tiistai 21. joulukuuta 2010

No You Girls Never Know 1vee!



Tasan vuosi sitten istuin täsmälleen samassa paikassa (kotona, iMacin edessä) kirjoittamassa saman näköiseen ikkunaan ensimmäistä kirjoitustani ihkaomaan musablogiini. Koska tykkään jaaritella tyhjästä, niin jaarittelenpa synttäreiden kunniaksi blogini historiasta tovin.

No You Girls Never Know syntyi lopulta melko spontaanisti, vaikka musablogin perustamista olin miettinyt jo pidempään. Olin pitänyt Livejournalin puolella päiväkirjamaista blogia aiemmin useamman vuoden ajan, mutta pidemmän päälle omasta elämästä jaaritteleminen puudutti. Muutenkin tykkäsin kirjoittaa musiikkilöydöistäni kohtuuttoman paljon ja ajattelin, että muutos LJ:n puolella olisi ollut hölmö. Päätin siis aloittaa puhtaalta pöydältä. Siitä se ajatus sitten lähti ja muutamaa kuukautta myöhemmin tunnus Bloggeriin oli avattu.

Vuosi on hurahtanut aivan älytöntä vauhtia. Vuoden aikana myös blogi on meinannut kokea kohtalonsa. Äitini kuoli helmikuussa, mikä aiheutti sellaisen tunteiden sekamelskan, minkä aikana luulin kaiken mahdollisen olevan mahdotonta. Myös blogin pito tuntui ylitsepääsemättömältä. Sinnittelin kuitenkin, koska ajattelin blogini tuovan muuta ajateltavaa. Sitä se on tuonutkin. Vaikka keväällä olikin vaikea innostua oikeastaan yhtään mistään, niin silti blogini kautta pystyin jotenkin intoilemaan asioista. Ja sitten tuli The National.

Nyt haluaisinkin kiittää joka ikistä lukijaa ja kommentoijaa! Vaikka kuinka kirjoitankin pääasiassa itselleni, niin silti olen hyvin iloinen siitä, että kirjoituksiani ja ajatuksiani jaksetaan lukea näinkin innokkaasti. Myös se, että olen päässyt tutustumaan uusiin ihmisiin blogini kautta on huikeata. Tasan vuosi sitten en edes osannut kuvitella, että tällaisia asioita voisi tapahtua. Nyt menee jo juustoiseksi, mutta ihan oikeasti, KIITOS! Erityiskiitos Poplaarin Pekalle ja Golden Platitudesille, jotka ovat kommentoineet ja tukeneet ihan ekoista jutuista lähtien!

Vaikka tämä kuinka on synttäripostaus ja päätös tämän vuoden bloggailuille, niin en voi olla mainitsematta yhtä juttua. The Do julkaisi uuden EP:n, joka on kova! Kolme todella kovaa biisiä, joista vain yksi muistuttaa sitä The Do:ta, mihin pari vuotta sitten ihastuin. Videobiisi Slippery Slopesta on vaikea edes tunnistaa parin vuoden takaista yhtyettä. Uusi levy nousi odotuslistan kärkeen heittämällä! EP:n saa ladattua pilkkahintaan yhtyeen kotisivuilta. Tehkää se!



Hyvää joulua ja uuttavuotta! Ensi vuonna tulee ehkä jotain uutta. Mitään en lupaa, mutta don't act like I never told y'all!

lauantai 18. joulukuuta 2010

Vuoden 2010 parhaat levyt: Top 10, baby!

Top kybä on täällä! Pahoittelut siitä, että kesti. Tämäkin teksti on ollut valmis jo ties kuin kauan, mutta eräälle levylle oikeiden sanojen löytäminen vei aikaa kauemmin kuin uskoinkaan.

10. Bombay Bicycle Club - Flaws

Truefolkkarit varmaan hirttävät mut nyt. Bombay Bicycle Club vaihtoi sähköiset instrumenttinsa akustisiin ja tekivät mukavan rauhallisen levyn, jota on vain niin helppo kuunnella ärsyyntymättä lainkaan. Jollekin tämä seikka voi olla miinus, mutta joskus on mukavaa kuunnella musiikkia, minkä voi vain antaa soljua taustalla, kun ajatukset pyörii auringossa, puistoissa ja kivoissa tytöissä. Noin niinku esim. On tässä sitä melankoliaakin, jos ei muuten nappais.



