maanantai 27. helmikuuta 2012

Viikon keikat

Tuplapostausta pukkaa tälle päivälle, mutta ei voi minkään. Tämä viikko kun on pyhitetty keikoille, joista kahta olen odottanut jo aika pitkään. Ei se kolmaskaan ole yhtään vähäpätöisempi.

Tänään Tavastian lavalle astuu Anthony Gonzalez yhtyeineen. M83 myi keikkansa muutamassa minuutissa loppuun ja voin todeta olevani äärimmäisen onnekas ja iloinen lipun omistaja. Rakastuin neljä vuotta sitten Saturdays = Youthiin ja olin vakaasti päättänyt, että menisin bändiä UMF:iin katsomaan, mutta aikeeksi jäi. Tänään korjataan virhe ja vaikka kovasti flunssa yrittääkin oloani pilata, niin tulen sekoamaan ihan saatanasti, jos alla oleva ensimmäinen M83-rakkauteni soi Tavastialla.



Torstaina näen kanssa miehen, jonka live-esiintymistä olen odottanut jo pitkään, ja jonka näkeminen oli myös todella lähellä neljä vuotta sitten. Kyseessä on siis Mos Def a.k.a. Yasiin Bey, jonka piti esiintyä Rock The Bellsissä Helsingin jäähallissa, mutta perui aikoinaan tulemisensa viime tingassa. Kyllä Nas, The Pharcyde, De La Soul ja EPMD:kin kelpasivat, mutta ei niistä nyt tämän enempää. Mos Def on yksi lempiräppäreistäni ja kun mies on liveklipeissään vaikuttanut olevan todella kovassa iskussa, niin odotukset ovat todella korkealla. Ja niin kauan kun mies tykittää Black On Both Sidesin biisejä, niin minä olen ihan saatanan innoissani.



Mos Defin lämppärikin on tavanomaista kiinnostavampi. Yleensä kun suomalaisilla räppikeikoilla lämmittelijä on akselilta Axl Smithin joku projekti - Rähinän tusinaräppäri, niin nyt Nosturin lavan lämmittelee Pharoahe Monch, josta on sekunda kaukana. Huikean kova ukko hänkin, vaikka isoin hitti antaakin miehestä aika väärän kuvan. Jos laadukas hiphop kiinnostaa edes hitusen, niin ota torstaina suunnaksi Nosturi. Lippujakin on vielä jäljellä.



Lauantaina Korjaamon vintillä on sen sijaan suomalaista indie-osaamista tiedossa parinkin yhtyeen verran. EP-julkkareitaan viettävät niin Paperfangs kuin Zebra and Snakekin. Paperfangsin näin viime kesäkuussa ensimmäisellä keikallaan ikinä, joten on hauska nähdä myös bändin historian toinen keikka. Uutta matskuakin odotellaan jo innolla. Zebra and Snakea sen sijaan olen osannut vältellä jo todella pitkään, joten ehkä nyt on korkea aika nähdä tämä duo livenä. Bändin viimeaikaiset biisitkin ovat olleet yllättävän hyviä. Pistäkäähän pojat ja tyttö parastanne!



Arctic Monkeys - R U Mine?


Arctic Monkeys julkaisi tänään aamulla videon uudelle sinkkubiisilleen. Hauskaahan tässä on se, että "R U Mine?" ei ole yhtyeen edelliseltä levyltä, eikä se myöskään ennakoi uutta albumia. Tätähän yhtye on harrastanut jo aiemmin Leave Before The Lights Come Onilla, jonka yhtye julkaisi Favourite Worst Nightmaren ja Humbugin välissä.

