki oli.
Nyt kun valitukset on saatu alta pois, niin bändeihin. Tosiaan, koska perjantaina sain flunssan, niin en jaksanut hirveästi alueella hengata ja ravata bändejä katsomassa. Perjantaina tulimme siis hyvissä ajoin ennen Broken Bellsiä paikalle, mutta jonotuksen takia näin vain viimeisen vartin. Sen perusteella James Mercerin ja Danger Mousen yhteisproggis toimi oikein hyvin livenäkin. Kuulin tosin, että keikan loppu oli paljon parempi kuin alku, joka oli hyvin totinen ja rauhallinen. Kaikesta huolimatta fiilis nousi tuon vartin myötä. Seuraavaksi kuulin Airia, jota en kamalasti jaksanut tsekkailla, koska setti vaikutti olevan sama kuin joulukuussa Kaapelilla. Biisejä oli kyllä vaihtunut, mutta noin muuten peruskuvio oli sama. Taustamusana oikein näppärä oli Airikin.
Perjantain ainoa kunnolla näkemäni artisti oli Big Boi, joka ei ainakaan minua pettänyt. Outkastin räppäävämpi osapuoli veti todella paljon emoyhtyeensä biisejä, joka yllätti itseni aika totaalisesti. Myös tuplaajana olleen kaverin oma soolobiisi kuultiin setissä, mikä ei mieleen kauheasti jäänyt. Big Boi veti energisesti tunnin hittejä toisensa perään ja itse olin to-del-la fiiliksissä. Muusta yleisöstä ei voi sanoa samaa, mutta ehkä Big Boi oli kumminkin liian perinteikästä räppiä ei niin räppifestareilla. Perjantai loppuikin osaltani siihen.
Lauantaina tulin alueelle räkää täynnä Uuden Fantasian juuri aloittaessa settiään. Uuden Fantasian jo klassikoksikin leimattu Top Ten löytyy hyllystäni, mutta en ole sitä kaiketi soittimeen koskaan laittanut. Häpeäkseni. Hörhöelektro toimi päivän avauksena oikein hyvin ja vieraileva tähti Freeman liekitti Suvilahden kovaan hurmokseen.
Kallio houkutteli Uuden Fantasian jälkeen itseni pois alueelta ja palasin juuri sopivasti, kun Surfer Blood lopetteli settiään. Telttaan ei tietty mahtunut ja ulkopuolelta ei nähnyt lavalle mitään olemattoman valaistuksen takia. Se oli siis siinä. Päälavalla jazzia soittanut Timo Lassy Orchestra tosin oli oikein mukavaa taustamusiikkia istuskelulle. Vierailijana toiminut Jose James oli mielestäni todella hyvä lisä yhtyeeseen ja oli mielestäni paljon parempi nyt kuin oman yhtyeensä kanssa kaksi vuotta sitten samaisilla festareilla.
Kaverisekoilun takia näin sekä Robynia, että Omar Souleymania. Robyn ei kauheasti itseäni vakuuttanut, mutta en ehkä olekaan elektropoppailun parhainta kohderyhmää. Anniskelualueella käynnissä ollut tanssibattle tosin vakuutti täysin ja jälleen muistin miksi Flow on Suomen parhaimpia festivaaleja. Ihmiset ovat kunkkuja! Omar Souleyman oli tosin teltassa todella päräyttävä. Rumpukoneen kastumisen johdosta Aavikon ja ties kuinka monen muun proggiksen rumpalina toimiva Tomi Leppänen paikkasi rumpukonetta kylmiltään ja kukaan ei edes huomannut eroa. Leppänen on Suomen paras rumpali! Piste. Souleymanin syyrialaiset sävelet pistivät megabileet teltassa käyntiin, jossa jokainen tanssi ja itse herra Omar lietsoi "Jalla!" huudoillaan ihmisiä vielä kovempaan tanssiin. Musiikista ei jäänyt paljoa mitään mieleen, mutta mieletön tanssiminen vakuutti itseni ainakin täysin ja Omar Souleyman olikin festarin paras esiintyjä. Syyria 1 muut 0.
Päälavan pääesiintyjä M.I.A yritti nokittaa megabailukuningattarena Souleymania, mutta ei siinä ihan täysin onnistunut. Ei Maya ollut todellakaan huono, vaan oli mielestäni jopa todella hyvä, mutta parhauden jälkeen on vaikea jatkaa. M.I.A veti settinsä dj:n, tuplaajan, hunnutettujen taustalaulajien ja kahden tanssipojan vauhdittamana ja hyvinpä vauhdittikin. Ihmiset pomppivat ja tanssivat lähes koko keikan todella villisti. Boysin aikana lavan vallanneet tanssipojat olivat vähemmän noloja kuin Big Boin vastaavat tytöt. Hyvä keikka ja hyvä päätös lauantaille. Major Lazer oli tarkoitus myös nähdä, mutta flunssa ja alueen tukkoisuus olivat toista mieltä. Koti kutsui.
Tänään en nähnyt muuta kuin Konono N°1:n, joka oli ihan kivaa afrotanssimusaa niille joilla peba liikkuu vapautuneesti. Muille todella pitkät ja perinteisiä länsimaisia kappalerakenteita välttelevät biisit saattoivat kuulostaa saman toistolta. Energinen esitys kongolaisilta toimi kumminkin ihan hyvin ja sunnuntaista maksetut rahat eivät menneet täysin hukkaan.
Flow vuosimallia 2010 meni itseltäni siis pikkaisen puihin, mutta loppujen lopuksi fiilikset jäi plussan puolelle. Pidin todella paljon hauskaa ja Axen suihkugeeli ei ainakaan lopu kesken vähään aikaan. Vaikka järjestelyt kusivat todella rankasti, niin ihmiset pelastivat tapahtuman. Festariurpojen määrä on kasvanut Suvilahdessa, mutta kyllä hipsterit silti määräävät Suvilahtea toistaiseksi. Ensi vuonna odottelen supistusta festivaaleilta vähän joka suuntaan, jotta hauskaa voisi pitää muutenkin kuin jatkuvan tungoksen alla. Kiitos ja pikaista paranemista itselleni.
Ennen kuin päästään bändeihin, niin sanotaanpa muutama sana järjestelyistä, kuten jatkossa aivan varmasti jokainen bloggaaja lisäkseni. Aiheesta kylläkin! Ensinnäkin jengiä oli ihan vitusti liikaa. Kirosana on siinä tarkoituksella. Lauantaina alueella oli 15 000 kävijää, jotka ehkä teoriassa ja paperilla sinne mahtuvat, mutta käytännössä koko alue oli illalla niin tupaten täynnä, että liikkuminen paikasta toiseen oli mahdotonta. Alue on niin täyteen rakennettu, että 15 000 ihmistä ei luontevasti saatu ripoteltua ympäri aluetta, vaan pullonkauloja syntyi jatkuvasti. Jonottaminen tuli myös hyvin tutuksi, josta pahin esimerkki oli rannekkeen saamiseen mennyt tunti. Sen myötä missasin myös hyvin Broken Bellsin.
Toinen valittamisen aihe on juomakarsinat. Festivaali on K-18 ja siellä on rajatut anniskelualueet. Joku ei nyt ihan mene yhteen. Aitoja oli joka puolella rajaamassa dokausalueet ja varokin jos eksyt alueen ulkopuolelle juoma kädessä. Reitti päälavalta teltalle oli todella kapea juuri sen takia, että laidat oli aidattu anniskelualueiksi. M.I.A.n jälkeen jouduimme hyppäämään aidan yli, että pääsimme vessoille. Festivaalin rentouskin katosi tänä vuonna, kun järjestysmiehiä tuntui olevan joka nurkassa valvomassa ihmisiä. Ymmärtäisin tämän, jos festivaali olisi sallittu kaikenikäisille, mutta kun se ei ole.
Kolmanneksi, jos halusit mennä suoraan Sörnäisten Rantatielle, jotta ei tarvisi kiertää kilometriä bussille päästäksesi, niin silloin sinun pitäisi olla pressiä tai vippiä. Muuten ei ole mitään asiaa pois alueelta kiertämättä helvetillistä lenkkiä. Ongelmahan myös oli se, että välillä Rantatielle pääsi, mutta välillä ei. Panttisysteemikin toimi erinomaisesti, kun pantteja ei enää luovutettu pilkun jälkeen ja vesi loppui joistain paikoista illan myötä. Omia tyhjiä pulloja ei saanut alueelle tuoda juuri panttien takia. En tiedä johtuuko nämä idioottimaisuudet lakipykälistä vai järjestäjien rahanhimosta, mutta todella typerää toimintaa tämä kaikki oli.
Nyt kun valitukset on saatu alta pois, niin bändeihin. Tosiaan, koska perjantaina sain flunssan, niin en jaksanut hirveästi alueella hengata ja ravata bändejä katsomassa. Perjantaina tulimme siis hyvissä ajoin ennen Broken Bellsiä paikalle, mutta jonotuksen takia näin vain viimeisen vartin. Sen perusteella James Mercerin ja Danger Mousen yhteisproggis toimi oikein hyvin livenäkin. Kuulin tosin, että keikan loppu oli paljon parempi kuin alku, joka oli hyvin totinen ja rauhallinen. Kaikesta huolimatta fiilis nousi tuon vartin myötä. Seuraavaksi kuulin Airia, jota en kamalasti jaksanut tsekkailla, koska setti vaikutti olevan sama kuin joulukuussa Kaapelilla. Biisejä oli kyllä vaihtunut, mutta noin muuten peruskuvio oli sama. Taustamusana oikein näppärä oli Airikin.
