sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Top 5 Kanyen feattaukset


TJ 8 ja 14. Eiköhän pistetä spessua kehiin.

5. The Game - Wouldn't Get Far

Kanyen omat levyt ovat aina olleet tiukasti sidottuina teemoihin ja tiettyyn tarinaan. Siksi miehen feattauksia on ollut hauska seurata, koska niissä miehen ei tarvitse välittää yhtään mistään rajoitteista ja silloin tapahtuukin parhaimmillaan mahtavia oivalluksia. Länsiranniko-gangstailun ainoa edustaja The Game sai Kanyelta biitin, johon ei voisi tehdä muuta kuin limaista ärränbee-hytkytystä. The Game saa päähänsä dissata ghettohoroja, Kanye ilmoittaa julkisesti että jätkä on hullu, käy feattaamassa, haukkuu myös horatsut, tyypit tekevät parodiavideon ja kaikki on ihan, että nää jätkät on hulluja, mutta neroja.


4. Estelle - American Boy

Yeezy ei paljoa poppareiden biiseillä vieraile. Silloin kun vierailee, niin aikamoista jälkeä on syntynyt. Estellen American Boy oli vuoden 2008 isoimpia ja arvostetuimpia hittejä, eikä todellakaan suotta. Arvostan myös sitä, että Kanye räppää biisin teeman mukaisesti, eikä vain käy heittämässä jotain ylimääräverseä riimivihkon takasivuilta ja kerää helppoja rahoja taskuunsa.


3. 88-Keys - Stay Up! (Viagra)

Biisi on juuri siitä itsestään, mutta Kanyen verset pysyvät kaukana omakehusta. Onhan tuossa vähän hatermaista asennetta kämmäileville ghettopennuille, mutta eipä ainakaan kehu, että itse vetelee viittä naista putkeen ilman huolen häiviä, niin kuin ihan kaikki muut räppärit tekisivät. Ja nyt loppuun täysin aiheen vierestä pitää sanoa, että video on ihan hervoton.


2. Kid Cudi & Common - Make Her Say

"Gettin’ brain in the library cause I love knowledge
When you use your Medulla Oblongata
And give me scoliosis until I comatoses
And do it while I sleep yeah a little osmosis"

Kuin moni pystyy räppäämään seksistä ja samalla heittämään lääketieteellisiä termejä riimeinä sekaan. Aika harva. Yeezy vaan tekee niin ja taustalla on samplena Lady Gagaa. On se härski.


1. Dilated Peoples - This Way

Voi niitä aikoja, kun Kanyen tyyli oli vielä kaukana Diorista, Chanelista ja Louis Vuittonista ja räpitkin olivat kaikkea muuta kuin glamouria. "I don't know which is better, getting paid or getting laid, I just know when I'm getting one, the other's getting away". Tuskinpa enää on noin. Biisi on muutenkin yksi hienoimmista hip hop-biiseistä koskaan.


Selvennetääs loppuun nuo TJ:t.

TJ8:


TJ14:

perjantai 29. heinäkuuta 2011

Bon Iver


Bon Iverin debyyttilevy For Emma, Forever Ago on julistettu jo monessa paikassa moderniksi klassikoksi. Itselleni levy on luokkaa "tykkään kyllä aina kun sen laitan soimaan, mutta eipä se kovin usein soittimeen eksy". Monet odottivatkin Justin Vernonin pääyhtyeen kakkoslevystä indiemaailman messiasteosta, joka nousisi kaiken mahdollisen yli. Uskallankohan itse nyt sanoa, että kauas ei jäänyt.

Bon Iverin eponyymi kakkoslevy on klassikkoainesta. Olin sitä mieltä jo kertakuuntelun jälkeen. Ajattelin kumminkin, että tämä nyt on vain hetken huumaa. Ei se ollut. Olen reilun kuukauden kuuntelun jälkeen edelleen ällistynyt siitä, kuinka komean ja tunteikkaan levyn Justin Vernon on yhtyeineen saanut tehtyä.

Enää ei varmaan kenellekään tarvitse erikseen mainita, että tämä levy on tehty studiossa bändin ja useiden vierailijoiden säestämänä. Sovitusten paisuminen tietenkin voi johtaa vieraantumiseen ja kylmyyteen, mutta tällä levyllä ei ole siitä hätää. Levy tulee todella iholle ja pysäyttää. Jo avauskappale Perth aiheuttaa sellaiset kylmät väreet, etten moisia ole pitkään aikaan musiikin voimasta saanut. Voima ei ole kuuntelukertojen myötä kadonnut mihinkään.