R U Mine? ei kappaleena ole oikeastaan mitään uutta Monkeysien nykylinjassa. Raskaalla ja groovaavalla kitarariffillä mennään ja Turner tarinoi hillittömin kielikuvin tytöstä, jonka kovasti toivoisi olevan hänen. Toimisi myös albumiraitana. Videosta muuten näkee, että yhtye on jo nyt siinä vaiheessa uraansa, ettei paljoa tarvitse miettiä omia tekojaan. Aikamoista hassuttelua kun on koko video. Toimivaa ja tyylikästä sellaista tosin!

maanantai 20. helmikuuta 2012

Blur - Under The Westway


Blur, päättäkää jo, oletteko kasassa vai ette! Ensin ilmoitatte esiintyvänne Brit Awardeissa, sitten huhuillaan uudesta levystä ja William Orbitista tuottajana, sen jälkeen Alex "se juustoconnoisseur" James sanoo, että Blurin taru on huomenna ehkä sitten siinä, mutta Damon ja Graham soittivat viikonloppuna yhdessä täysin uuden biisin, joka väitetysti on Blurille. On muuten kaunis ja hieno biisi, ei siinä mitään, mutta tämä fanien kiusaaminen saisi nyt kyllä loppua. Vähemmästäkin iskee skitsofrenia.



Kannattaa huomenna pistää stream-taajuudet kohilleen, koska Blur soittaa Britseissä viisi biisiä. Oli Blurin tulevaisuus sen jälkeen mikä tahansa, niin niistä viidestä biisistä tulee takuulla historialliset. Ei oikein malttas odottaa!

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Amerikankotkat liitävät

Sunnuntai, tylsyys ja väsymys ajavat epätoivoisiin tekoihin. Kuten olemaan aika tajuttoman innostunut Karri Koiran tulevan soololevyn ensimmäisestä sinkusta. Muunmuassa MC Aurinkona tunnetun Koiran soololevystä ollaan puhuttu enemmän ja vähemmän tosissaan ties kuinka kauan, mutta nyt se sieltä sitten tulee aikuisten oikeesti. Suomalainen r'n'b ei tule olemaan entisensä, kun Karri ja Rudy laittavat haisemaan. Amerikankotkassa on meinaan jo meininki todella kohdillaan. Video tulee muuten heti, kunhan Basso on saanut sivujensa uudistuksen valmiiksi.



Nämä heput eivät liity Suomen kermaisimpiin räppäreihin mitenkään. A$AP Rockysta puhuu tällä hetkellä kaikki, ja vähitellen alan myöntämään, että ihan syystä. Pitkin viikkoa olen hokenut, ettei räppäristä välittäisi kukaan, jos taustalla ei olisi Clams Casinon kaltaisia neroja, mutta väsytystaistelulla alan lämpenemään hepun blossen hajuisille räpeille. Varsinkin Peso on soinut hävyttömän paljon tässä taloudessa.



Schoolboy Q on samaa possea kuin A$AP ja tämän debyyttilevy saikin todella hyvät pojot Pitchforkista. Itse olen törmännyt vasta yhteen biisiin, jolta ylläripylläri löytyy feattaamasta tuttu kaveri. Odd Futuren pojat ja tyttö saavat huomenna tehdä uudella sinkullaan hartiavoimin töitä, jotta hypettäjät pysyisivät kelkassa mukana.



A$AP Rockyn voi nähdä Flow'ssa ensi kesänä. Siistiä, että edes joku räppäri saadaan Suomeen uran kovimmassa nosteessa, eikä vasta ehtoopuolella.

torstai 16. helmikuuta 2012

Tundramatiks tupaan tulla tupsahti


Viime syksynä mietin, jostain todella omituisesta syystä, mitä Tundramatiksille nykyisin oikein kuuluu. Oli nimittäin aika, milloin Tundramatiksien Mantra sanoi minulle enemmän kuin se vähän paremmin menestynyt Mantra.



Sattumaako, kun alkuvuodesta yhtye julkaisi kuuden vuoden tauon jälkeen Roinan rodeon, joka on vasta heidän toinen levynsä. Debyytillä omalaatuisesti kansanmusiikkia ja punkia sekoitellut Tundramatiks ei vuosien saatossa ole muuttunut mihinkään. Hauskaa pidetään edelleen kantaaottavasti, eikä Janne Masalinin vittumainen nasaali ole muuttunut mihinkään. Hyvä niin! Tärkeintä on, ettei yhtye jäänyt yhden levyn ihmeeksi.

En nyt enempää selittele Roinan rodeosta. Se on mainio levy, jolta löytyy monta todella hyvää kappaletta. Levyn kuvasta eniten selkoa antavat sen ääripäät. Levyn avaava Yhdes astellaan kun on riehakasta balkanmaisuutta henkivä rypistys, jota kuunnellessa on vaikea olla pomppimatta.