Perjantain ainoa kunnolla näkemäni artisti oli Big Boi, joka ei ainakaan minua pettänyt. Outkastin räppäävämpi osapuoli veti todella paljon emoyhtyeensä biisejä, joka yllätti itseni aika totaalisesti. Myös tuplaajana olleen kaverin oma soolobiisi kuultiin setissä, mikä ei mieleen kauheasti jäänyt. Big Boi veti energisesti tunnin hittejä toisensa perään ja itse olin to-del-la fiiliksissä. Muusta yleisöstä ei voi sanoa samaa, mutta ehkä Big Boi oli kumminkin liian perinteikästä räppiä ei niin räppifestareilla. Perjantai loppuikin osaltani siihen.
Lauantaina tulin alueelle räkää täynnä Uuden Fantasian juuri aloittaessa settiään. Uuden Fantasian jo klassikoksikin leimattu Top Ten löytyy hyllystäni, mutta en ole sitä kaiketi soittimeen koskaan laittanut. Häpeäkseni. Hörhöelektro toimi päivän avauksena oikein hyvin ja vieraileva tähti Freeman liekitti Suvilahden kovaan hurmokseen.
Kallio houkutteli Uuden Fantasian jälkeen itseni pois alueelta ja palasin juuri sopivasti, kun Surfer Blood lopetteli settiään. Telttaan ei tietty mahtunut ja ulkopuolelta ei nähnyt lavalle mitään olemattoman valaistuksen takia. Se oli siis siinä. Päälavalla jazzia soittanut Timo Lassy Orchestra tosin oli oikein mukavaa taustamusiikkia istuskelulle. Vierailijana toiminut Jose James oli mielestäni todella hyvä lisä yhtyeeseen ja oli mielestäni paljon parempi nyt kuin oman yhtyeensä kanssa kaksi vuotta sitten samaisilla festareilla.
Kaverisekoilun takia näin sekä Robynia, että Omar Souleymania. Robyn ei kauheasti itseäni vakuuttanut, mutta en ehkä olekaan elektropoppailun parhainta kohderyhmää. Anniskelualueella käynnissä ollut tanssibattle tosin vakuutti täysin ja jälleen muistin miksi Flow on Suomen parhaimpia festivaaleja. Ihmiset ovat kunkkuja! Omar Souleyman oli tosin teltassa todella päräyttävä. Rumpukoneen kastumisen johdosta Aavikon ja ties kuinka monen muun proggiksen rumpalina toimiva Tomi Leppänen paikkasi rumpukonetta kylmiltään ja kukaan ei edes huomannut eroa. Leppänen on Suomen paras rumpali! Piste. Souleymanin syyrialaiset sävelet pistivät megabileet teltassa käyntiin, jossa jokainen tanssi ja itse herra Omar lietsoi "Jalla!" huudoillaan ihmisiä vielä kovempaan tanssiin. Musiikista ei jäänyt paljoa mitään mieleen, mutta mieletön tanssiminen vakuutti itseni ainakin täysin ja Omar Souleyman olikin festarin paras esiintyjä. Syyria 1 muut 0.
Päälavan pääesiintyjä M.I.A yritti nokittaa megabailukuningattarena Souleymania, mutta ei siinä ihan täysin onnistunut. Ei Maya ollut todellakaan huono, vaan oli mielestäni jopa todella hyvä, mutta parhauden jälkeen on vaikea jatkaa. M.I.A veti settinsä dj:n, tuplaajan, hunnutettujen taustalaulajien ja kahden tanssipojan vauhdittamana ja hyvinpä vauhdittikin. Ihmiset pomppivat ja tanssivat lähes koko keikan todella villisti. Boysin aikana lavan vallanneet tanssipojat olivat vähemmän noloja kuin Big Boin vastaavat tytöt. Hyvä keikka ja hyvä päätös lauantaille. Major Lazer oli tarkoitus myös nähdä, mutta flunssa ja alueen tukkoisuus olivat toista mieltä. Koti kutsui.
Tänään en nähnyt muuta kuin Konono N°1:n, joka oli ihan kivaa afrotanssimusaa niille joilla peba liikkuu vapautuneesti. Muille todella pitkät ja perinteisiä länsimaisia kappalerakenteita välttelevät biisit saattoivat kuulostaa saman toistolta. Energinen esitys kongolaisilta toimi kumminkin ihan hyvin ja sunnuntaista maksetut rahat eivät menneet täysin hukkaan.
Flow vuosimallia 2010 meni itseltäni siis pikkaisen puihin, mutta loppujen lopuksi fiilikset jäi plussan puolelle. Pidin todella paljon hauskaa ja Axen suihkugeeli ei ainakaan lopu kesken vähään aikaan. Vaikka järjestelyt kusivat todella rankasti, niin ihmiset pelastivat tapahtuman. Festariurpojen määrä on kasvanut Suvilahdessa, mutta kyllä hipsterit silti määräävät Suvilahtea toistaiseksi. Ensi vuonna odottelen supistusta festivaaleilta vähän joka suuntaan, jotta hauskaa voisi pitää muutenkin kuin jatkuvan tungoksen alla. Kiitos ja pikaista paranemista itselleni.
torstai 12. elokuuta 2010
Final Countdown to Flow: Avajaiskonsertti ja odotukset
Flow alkaa huomenna ja jälleen kerran Helsingin ykköstapahtuma täyttyy hyvän musiikin ja trendikkäitten vaatteiden ystävistä. Eilen otettiin varaslähtö tapahtumaan avajaiskonsertilla, jossa oli jälleen kerran todella hieno tunnelma.
Kap Kap aloitti tapahtuman omalla kraut-henkisellä jumittelullaan, joka on vähän kritiikkiäkin herättänyt. Itse diggailin kyllä bändin musiikista nurmikolla istuskelun yhteydessä. Biisit eivät ehkä olleet ihan tapahtuman henkeen sopivia, mutta omassa genressään ihan toimiva tapaus. Basistin menninkäis-lookille plussaa, kuin myös Thereminille. Kun ennakkoon tiennyt bändistä mitään, niin paljoa mitään ei voi sanoakaan. Ihan jees keikka.
LCD Soundsystemiä ollaankin sitten odotettu saapuvaksi Suomeen jo pidemmän aikaa ja eilen yhtye vihdoin oli lavalla Helsingissä. James Murphy oli alkuun vaisuhkon oloinen, joka johtui miehen puheiden mukaan pienestä flunssasta. Alku keikasta oli muutenkin vähän hakemista niin bändiltä kuin yleisöltäkin. Neljäntenä kappaleena kuultu Daft Punk Is Playing At My House sai yleisön vihdoinkin tanssimaan kunnolla ja bändiltäkin alkoi jo irrota vähän kovempaa menoa. Loppukeikka alkoi jo olla sitä hurmosta, mitä bändin kuvitteli saavankin aikaan. Toivottavasti yhtye saadaan vielä Suomeen vähän intiimimmälle keikalle, koska vähän jäi vajaaksi fiilisten ja pituuden puolesta tämä keikka.
The Chemical Brothers oli ansaitusti illan pääesiintyjä ja sen näki myös yleisössä. Aika paljon oli vanhempaa väkeä, jotka ovat eläneet nuoruutensa tämän bändin tahtiin. Bändin tullessa lauteille vähän puoli kymmenen jälkeen alkoikin vuoden kovimmat bileet. Montaa tahtia ei tarvinut tulla ennen kuin ihmiset alkoivat tanssimaan kuin sekopäät. Alkuun tullut Galvanize oli erinomainen avauskappale, mutta sen jälkeen alkanut uuden levyn esittely ei toiminut kauhean hyvin, koska valtaosa jengistä ei ilmeisesti tuntenut levyn biisejä. Tanssiminen jäi aika vähälle. Vasta Hey Boy Hey Girl setin puolessa välissä sai porukan jälleen sekoamaan ja sen jälkeen ihmiset olivat pähkinöinä loppuun saakka.
Visuaalisesti The Chemical Brothers oli näyttävä, niin kuin vähän oltiin lupailtukin. Bändin takana ollut jättimäinen screeni tykitti erittäin näyttäviä ja tyylikkäitä visuaaleja. Veljet itsessään oli aika tylsää katseltavaa avaruusaseman komentokeskusta muistuttavan syntikkakioskin takana. Tälle keikalle ei onneksi visuaaleja tultu pelkästään katsomaan, joten se ei paljoa haitannut.
Kokonaisuudessaan Flown avajaiskonsertti jätti hyvän maun suuhun ja odotukset itse festivaalia kohtaa kasvoivat jälleen pari pykälää ylöspäin. Bändit onnistuivat hyvin ja ihmiset nauttivat olostaan. Kivaa oli ja viikonloppuna pistetään bileet käyntiin kunnolla.