Se mikä tekee Bon Iverin kakkoslevystä mestariteoksen, on sen rohkeus. Herra Vernon ei enää luota vain miehen ja kitaran askeettisuuteen, vaan studiossa ollaan luotu todella jylhiä äänimaisemia, jotka vain korostavat miehen herkkiä melodioita. Sovituksissa ja sävellyksissä on kumminkin todella yllätyksellisiäkin ratkaisuja, jotka erottavat Bon Iverin muista herkistä ulisijoista edukseen, kuten avauskappaleen marssirummut, Towersin yllättävä muuntuminen country-fiilistelyksi ja päätöskappale Beth / Restin kasarisoundit. Vaikka näitä voisi pitää pelkkinä itsetarkoituksellisina kikkoina kasvattaa biisejä, niin sitä ne eivät kumminkaan ole. Jokainen pienikin ääni kuulostaa siltä, että niitä on harkittu ja mietitty todella kauan, jotta mitään ei olisi liikaa, eikä liian vähän. Sen myös kuulee, vain ja ainoastaan hyvässä.



Jos taustat ovat tarkoituksella todella hiotut, niin Justin Vernonin laulussa taas on tarkoituksella säröjä. Miehen falsetti ei tällä kertaa kuulosta korvia vihlovalta ulinalta, vaan rikkinäisen miehen ainoalta tavalta tuoda tunteensa esiin. Sanoilla ei ole mitään väliä, kun laulut alkavat. Äänestä pystyy päättelemään jo kaiken ja kun se ääni tulee aivan iholle, niin tunteiden vahvuuden tuntee myös kehossa. Näin luodaan säväreitä ja näin tehdään levy, jota ei voi ohittaa olankohautuksella. Jos joku pystyy tänä vuonna vielä tekemään jotain yhtä kaunista, niin voin lopettaa uusien levyjen etsimisen siihen hetkeen. Nytkin tekisi mieli vain lukkiutua pois ulkomaailmalta ja käpertyä kauniisiin säveliin.



torstai 28. heinäkuuta 2011

Kesän levyt

Olen laiska, olen kiireinen ja olen muka-kiireinen. Siksi levyjutut ovat jääneet hyvin vähiin kesän aikana. Yksinkertaisesti olen kuunnellut melkeinpä vain vanhoja klassikoita, joten uutuudet ovat jääneet vähän pintapuoliseen kuunteluun. Myös rehellisesti sanottuna kovin montaa erityisen hyvää uutta levyä ei ole tullut. Kyllähän niistä muutaman kuuntelukerran jaksaa semisti innostua, mutta muuten kunnon sävärit, tai edes ne ok:t ovat jääneet saamatta.

Nyt olisi tarkoitus postata niistä, jotka ovat jotain positiivisia säväreitä saaneet minussa aikaan. Koska kuunneltujen uusien levyjen lista on aika mitätön, niin tästä tuli täysin Suomi-painoitteinen. Ne pari muuta levyä saavat omat postauksensa (toivottavasti). Lista on myös hyvin rap, mutta jos kerrankin ei oltaisi genrepuristeja ja edes kokeillaan, saisiko näistäkin levyistä jotain irti.


Pyhimys on saanut huikeaa suitsutusta jo kahdella ensimmäisellä levyllään, mutta itse en ole Pyhin tyylistä oikein koskaan välittänyt. Medium oli kumminkin pakko ainakin kokeilla ja onneksi kokeilin. Näin huikeaa Suomi-rap-levyä ei ole sitten Asan Terveisiä kaaoksesta tullut ja olen nyt melkein valmis nostamaan levyn ykkösjalustalle ohi Asan mestariteoksen.

Mediumin soitetut taustat ovat parhaimmillaan kauniita ja Pyhimyksen lyriikat ovat korkealentoisuudessaan todella hienoja. On levyllä muutamia kappaleita, jotka ovat vähän "häh?", mutta muuten levy vetää hiljaiseksi kunnioituksesta. Taiteellisesti näin kunnianhimoista rap-levyä ei ole aiemmin Suomessa juuri tehty, eikä kyllä äkkiä tule mieleen muualtakaan maailmasta moisia. Väittääkö joku vielä, että Suomi-räppi kärsii uskottavuuden puutteesta?




Jätkäjätkät - Jatkojatkot

Näköjään olen hitaasti lämpeävää sorttia, kun jatkuvasti seuraajalevyt ovat mielestäni parempia kuin edelliset. Jätkäjätkät ei ole poikkeus. Mielestäni debyytti Ykstoist ykstoist oli turhan epätasainen levy, jolla yhtye haki vielä itseään ja kaikki tyylikokeilut eivät olleet järin onnistuneita. "Bilelevy" Jatkojatkot onnistuu paljon paremmin juuri siinä, että nyt levy on tyylillisesti suhteellisen yhtenäinen ja oma soundikin alkaa jo vähitellen nivoutua hyväksi paketiksi. Tosin levylle on jälleen loppuun eksynyt progea ja puolessa välissä on akustinen himmailu Jokainen aamu, joka tosin on ihan mielettömän hieno. Muutamista tyylirikoista huolimatta Jatkojatkot on selkeä petraus ja palautti uskon jumalaani, joka vähän on tässä kärsinyt Asa Masa-fiaskon jälkeen.