Levyn päättävä Kun minä kerran kuolen on yhtyeen jalostama versio 40 vuotta sitten julkaistun yhden säkeistön mittaisesta mustalaiskappaleesta. Tässä on taas melankoliaa siinä muodossa, missä suomalaiset siitä tykkää. Pidän muuten aivan mielettömästi biisin eilen julkaistusta videosta. Lumen valtaama talvinen Helsinki ja vanhan ruumishuoneen junalaituri tuovat miljöönä kappaleeseen sen lisäiskun, minkä ainoastaan hyvät musiikkivideot voivat kappaleisiin tuoda.



Roinan rodeo löytyy Spotifysta. Kyllä tämän tahdissa heikompikin työpäivä iloksi muuttuu!

tiistai 14. helmikuuta 2012

Vaihtoehtoinen ystävänpäivä

Ystävänpäivä, uhka vai mahdollisuus? Tälle soittolistalle se on uhka. Ystävänpäivänä pitää myös muistella niitä, joille se ei tarkoita vaaleanpunaisten sydänlasien tarkasteltua hattaramaailmaa. Tällä soittolistalla sydämet ollaan murskattu niin eroilla, epäonnistuneilla ihastumisilla, yksinäisyydellä ja haavemaailmojen epärealistisuudella. Listaan pääsee käsiksi tästä.

-----------------------------------------

Mainos: Cigarette Burnsissa alkoi eilen Oscar-veikkauskisa. Vaikka se ei liity musiikkiin mitenkään, niin luulisin Oscareiden kiinnostavan myös paatuneimpia musiikkifaneja, ja voi siitä jopa leffojakin voittaa. Kannattaa siis osallistua!

lauantai 11. helmikuuta 2012

The Casbah - Flowers


The Casbah on niitä suomalaisia yhtyeitä, jotka ennen vuosikymmenen vaihdetta olivat joka paikassa aiheuttamassa kuhinaa. Kuhina laantui ja bändistä ei kuulunut juuri mitään. Luulin heidän jo lopettaneen kokonaan. Eivätpä olleet.

Tänään bändillä on All Eyes Open EP:n julkaisukeikka Korjaamon vintillä ja sen kunniaksi yhtye julkaisi yhden uuden kappaleen kyseiseltä EP:ltä. Sen nimi on Flowers ja olen sanaton. Ehkä hienoin brittipop-henkinen kappale, minkä yksikään suomalainen bändi on julkaissut. Se on paljon sanottu ja vaikka ensi-ihastuksissaan tuleekin paasattua vaikka mitä puupäistä, niin biisin repeatilla soiminen noin parin tunnin ajan kertoo kaiken oleellisen. Kuuntele, ylläty, ihastu ja suuntaa tänään keikalle!

torstai 9. helmikuuta 2012

Morrisseyn 2000-luvun top 5

Sen siitä saa, kun laittaa 1000. tweettiinsä Morrisseyta. Koko päivä menee kuunnellessa ja seuraavana päivänä on pakko jakaa innostus muidenkin kanssa, eikä mies ole tällä hetkellä ajankohtainen yhtään missään mielessä. Levy on puheiden mukaan valmis, mutta kukaan ei sitä halua julkaista ja keikkojakaan ei tietääkseni (näillä liksoilla en googlaile) ole vähään aikaan missään.

Morrissey on kumminkin legenda, jonka musiikki löytää uusia kuulijoita vuodesta toiseen. Myyttistä asemaa tukee vielä tavanomaista vannoutuneemmat fanit, jotka edelleen jaksavat syynätä sanoituksista jokaikisen pienenkin viitteen, joka voisi paljastaa jotain indiemaailman suurimmasta hahmosta.

Itse en kuulu tähän porukkaan. Kevytfani lienee jonkinlainen oikea määritelmä. Löysin Morrisseyn hänen paluulevy You Are The Quarryn julkaisun aikoihin. Levy kolahti ja siitä lähtien olen musiikista pitänyt.

Olen kumminkin niin avuton "fani", etten ole juurikaan kuunnellut ennen 2000-lukua tehtyjä soololevyjä. Viva Hate ja Vauxhall and I löytyvät hyllystä, mutta muihin en ole juurikaan tutustunut. Siksi viiden lempikappaleeni lista koostuukin viimeisen kymmenen vuoden ajalta, vaikka lempibiisini Everyday Is Like Sunday onkin kasarilta.