Olen jo pitkään ajatellut tekeväni jonkinlaisen suosittelulistan Flown bändeistä, mutta Soundi, Rumba ja Tonni on sellaiset jo tehnyt ja kaikista löytyi vähän eri settejä, niin laitetaan nyt vain tälläinen oma aikataulu, mistä voi vähän päätellä, mikä olisi tsekkaamisen arvoista. Minuun voi myös näiltä keikoilta törmätä, ellen ole viinan perässä ympäri perin trendikästä Kalliota. Hyvää festivaalia kaikille!
PE:
17.15. Kiki Pau @ Teltta
n. 18.00 Tony Allen & Jimi Tenor @ Päälava
19.00 Villa Nah @ Teltta
19.30 Broken Bells @ Päälava
20.45 Circle @ Teltta
n. 21. 30 jälkeen Air @ Päälava
Ehkä tässä välissä Awesome Tapes From Africa @ Takapiha
23.00 Big Boi @ Päälava
Jossain vaiheessa yötä varmaankin Aeroplane @ Teltta
01.30 Magnetic Man @ Teltta
LA:
Darravarauksella mennään 14.00-17.00 asti, mutta tarkoitus olisi, että
14.45 Myron & E with The Soul Investigators @ Teltta (tän parempaa soulii et kuule!)
15.45 Uusi Fantasia @ Päälava
17.00 Jaakko & Jay @ Takapiha
17.30 Husky Rescue @ Päälava
18.30 Surfer Blood @ Teltta
19.00 Owen Pallett @ Voimala tai Timo Lassy Orchestra feat. Jose James @ Päälava
20.00 Junip @ Teltta tai juomaa/safkaa
21.00 Robyn @ Päälava
21.30 Omar *muthafuckin* Souleyman @ Teltta
23.00 M.I.A @ Päälava
00.05 Major Lazer @ Teltta
01.00 Joker & Nomad @ Voimala
01.30 Diplo @ Voimala
01.50 jos jaksaa, niin Sleigh Bells @ Teltta
SU:
Tuskinpa pääsen näkemään mitään muuta kuin XX:n ja Jonsin, mutta laitetaan nyt alustavaa suunnitelmaa kehiin.
14.30 Yona @ Päälava
15.45 Kemmuru @ Teltta
16.30 Ricky Tick Big Band @ Päälava
17.15 The Radio Dept. @ Teltta
18.30 Konono n°1 @ Päälava tai Girls @ Teltta
20.45 The XX @ Päälava
22.15 Jonsi @ Päälava
23.15 Caribou @ Teltta
Kap Kap aloitti tapahtuman omalla kraut-henkisellä jumittelullaan, joka on vähän kritiikkiäkin herättänyt. Itse diggailin kyllä bändin musiikista nurmikolla istuskelun yhteydessä. Biisit eivät ehkä olleet ihan tapahtuman henkeen sopivia, mutta omassa genressään ihan toimiva tapaus. Basistin menninkäis-lookille plussaa, kuin myös Thereminille. Kun ennakkoon tiennyt bändistä mitään, niin paljoa mitään ei voi sanoakaan. Ihan jees keikka.
LCD Soundsystemiä ollaankin sitten odotettu saapuvaksi Suomeen jo pidemmän aikaa ja eilen yhtye vihdoin oli lavalla Helsingissä. James Murphy oli alkuun vaisuhkon oloinen, joka johtui miehen puheiden mukaan pienestä flunssasta. Alku keikasta oli muutenkin vähän hakemista niin bändiltä kuin yleisöltäkin. Neljäntenä kappaleena kuultu Daft Punk Is Playing At My House sai yleisön vihdoinkin tanssimaan kunnolla ja bändiltäkin alkoi jo irrota vähän kovempaa menoa. Loppukeikka alkoi jo olla sitä hurmosta, mitä bändin kuvitteli saavankin aikaan. Toivottavasti yhtye saadaan vielä Suomeen vähän intiimimmälle keikalle, koska vähän jäi vajaaksi fiilisten ja pituuden puolesta tämä keikka.
The Chemical Brothers oli ansaitusti illan pääesiintyjä ja sen näki myös yleisössä. Aika paljon oli vanhempaa väkeä, jotka ovat eläneet nuoruutensa tämän bändin tahtiin. Bändin tullessa lauteille vähän puoli kymmenen jälkeen alkoikin vuoden kovimmat bileet. Montaa tahtia ei tarvinut tulla ennen kuin ihmiset alkoivat tanssimaan kuin sekopäät. Alkuun tullut Galvanize oli erinomainen avauskappale, mutta sen jälkeen alkanut uuden levyn esittely ei toiminut kauhean hyvin, koska valtaosa jengistä ei ilmeisesti tuntenut levyn biisejä. Tanssiminen jäi aika vähälle. Vasta Hey Boy Hey Girl setin puolessa välissä sai porukan jälleen sekoamaan ja sen jälkeen ihmiset olivat pähkinöinä loppuun saakka.
Visuaalisesti The Chemical Brothers oli näyttävä, niin kuin vähän oltiin lupailtukin. Bändin takana ollut jättimäinen screeni tykitti erittäin näyttäviä ja tyylikkäitä visuaaleja. Veljet itsessään oli aika tylsää katseltavaa avaruusaseman komentokeskusta muistuttavan syntikkakioskin takana. Tälle keikalle ei onneksi visuaaleja tultu pelkästään katsomaan, joten se ei paljoa haitannut.
Kokonaisuudessaan Flown avajaiskonsertti jätti hyvän maun suuhun ja odotukset itse festivaalia kohtaa kasvoivat jälleen pari pykälää ylöspäin. Bändit onnistuivat hyvin ja ihmiset nauttivat olostaan. Kivaa oli ja viikonloppuna pistetään bileet käyntiin kunnolla.
Olen jo pitkään ajatellut tekeväni jonkinlaisen suosittelulistan Flown bändeistä, mutta Soundi, Rumba ja Tonni on sellaiset jo tehnyt ja kaikista löytyi vähän eri settejä, niin laitetaan nyt vain tälläinen oma aikataulu, mistä voi vähän päätellä, mikä olisi tsekkaamisen arvoista. Minuun voi myös näiltä keikoilta törmätä, ellen ole viinan perässä ympäri perin trendikästä Kalliota. Hyvää festivaalia kaikille!
PE:
17.15. Kiki Pau @ Teltta
n. 18.00 Tony Allen & Jimi Tenor @ Päälava
19.00 Villa Nah @ Teltta
19.30 Broken Bells @ Päälava
20.45 Circle @ Teltta
n. 21. 30 jälkeen Air @ Päälava
Ehkä tässä välissä Awesome Tapes From Africa @ Takapiha
23.00 Big Boi @ Päälava
Jossain vaiheessa yötä varmaankin Aeroplane @ Teltta
01.30 Magnetic Man @ Teltta
LA:
Darravarauksella mennään 14.00-17.00 asti, mutta tarkoitus olisi, että
14.45 Myron & E with The Soul Investigators @ Teltta (tän parempaa soulii et kuule!)
15.45 Uusi Fantasia @ Päälava
17.00 Jaakko & Jay @ Takapiha
17.30 Husky Rescue @ Päälava
18.30 Surfer Blood @ Teltta
19.00 Owen Pallett @ Voimala tai Timo Lassy Orchestra feat. Jose James @ Päälava
20.00 Junip @ Teltta tai juomaa/safkaa
21.00 Robyn @ Päälava
21.30 Omar *muthafuckin* Souleyman @ Teltta
23.00 M.I.A @ Päälava
00.05 Major Lazer @ Teltta
01.00 Joker & Nomad @ Voimala
01.30 Diplo @ Voimala
01.50 jos jaksaa, niin Sleigh Bells @ Teltta
SU:
Tuskinpa pääsen näkemään mitään muuta kuin XX:n ja Jonsin, mutta laitetaan nyt alustavaa suunnitelmaa kehiin.
14.30 Yona @ Päälava
15.45 Kemmuru @ Teltta
16.30 Ricky Tick Big Band @ Päälava
17.15 The Radio Dept. @ Teltta
18.30 Konono n°1 @ Päälava tai Girls @ Teltta
20.45 The XX @ Päälava
22.15 Jonsi @ Päälava
23.15 Caribou @ Teltta
keskiviikko 28. heinäkuuta 2010
Wu-Tang Clan @ Circus 270710
Wu-Tang on maailman tunnetuin rap-ryhmä ja sen tietävät kaikki. Wu-Tangilta ei vain voi välttyä, jos on vähääkään kiinnostunut hiphopista ilmiönä ja genrenä. Wu-Tang Clanin ukkoja on soolona vieraillut Suomessa useampaankin otteeseen, mutta nyt ensimmäistä kertaa koko klaani oli luvattu paikalle. Huikea ilta oli siis tiedossa.Kuitenkin illan alussa oli hieman vee-edätyksen makua ilmassa. Kotoani kävelee Circukselle noin Protect Ya Neckin keston verran. Sain venailla ulkopuolella sisäänpääsyäni n. kymmenen Protect Ya Neckin verran. Jono oli Circuksen ovelta Kampin kauppakeskukselle asti pahimmillaan. Kun viimein pääsin sisälle, niin narikkaan sai jonottaa yli vartin. Jokaisen kun piti maksaa eteispalvelumaksu ja leimat annettiin narikassa. Kaikki joutuivat siis jonottamaan ahtaassa käytävässä leimaansa ja niitä antoi neljä ihmistä. Sen kaksi euroa olisi voinut maksaa mielestäni ovellakin, jotta homma sujuisi vähän joutuisammin. Saanen myös huomauttaa, että tunnelma ja lämpötila oli tässä vaiheessa vasta semi-lämmin.
