Siinä ensimmäiset sanani kyberavaruudessa Ruisrockin jälkeen. Parempaan en pystynyt, koska Turku ja Ruissalo olivat juuri noin ihania. Elämäni ensimmäinen Ruisrock oli siis silkkaa juhlaa, vaikka ensimmäisenä päivänä jalat pyysivät jo armoa ja ääni oli huudettu pubihuuhkajamaisen käheäksi. Yritänpä siis kertoa, miten tähän kaikkeen päädyttiin kahden päivän aikana.
Ruisrock on ollut isoista festivaaleista aina se, jonka tunnelmaa ja järjestelyjä ollaan haukuttu eniten. Tämä siis minun silmissä. Milloin jonot ovat kamalat, milloin kävelymatkat ärsyttävät suunnattomasti ja milloin on tungosta enemmän kuin hermot kestävät. Allekirjoitan valituksista vain kävelymatkat. "Walk of shame" busseille oli perjantaina todella hermoja raastava, kun välillä ihmisletka jumittui täysin ja mieli halusi vain lepoa. Muuten järjestelyt toimivat oikein mukavasti. Jonoja ja tungosta ei näkynyt ja itse festarialue oli juuri sopivan kokoinen ja kivasti rakennettu. Se järjestelyistä.
Festivaalini alkoi Pariisin Kevään viimeisellä kappaleella, Tulivuoria, josta en saanut kuin pahan mielen. En sen huonoudesta vaan nimenomaan biisin aika jäätävästä kovuudesta. Yleisö oli ihan hurmiossa ja yhtye, Arto Tuunela, etunenässä pisti lavalla parastaan. Ehkä vielä joskus pääsen bändiä kokemaan enemmänkin kuin vain yhden biisin.
Pariisin Kevään jälkeen sivusilmävilkuiluni jatkuivat alternativemetalli-legenda Primuksella, joka kanssa jäi kokemuksena yhden kappaleen pituiseksi. Sen yhden kappaleen perusteella edelleen arvostan Les Claypoolia ennen kaikkea basistina. Taitavaa soittoa, mutta ehkä vähän pakko yhtyä nillittäjiin, joiden mielestä Primus oli väärillä festivaaleilla. Jossain muualla olisin ehkä jaksanutkin katsoa pidempäänkin kuin yhden biisin, mutta nyt ei vain jaksanut innostaa.
Primuksen jälkeen suuntasin Rantalavan läheisyyteen rentoutumaan CMX:n parissa, josta ei juuri sanottavaa jäänyt. Ei innostanut eikä ärsyttänyt. Creppini tosin maistui hyvältä.
Paramorea sen sijaan olisi ollut hauska kuunnella ja katsoa muualtakin kuin ns. hornan tuutista. Yhtye on yksi pahimmista guilty pleasureistani, eikä suinkaan vain Hayley Williamsin söpöyden takia. Biisit ovat parhaimmillaan todella hyvää pop-punkia. Tiedän yhtyeen olevan livenä myös aika pirun kova, koska, krhm, olen nähnyt ne kaksi kertaa. Toisella kerralla lähes eturivistä. Heh. Tuntui siis aika pahalta katsella kaukaa, kun koko ranta pomppii biisien tahdissa ja bändi näytti vetävän tutun energisesti. Uusi rumpali ja kitaristikin kuulostivat sulautuneen joukkoon ihan hyvin, vaikkakin nykyisin tuntuu, että yhtyeestä on tulossa entistä enemmän Hayley & The Boys.
Festivaalini alkoi Pariisin Kevään viimeisellä kappaleella, Tulivuoria, josta en saanut kuin pahan mielen. En sen huonoudesta vaan nimenomaan biisin aika jäätävästä kovuudesta. Yleisö oli ihan hurmiossa ja yhtye, Arto Tuunela, etunenässä pisti lavalla parastaan. Ehkä vielä joskus pääsen bändiä kokemaan enemmänkin kuin vain yhden biisin.