Kakka-Hätä 77 - Huoltoasemalle unohtunut mies

Bergmanin Teemua mahtaa vituttaa, kun tällainen hipster-wannabe bloggailee hänen yhtyeestään. Mitäs teet niin timanttista musiikkia. Kakkiksen ensimmäinen albumiksi väännetty ep-kokoelma Totaalinen kakkahätä iski nimensä mukaisesti aikoinaan, eikä kakkonenkaan jätä housuja yhtään puhtaammiksi. Bändi on oikeastaan vain kehittynyt vuosien saatossa entistäkin tiukemmaksi punk-retkueeksi. Kakkiksella on melodiapuoli todella hyvin hallussa ja kun Bergmanin kamaiset sanoitukset ovat vielä ihan sitä itseään, niin en voi kuin tykätä. Yhtyeen cover-versio Sigin Vuosisadan rakkaustarinasta on muuten kovinta melodista punkkia sitten vuoden 1979!





SMC Lähiörotat - Raffii Suomi-flättii

SMC Lähiörottien piti monen silmissä varmasti jäädä vain parin nettivideon pituiseksi vitsiksi, mutta pojathan pistivät ulos aikamoisen räppipläjäyksen. Riimit liikkuvat skeittauksen ja lähiörappioromantiikan välimaastossa, sortumatta kumminkaan liialliseen lähiökurjuuden ihannoimiseen tai painottamiseen. Liiallisesta Stadikeskeisyydestäkään ei Lähiörottia voi enää syyttää, kun yksi biisi on omistettu Lahden Torvelle! Itsekään en uskaltanut levyltä odottaa juuri mitään, mutta kahdeksan biisin tiivis paketti melko ysärihenkistä räppiä toimii todella hyvin. Raimon verse Yksristikahdessa tietenkin kruunaa vain koko paketin!





maanantai 25. heinäkuuta 2011

Noel Gallagher's High Flying Birds - The Death Of You And Me


Väitän, että kun Oasis hajosi, niin kaikki vähänkään bändistä välittäneet jakautuivat leireihin. Nämä leirit määräytyivät Gallagherin veljesten mukaan. Liamin leiri on saanut iloita tänä vuonna jo jonkun aikaa Beady Eyen tahdissa, mutta me Noel-fanit olemme joutuneet odottamaan tietoa levystäkin tähän kuuhun saakka. Pressitilaisuuden jälkeen on tapahtumia onneksi alkanut kertymään kiitettävään tahtiin ja nyt tietynlainen kulminaatiopiste tuli tänään. Ensimmäisen sinkku ja sen video saivat ensi-iltansa.

Biisi on yllättävän helppo jakaa osiin: kaunis kitaramelodia, hyvä ja tarttuva laulumelodia ja hieno tausta. Vielä kun biisi pääsee yllättämään pienoisella amerikkalaishenkisyydellään, niin odotukset Noelin soololle voidaan nostaa jo melko korkeiksi. Oikein hyvä aloitus viikolle ja yhden syksyn odotetuimman levyn odotukselle.

Sunnuntaikappale

Olipa outo viikonloppu.

Olin koko viikonlopun mökillä mediattomassa ympäristössä, missä viikonlopun suru-uutisista kuultiin melko vähän. Totuus onkin iskenyt vasta kotiinpaluun yhteydessä, kun koko internet ja sosiaalinen media ei muusta puhukaan. Informaatiotulva onkin vetänyt vähän hiljaiseksi ja pelokkaaksi.

Siitäkin syystä sunnuntaikappaleeksi pitää valita jotain rauhallista ja suloista. Pelastuksen tarjosi Hyvä Veli, jonka sunnuntaikappaleen oli valinnut Robin Pecknold. Bobby Charlesin I Must Be In A Good Place Now muistuttaa siitä, että vaikka tässä maailmassa tapahtuu paljon pahaa, niin vastapainoksi löytyy paljon hyvää ja kaunista. Ei unohdeta sitä. Virallisen sunnuntaikappaleen voi kuunnella tästä, koska Youtubesta sitä ei löydy. Pakolliseksi videoksi laitetaankin turhan aikaisin menehtyneen Amy Winehousen muistoksi yksi hänen useista huippuhetkistään. Lepää rauhassa.

torstai 21. heinäkuuta 2011

White girl can't rap?