Toinen vee-edätyksen maun suuhun tuova juttu oli aikataulut. SMC Hoodratsin piti aloittaa kahdeksalta. Tulin paikalle juuri sen takia vasta niin, ettei tarvisi lähiörottia katsoa. Lähiörotat aloittivat vartin yli yhdeksän. No onneksi SMC Hoodrats oli iloinen yllätys. Youtube-hitti tuli, mutta sitä ennen viisi muuta biisiä, jotka olivat aivan uusia ja avausbiisi vielä samplasi Justicen Genesistä. Ei pöllömpää. Jos näiltä pojilta levy tulee, niin ehkä jopa voisin poistaa sen, koska Thonoslono, Juno ja Avionin Prinssi ovat hyviä räppäreitä. Erä-Koiralla taas on aika koiramainen karisma. Keikka olisi kestänyt ilman "show-elementtejäkin", koska "ostaripotkuskaba" lähinnä haukotutti.
Iloinen yllätys oli se, että SMC Hoodratsin pakkaillessa kamojaan RZA hyppäsi lavalle ja Wu-Tang tuli lavalle samantien kun heidän dj sai deckinsä kasaan. Sitä ennen RZA huudatti yleisöä ja veti acapellana räppejään. Tässä vaiheessa aloin itsekin olemaan jo todella täpinöissäni ja täpinöihini vastattiin. Klaani oli kova. Ghostface, RZA ja Raekwon olivat todella kovassa iskussa ja syystäkin pitivät showta pystyssä. Inspectah Deck ja Masta Killa komppasivat myös hyvin, mutta GZA jäi jostain syystä vähän taka-alalle. Method Man siis puuttui porukasta, mikä haittasi yllättävän vähän.
Setistä ei jäänyt paljoa valittamista. Miesten soolobiisejä tuli sopivissa määrin ja Enter The Wu-Tangilta tuli juuri ne biisit mitkä pitikin. Yleisö oli myös todella hyvin messissä ja haluaisin tässä vaiheessa kiittää niitä naisia, jotka tylyttivät kaikki äpärät, jotka yrittivät puskea eturiviin. Näin pitää toimia! Koko keikan miksaus oli kyllä todella pielessä, tai pitäisikö sanoa, ettei se yletön bassokajarien haaliminen paranna soundia, vaan peittää aina kaiken alleen. Bassoja on silti vaikea syyttää siitä, että osa välispiikeistä ei kuulunut minnekään. Kumminkin voisi vähän skarppailla, kun räpissä ne lyriikat on kumminkin aika isossa osassa. Onneksi villeimmät fanit yleisössä paikkasivat riimien kuulumattomuuden itse.
Wu-Tang Clan oli lavalla erittäin hyvä, muttei ihan täydellinen. Siltikin kyseessä oli yksi vuoden kovimmista livetapauksista Suomessa ja järjestäjille pitää sanoa suuri kiitos klaanin paikalle saamisesta. Circus on kyllä aivan läpeensä paska paikka. Poislähtiessä tunnelma ja lämpötila oli jo kuuma. Silti, Erä-koiran sanoihin on hyvä päättää.
keskiviikko 14. heinäkuuta 2010
Belle & Sebastian @ Tavastia
Belle & Sebastian ei ole minulle maailman paras bändi, tai edes toiseksi paras bändi. Olen tykkäillyt bändistä jo pitkään, mutta en kovin intohimoisesti. Mietin pitkään pitäisikö yhtyettä mennä katsomaan Ruisrockiin, mutta onneksi Fullsteam pelasti. Yhtye esiintyi myös Tavastialla ja sinne oli päästävä. Sinne myös päästiin.
Ennen kuin mennään itse keikkaan, niin pitää vastata muutamaan kritiikkiä herättäneeseen juttuun. Kyllä, Tavastia oli kuin pätsi. Silti Tavastia on mielestäni Helsingin paras keikkapaikka. Muihin Suomen paikkoihin voin vain verrata Lutakkoon, joka tosin Tavastian pieksee helposti. Kuumuus oli todella ahdistava, sen myönnän, mutta ei tällaisilla ilmoilla voi saada vajaata tuhatta ihmistä mihinkään ilman, että paikka muuttuu pätsiksi. Toinen kritiikki koski jälleen kerran yleisöä. Oli taas kuulemma indierunkkareita kädet puuskassa pilaamassa fiilikset. No, ihmiset kyllä hymyili koko keikan, taputtivat innostuneesti ja tanssivat kun aihetta tuli. Pitäisikö joka keikalla olla moshpitti, että fiilis olisi vitun hyvä?
Bellet olivat livenä aivan mielettömiä. Stuart Murdochin ja Stevie Jacksonin välispiikit olivat hersyvän hauskoja ja koko bändi vaikutti äärimmäisen sympaattiselta. Itse hymyilin kuin maalaistollo, koska meno oli niin symppista koko keikan. Vaikka en kamalasti ole Bellejä kuunnellut, niin biisit tunnistin kohtuullisen hyvin ja kaikki lempparini tulivat Funny Little Frogista lähtien. Puolitoista tuntia kului kuin siivillä, vaikka hikeä tuli puskettua ulos litrakaupalla.
Valittamista ei löydy. Mieletön keikka ja uudet biisitkin kuulostivat todella hyviltä. Tuokaa ne tänne uudestaan! Kiitos.
Ennen kuin mennään itse keikkaan, niin pitää vastata muutamaan kritiikkiä herättäneeseen juttuun. Kyllä, Tavastia oli kuin pätsi. Silti Tavastia on mielestäni Helsingin paras keikkapaikka. Muihin Suomen paikkoihin voin vain verrata Lutakkoon, joka tosin Tavastian pieksee helposti. Kuumuus oli todella ahdistava, sen myönnän, mutta ei tällaisilla ilmoilla voi saada vajaata tuhatta ihmistä mihinkään ilman, että paikka muuttuu pätsiksi. Toinen kritiikki koski jälleen kerran yleisöä. Oli taas kuulemma indierunkkareita kädet puuskassa pilaamassa fiilikset. No, ihmiset kyllä hymyili koko keikan, taputtivat innostuneesti ja tanssivat kun aihetta tuli. Pitäisikö joka keikalla olla moshpitti, että fiilis olisi vitun hyvä?
Bellet olivat livenä aivan mielettömiä. Stuart Murdochin ja Stevie Jacksonin välispiikit olivat hersyvän hauskoja ja koko bändi vaikutti äärimmäisen sympaattiselta. Itse hymyilin kuin maalaistollo, koska meno oli niin symppista koko keikan. Vaikka en kamalasti ole Bellejä kuunnellut, niin biisit tunnistin kohtuullisen hyvin ja kaikki lempparini tulivat Funny Little Frogista lähtien. Puolitoista tuntia kului kuin siivillä, vaikka hikeä tuli puskettua ulos litrakaupalla.
Valittamista ei löydy. Mieletön keikka ja uudet biisitkin kuulostivat todella hyviltä. Tuokaa ne tänne uudestaan! Kiitos.
tiistai 29. kesäkuuta 2010
Kanada rules ok
Kanadasta tulee uskomattomia bändejä. Eilen todistin kahta niistä livenä kotikaupungissani saman päivän aikana, joista toinen oli viime vuoden top kympissä ja toinen tulee olemaan tämän vuoden top kympissä. Kuka sanoi, ettei Helsingissä ole tapahtumaa. Okei, ei täällä kauheasti kyllä ole, mutta sitten kun on, niin kaikki pakkautuu lyhyen ajan sisälle. Kuten yhden päivän ajalle.
Arcade Fire esiintyi siis eilen Senaatintorilla neljälle tuhannelle hyvän musiikin ystävälle. Senaatintori aiheutti ennakkoon hieman pelkoa konserttipaikkana, mutta hyvin se toimi. Portailta oli kiva katsoa bändiä, vaikka tunnelma olikin siellä vähän laimea. Jonoja ei näkynyt missään ja tavoiteltu intiimiys saavutettiin hyvin, koska alue oli hyvin pieni.
Arcade Firen lämppärinä toiminut Micachu oli paska. Ihan rehellistä skeidaa. En tiedä olenko tullut vanhaksi, vai onko ihmiset ympärillä menettäneet kaiken järkensä, mutta en vain ymmärrä musiikkia, missä ei ole melodiaa nimeksikään, rytmit ovat ihme kilkatusta ja laulaja epävireinen kuin mummon perintökantele. En kuullut Micachun musiikissa ensimmäistäkään tarttuvaa melodiaa, tai hyvää rytmiä, mikä olisi herättänyt innostusta. Bändin esiintyminenkin oli todelle innotonta ja laimeata. Micachuun ei siis tarvine jatkossa perehtyä.