Tässä omat viisi valintaani ilman sen kummempia perusteluita. Erinomaisia biisejä kaikki tyynni.

Irish Blood, English Heart


Don't Make Fun Of Daddy's Voice


I Have Forgiven Jesus


You Have Killed Me


Life Is A Pigsty


Huomenna kannattaa muuten suunnata Levy päivässä-blogiin. Lisää Morrissey-herkkua luvassa ja jollekin jopa materiaalisesssa muodossa. Vink vink.

tiistai 7. helmikuuta 2012

Ruisrock 2012 - uhka vai mahdollisuus?

Ruisrock teki sen taas. Kun Provinssi on tänäkin vuonna varmojen ja jokseenkin tylsien bändien festivaali, niin Ruisrock täräyttää parit kivat täkyt, joilla voi jo vähän pyyhkiä likaa olkapäiltä.

En varmasti ole ainoa, kenelle festareiden isoin saalis on paluun tänä kesänä tekevä Refused. Tämän bändin merkityksestä tuli jo aiemmin kirjoitettua, joten enpä toista enempää itseäni. Tämän nähtyään voi kuolla taas vähän onnellisempana.



Ne jotka haluavat indiensä riehakkaana ja tanssittavana voivat olla äärimmäisen onnellisia Two Door Cinema Clubista. Tiedän, että itse aion pomppia Turun helteisessä illassa aivan täysiä, kun bändin sulosoinnut kaikuvat Ruissalossa. Tuskinpa tulee jättämään paikalle päätyviä kylmäksi.



Ewert And The Two Dragonsista innostuin kanssa, vaikka bändin olen nähnyt jo kaksi kertaa ja kolmas kerta tulee jo perjantaina Loosessa. Mainio ja sympaattinen virolaisbändi tulee takuulla sulattamaan sydämiä roppakaupalla, kun pääsevät esiintymään toivottavasti avomieliselle festivaaliyleisölle. Niin ja ihan vinkkinä, bändi esiintyy myös Tampereen Valoa-festivaaleilla ensi lauantaina. Suosittelen!



Sitten päästään ns. ihan mielenkiintoisiin nimiin. Niitä on aika monta. The Cardigans ilmoitettiin jo ennen joulua ja olisin ollut iloinen, jos olisivat tulleet soittamaan muutakin kuin Gran Turismon. Ei kuulu lempilevyihini kyseiseltä bändiltä. Eiköhän se My Favourite Game tule kummiskin tsekattua.



Azealia Banksista en ole oikein vielä mitään mieltä. Kovastihan tuosta suurisuisesta brooklynilais-mimmistä kohkaillaan, mutta jääkö hommat kohkailun tasolle? Sitä voi vain spekuloida. Toivotaan, että Banks saa hyvät bileet aikaiseksi.



Metronomysta en kanssa ole oikein mitään mieltä. Kovasti kehutaan, mutta omat kuuntelut ovat jääneet pariin biisiin. Kasari-revival kun ei ole minun kuppini teetä. Kai tämäkin tulee silti tsekkailtua, jotta voin olla mieluusti väärässä.



Reggae ei myöskään ole mikään lempigenreni, mutta kun Ruissaloon tuodaan musatyylin pioneeri, niin johan alkaa kiinnostaa. The Harder They Come on mainio elokuva ja Jimmy Cliffin biisit toimivat. Löydyn siis takuulla lavan edustalta tämänkin keikan aikana.



Explosions In The Sky, kai sekin tulee tsekattua, koska se on mainittu joissakin piireissä pirun kovana nimenä. Taiderock harvoin toimii festivaaliolosuhteissa, mutta parhaimmillaan bändi voi tarjota eskapismia festivaalien väsyttämälle mielelle.



Suomalaiset mainitsen enää vain nimeltä. Tuttua ja turvallista on toki mukana, mutta iloisia yllätyksiä ovat Regina ja French Films, joista saattaa tämän kesän jälkeen tulla festarien vakionimiä. En valittaisi, jos tulisikin. GG Caravan on kanssa varmasti oikein hyvä. Onhan lavalla Redrama, Paleface, Tommy Lindgren, Zarkus Poussa, Marzi Nyman ja joku parikymmentä muutakin tyyppiä.