Hip hop on genre, jossa ei valkoisella naamalla hirveän pitkälle pötkitä. Vielä vähemmän on mahdollisuuksia, jos olet nainen. Onkin virkistävää törmätä valkoiseen naiseen, joka tulee pötkimään räpillä vielä pitkälle. Saanen esitellä Kreayshawnin.

Jyri bloggasi jo aiemmin naisesta ja silloin Kreayshawn tuli kuitattua lähinnä hölmönä hipsterivitsinä. Naisen tyyli yhdistettynä Gucci Guccin hokemiseen ei hirveästi herättänyt intohimoja, vaikka biisi olikin aikas kova ja Odd Futuren tyyppejä heilui videolla lisäämässä niin paljon swagia, että se puskee munasarjoista ulos.



Pieni lisäselvittely teki Kreayshawin tapauksessa ihan poikaa. Nimen takaa kun löytyy Natassia Zolot, parikymppinen taideopiskelija-dropout Oaklandista, joka on aiemmin ohjannut musavideoita mm. "The Based God" Lil B:lle. Arvatkaas muuten kuka ohjaa Red Hot Chili Peppersin tulevan singlen musavideon. Ei pöllömmin nuorelta likalta, mutta mites se räppiura?

Eipä sekään huonosti mene. Pari viikkoa sitten tullut Rich Whores potkii kovaa ja levysopimuskin on jo Sonyn alaiselle Columbialle. Uusi mixtape on tulossa vielä tämän vuoden puolella ja levy luultavasti ensi vuonna. Eiköhän tätä valkonaamaista naista päästä siis kuulemaan jatkossakin ja toivottavasti pystytään kuittaamaan muunakin kuin hipsterivitsinä. Räppäävät naiset kun ovat aivan turhan harvassa ja tämä tyttö osaa räpätä!

Kreayshawn - Rich Whores by Hypetrak

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Gracias - Mon€y


Hehkutus, mikä ihana tekosyy.

Gracias pääsi näyttämään kyntensä jo viime talvena HKI-biisillä ja ennen kaikkea sen hienolla videolla. Lauantaina mieheltä tulee debyytti-EP, jolta julkaistiin eilen videokin nimeltä Mon€y, jossa feattaa The Megaphone Staten Ekow. Mitäs tähän nyt taas sanoisi, video on ihan törkeen siisti ja biisi on jälleen aivan saatanan kova. Kuinkahan kova se EP on, kun jo julkaistut biisit potkivat takamuksia mustelmille.



Helsingissä olijat, huomio! Graciaksen EP-julkkareita on tiedossa jopa kahdet. Ensimmäinen on lauantaina viideltä Kampissa avatussa Cali Helsingissä ja myöhemmin illalla on "viralliset" julkkarit Club YK:ssa. Bassline Festivalin keikka alkukesästä oli niin törkeän kova, että tämän missaus harmittaa todella paljon. Menkää ihmeessä tsekkaamaan, koska mukana on livebändi, joka groovaa laittoman kovaa.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Sunnuntailevy: Wild Beasts - Smother


No huhhuh, nyt tuli puskista sellainen levy, joka pääsi yllättämään minut aivan täysin. Wild Beasts on aiemmilla levyillään saanut rakkautta kriitikoilta, bloggareilta ja palkintoraadeilta. Bändin edellinen levy, Two Dancers oli jopa Mercury-ehdokkaana vuosi pari takaperin. Itse en kumminkaan jaksanut bändistä erityisemmin innostua. Laitoin sen samaan kategoriaan Dirty Projectorsin kanssa: vähän turhan taiteellista ja erikoista omaan makuuni. Dirty Projectors kumminkin aukesi ajan kanssa, mutta Wild Beasts jäi falsettilaulajineen paitsioon. Smotherin ensisinkku Albatross oli kumminkin iloinen yllätys ja jäinkin odottamaan uutta levyä pienellä mielenkiinnolla. Levy jäi kumminkin kevään levytulvan vuoksi odottamaan vuoroaan ja lopulta käyttikin vuoronsa hyvin. Smother vakuutti täysin.

Smother on todella rauhallinen levy. Se on jopa niin rauhallinen levy, että moni mieltäisi sen helposti äänitapetiksi, varsinkin kun aiemmat levyt ovat olleet paljon kokeilevampia ja villimpiä. Tällä kertaa mennään rauhallisissa ja pääosin synteettisissa tunnelmissa. Kitarat soivat harvoin ja silloin kun soivat, niin aika vaimeasti ja lähinnä pieniä melodioita soittaen. Pääosaan pääsevätkin Wild Beastsin laulajakaksikko Hayden Thorpe ja Tom Fleming joiden enemmän ja vähemmän falsettiset äänet tulkitsevat komeasti levyn kappaleita ja tällä kertaa miesten laulu ei kuulosta ärsyttävältä, kuten ei mikään mukaan. Levy soi täydellisesti yhteen ja sekös miellyttää.

