sunnuntai 30. toukokuuta 2010

Dinosaur Jr @ Tavastia

Dinosaur Jr. on jenkki-indien AC/DC. Bändi on tehnyt samaa levyä jo vuodesta 1985, mutta bändiä arvostetaan silti todella paljon. Toisaalta kun yhtye on pitänyt tasonsa aina korkealla, niin miksipä ei arvostettaisi.

Näin Dinosaurukset nyt toista kertaa elämässäni. Edellisellä kerralla yhtye esiintyi Provinssirockissa 2008 ja olosuhteet olivat huonoimmat mahdolliset. Satoi ja ihmiset olivat katsomassa teltassa Von Hertzen Brothersia tai odottivat Linkin Parkia. Silti muistan keikan olleen todella kova ja äänentaso oli infernaalinen. Ja joku mies tarjosi minulle vodkaa tuopista.

Tavastialla ei onneksi satanut ja paikka oli loppuunmyyty, mutta perusasiat olivat pysyneet samana. He soittivat jälleen ihan saatanan kovaa ja ylimääräistä showta ei pidetty. Bändin liveshow on siis hyvin karsittu, eikä bändin jäseniä ole karismalla pilattu. Kitaristi-laulaja J. Mascis on harmaantunut, hivenen tukevoitunut ja juuri niin vittuuntuneen näköinen, että kadulla mieheen tuskin kukaan kiinnittäisi mitään huomiota. Basisti Lou Barlow näyttää taas lähinnä historianopettajalta. Silti yhtyettä katsoo hyvin mieluusti lavalla.

Setti oli hyvä sekoitus sekä uutta että vanhaa. Hitit Freak Scenestä lähtien tulivat, vaikka eräs kaveri kerkesikin valitella parin biisin puuttumista. Omat lempparini onneksi tulivat, mutta bändi soitti silti luvattoman vähän aikaa. Keikka kesti vain vähän reilun tunnin ja encoressakin bändi veti vain yhden biisin. Toinen tunti olisi mennyt ihan kepeästi.

Dinosaur Jr. oli Tavastialla todella hyvä, mutta pettymyksen aiheutti setin lyhyys. Kaikesta huolimattta olin tyytyväinen keikkaan ja ensi viikkoon voi lähteä hymyssä suin.

lauantai 29. toukokuuta 2010

Kanye West on täällä taas!

Jokaisen tuntema, monen vihaama ja monen rakastama rapin supertähti Kanye West julkaisi eilen ensimmäisen uuden biisinsä kahteen vuoteen. Taylor Swiftgaten jälkeen Kanye on ollut maan alla, mikä on tylsistyttänyt koko rap-maailmaa. Nyt mies on taas täällä uhmakkaampana kuin koskaan ja siitä uusi biisi Power on hieno osoitus. Dwele feattaa kappaleen c-osassa sielukkaan sulavasti ja biitistä löytyy King Crimson-sample! Mikään ei ole mahdotonta Kanyelle.

Edellisen 808's & Heartbreak-levyn kylmä ja autotunella kyllästetty äänimaailma on enää muisto vain ja onneksi niin. Tämä muistuttaa taas siitä, miksi Kanye nousi tähdeksi. Biitti on mielestäni erinomainen ja Kanyen rapit toimivat vanhaan malliin. Levyn julkaisupäivästä ei ole vielä mitään tietoa, mutta levyn nimi on kuulemma Good Ass Job...

perjantai 28. toukokuuta 2010

Videohehkutus: Foals - Miami

Hipsterpostauksessani ollut Darwin Deezin video on hipster-estetiikassaan niin överi, että se on jo loistava. Foals on vienyt videonsa estetiikan aivan toisiin äärilaitoihin. Saas nähdä milloin hipsteripiirit innostuvat kehonrakennuksesta. Ihailkaa noita lihaksia!

torstai 27. toukokuuta 2010

Day of Arcade Fire

Tuli lippu.


Tuli biisejä. Hyviä sellaisia.



A. The Suburbs




AA. Month of May


Tuli levyn julkaisupäivä. 02.08.2010.

Ärsyttävät hipsterit

Nostalgiaviikko rikotaan nyt parilla semituoreella bändillä, jotka otsikon mukaisesti ovat ärsyttävän hipsteriä. Silti ne ovat niin hyviä, että ällöttävyyden voi unohtaa ja nauttia vain musiikista. Kesä tekee siis kepposiaan.

The Drums on ollut kohta jo vuoden SE hypetetyin bändi jenkeistä. NME aloitti kehukierteen Summertime!-EP:n puhkikehumisella ja vanavedessä hyppäsivät blogit ja muut lehdet mukaan. En muista minkä yhtyeen kappaleen kuulin ensimmäisenä, mutta en jaksanut siitä innostua. Kuulosti turhan kasarilta. Maaliskuussa Ylex soitti yhtyeen I Felt Stupid kappaleen, josta serkkuni ei suostunut uskomaan, että se on tehty tällä vuosikymmenellä.