Eiköhän nähdä Ruissalossa heinäkuussa. Jos kaikki menee kuten viime kesänä, niin hienot festivaalit on taas tiedossa. Vastaus otsikkoon on siis ehdottomasti mahdollisuus!

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Super Bowlin pahat tytöt

Ketä kiinnostaa vaalit, kun ei siellä ole edes puoliaikashow'ta, jossa Madonna keikuttaa kuuskymppistä vartaloaan Nicki Minaj'n ja MIA:n kanssa. Madonnan täky illalle, eli uuden sinkun ensiesitys livenä voi jotakuta kiinnostaa, mutta itseäni kiinnostaa enemmän hänen kanssaan esiintyvät kilpasisaret. Kumpi heistä onkaan kovempi tyttö?

Kilpailu käydään molempien viimeisimmillä sinkuilla. Kummatkin kun ovat niillä pahoja. Aloitetaan Nickistä.

Minajin tekemiset tuntuvat menevän vähän aallottain. Välillä hän haluaa olla popin supertähti, mistä Super Bass toimikoon esimerkkinä ja välillä rääväsuisin räppäri maan päällä, mistä viimeisin sinkku Stupid Hoe on täydellinen todiste. Biisi on soinut iPodissani repeatilla koko viikonlopun, koska se on aivan tajuttoman kova. Biitissä ei oikeastaan ole yhtään mitään, mutta silti siinä tapahtuu koko ajan jotain ja Minaj'n törkyinen suu on parasta ikinä. Vuoden kovimpia biisejä ja luulisi uppoavan Missy Elliotin faneille.


M.I.A.:n Bad Girls taas, noh, kyllähän sen tahdissa päätään voi nyökytellä varovaisesti, mutta mieleen ei jää yhtään mitään. Jännää, että M.I.A. julkaisee uuden levynsä ensimmäisenä sinkkuna noin laimean biisin. Aiemmin sinkkukärkinä kun on ollut melkoista bangeria, mitkä pistävät klubit sileiksi sekunneissa. Ehkä nyt ollaan mietitty radioaaltoja, minne Bad Girls uponnee hyvin tasapaksuudessaan. Onneksi Romain Gavrasin ohjaama video on todella päheä "Lähi-itä meets blingbling"-meiningissään.


Kumpi vie voiton? Se nähdään huomenna. Jos jompikumpi mainitaan Madonna-uutisoinnissa edes sivulauseessa, niin voittaja on siinä. Veikkaan, että rääväsuut jäävät jalkoihin, kun Madonna sheikkaa berberiään housuissa, jotka hädin tuskin mahtuvat päälle, ja vetää ainoan ilmeen, minkä Botox-kuurin jälkeen kasvoillensa saa. Täkynä toimiva uusi sinkku kun ei voisi vähempää kiinnostaa ketään, jolla on jotain makua.


Mitä Super Bowliin tulee, niin go Patriots!

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

How Can You Swallow So Much Sleep?

Bombay Bicycle Club julkaisi viime syksynä kolmoslevynsä A Different Kind Of Fix, joka jäi hyvin vähälle huomiolle vähän joka suunnalla. Vaikka Bombayn pyöräilyklubi kohtuullisen onnistuneesti yhdisti levyllään ykköslevyn kulmikkuuden ja kakkosen folkin, niin lopputulos jäi hajanaiseksi ja hitusen tylsäksi.

Yhtyeeseen on nyt hyvä syy palata, koska levyltä julkaistiin tänään uusi video. A Different Kind Of Fixin avauskappaleesta on ohjaaja Anna Ginsburg luonut hienon stop motion-nukkeanimaation, joka vangitsee kappaleen tunnelman erinomaisesti ja on siihen päälle vielä upea. Tekoprosessi vei puoli vuotta, mutta minusta se on kannattanut. Tätä jää ihailemaan pitkäksi toviksi.



Harmi, että albumin kahdelle parhaalle biisille ollaan tehty todella tylsät videot. Ansaitsisivat paljon enemmän kuin kiertue- ja tanssivideot.