Smother on siis todella rauhallinen ja vähäeleinen levy, mutta ei suinkaan tylsä. Levy ottaa heti ensitahdeiltaan täydellisesti haltuunsa ja vain kiristää otettaan loppua kohden. Siitä huolimatta levyä ei voi olla kuvailematta muulla adjektiivilla kuin miellyttävä. Smotheria kuunnellessa uppoaa pehmeään äänimaailmaan, johon jäisi mielellään pidemmäksikin aikaa. Parhaimmat esimerkit bändin erinomaisen tunnelmallisesta otteesta antaa Deeper ja Invisible. Molemmat biisit laulaa vähemmän falsettisempi Fleming. Sattumaako?





Smother on todella hieno levy, joka on vetänyt minut puoleensa täysin varkain. Vaikka levy on pelkkää hissuttelua, eikä sillä ole isoja koukkuja tai melodioita jotka iskostuvat päähän saman tien, niin siitä huolimatta en malta olla kuuntelematta. Aikamoista. Ensi sunnuntaina muuten käsittelen toisen levyn, johon käyvät aivan samat määreet.





perjantai 15. heinäkuuta 2011

Vaikenen laulaen


Yona on saanut paljon rakkautta medialta parin kuukauden ajan. Syystäkin, koska hänen toinen levynsä Vaikenen laulaen on todella hieno, siitä huolimatta, että levy on täynnä rakkauden tuskaa.

Pidin jo Yonan debyytistä Pilvet liikkuu, minä en, vaikka sillä oli omat ongelmansa. Levy oli turhan rikkonainen ja hajanainen, jotta olisin pystynyt nauttimaan siitä niin paljon kuin olisin halunnut. Onneksi tämä ongelma on korjattu kakkoslevyllä. Vaikenen laulaen soi paljon yhtenäisemmin, eikä poukkoile suunnasta toiseen kuten edeltäjänsä. Mitä nyt nimettömät instrumentaalit eivät omiin korviin oikein tunnu sulautuvan joukkoon. Rikkovat tunnelmaa vähän turhankin paljon, vaikka kuinka yrittävät toimia alkusoittoina.

Jos instrumentaalit mättävät, niin onneksi Yona itse on kuin lähes täydellisyys. Vaikka hänen ääni ei välttämättä ole vahvin tai paras mahdollinen, niin aika moni laulaja voisi ottaa hänestä oppia eläytymisessä. Kylmät väreet tulevat levyä kuunnellessa moneen kertaan vain Yonan ääntä kuunnellessa. Kehitystä on tapahtunut siis todella paljon debyytistä ja pelkästään hyvään, vaikka sillä oli jo todella komeita hetkiä. Parhaimmat kappaleet ovatkin niitä, joissa Yonan ääni soi vahvimmin. Avausbiisi Liian aikaisin ja Poppamiehelle pysäyttävät joka kerta yhtä komeasti, kun pääosassa on vain Yonan ääni ja hänen läsnäolonsa.

Nyt kun olen lähes yksinomaan kehunut Yonaa, niin pakko on kehua myös orkesteria levyn takana. Orkesteri Liikkuvat Pilvet soi levyllä todella komeasti ja vaikka soittimia on ties kuinka paljon, niin levy ei kuulosta paisutetulta tai etäiseltä. Jouset ja torvet luovat hienon ja arvokkaan tunnelman levylle rikkomatta kumminkaan sanojen tuomaa intiimiyttä. Se on melkoinen saavutus. Plussaa on myös annettava siitä, että levy kuulostaa livenä soitetulta. Kuulostaa meinaan aika pirun hyvältä.

Voin suositella Yonan kakkosalbumia kaikille iskelmä-allergiasta kärsiville ja niille, jotka nauttivat kappaleista, missä rakkaus ei ole pelkkää hattaraa ja vaahtokarkkia. Kipin kapin siis levykauppaan tai kirjastoon, koska netistä ei nyt ole apua. Netistä ei löydy kuin puolentoista minuutin klippi Toisen omasta ja tämä aika spontaani treenikämppäversio Poppamiehelle-biisistä. Sen pitäisi riittää todisteeksi siitä, että Yona on hyvä.

maanantai 11. heinäkuuta 2011

Ruisrock 2011

Turku, olit ihana.

Siinä ensimmäiset sanani kyberavaruudessa Ruisrockin jälkeen. Parempaan en pystynyt, koska Turku ja Ruissalo olivat juuri noin ihania. Elämäni ensimmäinen Ruisrock oli siis silkkaa juhlaa, vaikka ensimmäisenä päivänä jalat pyysivät jo armoa ja ääni oli huudettu pubihuuhkajamaisen käheäksi. Yritänpä siis kertoa, miten tähän kaikkeen päädyttiin kahden päivän aikana.