Olin täysin valmis jättämään The Drumsin unholaan, mutta jälleen kerran yksi biisi muutti kaiken. Kyseinen kappale oli tällä kertaa Forever And Ever Amen. Voi jumankekka kuinka täydellistä poppia se onkaan. Vaikka periaatteessa mikään ei ollut muuttunut niihin kahteen aiempaan kuulemaani biisiin, niin tässä kappaleessa on jotain todella vastustamatonta. Parasta aivotonta kesäfiilistelyä! Onneksi levy tulee kohta, jotta tätä herkkua saa lisää. Niin ja kun otsikko on "ärsyttävät hipsterit", niin katsokaa nyt tuon laulajan venkoilua. Opettele tanssimaan, haiseva hipsteri!



Darwin Deezin kohtasin ensimmäisen kerran hervottomassa Look At This Fucking Hipster-blogissa. Miehen Radar Detectorin video on juuri niin raivostuttavaa hipsteröintiä kuin voin vain suinkin kuvitella. Kaikki siinä videossa haisee ärsyttävälle hipsterille. Heittaus on niin kasaria, tiedän, mutta voiko olla yhtään stereotyyppisempää enää tuon videon touhu. Katsokaa nyt sitä! Kikkarat, viikset ja hiuspanta. Voi luoja! Onneksi videot eivät ole pääasia, joten voin surutta sanoa, että Darwin tekee mielettömän hyvää musiikkia ja Radar Detector on siitä hyvä osoitus!



Darwin Deezin debyyttilevy tuo hyvällä tavalla mieleen vanhan Phoenixin. Kuivat ja nykivät, mutta samalla hyvin lämpimät soundit lämmittävät mieltä ja saavat nytkymään kotonakin kivasti. Tätä olisi kiva tanssia (ärsyttävästi venkoillen) kesäillan lämmössä ja hämärässä. Darwinin musiikki ei tee oikeastaan mitään uutta, eikä se haasta kuulijaansa, mutta se toimii aivan samalla tavalla kuin Two Door Cinema Club. Tätä kuunnellessa hymyilyttää.



Darwin Deezin levyn voi kuunnella Spotifysta ja The Drumsin levyn saa kuultavaksi 7. kesäkuuta. Summertime! EP löytyy Spotifysta lämmikkeeksi.

keskiviikko 26. toukokuuta 2010

Ruotsi-nostalgiaa

Kun The Shinsin myötä päästiin nostalgisoimaan, niin laitetaan nyt lempparibiisejä siltä ajalta, kun Tavastiakin vaikutti kaukaiselta haaveelta ja Ruotsistakin tuli hyvää musiikkia.



Sugarplum Fairy oli joskus todella kovassa soitossa MTV:llä ja tämä biisi oli todella kova. Valitettavasti alkuperäistä ei saa upotettua, joten tässä on jonkunlainen live. Alkuperäisellä videolla laulajan habitus oli hyvin Mick Jaggermaista, mutta nyt mies näyttää kyllä ihan Liam Gallagherilta. Ainakin vaikutteet tulevat esiin.



Bändi, joka vuonna 2005 tuntui olevan maailman huipulla, mutta nyt ei taida kukaan muistaa. Biisi on neroutta, mutta video on kyllä aivan kamala.



Sahara Hotnights oli kovin tyttöbändi kuutisen vuotta sitten. Olin todella murtunut, kun tyttöjen Nosturin keikka oli k-18 ja itse olin alaikäinen. Taisin lähettää pari vihameiliä ja yhden säälimeilin, jossa pyysin poikkeuslupaa, koska olin ihastunut bändin basistiin. Ei tehonnut. Olen edelleen katkera ELMU:lle.



The Hivesin kolmoslevy on edelleen suosikkilevyjäni, vaikka kaikki muut tuntuvat vihaavan sitä. Kyseisellä levyllä taitaa olla myös peräkkäisten soittojen ennätys minulla. Mökillä taisin joskus huudattaa levyn 12 kertaa putkeen. Tämän biisin jälkeen ei voi olla haluamatta lisää!



The Soundtrack Of Our Livesin Origin Vol. 1 on mainittu yhdessä levylistassani jo aiemmin, mutta en voi korostaa tarpeeksi sen merkitystä omaan musiikkimakuuni. Edelleen levy toimii lähes yhtä hyvin kuin kuusi vuotta sitten. Ankkarockissa 2005 olin eturivissä ja olin hämmentynyt yhtyeen keulakuvan Ebbot Lundbergin karismasta. Toisaalta, nallekarhumainen ulkoasu toimii aina.

maanantai 24. toukokuuta 2010

Rakkaus: The Shins

Nyt olen jo tehnyt pari postausta, jotka eivät edenneet ideointia pidemmälle. Toinen kaatui teknisistä syistä ja toinen taas oman saamattomuuteen ja pienoiseen writers blockiin. Saaplari. Jotta siitä päästäisiin yli, niin kirjoitetaan siitä mistä on helpointa kirjoittaa ylistyssanoja. Rakkaudesta.


The Shins on yhtye joka ei liiemmin esittelyjä kaipaa. Se on se Jenkkien paras indie-bändi, joka pistää pojat itkemään ja tytöt riehumaan. 1000 Sparksin Teenage Kicksiin liittynyt kirjoitus herätti muistot siitä, kuinka nykyinen musiikkimakuni oikein lähti kehittymään. The Undertonesin Teenage Kicksillä on siinä suuri osa, mutta voin rajata lähtölaukauksen kahteen bändiin. Franz Ferdinandiin ja The Shinsiin.

