Kuplailu jatkuu vielä yhden postauksen verran. Luvatusti tämä sisältää aggressiivisempaa menoa. Ensi viikolla mennään parhaiden levyjen pariin ja silloin otetaan järjestysluvut käyttöön. On tämä listailu hurjaa puuhaa!
The Black Keys - Tighten Up
Tykkäsin todella paljon parin vuoden takaisesta Attack & Release'sta, mutta Brothers oli paha pettymys. Muutama ässä biisi ei pelastanut mielestäni todella hajanaista kokonaisuutta. Next Girlin groove on kumminkin vuoden kovimpia. Video on myös yksi härskeimmistä koskaan.
Surfer Blood - Swim
Surfer Bloodin debyyttilevy oli todella lupaavan kuuloinen. Ei lopulta hirveästi sen enempää. Seuraavalta levyltä uskaltaakin sen takia odottaa paljon enemmän!
Wavves - Post-Acid
Wavvesin suffaus-skeittaus-pajauttelu-rock parani todella paljon viimeisimmälle levylle. Muutama ihan tajuttoman kova biisi oli levyllä, mutta sitten oli taas mitäänsanomattomuuksiakin joukossa. Siitä huolimatta diggasin levystä ihan kohtuullisen paljon.
Sleigh Bells - Infinity Guitars
Sleigh Bellsin helvetin aggressiivinen tyyli viehätti todella paljon. Tavastian tammikuun keikkaa odotellessa.
I Walk The Line - Neon Lights
I Walk The Linea tuli jostain syystä välteltyä ennen Language Of The Lostia, mutta onneksi tuli nyt tutustuttua. Todella hyvä bändi, todella kova levy ja todella hieno biisi!
Grinderman - Heathen Child
Grindermanin kakkosta on tullut kuunneltua vasta pari kertaa, mutta ne parikin kertaa ovat vakuuttaneet kovasti. Heathen Child erottuu silti parhaiten joukosta.
Kings Of Leon - The Face
Taidan olla niitä harvoja, jotka pitivät Kings Of Leonin uusimmasta levystä ja uskaltavat sen vielä myöntää. Vähän sieluton ja hahmoton levy oli tällä kertaa, mutta siitä huolimatta ihan hyvä. Ja tää biisihän on kova!
Fatboy - Bad News From Pretty Red Lips
Nyt kun Baseballskin on käynyt viemässä tyhmien suomalaisten rahat, niin fiftarista voi tykätä ilman tunnontuskia. Edelleenkin rock 'n' roll on aika vieras ja outo genre itselleni, mutta Fatboy miellyttää. Bad News From Pretty Red Lips on varsinkin ihan tykki biisi!
The Naked And Famous - Young Blood
Siitä ei ole kauaa, kun The Naked And Famousia hehkutin, mutta pakko on taas. Hyvä bändi ja hyvä biisi, jonka myös BBC noteerasi.
Caribou - Odessa
Edelleen ihan vitun kova! Levyä en ole kai jaksanut vielä kertaakaan kuunnella alusta loppuun. Shame on me.
Hurts - Wonderful Life
Hurtsilta tuli kaksi vuoden parasta biisiä ja levyllinen pettymyksiä. Vihaaminen on niin Rumbaa, mutta tulin Hurtsin levyä kuunnellessa lähes vihaiseksi siitä hukatusta potentiaalista, mikä tälläkin yhtyeellä oli. Toinen levy jos jatkaa vielä yhtä juustoisen pateettisissa merkeissä, niin tapan kaikki ne teinitytöt, jotka näitäkin kuolaa.
Jo Stance - Hey Girl
Johanna Förstin ja Teppo Mäkysen soulproggis miellytti ja olikin vuoden kovin Ricky-Tick-julkaisu. Kilpailu tosin oli todella kovaa. Vuoden parasta soulia tämä ei sentään ollut.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kings Of Leon. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kings Of Leon. Näytä kaikki tekstit
lauantai 11. joulukuuta 2010
lauantai 16. lokakuuta 2010
Come Around Sundown
Viikonloppu ei mennytkään blogirauhassa, vaan tulihan sitä kirjoittamisen aihetta (kymmenen muun jonossa olevan) lisäksi. Yllättävältä taholta, eli Ilta-Sanomilta tuli sivuilleen mahdollisuus kuunnella ennakkoon Kings Of Leonin uutuuslevy. Levyä jo jonkun aikaa makusteltuani olen valmis jakamaan mielipiteeni siitä teidän kanssa.