9. Kanye West - My Beautiful Dark Twisted Fantasy

Kanyen paras levy? Ei suinkaan, mutta Kanyen taso onkin ihan omissa sfääreissä. Jos Kanye vain malttaisi joskus jättää kaikista älyttömimmät ideat vain omaan päähänsä, niin kaikkien aikojen rap-levy olisi kyseisen miehen käsialaa ajasta ikuisuuteen.



8. Big Boi - Sir Lucious Left Foot: The Son Of Chico Dusty

Big Boi räppää menemään paremmin kuin kukaan muu ja kun taustat ovat myös priimatavaraa, niin helppoahan tämän nosto vuoden parhaiden joukkoon on. Ilahduttavaa on myös se, ettei Big Boi ole lähtenyt tasabiitti ja autotune-pelleilyyn mukaan, vaan pitää soundinsa kiitettävän vanhan koulukunnan mukaisena.



7. Kemmuru - Meiltä Puuttuu Kaikki

Ilahduttavinta tänä vuonna oli se, että rapin puolella voin ulkomaisten nimien edelle nostaa hyvällä omalla tunnolla kotimaista osaamista. Kemmurun poikien räppäys on rentoa kuin mikä ja Aksimin biitit potkivat ja nytkyttävät vastustamattomasti. Vaikka aiheet ovat vakavia ja "diippejä", niin Kemmuru käsittelee aiheita hyvällä huumorintajulla.



6. Foals - Total Life Forever

Foalsin debyytti on mielestäni edelleen erinomainen, mutta toinen levy on mestariteos. Vaikka bändi on muuttanut musiikkiaan maalailevampaan ja tunnelmallisempaan muotoon, niin vanha rytmikkyys ja kulmikkuus on pitänyt pintansa. Kun toinen levy oli jo tällainen harppaus uuteen ja parempaan suuntaan, niin mitä tulevaisuus tuokaan tullessaan tältä yhtyeeltä.



5. Arcade Fire - The Suburbs

Arcade Firen kolmas levy kasvoi ajan myötä upeaksi kokonaisuudeksi. Levyn ilmestyessä en vakuuttunut aivan täysin aiempaa rauhallisemmasta ja vähäeleisemmästä äänimaailmasta, kun olin jo todella tottunut yhtyeen massiivisuuteen. Aika teki tehtävänsä ja levy kasvoi niihin mittasuhteisiin, mihin sen pitikin. Tämä kanadalaisporukka tuntuu vuosi vuodelta vain kasvavan joka ikiseen suuntaan ja toivon kasvun jatkuvan vielä monen monta vuotta. Tämän yhtyeen parissa on hienoa kasvaa!



4. Minä ja Ville Ahonen

Mitähän tästä levystä voisi enää sanoa, mitä ei ole sanottu jo? Ville Ahosen ja Jussi Moilan tekstit ovat neroutta. Biisit ovat sävellyksinä arvaamattomia ja mielenkiintoisia. Kaikki tässä levyssä kolahti tavalla, jota en edes uskaltanut odottaa. Tuntuu siltä, kuin tälle levylle olisi kiteytyneet kaikki ne mielenkiintoisimmat ja villeimmät ideat, mitä suomalaisessa musiikissa on viime vuosina tapahtunut. Toistan taas itseäni, huikea levy! Levyn lopussa tuleva teknovirityskin on vain osoitus siitä, että ei varmaan kannata seuraavaltakaan levyltä odottaa mitään tavanomaista.



3. Two Door Cinema Club - Tourist History

Tosibloggaajat varmaan olivat tästä innoissaan vuosi sitten jo, mutta itse löysin yhtyeen vasta tämän levyn myötä ja olin ällikällä lyöty. Briteistä tulee kolme jannua rumpukoneen kanssa ja lyövät kehiin levyn, jolla on kymmenen sinkkubiisiä, joista jokainen pistäisi indiediskon villiintymään ja tuhoamaan paikat. Yksikään biisi ei ole turhaan levyllä, eikä kokonaisuuskaan kuulosta hajanaiselta, vaikka jokainen levyn kappaleista on potentiaalinen hitti. Tekisi melkein mieli sanoa, että tämä on täydellinen pop-levy, mutta hillitsen itseni tällä kertaa.