Tasan kuusi vuotta sitten sain syntymäpäivälahjaksi Franz Ferdinandin debyyttilevyn. Sitä ennen minulla oli pitkä tukka, farkkutakki ja Iron Maiden-paitoja. Metallican keikka Stadionilla oli lähestymässä. Franz Ferdinand oli siis aivan jotain muuta kuin mitä elin. Silti se kolahti kovempaa kuin mikään muu. Siinä oli rytmillisesti jotain aivan ennenkuulematonta omiin korviini. Reilua kuukautta myöhemmin serkkuni ja hänen poikaystävänsä palasivat Roskildesta ja poikaystävä kehui maasta taivaisiin uutta tuttavuutta nimeltään The Shins. Garden Statea lainatakseni "se mullisti elämäni". Tosin elämäni mullistaja ei ollut New Slang, vaan "taptatatataptatatapWOU".



Chutes Too Narrow on täydellinen pop-levy. Sitä parempaa ei ole tehty, eikä tuskin koskaan edes tulla tekemään. Se on täydellisen melodinen, siinä on itkettävän hienoja kohtia juuri sopivasti ja se on juuri sopivan kesäinen, jotta hymy on aina huulilla sitä kuunnellessa. Seuraaja Wincing The Night Away on myös todella hyvä. Soundin aikoinaan antamat kuusi tähteä ovat edelleen mielestäni täysin ansaittuja. Chutes tosin ansaitsisi seitsemän. Debyyttilevy Oh, Inverted World on edelleen vähän etäinen minulle, mutta siltä löytyy muutama todella mahtava kappale, kuten Caring Is Creepy ja New Slang





Nykyisin The Shinsistä on potkittu rumpali ja basisti huishelevettihin, joka ei lupaa jatkosta hyvää. Wincing The Night Awaylla kun oli jo vähän kuultavissa Broken Bellsin sisältämää kokeellisempaa äänimaailmaa, joka itseäni hivenen häiritsi. Tulevaisuudessa uskoisin tämän vain lisääntyvän ja täydellisten pop-melodioiden jäävän taakse. Vaikka olen tulevaisuuden suhteen hyvin pessimistinen, niin silti muistoihini jää yksi maailman paras levy, yksi täydellinen levy ja yksi joka pitäisi ottaa haltuun. Chutes Too Narrow myös muistuttaa kesästä, jolloin myös Stars Are Blind oli maailman paras biisi ja elämässäni oli parhautta muutenkin kerrakseen.



WINCING THE NIGHT AWAY @ SPOTIFY: MUUTA EI LÖYDY :(

keskiviikko 19. toukokuuta 2010

Alan Wake

Tyttöblogi tekee täysin uuden aluevaltauksen! Huraa! Tämä nörtti kertoo nyt teille videopelistä. Eikä edes mistä tahansa videopelistä, vaan suomalaisesta videopelistä. Paraateja nyt kehiin!


Alan Wake on siis espoolaisen Remedyn kuusi vuotta työn alla ollut kauhupeli, joka viikko sitten viimein saatiin kauppoihin. Pelin on matkan varrella pitänyt olla ties sun mitä, mutta lopputulos on toiminnallinen jännäri. Max Paynet osoittivat jo sen, että Remedy pystyy tekemään todella laadukkaita pelejä, eikä Alan Wake ole poikkeus.

Alan Wake on siis todella pahasta writer's blockista kärsivä kirjailija, joka vaimonsa kanssa suuntaa lomalle Bright Fallsiin, jotta hän saisi kirjoitusintonsa takaisin. Asiat alkavat mennä hyvin vahvasti tästä pieleen, ja Waken vaimo onkin hävyksissä ja mies itse herää kolaroidusta autosta muistamatta viikon tapahtumia. Sitten aletaan selvittelemään mitäs kummaa nyt oikein onkaan tapahtunut. Käänteitä on ihan tarpeeksi ja juoni onkin videopelien saralla oikein hyvä.

Pelinä Alan Wake on vähän kaksijakoinen. Juoni on todella hyvä, joten sen kulkua haluaa jatkuvasti edistää, mutta pelin rakenne on sellainen, että ensin pitää juosta tunti metsässä ja sen jälkeen vasta saadaan juonta eteenpäin. Jonkun aikaa metsässä rämpimistä jaksaakin, mutta loppua kohden se alkaa toistaa itseään ja tylsistyttää pahemman kerran. Peli on onneksi aika lyhyt, mutta se on myös pelin ongelma. Juoni tyssäsi kuin seinään. Tällä tietenkin pedataan jatko-osaa, jota ei toivottavasti tarvitse odottaa kuutta vuotta.

Alan Wake on puutteistaan ja ongelmistaan huolimatta oikein hyvä peli, jota voi suositella Xboxin omistajille. Juonensa puolesta peli kannattaakin kokea ja jos kauhupelit yleensä ei välttämättä olisikaan se juttu, niin olkaa huoleti, ei tämä kauheasti pelota.

Tuleeko jatkossa juttua peleistä? En tiedä. Ehkä. Kiinnostaisiko?

maanantai 17. toukokuuta 2010

Ensikuuntelu: Disco Ensemble - The Island Of Disco Ensemble

Disco Ensemble julkaisee uuden albuminsa 26.5, mutta YleX tarjoaa mahdollisuuden kuulla levyn kokonaisuudessaan jo nyt. Tämän olen käyttänyt hyväkseni ja olen muodostanut ensikuuntelun perusteella mielipiteeni tästä levystä.