Arcade Fire oli sitten taas jotain aivan muuta. Heti ensimmäisenä soitettu Wake Up ja Win Butlerin käsky "why won't you just stand the fuck up" innostivat yleisön heti. Niiden perään vedetyt pari uutta biisiä tosin latistivat tunnelmaa hieman. Tunnelmaltaan keikka olikin siis pienoista vuoristorataa. Huippuja ja pienoisia pudotuksia. Uusia biisejä tuli omien laskujeni mukaan kuusi kuudestatoista, mikä on aika hurja luku, kun ottaa huomioon sen, että uusi levy tulee vasta reilun kuukauden päästä. Uudet biisit tosin kuulostivat niin hyviltä, että voin jo nyt sanoa tykkääväni levystä kuin Niki Juusela hyeenoista.
Siinä missä Micachu oli tylsän seisoskeleva, niin Arcade Fire oli todella riehakas. Butlerin pariskunta soitti todella innostuneesti ja varsinkin Regine oli ihastuttavan innostunut tanssiessaan ja keimaillessaan musiikin tahtiin. Tamburiinimiehestä eli William Butlerista tuli uusi idolini. Miestä oli hauska seurata, koska pelkkä tamburiinin soitto herätti miehessä punkkarin esiin. Neighborhood #3 (Lights Out):n aikana mies soitti kellopeliä ja suvereenisti hyppäsi soittamaan takanaan ollutta syntikkaa ilman mitään ongelmia. Lopussa mies juoksi lavan pari kertaa ympäri, nappasi sylissä soitettavan rummun itselleen, paukutti aikansa rytmiä ja sitten paiskasi rummun lavaan. Arvostettavaa toimintaa ja olihan miehellä komeat valkoiset housutkin.
Kokonaisuutena Arcade Firen keikka oli siis kaiken odotuksen arvoinen. Senaatintori toimi hyvin, Arcade Fire toimi hyvin ja kivaa oli. Toivottavasti nyt ei enää tarvitse viittä vuotta odotella yhtyeen saapumista tänne.
Puolta tuntia myöhemmin löysin itseni Kuudennelta Linjalta Japandroidsin keikalta. Lämppärinä toiminut Fun kuulosti sivukorvalla kuunneltuna ihan hyvältä, tosin sivukorva kaiketi kuuroutui, koska äänentaso oli kovalla. Onneksi itse päätähtien esiinnyttyä korvatulpat löytyivät, koska Japandroids soitti vielä kovempaa.
Japandroids on yksi ainoita tämän ja viime vuoden aikana esiin nousseita lo-fi-bändejä. Siinä missä muille bändeille koko lo-fi-estetiikka tuntuu olevan itseisarvo joka pelkästään riittää, niin Japandroids on onneksi tajunnut, että musiikin suristessa on hyvä olla punkkia ja melodiaa. Japandroids yhdistelee molempia erinomaisesti.
Livenä tämä Vancouverilainen duo on hurja. Kitaristi-laulaja Brian King poukkoili ympäri lavaa hurjalla vauhdilla ja soitti aivan uskomattomia kitaramelodioitaan lähes ongelmitta. Rumpali David Prowse ei paljoa jäänyt jälkeen, vaikka olikin rumpujensa taakse kahlittu. Onnistui hän siltikin särkemään pari kertaa virvelinsä.
Tässä olikin keikan ainoa ongelma. Intensiteetti katosi todella pahasti, kun teknisten ongelmien takia bändi joutui useita minuutteja säätämään soittimiaan. Juuri kun riehakkuus tuntui löytäneen hyvän vauhdin, niin joku kämmi tai ongelma hidasti tahtia. Muuten Japandroids teki kaiken juuri niin hyvin, ellei jopa paremmin kuin levyllään. Livebändien aatelia. Post-Nothing levy taisi tulla kokonaan ja pari muutakin biisiä kuultiin.
Arcade Fire ja Japandroids onnistuivat keikoillaan todella hyvin ja 28. kesäkuuta vuonna 2010 jää muistoihini elämään hienona päivänä. Terkkuja Helsingin päättäjille: kyllä sitä Senaatintoria kannattaa käyttää konserttikäytössä jatkossakin. Luette kumminkin.
Kuvan otti Flicr-käyttäjä 1541.
Arcade Fire esiintyi siis eilen Senaatintorilla neljälle tuhannelle hyvän musiikin ystävälle. Senaatintori aiheutti ennakkoon hieman pelkoa konserttipaikkana, mutta hyvin se toimi. Portailta oli kiva katsoa bändiä, vaikka tunnelma olikin siellä vähän laimea. Jonoja ei näkynyt missään ja tavoiteltu intiimiys saavutettiin hyvin, koska alue oli hyvin pieni.
Arcade Firen lämppärinä toiminut Micachu oli paska. Ihan rehellistä skeidaa. En tiedä olenko tullut vanhaksi, vai onko ihmiset ympärillä menettäneet kaiken järkensä, mutta en vain ymmärrä musiikkia, missä ei ole melodiaa nimeksikään, rytmit ovat ihme kilkatusta ja laulaja epävireinen kuin mummon perintökantele. En kuullut Micachun musiikissa ensimmäistäkään tarttuvaa melodiaa, tai hyvää rytmiä, mikä olisi herättänyt innostusta. Bändin esiintyminenkin oli todelle innotonta ja laimeata. Micachuun ei siis tarvine jatkossa perehtyä.
Arcade Fire oli sitten taas jotain aivan muuta. Heti ensimmäisenä soitettu Wake Up ja Win Butlerin käsky "why won't you just stand the fuck up" innostivat yleisön heti. Niiden perään vedetyt pari uutta biisiä tosin latistivat tunnelmaa hieman. Tunnelmaltaan keikka olikin siis pienoista vuoristorataa. Huippuja ja pienoisia pudotuksia. Uusia biisejä tuli omien laskujeni mukaan kuusi kuudestatoista, mikä on aika hurja luku, kun ottaa huomioon sen, että uusi levy tulee vasta reilun kuukauden päästä. Uudet biisit tosin kuulostivat niin hyviltä, että voin jo nyt sanoa tykkääväni levystä kuin Niki Juusela hyeenoista.
Siinä missä Micachu oli tylsän seisoskeleva, niin Arcade Fire oli todella riehakas. Butlerin pariskunta soitti todella innostuneesti ja varsinkin Regine oli ihastuttavan innostunut tanssiessaan ja keimaillessaan musiikin tahtiin. Tamburiinimiehestä eli William Butlerista tuli uusi idolini. Miestä oli hauska seurata, koska pelkkä tamburiinin soitto herätti miehessä punkkarin esiin. Neighborhood #3 (Lights Out):n aikana mies soitti kellopeliä ja suvereenisti hyppäsi soittamaan takanaan ollutta syntikkaa ilman mitään ongelmia. Lopussa mies juoksi lavan pari kertaa ympäri, nappasi sylissä soitettavan rummun itselleen, paukutti aikansa rytmiä ja sitten paiskasi rummun lavaan. Arvostettavaa toimintaa ja olihan miehellä komeat valkoiset housutkin.
Kokonaisuutena Arcade Firen keikka oli siis kaiken odotuksen arvoinen. Senaatintori toimi hyvin, Arcade Fire toimi hyvin ja kivaa oli. Toivottavasti nyt ei enää tarvitse viittä vuotta odotella yhtyeen saapumista tänne.
Puolta tuntia myöhemmin löysin itseni Kuudennelta Linjalta Japandroidsin keikalta. Lämppärinä toiminut Fun kuulosti sivukorvalla kuunneltuna ihan hyvältä, tosin sivukorva kaiketi kuuroutui, koska äänentaso oli kovalla. Onneksi itse päätähtien esiinnyttyä korvatulpat löytyivät, koska Japandroids soitti vielä kovempaa.
Japandroids on yksi ainoita tämän ja viime vuoden aikana esiin nousseita lo-fi-bändejä. Siinä missä muille bändeille koko lo-fi-estetiikka tuntuu olevan itseisarvo joka pelkästään riittää, niin Japandroids on onneksi tajunnut, että musiikin suristessa on hyvä olla punkkia ja melodiaa. Japandroids yhdistelee molempia erinomaisesti.
Livenä tämä Vancouverilainen duo on hurja. Kitaristi-laulaja Brian King poukkoili ympäri lavaa hurjalla vauhdilla ja soitti aivan uskomattomia kitaramelodioitaan lähes ongelmitta. Rumpali David Prowse ei paljoa jäänyt jälkeen, vaikka olikin rumpujensa taakse kahlittu. Onnistui hän siltikin särkemään pari kertaa virvelinsä.
Tässä olikin keikan ainoa ongelma. Intensiteetti katosi todella pahasti, kun teknisten ongelmien takia bändi joutui useita minuutteja säätämään soittimiaan. Juuri kun riehakkuus tuntui löytäneen hyvän vauhdin, niin joku kämmi tai ongelma hidasti tahtia. Muuten Japandroids teki kaiken juuri niin hyvin, ellei jopa paremmin kuin levyllään. Livebändien aatelia. Post-Nothing levy taisi tulla kokonaan ja pari muutakin biisiä kuultiin.
Arcade Fire ja Japandroids onnistuivat keikoillaan todella hyvin ja 28. kesäkuuta vuonna 2010 jää muistoihini elämään hienona päivänä. Terkkuja Helsingin päättäjille: kyllä sitä Senaatintoria kannattaa käyttää konserttikäytössä jatkossakin. Luette kumminkin.