Pariisin Kevään jälkeen sivusilmävilkuiluni jatkuivat alternativemetalli-legenda Primuksella, joka kanssa jäi kokemuksena yhden kappaleen pituiseksi. Sen yhden kappaleen perusteella edelleen arvostan Les Claypoolia ennen kaikkea basistina. Taitavaa soittoa, mutta ehkä vähän pakko yhtyä nillittäjiin, joiden mielestä Primus oli väärillä festivaaleilla. Jossain muualla olisin ehkä jaksanutkin katsoa pidempäänkin kuin yhden biisin, mutta nyt ei vain jaksanut innostaa.
Primuksen jälkeen suuntasin Rantalavan läheisyyteen rentoutumaan CMX:n parissa, josta ei juuri sanottavaa jäänyt. Ei innostanut eikä ärsyttänyt. Creppini tosin maistui hyvältä.
Paramorea sen sijaan olisi ollut hauska kuunnella ja katsoa muualtakin kuin ns. hornan tuutista. Yhtye on yksi pahimmista guilty pleasureistani, eikä suinkaan vain Hayley Williamsin söpöyden takia. Biisit ovat parhaimmillaan todella hyvää pop-punkia. Tiedän yhtyeen olevan livenä myös aika pirun kova, koska, krhm, olen nähnyt ne kaksi kertaa. Toisella kerralla lähes eturivistä. Heh. Tuntui siis aika pahalta katsella kaukaa, kun koko ranta pomppii biisien tahdissa ja bändi näytti vetävän tutun energisesti. Uusi rumpali ja kitaristikin kuulostivat sulautuneen joukkoon ihan hyvin, vaikkakin nykyisin tuntuu, että yhtyeestä on tulossa entistä enemmän Hayley & The Boys.
Vihdoin koitti hetki, jolloin jonkun bändin malttaisi ja haluaisi katsoa kokonaan. Maaliskuussa Kulttuuritalolla tajuntani räjäytettiin The Nationalin toimesta, joten yhtyeen toista näkemistä odottelinkin innoissani. Vaikka tiesinkin, ettei yhtye pystyisi millään festivaaliolosuhteissa luomaan samanlaista hurmosta ja intensiteettiä kuin Kultsalla, niin silti odotukset olivat katossa. Nyt varmaan saan kaikki kimppuuni, kun sanon, että yhtye veti aika rutiinikeikan. Vaikka Pekka Kuusisto oli mukana tuomassa biiseihin lisäsävyä viulunsa kanssa, niin silti The National ei temmannut tällä kertaa minua mukaansa. Mitään valitettavaa en sinänsä keikasta löydä, biisit soitettiin hyvin, Matt Berninger esiintyi jälleen isolla tunteella, eikä settilistakaan jättänyt nurinalle varaa. Ei vain onnistunut säväyttämään.
Illan pääesiintyjä taas ei todellakaan pettänyt. The Prodigy saapui näyttämään epäilijöilleen, ettei yhtye ole vieläkään tyytymässä nostalgiareliikiksi. Ruissalo tärisi, kun tuhannet ihmiset pogosivat ja reivasivat bändin tahdissa. Vaikka suurimpaan hurmokseen tarvittiinkin vanhoja hittejä, niin kyllä Invaders Must Dien biisitkin saivat jengin sekaisin ja laulamaan mukana. Voihan sitä aina bändiä kritisoida siitä, etteivät yritä mitään uutta, mutta jos bändi onnistuu edelleen vetämään festivaalit ja areenat täyteen, niin tarviiko sitä itseään sen kummemmin muuttaa. Itsehän pogosin ja rehasin niin, että jalkoihin sattui ns. ihan vitusti ja ääntä ei seuraavana aamuna riittänyt mihinkään. Kelpasi! Jos muuten biisien satunnaisista uusiosovituksista pitää jotain päätellä, niin ensi levyllä The Prodigy tulee löytämään itsensä dubstepista.