Disco Ensemblen kaksi aiempaa levyä ovat esitelleet jonkun uudistuneen elementin bändin soinnissa. First Aid Kit toi kirpparisyntikat kuvioihin, kun taas Magic Recoveries vei syntikoiden käyttöä eteenpäin hurjin harppauksin. Saarilevy (lyhennys tästä lähtien) ei esittele samanlaisia uudistuksia bändin soinnisssa. Tällä levyllä Disco Ensemble keskittyy tutun ja - valitettavasti - turvallisen soundinsa jalostamiseen.

Magic Recoveries ei ollut edeltäjiensä veroinen albumi, mutta siinä oli paljon hyvää. Bändi vei soundiansa eteenpäin koneellisempaan ja vähän jopa indierokahtavampaan maailmaan, mikä parhaimmillaan elävöitti bändin biisejä hyvin. Saarilevy jättää taas koneet hivenen taka-alalle, jolloin Jussi Ylikosken Tom Morellon soittoa erehdyttävästi muistuttavat kuviot pääsevät enemmän esiin. Tämäkään ei haittaa.

Se mikä minua tällä levyllä harmitti oli se, että biisit eivät tunnu oikein lähtevän käyntiin. Kaikilla kolmella aiemmalla levyllä on saanut olla bändin aggressiivisuuden kanssa jopa varuillaan, mutta nyt tuntuu kuin joku olisi kesyttänyt pojat ja kun yritetään pistää menemään, niin vähän jää hippulat polkemaan paikallaan. Vanha tuttu räjähtävyys on kateissa, mikä oli minulle bändin suurin valttikortti. Vanhaa hyvää meininkiä ei ole oikeastaan kuin avausraidalla Bay of Biscay.

Odotettua lievemmäksi pettymykseksi tämä saari osoittautui, mutta enpä voi sanoa olevani järin innoissani tästä levystä. Jotain uutta olisin ehkä kaivannut bändiltä. Jotain mikä olisi lyönyt ällikällä, kuten viime levyllä Beacon ja Bad Luck Charm. En vielä bändiä ole valmis hautaan laskemaan, mutta ensi kerralla kaipaisi jotain radikaalimpaa.

Täältä voitte kuunnella levyn ja muodostaa mielipiteen siitä. Sen jälkeen tulkaa haukkumaan minut, kun olin jälleen väärässä.

Vuoden paras keikkauutinen!



Kyllä, Arcade Fire tulee Senaatintorille! Ensi maanantaina tulevat liput myyntiin. Yritä tässä nyt töitä tehdä, kun haluaisi vaan nauraa ja tuulettaa loppupäivän.

perjantai 14. toukokuuta 2010

Räppiperjantai

Homma on tänään rrrrrräp, joten sitä itseään nyt kehiin.


Kemmuru julkaisi keskiviikkona jo pitkään odotetun ja pariin kertaa lykätynkin levynsä Meiltä Puuttuu Kaikki. Jodarokin, Aksimin ja Top Billinistäkin tunnettu J-Laini muodostavat tämän Suomen kovimman hiphop-retkueen. Kolmisen vuotta sitten julkaistu Kehumatta Paras sisälsi muutaman erinomaisen kappaleen, mutta kärsi hivenen liiallisesta pituudestaan. Tästä ollaan selkeästi opittu ja uusimmalla levyllä onkin VAIN kymmenen kappaletta, mutta laatu onkin sitten jokaisella raidalla pelkkää priimaa.



Jodarokin ja Aksimin sanailu on muuttunut vuosien varrella entistä sulavammaksi ja poikien räpäytys kuulostaakin enemmän kavereiden keskiseltä läpän heitolta. Suurimmaksi osaksi sanoitukset ovat humoristisia letkautuksia, mutta kantaakin otetaan pariin otteeseen, kuten kappaleilla How 2 Survive ja Meya Rahat. Vierailijat Hannibalista, Stepaan ja SuperJanneen hoitavat osansa erinomaisesti ja sopivat biisiehinsä erinomaisesti. Biitit ovat todella kovia myöskin, joten tämä levy on hyvin lähellä klassikkostatusta, jonka Suomiräpissä on toistaiseksi ansainnut vasta tälläkin levyllä vierailevan Ruudolfin debyytti.





Nas saavutti messias-statuksen jo debyyttialbumillaan, jonka jälkeen miehen uraa ollaan seurattu lähinnä tekemällä vertailua siihen levyyn. Kyseessähän on Illmatic, joka on paras rap-albumi maailmassa. Mites siitä nyt sitten parannatkaan? Et mitenkään, mutta on Nas saanut senkin jälkeen ihan kelvollista tavaraa tehtyä, kuten muutaman vuoden takainen Hip Hop Is Dead. Pahoittelen videon sensurointeja, mutta nopealla etsinnällä ei parempaa versiota löytynyt. Spotify jeesaa, jos haluaa kuulla raiskaamattoman version biisistä.