Kuvan otti Flicr-käyttäjä 1541.
sunnuntai 6. kesäkuuta 2010
Keikkoja ja viuluja
Päivät keskiviikosta perjantaihin meni keikkojen parissa. Pari oli Tavastialla ja yksi Itä-Helsingissä sijaitsevalla työväentalolla. Useamman päivän keikkaputket ovat tulleet hyvin tutuiksi aiemminkin, joten tällainen ruuhkailu menee nykyisin melkein rutiinilla. Sentään on illoiksi tekemistä.
Keskiviikkona Tavastialla konsertoi aiemmin Final Fantasy nimen alla esiintynyt Owen Pallett. Pallett taitaa melkein olla tunnetumpi orkestraatioistaan useille yhtyeille, kuten Arcade Firelle ja Alex Turnerin sivuprojekti The Last Shadow Puppetsille. Viime vuoden Flowssa näin Pallettia tasan yhden biisin, koska hypnotisoiduin Fever Raysta niin paljon ja kerkesin telttaan vasta viimeisen kappaleen ajaksi. Nyt pääsin korjaamaan vääryyden ja voi pojat, harvoin on tullut koettua mitään noin hienoa.
Owen palautti uskoni livemusiikkiin. Mies loihti viulun, syntikan ja samplerin avulla jylheitä kappaleita, joiden edessä mykistyi. Ensimmäiset kappaleet meni hämmästellessä Pallettin taituruutta. Biisit rakentuivat viuluriffi kerrallaan niistä muodostuneista loopeista. Hämmästyin siitä, kuinka yksi mies pystyy pitämään samplerillaan useamman loopin kasassa noinkin hyvin, koska kaikki meni täysin yhteen hänen oman soiton ja laulun kanssa. Pallettilla oli mukana myös toinen soittaja, jonka nimeä en enää muista, joka soitti kitaraa ja rumpuja muutaman kappaleen ajan. Toinen soittaja toi pientä lisää kappaleisiin, mikä oli ihan hyvä, koska liian pitkään pelkkää viulutaituruutta ei olisi jaksanut kuunnella.
Owen Pallettin keikka oli hieno osoitus yhden soittimen virtuoosimaisesta hallinnasta, mutta silti keikka ei ollut pelkkää kikkailua. Owen innostuikin turisemaan yleisön kanssa moneen otteeseen ja saipa häneltä jopa kysyä kysymyksiäkin. Mitään kovin yllättävää ei yleisöstä kumminkaan esille tullut. Itsekin ujostelin liikaa. Yksi hienoimmista keikoista mitä olen nähnyt ja varmaan menen toistamiseen katsomaan miestä Flowssakin. Suosittelen myös muille!
Torstaina oli vuorossa Yona samaisessa paikassa. Yonan alkuvuodesta ilmestynyt debyyttilevy Pilvet Liikkuu, Minä En on hieno, mutta hieman epätasainen levy. Livenä Yonalla oli mukana kahdeksanhenkinen orkesteri, jossa oli kaksi kosketinsoittajaa, rumpali, kontrabasisti a.k.a läskibasisti ja neljä jousisoittajaa. Ns. perinteisiä soittimia ei lavalla siis ollut, mikä oli hieman yllättävää. Oli kumminkin piristävää kuulla hieman erilaisempaakin bändisointia. Viuluja oli kahden illan aikana lavalla yhteensä viisi. Tällaisiin lukuihin pääsee harvoin edes kitaroiden kanssa.
Yona yhtyeineen esitti lähes koko debyyttilevynsä ja yhden uuden biisin. Illassa oli hyvin spontaani tunnelma, koska lavalla kävi taiteilemassa "Inkkari-Johannakin". Yksi biisi tuli acapellana, vaikka sitä ei alunperin pitänyt edes esittää jne. Yonasta jäi hyvin sympaattinen kuva ja ilta oli oikein kiva. Suosittelen myös Flow-kävijöille tsekkaamaan Yonan, koska tämä bändi saa hymyn korville.
Perjantaina kävin Vatakin järjestämässä illassa "Rock, Rieha ja Rakkaus" illassa, missä esiintyivät Cats On Fire-duo akustisesti, Pohjolan Ilmari ja Jalankulkuämpäri. Runoutta ja kuorolaulua myöskin kuultiin, ja olin onnekas kalja-arvonnassa. Bändeistä ei kauheasti jäänyt muistikuvia, mutta tämä ei johtunut alkoholista, vaan kavereiden kanssa hengailusta. Bändit jäivät tällä kertaa kakkoseksi hyvän seuran takia. Yksikään bändeistä ei silti ollut huono ja varsinkin Jalankulkuämpäri yllätti riehakkuudellaan.
Kesä oli hyvä aloittaa riehakkaasti. Ennen Arcade Firea ei vain taida olla edessä mitään ihmeempiä, ellei ihmeitä tapahdu. Katsellaan ja keikkaillaan.
Keskiviikkona Tavastialla konsertoi aiemmin Final Fantasy nimen alla esiintynyt Owen Pallett. Pallett taitaa melkein olla tunnetumpi orkestraatioistaan useille yhtyeille, kuten Arcade Firelle ja Alex Turnerin sivuprojekti The Last Shadow Puppetsille. Viime vuoden Flowssa näin Pallettia tasan yhden biisin, koska hypnotisoiduin Fever Raysta niin paljon ja kerkesin telttaan vasta viimeisen kappaleen ajaksi. Nyt pääsin korjaamaan vääryyden ja voi pojat, harvoin on tullut koettua mitään noin hienoa.
Owen palautti uskoni livemusiikkiin. Mies loihti viulun, syntikan ja samplerin avulla jylheitä kappaleita, joiden edessä mykistyi. Ensimmäiset kappaleet meni hämmästellessä Pallettin taituruutta. Biisit rakentuivat viuluriffi kerrallaan niistä muodostuneista loopeista. Hämmästyin siitä, kuinka yksi mies pystyy pitämään samplerillaan useamman loopin kasassa noinkin hyvin, koska kaikki meni täysin yhteen hänen oman soiton ja laulun kanssa. Pallettilla oli mukana myös toinen soittaja, jonka nimeä en enää muista, joka soitti kitaraa ja rumpuja muutaman kappaleen ajan. Toinen soittaja toi pientä lisää kappaleisiin, mikä oli ihan hyvä, koska liian pitkään pelkkää viulutaituruutta ei olisi jaksanut kuunnella.
Owen Pallettin keikka oli hieno osoitus yhden soittimen virtuoosimaisesta hallinnasta, mutta silti keikka ei ollut pelkkää kikkailua. Owen innostuikin turisemaan yleisön kanssa moneen otteeseen ja saipa häneltä jopa kysyä kysymyksiäkin. Mitään kovin yllättävää ei yleisöstä kumminkaan esille tullut. Itsekin ujostelin liikaa. Yksi hienoimmista keikoista mitä olen nähnyt ja varmaan menen toistamiseen katsomaan miestä Flowssakin. Suosittelen myös muille!
Torstaina oli vuorossa Yona samaisessa paikassa. Yonan alkuvuodesta ilmestynyt debyyttilevy Pilvet Liikkuu, Minä En on hieno, mutta hieman epätasainen levy. Livenä Yonalla oli mukana kahdeksanhenkinen orkesteri, jossa oli kaksi kosketinsoittajaa, rumpali, kontrabasisti a.k.a läskibasisti ja neljä jousisoittajaa. Ns. perinteisiä soittimia ei lavalla siis ollut, mikä oli hieman yllättävää. Oli kumminkin piristävää kuulla hieman erilaisempaakin bändisointia. Viuluja oli kahden illan aikana lavalla yhteensä viisi. Tällaisiin lukuihin pääsee harvoin edes kitaroiden kanssa.
Yona yhtyeineen esitti lähes koko debyyttilevynsä ja yhden uuden biisin. Illassa oli hyvin spontaani tunnelma, koska lavalla kävi taiteilemassa "Inkkari-Johannakin". Yksi biisi tuli acapellana, vaikka sitä ei alunperin pitänyt edes esittää jne. Yonasta jäi hyvin sympaattinen kuva ja ilta oli oikein kiva. Suosittelen myös Flow-kävijöille tsekkaamaan Yonan, koska tämä bändi saa hymyn korville.
Perjantaina kävin Vatakin järjestämässä illassa "Rock, Rieha ja Rakkaus" illassa, missä esiintyivät Cats On Fire-duo akustisesti, Pohjolan Ilmari ja Jalankulkuämpäri. Runoutta ja kuorolaulua myöskin kuultiin, ja olin onnekas kalja-arvonnassa. Bändeistä ei kauheasti jäänyt muistikuvia, mutta tämä ei johtunut alkoholista, vaan kavereiden kanssa hengailusta. Bändit jäivät tällä kertaa kakkoseksi hyvän seuran takia. Yksikään bändeistä ei silti ollut huono ja varsinkin Jalankulkuämpäri yllätti riehakkuudellaan.