Ruisrock on ollut isoista festivaaleista aina se, jonka tunnelmaa ja järjestelyjä ollaan haukuttu eniten. Tämä siis minun silmissä. Milloin jonot ovat kamalat, milloin kävelymatkat ärsyttävät suunnattomasti ja milloin on tungosta enemmän kuin hermot kestävät. Allekirjoitan valituksista vain kävelymatkat. "Walk of shame" busseille oli perjantaina todella hermoja raastava, kun välillä ihmisletka jumittui täysin ja mieli halusi vain lepoa. Muuten järjestelyt toimivat oikein mukavasti. Jonoja ja tungosta ei näkynyt ja itse festarialue oli juuri sopivan kokoinen ja kivasti rakennettu. Se järjestelyistä.

Festivaalini alkoi Pariisin Kevään viimeisellä kappaleella, Tulivuoria, josta en saanut kuin pahan mielen. En sen huonoudesta vaan nimenomaan biisin aika jäätävästä kovuudesta. Yleisö oli ihan hurmiossa ja yhtye, Arto Tuunela, etunenässä pisti lavalla parastaan. Ehkä vielä joskus pääsen bändiä kokemaan enemmänkin kuin vain yhden biisin.

Pariisin Kevään jälkeen sivusilmävilkuiluni jatkuivat alternativemetalli-legenda Primuksella, joka kanssa jäi kokemuksena yhden kappaleen pituiseksi. Sen yhden kappaleen perusteella edelleen arvostan Les Claypoolia ennen kaikkea basistina. Taitavaa soittoa, mutta ehkä vähän pakko yhtyä nillittäjiin, joiden mielestä Primus oli väärillä festivaaleilla. Jossain muualla olisin ehkä jaksanutkin katsoa pidempäänkin kuin yhden biisin, mutta nyt ei vain jaksanut innostaa.

Primuksen jälkeen suuntasin Rantalavan läheisyyteen rentoutumaan CMX:n parissa, josta ei juuri sanottavaa jäänyt. Ei innostanut eikä ärsyttänyt. Creppini tosin maistui hyvältä.

Paramorea sen sijaan olisi ollut hauska kuunnella ja katsoa muualtakin kuin ns. hornan tuutista. Yhtye on yksi pahimmista guilty pleasureistani, eikä suinkaan vain Hayley Williamsin söpöyden takia. Biisit ovat parhaimmillaan todella hyvää pop-punkia. Tiedän yhtyeen olevan livenä myös aika pirun kova, koska, krhm, olen nähnyt ne kaksi kertaa. Toisella kerralla lähes eturivistä. Heh. Tuntui siis aika pahalta katsella kaukaa, kun koko ranta pomppii biisien tahdissa ja bändi näytti vetävän tutun energisesti. Uusi rumpali ja kitaristikin kuulostivat sulautuneen joukkoon ihan hyvin, vaikkakin nykyisin tuntuu, että yhtyeestä on tulossa entistä enemmän Hayley & The Boys.

Paramoren jälkeen kävin kokeilemassa, josko Hurts onnistuisi livenä osoittamaan sen, miksi yhtyeestä ollaan niin innoissaan. Kaksi biisiä riitti ja mieleen jäi vain se, että Theo Hutchcraft ilmeisesti luulee dramaattisuuden olevan yhtä kuin karisma. Kosketinsoittajakin näytti lähinnä Jersey Shoren The Situationin hipsterimmältä pikkuveljeltä. Eli joo, Hurts jää minulle edelleen mysteeriksi.

Vihdoin koitti hetki, jolloin jonkun bändin malttaisi ja haluaisi katsoa kokonaan. Maaliskuussa Kulttuuritalolla tajuntani räjäytettiin The Nationalin toimesta, joten yhtyeen toista näkemistä odottelinkin innoissani. Vaikka tiesinkin, ettei yhtye pystyisi millään festivaaliolosuhteissa luomaan samanlaista hurmosta ja intensiteettiä kuin Kultsalla, niin silti odotukset olivat katossa. Nyt varmaan saan kaikki kimppuuni, kun sanon, että yhtye veti aika rutiinikeikan. Vaikka Pekka Kuusisto oli mukana tuomassa biiseihin lisäsävyä viulunsa kanssa, niin silti The National ei temmannut tällä kertaa minua mukaansa. Mitään valitettavaa en sinänsä keikasta löydä, biisit soitettiin hyvin, Matt Berninger esiintyi jälleen isolla tunteella, eikä settilistakaan jättänyt nurinalle varaa. Ei vain onnistunut säväyttämään.