Nasin edellinen albumi "Nas" oli paha pettymys, joten uutta materiaalia en odotellut kovinkaan innoissani. Kunnes kuulin, että uusi albumi onkin tehty yhdessä Damian "Jr. Gong" "Bobin poika" Marleyn kanssa. Yleensä nämä "best of both worlds" levyt eivät onnistu, mutta yhden kappaleen perusteella Marley ja Nas ovat tehneet todella hyvää jälkeä. As We Enter toimii hyvin, eikä vähiten erinomaisen Mulatu Astatke samplen ansiosta. Levy Distant Relatives tulee ulos ensi viikolla, joten silloin viimeistään selviää, onko yhteistyö ollut oikeasti hedelmällistä.



Mulatu Astatkea on samplannyt myös K'naan, jonka kappale on myös todellinen bängeri.



Laitetaan nyt vielä Mulatu Astatken originaali loppuun, joka oli itselleni elämää mullistava kappale, josta kirjoitan varmasti tulevaisuudessa enemmänkin, kun herra Astatken Flow-vierailu tulee ajankohtaisemmaksi.

keskiviikko 12. toukokuuta 2010

Flow lisäilee

Hyvää huomenta jälleen kaikille lukijoille. Aamupäivitykset alkavat toistua tässä blogissa hälyttävää tahtia. Ei nyt takerruta siihen, vaan tänäkin aamuna tuli hyviä uutisia.

Jokaisen indie-naaman lempifestari Flow lisäsi ohjelmistoonsa tänään lisää bändejä ja jos ensimmäiset julkistukset olivat minulle lievä pettymys, niin nyt olin positiivisesti yllättynyt. Lähdetään käyntiin Broken Bellsistä. Minulle riittää bändin kohdalla se, että näen vihdoin ihkaelävänä pop-nerot James Mercerin ja Danger Mousen. Toinen kiva yllätys on Mulatu Astatke. Näin vuosi sitten Mulatun The Heliocentricsin kanssa Kulttuuritalolla ja heidän keikka oli todellista jazzin juhlaa. Olen hyvin iloinen siitä, että tätä herkkua pääsee näkemään ja kuulemaan uudestaan.

Muihin lisäilyihin kuuluu mm. Robyn, Miike Snow, Aeroplane, Owen Pallett, Junip (Jose Gonzalezin bändi), Wovenhand ja läjä suomalaisia levynpyörittäjiä klubeille. Näissä lisäilyissä hämää suomalaisten festareiden perisynti tänä vuonna. Wovenhand ja Owen Pallett esiintyvät molemmat kuukauden sisällä Tavastialla ja uutta keikkaa pusketaan Flowssa jo parin kuukauden päästä. Owen Pallett esiintyi viime vuodenkin Flowssa. Mieluusti sitä festareilla näkisi bändejä, jotka eivät Suomessa niin usein käy, mutta helppohan sitä täältä ruudun toiselta puolelta on huudella, miten hommat tulisi hoitaa. Kiinnostavia bändejä kaikesta huolimatta, joten valitetaan nyt valittamisen ilosta.

Tällaista tällä kertaa. Ensi kerralla jotain aivan muuta.

tiistai 11. toukokuuta 2010

Foals - Total Life Forever

You've got blood on your hands, I think it's my own.


Foalsin Antidotes oli pari vuotta sitten todellinen yllättäjä. Lainasin kirjastosta yhtyeen levyn, koska last.fm suositteli bändiä Battles-yhteyden takia. Olin lähes välittömästi myyty Foalsin hienoudesta levyn kuunneltuani. Vampire Weekendistä muistuttavaa rytmiikkaa, joka tosin on paljon kulmikkaampaa ja aggressiivisempaa, mutta silti pistää tanssimaan lähes alkukantaisella vimmalla. En ollut kuullut mitään Foalsin tapaista aiemmin, mutta se ei haitannut minua. Antidotes nousi yhdeksi lempilevyistäni vuonna 2008.

Odotukset Total Life Foreveria kohtaan oli todella kovat. Olin vakuuttunut siitä, että Foals onnistuu toisella levyllä kehittämään soundiaan johonkin vielä kovempaan. Ensimmäinen lohkaisu Spanish Sahara lähinnä hämmensi rauhallisuudellaan. Toinen single This Orient taas oli jo askel lähemmäs vanhaa Foalsia, mutta oli silti huomattavasti popimpaa soundia, kuin mikään Foalsin aiemmin julkaisema kappale.

Total Life Foreverin ensimmäinen kappale Blue Blood riisuu aseista. Kitara soittaa vaimeasti paria nuottia, jonka harmoniaan yhtyy Yannis Philippakisin laulu, joka hiljaisuudellaan jo laittaa miettimään. Tällaisena en ole Foalsia koskaan kuullut, mutta eniten hämmästelen sitä, kuinka pienillä elementeillä Foals saa Blue Bloodilla kuuntelijan vangittua ympärilleen täysin. Tämä on kuin shoegazingia, tosin huomattavasti mielenkiintoisempaa.

Foals on laittanut levyn riehakkaimmat kappaleet toiseksi ja kolmanneksi. Miami ja levyn nimikappale voisivat olla yhtyeen debyytiltä, tosin äänimaailma on oudolla tavalla massiivinen. Kitarariffit ovat kulmikkaita ja kompitkin pistävät nytkymään outoon tahtiin. Black Gold on myös hyvin kulmikas, tosin aika rauhallinen kappale, kunnes loppua kohden parin nuotin kulmikas soitto muuttuu todelliseksi kitaravalliksi.