Kesä oli hyvä aloittaa riehakkaasti. Ennen Arcade Firea ei vain taida olla edessä mitään ihmeempiä, ellei ihmeitä tapahdu. Katsellaan ja keikkaillaan.
sunnuntai 30. toukokuuta 2010
Dinosaur Jr @ Tavastia
Dinosaur Jr. on jenkki-indien AC/DC. Bändi on tehnyt samaa levyä jo vuodesta 1985, mutta bändiä arvostetaan silti todella paljon. Toisaalta kun yhtye on pitänyt tasonsa aina korkealla, niin miksipä ei arvostettaisi.
Näin Dinosaurukset nyt toista kertaa elämässäni. Edellisellä kerralla yhtye esiintyi Provinssirockissa 2008 ja olosuhteet olivat huonoimmat mahdolliset. Satoi ja ihmiset olivat katsomassa teltassa Von Hertzen Brothersia tai odottivat Linkin Parkia. Silti muistan keikan olleen todella kova ja äänentaso oli infernaalinen. Ja joku mies tarjosi minulle vodkaa tuopista.
Tavastialla ei onneksi satanut ja paikka oli loppuunmyyty, mutta perusasiat olivat pysyneet samana. He soittivat jälleen ihan saatanan kovaa ja ylimääräistä showta ei pidetty. Bändin liveshow on siis hyvin karsittu, eikä bändin jäseniä ole karismalla pilattu. Kitaristi-laulaja J. Mascis on harmaantunut, hivenen tukevoitunut ja juuri niin vittuuntuneen näköinen, että kadulla mieheen tuskin kukaan kiinnittäisi mitään huomiota. Basisti Lou Barlow näyttää taas lähinnä historianopettajalta. Silti yhtyettä katsoo hyvin mieluusti lavalla.
Setti oli hyvä sekoitus sekä uutta että vanhaa. Hitit Freak Scenestä lähtien tulivat, vaikka eräs kaveri kerkesikin valitella parin biisin puuttumista. Omat lempparini onneksi tulivat, mutta bändi soitti silti luvattoman vähän aikaa. Keikka kesti vain vähän reilun tunnin ja encoressakin bändi veti vain yhden biisin. Toinen tunti olisi mennyt ihan kepeästi.
Dinosaur Jr. oli Tavastialla todella hyvä, mutta pettymyksen aiheutti setin lyhyys. Kaikesta huolimattta olin tyytyväinen keikkaan ja ensi viikkoon voi lähteä hymyssä suin.
Näin Dinosaurukset nyt toista kertaa elämässäni. Edellisellä kerralla yhtye esiintyi Provinssirockissa 2008 ja olosuhteet olivat huonoimmat mahdolliset. Satoi ja ihmiset olivat katsomassa teltassa Von Hertzen Brothersia tai odottivat Linkin Parkia. Silti muistan keikan olleen todella kova ja äänentaso oli infernaalinen. Ja joku mies tarjosi minulle vodkaa tuopista.
Tavastialla ei onneksi satanut ja paikka oli loppuunmyyty, mutta perusasiat olivat pysyneet samana. He soittivat jälleen ihan saatanan kovaa ja ylimääräistä showta ei pidetty. Bändin liveshow on siis hyvin karsittu, eikä bändin jäseniä ole karismalla pilattu. Kitaristi-laulaja J. Mascis on harmaantunut, hivenen tukevoitunut ja juuri niin vittuuntuneen näköinen, että kadulla mieheen tuskin kukaan kiinnittäisi mitään huomiota. Basisti Lou Barlow näyttää taas lähinnä historianopettajalta. Silti yhtyettä katsoo hyvin mieluusti lavalla.
Setti oli hyvä sekoitus sekä uutta että vanhaa. Hitit Freak Scenestä lähtien tulivat, vaikka eräs kaveri kerkesikin valitella parin biisin puuttumista. Omat lempparini onneksi tulivat, mutta bändi soitti silti luvattoman vähän aikaa. Keikka kesti vain vähän reilun tunnin ja encoressakin bändi veti vain yhden biisin. Toinen tunti olisi mennyt ihan kepeästi.
Dinosaur Jr. oli Tavastialla todella hyvä, mutta pettymyksen aiheutti setin lyhyys. Kaikesta huolimattta olin tyytyväinen keikkaan ja ensi viikkoon voi lähteä hymyssä suin.
perjantai 5. maaliskuuta 2010
Keikalla: Florence + The Machine @ Tavastia 3.3.10
Missasin debyyttilevy Lungsin kesällä kokonaan, mutta nyt talven aikana sitä on tullut kuunneltua ihan kohtalaisesti. Levy on oikein hyvä mielestäni, joten keikkaa odottelin semi-innoissani. Lämppärinä oli suomalainen nais singer-songwriter Anastacia Mouna, jonka vartti Tavastian lavalla oli lähinnä vaivaannuttava. Biisit olivat tylsiä ja ylipitkiä ja itse Anastacia oli juuri niin stereotyyppinen singer-songwriter kuin vain voi jonkun kuvitella olevan. Alunperin lämppärinä piti olla brittiläinen shoegazing-bändi Sian Alice Group, mikä olisi ollut huomattavasti mielenkiintoisempi kokemus.
Puolta tuntia myöhemmin saapui Florence yhtyeineen lavalle ja ensimmäisenä biisinä tuli Howl, mikä herätti yleisön heti mukaansa. Alkuun Florence vaikutti olevan hieman varautunut lavalla, mutta parin biisin jälkeen nainen laittoi itsensä likoon täysin ja eläytyi kuin olisi viimeistä keikkaansa tekemässä. Muu bändi tyytyi olemaan taka-alalla, vaikka lavalla oli niinkin harvinainen soitin kuin harppu. Otto Talvion kanssa olen soittimesta eri mieltä. Ei se taustalle jäänyt. Hyvin se kuului.
Vaikka Florence + The Machinen debyytistä on alle vuosi, oli bändi lavalla itsevarma ja ammattimainen, mikä on mielestäni harvinaista noin uusille bändeille. Teknisiä ongelmia oli muutamaan otteeseen, kuten mikkipiuhan ja Florencen asun sekoittuminen toisiinsa, mutta ne eivät haitanneet bändiä yhtään ja tilanteet hoidettiin hyvällä huumorilla ohi. Muutenkin voisin lainata Pete2ndBestiä ja todeta myös sen, että vaikka bändin ja keulakuvan lavatoiminta on tarkoin harkittua showta, on se silti kotikutoisen oloista, eikä lainkaan snobahtavaa tai ylimielistä. Florence oli aivan kuin naapurintyttö lavalla, vaikka lavaelkeet kovin dramaattisia olivat asuineen ja kaikkineen. Keikka oli hyvin lämminhenkinen tämänkin vuoksi.
Last.fm:n puolella muutamat ovat valittaneet yleisön heikkoa osallistumista keikkaan, mistä itse olen eri mieltä. Nyt loppuunmyyty Tavastia oli yllättävänkin hyvin biiseissä ja menossa mukana. Yhteislaulua oli ja lopussa pogoukseen yllytys sai kaikki mukaan, eikä vain pelkästään eturiviä. Suomalainen yleisö on vain aina hieman nihkeää ja varsinkin arkisin sitä on vaikeaa saada liikkeelle. Florence + The Machine onnistui kumminkin erinomaisesti.
Keikka oli kokonaisuudessaan mielestäni oikein hyvä. Noin tuoreelta bändiltä erinomainen keikka, jossa ei näkynyt jännitys yhtään. Florence + The Machine vaikuttaa hyvin valmiilta paketilta levyn ja keikan perusteella. Toinen levy näyttää sen, mihin yhtye pystyy tulevaisuudessa. Jos on mahdollisuus lähteä Ruisrockiin, niin suosittelen tsekkaamaan bändin. Itsekin varmaan tsekkaan toistamiseen, jos vain osuvat samalle päivälle Belle & Sebastianin (!!!!!!!!!! VITTU PARASTA IKINÄ (ANTEEKSI KIROILUNI, MUTTA OLI PAKKO)) kanssa.
Lungs Spotifyssa
Kiss With A Fist, Drumming Song ja You've Got The Love videot
Muihin aiheisiin: Toinen viime vuoden julkaisu, joka jäi kanssa huomiotta ilmestyessään kesällä, mutta nyt lämmittää on Dirty Projectorsin Bitte Orca. Levy tuli kuunneltua ehkä kerran kesällä läpi ja todettua oudoksi, mutta nyt kun palasin sen pariin, oli fiilikset aivan erilaiset. Levy on erinomainen! Bändin tyyliä on vaikea kuvata, mutta vähän kuin Vampire Weekend, joka olisi käynyt taidekoulua ja innostuu tunkemaan biiseihin jopa eri genrejä. Levy on mielenkiintoinen ja antaa joka kuuntelulla jotain uutta, joten suosittelen tsekkaamaan sen vaikka tästä. Parhaimman kuvan bändin mielisairaudesta saa kappaleista Cannibal Resource ja Useful Chamber
Aiemmin olin jo laittanut linkin Gorillazin uuden levyn ennakkokuunteluun ja nyt kun se on tullut kuunneltua pariin otteeseen läpi, niin voin lyhyesti todeta levyn olevan mahtava. Palaan siihen kumminkin myöhemmin ja niin palaan I Walk The Linen uuteen levyyn Language Of The Lost, joka todella yllätti ja rajusti. Molemmista kumminkin myöhemmin lisää.
torstai 4. helmikuuta 2010
Viikon keikkavitonen
Depeche Mode - Jezebel
Depeche Mode oli tiistaina esiintymässä Hartwall Areenassa ja keikka oli ihan hyvä, mutta biisilistansa takia mulle pettymys. Vanhempi Depeche Moden tuotanto ei ole minulle kovinkaan tuttua, kun taas pidän todella paljon Playing The Angel ja Sounds Of The Universe albumeista. Tietenkään näiltä levyiltä ei tullut kuin muutama biisi, mutta vanhoja hittejä tuli sitten yllin kyllin. Viihdyin kyllä, mutta toivoin jotain muuta. Biisiksi valitsin Jezebelin, koska Martin Goren balladiputki oli pettymys, joka olisi parantunut tällä kauniilla Goren laulamalla kappaleella uudelta levyltä.