2. Magenta Skycode - Relief

Jori Sjöroos on jumala! Magenta Skycoden kakkoslevy on niin lähellä täydellistä musiikkia, että tekisi mieli mennä vain polvilleen ja palvoa Joria lopun elämääni. Kaikissa levyn biiseissä on kauneimmat melodiat, mitä korviini on kantautunut pienen elämäni aikana ja kaikesta melankolisuudesta huolimatta levyn toiveikkuus on se juttu, millä tämänkin pimeän ja kylmän talven jaksaa tarpoa eteenpäin. Tämä levy julkaistiin juuri oikeaan aikaan, jotta sen täydellisyys vain korostuisi. Tämän syksyn ehdoton soundtrack ja jos ykkösenä oleva levy olisi tullut väärään aikaan, niin tämä olisi vuoden levy.



1. The National - High Violet

The Nationalin High Violetia en pysty edes käsittelemään järkiperustein. High Violet tuntui ilmestyvän juuri oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Juuri kun kaiken surun ja pahan olon keskellä luulin menettäneeni kyvyn innostua ja löytää hyviä asioita yhtään mistään, niin tuli The National ja sai minut jälleen tuntemaan, että maailmasta löytyy vielä asioita, mistä voi ja pitää innostua. Se ei ole ihan mikään pikku juttu. Siksi The National on tämän vuoden paras.

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Vuoden 2010 parhaat levyt: 20-11

Levylistailu jatkuu armottomana. Sen kummemmin tätä on turha alustaa. Totean vain, että näidenkin levyjen laittaminen lopulliseen järjestykseen pohditutti pitkään, koska jonain toisena päivänä joku levy kuulostaakin toista paremmalta jne. Tämä järjestys tuntuu nyt oikealta, mutta huomenna varmaan taas ihan väärältä.

20. Gorillaz - Plastic Beach

Gorillazin kolmas levy on jälleen todella kova tuotos Damon Albarin nykyiseltä lempilapselta, mutta epätasainen kuin mikä tämäkin valitettavasti on. Biisitkään eivät ole yhtä timanttisia kuin Demon Daysilla, mutta vaikea tästä on olla pitämättäkään.



19. Klaxons - Surfing The Void

Klaxonsin debyytti on edelleen mielestäni yksi yliarvostetuimmista levyistä viime vuosikymmeneltä, mutta kakkonen on mielestäni taas tämän vuoden aliarvostetuimpia levyjä. Biisit ovat timanttia ja levyä kuunnellessa tuntuu siltä, että pojat ovat jättäneet kaiken energiansa nyt studioon ja se purkautuu kaiuttimista täydellä teholla. Toimii!



18. Crystal Castles - S/T

Toinen bändi, jonka debyytti on mielestäni todella yliarvostettu. Vihasin suorastaan Crystal Castlesia debyytin aikoihin, mutta toinen levy petrasi ja paljon. Tällä kertaa biisit kuulostaa muultakin kuin venytetyiltä demoaihioilta. Ehkä jotain raakuutta ja spontaaniutta on hävinnyt, mutta eipä paljoa kiinnosta. Timanttinen levy!



17. The Chemical Brothers - Further

The Chemical Brothersiin en ollut ennen uusinta levyä tutustunut kuin sinkkubiisien verran ja siksi yllätyinkin siitä, että tämä levy oli todella selkeästi tehty kokonaisuudeksi. Onhan ne 90-luvun levyt kanssa todella kovia kokonaisuuksia, mutta tämä kahdeksan biisin möhkäle on juuri alusta loppuun kuunnellessa kaikkein kovimmillaan. Swoonin ja Escape Velocityn kaltaisia huippubiisejä voi kyllä nostaa esiin, mutta ne eivät siltikään tee koko levylle oikeutta. Alan jo toistaa itseäni, vuoden paras elektroninen levy!



16. Olavi Uusivirta - Preeria

Valehtelisin, jos sanoisin Preerian hyvyyden tulleen yllätyksenä, koska "Minä Olen Hullu" oli jo loitava taidonnäyte Uusivirralta. Silti se, että Preeria oli niin huima harppaus tuli yllätyksenä. Harva suomalainen "koko kansan nimi" julkaisee näin mielenkiintoista ja haastavaa musiikkia. Siitä iso plussa!



15. Aloe Blacc - Good Things

Hesari ja Pitchfork, olette väärässä! Aloe Blaccin Good Things on kaikesta retroilusta ja uusien soundien välttelystä huolimatta hyvä levy. Sillä on monta todella hyvää biisiä ja se on todella taidokkaasti tehty. Tarvitaanko muutakin? Ei kaiken musiikin tarvitse viedä genreään eteenpäin, varsinkin kun suurin osa nykysoulista ja r'n'b:stä, jotka "vievät genreä eteenpäin" on ihan silkkaa paskaa. Aloe Blacc antaa rakkautta, joten annetaan Aloelle rakkautta takaisin.