Spanish Sahara on noussut levyn lempikappaleeksi. Kappale alkaa kuin kuiskauksena, jonka pelkää murenevan jonkun isomman paineen alla. Vähitellen kappale alkaa kasvamaan ja jälleen kerran kasvaa massiiviseksi äänivalliksi. Tällä kappaleella Foals on kauneimmillaan ja haureimmillaan. Sanoja, joita en olisi uskonut ikinä käyttäväni bändin musiikista puhuttaessa.

Levyn loppupuoli on myös yhtä juhlaa This Orientista lähtien. This Orientia onkin jo aiemmin hehkutettu ja edelleen se lämmittää. Fugue nimisen välisoiton jälkeen tuleva After Glow jatkaa bändin post-rockista lainattua rakennemuotoa. Alku alkaa rauhallisesti ja hiljaa, kunnes loppua kohden räjähdetään hurjaan vimmaan.

Alabaster on levyn tylsin kappale, jossa ei oikein tunnu tapahtuvan mitään, vaikka jatkuvasti yrittääkin tehdä todella paljon. 2 Trees taasen on ehkä Foalsin uran kaunein kappale. Kaunis kitaramelodia ja jälleen kerran Yanniksen ääni koskettaa pienuudellaan. Levy loppuu kappaleeseen What Remains, joka on kuin yhdistelmä vanhaa ja uutta Foalsia. Kappale on rauhallinen, mutta siinä on hyvin kulmikas kitarariffi. Kertosäkeessä kappale nousee siivilleen, kunnes taas säkeistössä palaa maan pinnalle odottamaan uutta iskua. Ja kuin seinään levy loppuu.

Foalsin toinen levy on tämän vuoden komeimpia albumeita. Foals on kasvanut aivan uusiin mittoihin ja tällä levyllä bändiä ei voi enää moittia yhdentekeväksi. Bändi hakee voimansa shoegazingmaisesta tunnelmasta ja post-rockin yhdistelmästä hiljaista ja kovaa. Ensimmäisen levyn rytmi-iloitteluihin ei tämä levy yllä, mutta se ei haittaa levyn yleistunnelmaa. Foals onnistui toisella levyllä uudistumaan ja pysäyttämään. Tämä levy tulee kasvamaan kuuntelussa. Sen voin taata.

SPOTIFY/MYSPACE/YOUTUBE AT YOUR SERVICE!

Hottest record in the world right now: M.I.A. - XXXO & hottest gigs in town

Aamu lähti oikein mukavasti käyntiin, kun nettiin pamautettiin MIA:n uuden albumin ensimmäinen sinkkulohkaisu XXXO. Jos videobiisi Born Free oli lähinnä tylsä ja vaivaannuttava, niin tämä on toista luokkaa. Nyt on luvassa biisi, joka pistää tanssilattioilla ja elokuussa Suvilahdessa jengiin vipinää. Vanhojen hittien tasolle ei XXXO yllä, mutta mukavaa on silti kuulla, ettei MIA ole lähtenyt pelkästään jumittamaan uusimmalla levyllään.



Tänään myöhemmin luvassa Totaalista Elämää Ikuisesti.

EDIT: Pari keikkauutista, jotka on pakko mainita NYT. Tavastialle julkistettiin tänään kaksi aika pirun kovaa bändiä. Belle & Sebastian ja Fucked Up tulevat viihdyttämään Urho Kekkosen Kadun rockmekkaan hyvästä musiikista tykkääviä. Belle & Sebastian esiintyy myös Ruisrockissa - kuten jo aiemmin onkin uutisoitu - ja Fucked Up vetää samaan syssyyn Turussa ja Tampereellakin keikat. Parasta ikinä!

EDIT2: M.I.A:n kolmannen levyn nimikin on selvillä. /\/\/\Y/\. Siinäpä on miettimistä miten tuon lausut levykaupassa.

lauantai 8. toukokuuta 2010

It kicked like a sleep twitch / Editors @ Tavastia

Editors saapui nyt jo neljättä kertaa Suomeen keikkailemaan, mutta nyt ensimmäistä kertaa omalla keikalla. Aiemmin bändi on esiintynyt Ruis- ja Provinssirockissa ja R.E.M:n lämppärinä Finnair Stadionilla. Tätä oli selkeästi odotettu, koska liput loppuivat jo ennen kuin niiden alunperin piti tulla myyntiin.

Olen aiemmin nähnyt Editorsin juuri R.E.M:n lämmittelijänä pari vuotta sitten. Silloin olosuhteet bändille olivat todella huonot. Syksyinen raikas sade kesti koko päivän, oli kylmä, stadion oli lähes tyhjä bändin soittaessa ja ainoastaan muutama ihminen oli innostunut Editorsista. Bändin settilista kyseiseen tilanteeseen oli vielä huonoin mahdollinen, koska vetivät melkeinpä vain silloin An End Has A Start-levyn dramaattisia ja hitaita kappaleita. Ei ollut kovinkaan suuri yllätys, ettei yleisö lämmennyt. Paitsi laulaja Tom Smithin karismalle ja ulkonäölle.