Editors - You Don't Know Love
Editors tulee 7.5 Tavastialle ja suurimman kohun aiheutti jälleen kerran lipunmyynti. Ihmiset eivät edelleenkään tunnu tiedostavan sitä, että joskus kysyntä on suurempaa kuin tarjonta, ja nopeat syövät hitaat. Itse onneksi sain liput keikalle ja odotukset ovat kovat. Uusi levy ei konesoundiensa takia ole tarttunut yhtä hyvin kuin yhtyeen aiemmat levyt, mutta livenä niissä kappaleissa saattaa olla ihan toista potkua. Ja haluan kuitata huonot muistot R.E.M:n lämppärikeikasta Finnair Stadionilla. Paljoa huonompaa paikkaa ei yhtyeelle olisi voitu antaa.
Wilco - Spiders (Live)
Wilco esiintyi viimeksi Suomessa viime elokuussa Huvilateltassa ja vetäisi niin kovan keikan, että kaikki jäivät odottamaan lisää. Nyt tulee, kun bändi saapuu kahdelle keikalle Suomeen ja Helsingin keikka sattui samalle päivälle kuin syntymäpäiväni. Parempaa lahjaa ja juhlaa ei voisi tulla. Biisiksi valitsin viime keikan kliimaksin Spiders, joka räjähti Huvilateltassa melkoisella voimalla ja jätti toivomaan lisää. Tätä bändiä ei saa missata!
Wolfmother - Joker And The Thief
Provinssirock lisäsi esiintyjälistaansa tällä viikolla neljä nimeä, joista isoin oli australialainen Wolfmother. Bändin kokoonpano meni täysin uusiksi laulaja-kitaristia lukuunottamatta uudelle levylle, mikä ei onneksi bändiä pahentanut. Silti valitsin kappaleen bändin ensimmäiseltä levyltä, koska sillä Led Zeppelin ja Black Sabbath pastissointi toimi hyvin. Toinenkin mielipide löytyy hienolta mieheltä.
Green Day - Basket Case
Pitkään spekuloitiin siitä, mikä iso bändi saapuu Live Nationin järjestämälle jättikeikalle Kyläsaareen ja Green Day sieltä paljastui. Kun Green Dayn nimi julkistettiin, niin olin hieman skeptinen kaiken suhteen. Onko Green Day niin iso nimi Suomessa, että se pystyy vetämään 35 000 ihmistä? Mielestäni ei, mutta mieluusti olen väärässä. En ole bändin suurimpia faneja, mutta en toivo keikkajärjestäjille persnettoa näin isoista satsauksista. Jatkossa nimittäin Suomeen toivottavasti tuodaan isoja nimiä, jotka itseänikin kiinnostaa. (Coldplay, kiitos)
Ensi viikolla on sitten pitkään odottamani Prince Of Assyrian ensikeikka Suomessa ja sen lisäksi saatan mennä katsomaan ja kuuntelemaan Husky Rescueta ja Five Corners Quintetia. Niistä lisää sitten joskus.
maanantai 1. helmikuuta 2010
Biffy Clyro @ Nosturi 31.01.2010
Biffy Clyro soitti eilen toisen keikkansa Suomessa. Edellistä keikkaa en nähnyt aikataulullisista syistä, mutta nyt pääsin paikalle. Lisäintoa keikalle menoon lisäsi uuden Only Revolutions levyn taso. Se on erinomainen rock-levy.
Nosturi oli lähes täynnä ja suurin osa yleisöstä tiesi bändin tuotannon todella hyvin ja sunnuntaikeikaksi yleisölläkin oli oikein hyvä meininki ja miksipä ei olisi ollut, koska bändi oli lavalla todella kovassa iskussa. Biffy Clyron levyt, varsinkin kaksi viimeisintä ovat tuotannoltaan melko siloiteltuja ja niissä massiivisesti soivat orkesteriosuudet lisäävät tiettyä sliipattua fiilistä, mutta livenä bändi on räkäinen ja rupinen. Taustanauhoja ei käytetty, joten livenä yhtye luottaa omaan sointiinsa täysin. En olisi ikinä uskonut, että kolmesta miehestä voi lähteä moinen mökä, koska bändin soinnissa oli munaa ja kovuutta enemmän kuin monella punk-bändillä ja se on jo paljon sanottu. Tästä huolimatta biisien sisällä olevat pienet jipot tulivat paremmin esiin livenä kuin levyllä.
Simon Neilin ääni oli hieman kohmeessa, mutta se ei onneksi häirinnyt. Muuten mies esiintyi energisesti ja varsinkin kitaraosuudet mies veti hurjalla energialla ja pieteetillä. Muun bändin suoritusta ei myöskään voi kritisoida, vaikka vähän taustalle jäivät.
Biisilista oli täytetty Only Revolutionsin ja sitä edeltäneen levyn Puzzlen biiseillä, mutta yllättävän paljon tuli näitäkin vanhempia biisejä ja yleisö jopa lauloi mukana. Olin hieman yllättynyt, koska kuulin, että edellisellä Tavastian keikalla yleisö ei tuntunut tietävän mitään biisejä. Parempi näin.
Kokonaisuutena keikka oli hyvä ja erittäin viihdyttävä. Yleisökin tuntui elävän musiikin mukana, joten fiilis ei jäänyt kylmäksi. Bändi on näillä näkymin tulossa kesän festareille, joten jos tulee mahdollisuus nähdä kyseinen bändi, niin suosittelen vilkaisemaan.
Biisilista:
That Golden Rule
Living Is A Problem Because Everything Dies
Glitter And Trauma
Bubbles
9/15ths
Who's Got A Match?
God & Satan
The Captain
Joy.Discovery.Invention
There's No Such Thing As A Jaggy Snake
Many Of Horror
A Whole Child Ago
Get Fucked Stud
Whorses
Encore:
Cloud Of Stink
Machines
Mountains
Nosturi oli lähes täynnä ja suurin osa yleisöstä tiesi bändin tuotannon todella hyvin ja sunnuntaikeikaksi yleisölläkin oli oikein hyvä meininki ja miksipä ei olisi ollut, koska bändi oli lavalla todella kovassa iskussa. Biffy Clyron levyt, varsinkin kaksi viimeisintä ovat tuotannoltaan melko siloiteltuja ja niissä massiivisesti soivat orkesteriosuudet lisäävät tiettyä sliipattua fiilistä, mutta livenä bändi on räkäinen ja rupinen. Taustanauhoja ei käytetty, joten livenä yhtye luottaa omaan sointiinsa täysin. En olisi ikinä uskonut, että kolmesta miehestä voi lähteä moinen mökä, koska bändin soinnissa oli munaa ja kovuutta enemmän kuin monella punk-bändillä ja se on jo paljon sanottu. Tästä huolimatta biisien sisällä olevat pienet jipot tulivat paremmin esiin livenä kuin levyllä.
Simon Neilin ääni oli hieman kohmeessa, mutta se ei onneksi häirinnyt. Muuten mies esiintyi energisesti ja varsinkin kitaraosuudet mies veti hurjalla energialla ja pieteetillä. Muun bändin suoritusta ei myöskään voi kritisoida, vaikka vähän taustalle jäivät.
Biisilista oli täytetty Only Revolutionsin ja sitä edeltäneen levyn Puzzlen biiseillä, mutta yllättävän paljon tuli näitäkin vanhempia biisejä ja yleisö jopa lauloi mukana. Olin hieman yllättynyt, koska kuulin, että edellisellä Tavastian keikalla yleisö ei tuntunut tietävän mitään biisejä. Parempi näin.
Kokonaisuutena keikka oli hyvä ja erittäin viihdyttävä. Yleisökin tuntui elävän musiikin mukana, joten fiilis ei jäänyt kylmäksi. Bändi on näillä näkymin tulossa kesän festareille, joten jos tulee mahdollisuus nähdä kyseinen bändi, niin suosittelen vilkaisemaan.
Biisilista:
That Golden Rule
Living Is A Problem Because Everything Dies
Glitter And Trauma
Bubbles
9/15ths
Who's Got A Match?
God & Satan
The Captain
Joy.Discovery.Invention
There's No Such Thing As A Jaggy Snake
Many Of Horror
A Whole Child Ago
Get Fucked Stud
Whorses
Encore:
Cloud Of Stink
Machines
Mountains
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)