Lauantain bändisaldo ei myöskään ollut merkittävän suuri, mutta tällä kertaa laatu korvasi määrän. Päivän avausakti kohdallani oli bob hund, joka pääsi yllättämään aika kovaa, vaikka bändin livekunnosta en juuri muuta ole kuullutkaan kuin kehuja. Laulaja Thomas Öberg oli yhtyeen selkeä keulakuva ja se myös näkyi. Mies heilui Zorro-naamio kasvoillaan kuin vähän nörtimpi Iggy Pop. Yleisöä laulatettiin, yleisöä hyppyytettiin ja yleisöä hauskuutettiin englannin ja skånen sekaisilla välispiikeillä. Hurja keikka, jonka olisi suonut olevan vähän isommalla lavalla.
Seuraavaksi muutaman tunnin festarifiilistelyn jälkeen telttaan saapui Anna Calvi, joka täräytti sellaisella äänivallilla, etten olisi ihmetellyt sekunttiakaan, jos teltta olisi lähtenyt sen voimasta lentoon. Yhtyeessä ei Calvin lisäksi ollut kuin rumpali ja multi-instrumentalisti ja silti paljon isommatkaan bändit eivät moisiin ääniin yllä. Vaikka Calvi luottaa levylläkin valtavaan ääneen ja tunteeseen, niin livenä biisien yksipuolisuus korostui ehkä levyä pahemmin. Siitä huolimatta 45-minuuttinen oli oikein hyvä ja jään odottamaan Anna Calvilta lisää. Ja jos puhutaan "dramaattisuus on karismaa"-artisteista, niin Calvi sentään hoitaa tämän tontin hyvin. Toisin kuin kultalevy-Hutchcraft.
Sitten tulikin yhtye, jota olin odottanut koko festivaalin ajan ja ennen sitä. Elbow tuli, näki ja voitti. Vaikka teltta ei ollutkaan täynnä ja suurin osa yleisöstä oli varmasti tullut pelkästään mielenkiinnosta paikalle, niin Guy Garvey tuosta noin vain otti yleisön haltuunsa ja sen jälkeen keikka olikin pelkkää hurmosta. Ei riittänyt se, että biisit ovat jumalallisia, mutta kun koko teltta oli yhtä hymyä ja huutavaa symbioosia, niin sydämeni sulatettiin täysin. Elbow saattoi vetää teltassa ehkä koko vuoden parhaan keikan. Hävetkää nyt siis kaikki te, jotka ette saapuneet Ruissaloon tai menitte ennemmin katsomaan Rubikia.
Lauantain ja omat festivaalini päätti PMMP, joka päätti tarjota loppusilauksen todella isosti. Kaikki PMMP:n livenä nähneet tietävät, etteivät he tarvitse mitään erikoisjippoja yleisön liekittämiseen, mutta nyt niitä erikoisjippoja tarjottiinkin oikein urakalla. Oli akrobaatteja, tanssityttöjä, Uusi Fantasian tyyppejä feattaamassa, spessuvideo Matkalaulun aikana jne. Harmi, että taktisista syistä keikka jäi osaltani puolituntiseksi, mutta eipä olisi parempaa bändiä voitu saada lopettamaan näinkin huikea festivaalipäivä.
Ruisrock oli siis aivan mahtava, mutta kun tässä on tullut kehuttua bändejä, niin kehut nyt sinne, minne ne kuuluvatkin. Kiitos kaikille seuraa tarjonneille ja seuraan ottaneille. Ilman teitä Ruisrock ei olisi ollut sitä, mitä se nyt oli: silkkaa rakkautta. Turkukin näytti parhaat puolensa ja tämä raportti onkin pakko päättää tähän kappaleeseen. Sanat kun pitävät valitettavasti paikkansa aika täysin. Turku, ota minut takaisin pian.