Kings Of Leon on yksi harvoista 2000-luvulla aloittaneista yhtyeistä, jotka ovat onnistuneet nostamaan itsensä stadionit täyttäväksi suurnimeksi. Tyylimuutoksesta ovat kirjoittaneet varmaan jokainen bändiä käsitellyt media, joten en tartu nyt siihen. Itselleni, kuten varmasti monelle muullekin tärkein KoL-levy on Aha Shake Heartbreak, mutta olen tykännyt kovasti myös Because Of The Timesista ja Only By The Nightistakin.
Radioactive ei ensisinkkuna oikein vakuuttanut täysin, joten ehdinkin jo pelätä, että Leonin Kunkkujen ensimmäinen floppi tulisi nyt. Ensimmäiset pari kuuntelukertaa eivät paljoa lohtua antaneet. Molemmilla kerroilla pari tökkivää biisiä antoivat aiheen lopettaa leikin kesken. Annoin kumminkin vielä yhden mahdollisuuden ja sinnittelin levyn loppuun. Onneksi tein näin, koska levy on ihan hyvä.
Soundimaailma ja biisit jatkavat siitä mihin edellisellä levyllä päästiin. The End on Edge-kitaroineen kuin tehty huudattamaan ihmisiä festareiden ja stadioneiden lavoilla. Radioactive on myös häpeilemättömän tarttuva biisi. Kolmantena tuleva Pyro rauhoittaakin tunnelmaa ja palauttaa levyn maanpinnalle. Se on myös ehkä levyn paras biisi. Mary taas on ihan paska biisi.
Alkuviivyttelyn jälkeen levyltä alkaa löytymään ensimmäiset viitteet siitä, että tämä levy ei ole vain Only By The Night part 2. Aiemmilla levyillä Kings Of Leonin balladit ovat olleet aika vähäeleisiä, mutta tällä levyllä ne ollaan paisutettu todella isoiksi, eikä The Face ole ollenkaan hullumpi biisi. The Immortals on vielä aika perinteistä rokkia, mutta sen jälkeen tulevat tämän levyn ylläripalat. Back Down South on slide-kitaroineen ja viuluineen ihan Countrya ja Beach Side on taas letkeä ja rento riffittely, mikä yllättävyydestä huolimatta voisi olla kumminkin yhtyeen parilta ensimmäiseltä levyltä napsaistu.
Levyn loppu on vähän heikohko. No Money ja Pony Up eivät jaksa kiinnostaa juuri yhtään. Birthday on kumminkin erinomainen biisi, jossa on näiden kukonpoikien asenteeseen sopivat sanat. Kaksi viimeistä kappaletta ovat ihan skipattavaa tavaraa.
Vaikka Kings Of Leonin uusin albumi ei ole huono, niin ei sitä miksikään klassikoksikaan voi sanoa. Hyviä biisejä ja hemmetin hyvät soundit siinä on, mutta ongelmana on sama kuin kaikilla vähän turhan isoiksi kasvaneilla yhtyeillä. Kun yritetään miellyttää mahdollisimman montaa, niin ei levyistä enää löydä mitään juuri itseä koskettavaa. Kyllä Come Around Sundownia todella mielellään kuuntelee, mutta suuret tunteet jäävät puuttumaan. Kings Of Leonin etu on kumminkin siinä, että näihin kaljaa ranchilla kittaaviin heppuihin voi samaistua huomattavasti paremmin kuin muihin miljonäärirokuihin. Siksi Kings of Leonia voi vielä kuunnella melko hyvällä omallatunnolla.
Kings Of Leon on yksi harvoista 2000-luvulla aloittaneista yhtyeistä, jotka ovat onnistuneet nostamaan itsensä stadionit täyttäväksi suurnimeksi. Tyylimuutoksesta ovat kirjoittaneet varmaan jokainen bändiä käsitellyt media, joten en tartu nyt siihen. Itselleni, kuten varmasti monelle muullekin tärkein KoL-levy on Aha Shake Heartbreak, mutta olen tykännyt kovasti myös Because Of The Timesista ja Only By The Nightistakin.