Illan pääesiintyjä taas ei todellakaan pettänyt. The Prodigy saapui näyttämään epäilijöilleen, ettei yhtye ole vieläkään tyytymässä nostalgiareliikiksi. Ruissalo tärisi, kun tuhannet ihmiset pogosivat ja reivasivat bändin tahdissa. Vaikka suurimpaan hurmokseen tarvittiinkin vanhoja hittejä, niin kyllä Invaders Must Dien biisitkin saivat jengin sekaisin ja laulamaan mukana. Voihan sitä aina bändiä kritisoida siitä, etteivät yritä mitään uutta, mutta jos bändi onnistuu edelleen vetämään festivaalit ja areenat täyteen, niin tarviiko sitä itseään sen kummemmin muuttaa. Itsehän pogosin ja rehasin niin, että jalkoihin sattui ns. ihan vitusti ja ääntä ei seuraavana aamuna riittänyt mihinkään. Kelpasi! Jos muuten biisien satunnaisista uusiosovituksista pitää jotain päätellä, niin ensi levyllä The Prodigy tulee löytämään itsensä dubstepista.

Lauantain bändisaldo ei myöskään ollut merkittävän suuri, mutta tällä kertaa laatu korvasi määrän. Päivän avausakti kohdallani oli bob hund, joka pääsi yllättämään aika kovaa, vaikka bändin livekunnosta en juuri muuta ole kuullutkaan kuin kehuja. Laulaja Thomas Öberg oli yhtyeen selkeä keulakuva ja se myös näkyi. Mies heilui Zorro-naamio kasvoillaan kuin vähän nörtimpi Iggy Pop. Yleisöä laulatettiin, yleisöä hyppyytettiin ja yleisöä hauskuutettiin englannin ja skånen sekaisilla välispiikeillä. Hurja keikka, jonka olisi suonut olevan vähän isommalla lavalla.

Seuraavaksi muutaman tunnin festarifiilistelyn jälkeen telttaan saapui Anna Calvi, joka täräytti sellaisella äänivallilla, etten olisi ihmetellyt sekunttiakaan, jos teltta olisi lähtenyt sen voimasta lentoon. Yhtyeessä ei Calvin lisäksi ollut kuin rumpali ja multi-instrumentalisti ja silti paljon isommatkaan bändit eivät moisiin ääniin yllä. Vaikka Calvi luottaa levylläkin valtavaan ääneen ja tunteeseen, niin livenä biisien yksipuolisuus korostui ehkä levyä pahemmin. Siitä huolimatta 45-minuuttinen oli oikein hyvä ja jään odottamaan Anna Calvilta lisää. Ja jos puhutaan "dramaattisuus on karismaa"-artisteista, niin Calvi sentään hoitaa tämän tontin hyvin. Toisin kuin kultalevy-Hutchcraft.

Sitten tulikin yhtye, jota olin odottanut koko festivaalin ajan ja ennen sitä. Elbow tuli, näki ja voitti. Vaikka teltta ei ollutkaan täynnä ja suurin osa yleisöstä oli varmasti tullut pelkästään mielenkiinnosta paikalle, niin Guy Garvey tuosta noin vain otti yleisön haltuunsa ja sen jälkeen keikka olikin pelkkää hurmosta. Ei riittänyt se, että biisit ovat jumalallisia, mutta kun koko teltta oli yhtä hymyä ja huutavaa symbioosia, niin sydämeni sulatettiin täysin. Elbow saattoi vetää teltassa ehkä koko vuoden parhaan keikan. Hävetkää nyt siis kaikki te, jotka ette saapuneet Ruissaloon tai menitte ennemmin katsomaan Rubikia.

Lauantain ja omat festivaalini päätti PMMP, joka päätti tarjota loppusilauksen todella isosti. Kaikki PMMP:n livenä nähneet tietävät, etteivät he tarvitse mitään erikoisjippoja yleisön liekittämiseen, mutta nyt niitä erikoisjippoja tarjottiinkin oikein urakalla. Oli akrobaatteja, tanssityttöjä, Uusi Fantasian tyyppejä feattaamassa, spessuvideo Matkalaulun aikana jne. Harmi, että taktisista syistä keikka jäi osaltani puolituntiseksi, mutta eipä olisi parempaa bändiä voitu saada lopettamaan näinkin huikea festivaalipäivä.

Ruisrock oli siis aivan mahtava, mutta kun tässä on tullut kehuttua bändejä, niin kehut nyt sinne, minne ne kuuluvatkin. Kiitos kaikille seuraa tarjonneille ja seuraan ottaneille. Ilman teitä Ruisrock ei olisi ollut sitä, mitä se nyt oli: silkkaa rakkautta. Turkukin näytti parhaat puolensa ja tämä raportti onkin pakko päättää tähän kappaleeseen. Sanat kun pitävät valitettavasti paikkansa aika täysin. Turku, ota minut takaisin pian.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

We have a winner



Levyt pistettiin viikko sitten arvontaan, ja jälleen on voittaja selvillä. Teachmeet oli jälleen apuna ja voittajaksi valikoitui tällä kertaa Maiju. Laitatko Maiju sähköpostia tulemaan tänne, niin päästään sopimaan, miten ja minne levyt lähetetään. Onnittelut voittajalle!