Täyteen pakattu Tavastia sai onneksi kokea täysin erilaisen keikan. Nyt bändi keskittyi vetämään juuri niitä biisejä, millä ihmiset pistetään tanssimaan ja riehumaan. Keikka alkoi uusimman In This Light And On This Evening-levyn saman nimisellä avauskappaleella, jonka periin pistettiin putkeen debyytiltä Lights ja toiselta levyltä suurin hitti An End Has A Start, mikä lämmitti yleisön heti. Bändi soitti tasaisesti jokaiselta levyltä biisejä, mikä osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Itse en jäänyt kaipaamaan yhtään biisiä soitettavaksi.

Editorsin vahvuus livenä on ehdottomasti laulaja Tom Smith. Smith eläytyy musiikkiin täysillä lavalla ja se ei voi jäädä huomaamatta keneltäkään. Tavastialla mies ei tehnyt dramaattisimpia manöövereitään - kuten pianon päälle heittäytymisiä - mutta otti yleisön haltuun heti ensitahdeista. Jos bändin keulakuva on täysin karismaton, niin minua ei ainakaan kiinnosta bändi livenä yhtään. Tämä ongelma on, tai oli, varsinkin White Liesilla. White Liesin synkistely tuntuu edelleen falskilta, mutta Editorsin synkät säkeet tuntuvat aidolta, kuten Joy Divisioninkin.

Editors vakuutti Tavastialla ainakin minut täysin. Uuden levyn synteettisemmät kappaleet saivat ihan uutta eloa livenä, kun levyltä kuunnellessa ne eivät suurempia tunteita herätä. Vanhemmilta levyiltä kuultiin kaikki hitit ja tulipa pari harvinaisempaakin biisiä, joista varsinkin Record Store Day:nä julkaistu Last Day vakuutti. Toivotaan, että ensi kerralla bändi pääsisi edes hitusen isompaan paikkaan soittamaan. Tavastia oli jo nyt turhan ahdas bändille.

Kuva on flickr-käyttäjä Tomi Mikolalta.

torstai 6. toukokuuta 2010

Garagepörinää: The Willowz

Harmikseni en ole pahemmin tässä blogissa vielä onnistunut hehkuttamaan vähän vanhempia levyjä ja bändejä. Kaikki keksittyminen on mennyt valitettavasti uutuuksiin ja niistä selviytymiseen. Nyt tilanne korjataan yhdellä garage-lemppareistani.

The Willowz on perustettu vuonna 2003 Anaheimissa ja bändi aloitti triona. Perustajajäsenistä laulaja-kitaristi Richie James Follin ja basisti Jessica Reynoza ovat vielä bändissä mukana. Rumpali on vaihtunut matkan varrella ja yksi kitaristi on vielä bändiin tullut lisänä.

Tutustuin bändiin harvinaisella tavalla. Ennen Oldboyn näytöstä salissa soitettiin Tahrattoman Mielen soundtrackia ja serkkuni poikaystävän kanssa aloimme ihmettelemään, että mikä on tämä aivan tajuttoman hyvältä kuulostava garage-rockaus. Meni kaksi kuukautta ennen kuin bändi ja biisi selvisi. Bongasin kappaleen Tahrattomassa Mielessä soimassa, joten soundtrack oli hankittava äkkiä ja selvitettävä bändi kyseisen kappaleen takana. Silloin löysin The Willowzin ja kyseinen kappale on Something.



Omistan Willowzilta vain heidän Are Coming albumin, joka on laajennettu versio heidän debyyttialbumista. Debyytillä bändi oli vielä pörisevä rock-kone, joka toi mieleen Nuggets-kokoelmien helmet. Are Coming levy oli kovassa soitossa 2005 talvella, mutta jostain syystä välimme kylmenivät kyseisen talven jälkeen.

Välillä kävin tutkimassa, että onko yhtye julkaissut uutta materiaalia ja levyjä onkin tullut kolme Are Comingin jälkeen. Levyjä ei tietenkään ole Suomessa julkaistu, joten nettikauppoihin pitää varautua bändiin tutustuessa. Uusimmat levyt ovat debyyttiin verrattuna paljon melodisempia ja vanhasta autotalli-estetiikasta ei ole paljoa enää jäljellä. Tämä ei onneksi poista sitä tosiasiaa, että Are Coming on yksi hienoimmista garage-albumeista koko maailmassa.



Ei Suomessa bändin suhteen täysin kujalla olla. Suomalainen Sharkslayer on nimittäin remiksannut bändin kappaleen Repetition uuteen - hivenen tanssittavampaan - uskoon.



Jos bändi alkoi kiinnostamaan, niin Spotifysta löytyy koko tuotanto. Bändin videot ovat myös melko tyylikkäitä, joten suosittelen katsomaan.




THE WILLOWZ - Repetition from Steven Piet on Vimeo.





The Willowz @ MySpace

PS. Tahrattoman Mielen soundtrackilta löytyy Beckin upea versiointi The Korgisin alunperin esittämästä Everybody's Gotta Learn Sometimesista. Hieno versiointi, joka on mielestäni yksi Beckin parhaimmista tekeleistä.

lauantai 1. toukokuuta 2010

Kipeä vappu

Vappu meni tässäkin osoitteessa flunssaa potiessa ja jatkuu samoissa merkeissä. Tekemistä onneksi riittää, koska internetin ihmeellinen maailma on niin hieno ja antoisa.