Radioactive ei ensisinkkuna oikein vakuuttanut täysin, joten ehdinkin jo pelätä, että Leonin Kunkkujen ensimmäinen floppi tulisi nyt. Ensimmäiset pari kuuntelukertaa eivät paljoa lohtua antaneet. Molemmilla kerroilla pari tökkivää biisiä antoivat aiheen lopettaa leikin kesken. Annoin kumminkin vielä yhden mahdollisuuden ja sinnittelin levyn loppuun. Onneksi tein näin, koska levy on ihan hyvä.
Soundimaailma ja biisit jatkavat siitä mihin edellisellä levyllä päästiin. The End on Edge-kitaroineen kuin tehty huudattamaan ihmisiä festareiden ja stadioneiden lavoilla. Radioactive on myös häpeilemättömän tarttuva biisi. Kolmantena tuleva Pyro rauhoittaakin tunnelmaa ja palauttaa levyn maanpinnalle. Se on myös ehkä levyn paras biisi. Mary taas on ihan paska biisi.
Alkuviivyttelyn jälkeen levyltä alkaa löytymään ensimmäiset viitteet siitä, että tämä levy ei ole vain Only By The Night part 2. Aiemmilla levyillä Kings Of Leonin balladit ovat olleet aika vähäeleisiä, mutta tällä levyllä ne ollaan paisutettu todella isoiksi, eikä The Face ole ollenkaan hullumpi biisi. The Immortals on vielä aika perinteistä rokkia, mutta sen jälkeen tulevat tämän levyn ylläripalat. Back Down South on slide-kitaroineen ja viuluineen ihan Countrya ja Beach Side on taas letkeä ja rento riffittely, mikä yllättävyydestä huolimatta voisi olla kumminkin yhtyeen parilta ensimmäiseltä levyltä napsaistu.
Levyn loppu on vähän heikohko. No Money ja Pony Up eivät jaksa kiinnostaa juuri yhtään. Birthday on kumminkin erinomainen biisi, jossa on näiden kukonpoikien asenteeseen sopivat sanat. Kaksi viimeistä kappaletta ovat ihan skipattavaa tavaraa.
Vaikka Kings Of Leonin uusin albumi ei ole huono, niin ei sitä miksikään klassikoksikaan voi sanoa. Hyviä biisejä ja hemmetin hyvät soundit siinä on, mutta ongelmana on sama kuin kaikilla vähän turhan isoiksi kasvaneilla yhtyeillä. Kun yritetään miellyttää mahdollisimman montaa, niin ei levyistä enää löydä mitään juuri itseä koskettavaa. Kyllä Come Around Sundownia todella mielellään kuuntelee, mutta suuret tunteet jäävät puuttumaan. Kings Of Leonin etu on kumminkin siinä, että näihin kaljaa ranchilla kittaaviin heppuihin voi samaistua huomattavasti paremmin kuin muihin miljonäärirokuihin. Siksi Kings of Leonia voi vielä kuunnella melko hyvällä omallatunnolla.
keskiviikko 8. syyskuuta 2010
Uutta Leonin Kunkkuja
Kings Of Leon taitaa olla tällä hetkellä maailman isoimpia rock-bändejä, mutta mitäs tällainen kellarissa asuva indierunkkari muista kuin kavereiden bändeistä tietäisikään. Totta puhuen olen diggaillut Kings Of Leonin tuotannosta jo pitkään ja nykyisetkin tuotokset ovat miellyttäneet, vaikka soundi on juurevasta Amerikan-rokista liikkunutkin stadioneita syleileväksi, niin mielestäni yhtye on onnistunut tekemään hyviä biisejä. Ensi kuussa tulee uusi levy ja tänään yhtye julkaisi ensimmäisen sinkun kuultavaksi, joka on nimeltään Radioactive. Ristiriitaiset fiilikset ovat vielä parin kuuntelukerran jälkeen, mutta kuorolaulu ainakin miellyttää. Kitarariffi on aika tylsä ja Caleb voisi irroitella vielä enemmän. Mitäs itse olette tästä biisistä mieltä, vai pystyykö näin sell outtia musaa edes kuuntelemaan?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)