Lempimusavuosikymmenen perään huutelu tuottaisi itsellenikin ongelmia. Yksikään vuosikymmen kun ei ole ylitse muiden. Ehkä 90-luku on se tärkein, mutta niin on 2000-lukukin. 70-luvun alku ja loppu samoin. 60-luvun loppuakaan ei sovi unohtaa. Paljon on siis hyviä aikakausia ollut ja tulee olemaan.

Blogi hiljenee nyt taas pieneksi toviksi, kun Ruisrock alkaa puskea päälle ja muutenkin yritän nauttia nyt kesästä täysillä. Blogi ei ole prioriteettilistan ykkösenä, kun aurinko mollottaa täydellä teholla. Pysykää silti kuulolla, mihinkään en ole katoamassa.

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Common - Ghetto Dreams (Feat. Nas)


Eräs lempiräppäreistäni, Common, vaihtoi hiljattain levy-yhtiötä Kanye Westin pyörittämästä G.O.O.D. Musicista Warnerille ja teki odotetun siirtonsa pois b-sarjasta ja on nyt lopullisesti iso nimi. Ihan kuin kaksi listaykköslevyä eivät meinaisi mitään. Silti Commonin levyhistorian tuntien lafkan muutos ei välttämättä tarkoittaisi tylsempää tai varmempaa materiaalia. Into olikin kova, kun muutama päivä sitten ensi-iltansa sai uusi biisi nimeltään Ghetto Dreams ja ensikuuntelu oli käsillä. Into loppui valitettavasti aika lyhyeen.

Onhan Ghetto Dreamsin biitti hyvä, niin kuin No I.D:ltä voi odottaakin, Commonin flow on edelleen kova, Nas on iskussa ja lyriikatkin vähän perusghettolätinää kekseliäämpiä, mutta kyllähän tässä edelleen ollaan kaukana miehen huippuhetkistä. Sentään Pharrellin klubibiitit ja uhoaminen ollaan jätetty vähemmälle, mikä pilasi edellisen levyn, Universal Mind Controlin, täysin. Vähän parempaa, mutta kyllä Be:tä alkaa olla jo ikävä.

Miehen yhdeksäs levy, joka vielä ainakin toistaiseksi tottelee nimeä The Dreamer, The Believer on tulossa marraskuussa näillä näkymin. Common ei myöskään ole järin luotettavaa sorttia levyjen julkaisupäivien kanssa, mutta ehkä Warnerilla ollaan tarkempia moisten suhteen. Odotukset ovat toistaiseksi varovaiset.



Ja kun sitä Be:tä tässä kaipailin, niin ihan oikeasti, tätä levyä parempaa räppiä ei ole, eikä tule. Ja tuo kansi saa edelleen hymyn huulille.



Ja viimeinen muistutus levyarvonnastam joka on täällä. Pari tuntia aikaa. Hopihopi, jos levyt kiinnostavat.

sunnuntai 3. heinäkuuta 2011

Washed Out


Nyt on heti kärkeen pakko kiittää YleX:ää ja Veli Kauppista. Ilman kyseistä radiokanavaa ja Kauppisen Hyvä Veli-ohjelmaa olisin luultavasti skipannut Washed Outin aivan täysin. Chillwave kun yleensä saa minut karttamaan artisteja varmemmin kuin sana "iskelmä" liitettynä yhtään mihinkään.

Washed Out on siis leimattu chillwave-genren alle, mutta muutama genrepuristi on ilmeisesti ollut toista mieltä. En käy väittelemään vastaan. Tähän päivään asti kun minulle on ollut vähän epäselvää, mikä on chillwavea ja mikä ei. Washed Outin laittaisin hyvin mieluusti genren alle, koska yhtye laittaa musiikillaan rauhoittumaan. Eteeriset syntikat ja rento rytmi kun pakottavat siirtymään toimistotuolilta sängylle tai sohvalle ottamaan rennosti ja iPodiltakin kuunnellessa kävelyaskel muuttuu kevyemmäksi ja rauhallisemmaksi ihmisvilinästä huolimatta.

Washed Out julkaisee debyyttinsä Within and Without 12. päivä heinäkuuta laatutakuina toimivien levy-yhtiöiden Sub Popin ja Dominon kautta. NPR tarjoilee sivuillaan ennakkostreamia jo nyt, joten suosittelen teitä ottamaan testikuuntelut täällä. Itselleni tästä voi hyvinkin tulla puistosoundtrackien ykkönen tälle kesälle!