Jack Whiten sivuprojekti/päätoimibändi The Dead Weather julkaisee uuden levyn ensi kuussa, mutta nyt levyä pääsee kuulemaan streamina ainakin jonkun aikaa. Kyseessä ei kumminkaan ole ihan tavanomainen streami, vaan koko homma toimii videona, mikä näyttää levyn soittoa vanhalla vinyylisoittimella. Luitte oikein. Ensimmäinen The Dead Weather-albumi oli pienoinen pettymys, koska odotukseni kaikkiin Jack Whiten tekemisiin ovat aina kovat ja The Dead Weather ei aiheuttanut kovin kummoisia säväreitä. Tältä pohjalta Sea Of Cowards kuulostaa tosin oikein hyvältä. Linkistä pääsee katsomaan ja kuuntelemaan streamia. Koittakaa bongata Jack Whiten kädet kääntämässä levyä!

EDIT: Streami on ohi, mutta maanantaina bändi esittää levyn livenä Myspacessa. Linkistä löytyy infot siitä.


Stupido on siitä hieno levykauppa, että he mainostavat ja suosittelevat netissä aktiivisesti uusia levyjä ja heidän kauttaan on tullut bongattua useita hienoja artisteja. Nyt pääsen jälleen kiittämään hienoja miehiä Stupidon päässä. John Grantia tuskin olisin löytänyt ilman heitä. John Grant on ennen soittanut The Czarsissa. The Czars hajosi ja Grant ystävystyi Midlaken miesten kanssa, ja miehet päätyivät yhdessä tekemään levyn nimeltä Queen Of Denmark. Parin kuuntelukerran perusteella John Grant on vuoden tulokkaita. Queen Of Denmark on loistavaa indie-folkia. Jos Midlakesta on tykännyt, niin Grant myöskin varmasti toimii. Mielestäni John Grantin levy on Midlaken tuotoksia paljon parempi. Kuunnelkaa Spotifysta ja muodostakaa oma mielipiteenne.


Kate Nash nousi kolmisen vuotta sitten julkisuuteen hitillä Foundations, josta tuli mieleen vähän kiltimpi ja sivistyneempi Lily Allen. Itseäni Nashin musiikki ei kiinnostanut, joten naisen tuotokset jäivät elämään omaa elämäänsä huomioni ulkopuolella. Tänä vuonna Nashilta tuli uusi levy My Best Friend Is You, joka on saanut hyvät arviot niin NME:ltä kuin Pitchforkiltakin. Itse en levyä ole vielä kuunnellut, mutta ensisinkku Do-Wah-Doo on saanut sukat pyörimään jaloissa. Erinomainen biisi, joka tulee olemaan kesällä kovassa soitossa. Alempaa löytyy molemmat biisit, joten voitte vertailla myöskin kehitystä.





Tunnun kirjoittavan jatkuvasti Damon Albarnin tekemisistä, mutta minkäs sille mahtaa, kun mies on nero. Eilen MTV:n nettisivuilla pääsi keskiyöllä katsomaan livestreamia Gorillazin keikasta Lontoon Roundhousessa. Demon Daysin aikainen Gorillaz toteutti livensä taustabändin pysyessä sermien takana, jolloin pääosaan nousivat niin hologrammien kuin videoidenkin avulla toteutetut visuaalit. Vieraat olivat ainoita, jotka lavalla olivat ihmisten edessä esiintymässä. Nyt koko Gorillaz on lavalla ja onneksi eivät piilottele tätä bändiä. Mukana kun on The Clashin Mick Jones ja Paul Simonon merimiesasuissa. Jo tämä on todella överiä, mutta itse liveshow oli jo melkein överimpää.

Lavalla on nykyisin vain valkokangas ja iso Gorillaz-neonvalokyltti. Vieraat ja taustabändi - joka on n. 20-henkinen jousien ja torvien kanssa - ovat lavalla sulassa sovussa. Tämän yhtyeen livesoittoa oli ilo katsoa, koska koko kööri soitti erinomaisesti yhteen. Plastic Beachin hitit soivat livenä ilmavasti ja komeasti. MTV:n nettistreami katkesi noin tunnin jälkeen, mutta silloin oltiin lavalla jo nähty Hypnotic Brass Ensemble, De La Soul, Little Dragon, Gruff Rhys, Mos Def ja Bobby "Across The 110th Street" Womack. Jos streami ei olisi katkennut, niin lavalla oltaisiin nähty myös Mark E. Smith ja Shaun Ryder. Demon Daysin ja ensilevyn hittejä oltiin myös soitettu, joten siksi jäi harmittamaan streamin katkeaminen.

Jotta saisitte jotain tajua siitä, mitä Gorillaz on livenä vuonna 2010, niin Youtube jeesaa. Kyseinen pätkä on Coachellasta ja lavalla nähdään itse Snoop Dogg, videolla. Tämän biisin iskiessä käyntiin olin kylmien väreiden valtaama ja aloin samantien suunnitella matkaa Roskildeen. Äänet ovat mitä ovat, mutta idea tulee selville. Toinen video näyttää taas maailman kovimman jätkän, eli Bobby Womackin lavalla rääkymässä Stylon Mos Defin kanssa. Parhautta!