14. Uusi Fantasia - Heimo

Uusi Fantasia tarjosi todellisen sekametelisopan, jota oli vaikea vastustaa. Instrumentaaliset "hörhöilyt" yhdistyivät laulettuihin pophelmiin erinomaisesti. Mitäpä sitä turhia jauhamaan, kun voi antaa musiikinkin puhua puolestaan.



13. My Chemical Romance - Danger Days: The True Lives Of The Fabulous Killjoys

MCR:n uusin levy sen kuin vain paranee mitä enemmän sitä kuuntelee. Edellisten levyjen synkkämielinen angstailu on vaihtunut anarkistiseen bilemeininkiin. Levyllä on niin paisuteltua stadionrockia, garage-runnomista kuin Ramo-punkiakin, mutta ei silti kokonaisuutena hajoa kasaan, vaan biisi biisiltä kietoo vain kovempaa ympärilleen. Silti parempikin rock-levy tuli tänä vuonna.



12. The Dead Weather - Sea Of Cowards

Ja se on tässä! Siinä missä MCR saattaa pistää bileet pystyyn, niin The Dead Weather järkkää bileet, tarjoaa koksut, panee kaikkia jotka suinkin vain liikkuvat, sytyttävät sen jälkeen talon tuleen ja käyvät vielä vetämässä turpaan niitä, jotka selviytyivät. Vaarallisuus, vittumaisuus ja arvaamattomuus tulivat takaisin rockiin!



11. Deerhunter - Halcyon Digest

Levy joka säväytti heti. Deerhunterin aiemmatkin levyt ovat kyllä viehättäneet, mutta eivät sentään vieneet mukanaan näin vahvasti. 60-lukulainen psykedelia yhdistettynä nykyindieen oli yhdistelmä, millä Bradford ja kumppanit saivat minut vakuutettua tällä kertaa. Todella mielenkiintoinen ja hyvä levy, joka saa vielä lopussa Jay Reatard-faninkin itkemään hänelle omistetulla kappaleella.

tiistai 14. joulukuuta 2010

Videohehkutus: Freepoint Crew - FIN & Gracias - HKI

Helsinki doesn't get much shouted out
To hell with those trying to hush and shut it out


Silkkaa kotiseuturakkautta molemmille videoille. Freepoint Crewn Pharcyden Droppia kunnioittava video saa sydämen läpättämään kuvauskohteiden puolesta. Kalliosta on valittu juuri ne paikat, missä on tullut itsekin vietettyä aikaa ja tietty Eltsu, Hakaniemi, Töölö ja Arabia ansaitsevat tulla mainituksi (onko tuossa Puu-Vallilaa vai Käpylää?) Video on silkkaa Pablo Films-laatua. Rakastan tätä videota ja biisiä!



Graciaksen video on myös hieno, mutta biisi se vasta saakin wannabe-stadilaisen itkemään ilosta. Tietty Hommafoorumin kovimmat karjut ovat käyneet tuohonkin videoon panoksensa kommenteillaan antamassa, mutta tehkääpä itse yhtä vilpitön rakkaudentunnustus. Ette varmasti onnistu. Rakastan tätäkin kappaletta ja videota! No helvetti, rakastan Helsinkiä!



Kun Suomi-räpistä tuli puhe, niin tsekatkaa Yle Teeman erinomaisen dokkarisarja Rock-Suomen Kotipojat-jakso. Varsinkin 80-luvun hiphop-kulttuurista Suomessa tuli hauskaa tarinaa. Tästä pääsee katsomaan Yle Areenaan kyseistä jaksoa.

Vuoden 2010 parhaat levyt: 30-21

Nyt päästään vuoden parhaiden levyjen pariin. Tänä vuonna levylistan teko oli todella vaikeaa, koska hyviä levyjä tuli ihan liikaa. Edellinen postaus olkoon siitä hyvä esimerkki. Kaikki nämä kolmekymmentä levyä ovat todellisia helmiä, jotka viime vuonna ilmestyessään olisivat olleet top 10-kamaa. Siksi tämäkin paisui vähän liiallisuuksiin.

30. Jonsi - Go

Jonsin soololevy jätti vähän ristiriitaisen vaikutelman itsestään. Nopeammat kappaleet ihastuttivat välittömästi, mutta tunnelmallisemmat palat taas saivat miettimään, että miten Sigur Ros tekisi niistäkin paljon parempia. Kaikesta huolimatta levyn pariin tuli palattua useasti.



29. Best Coast - Crazy For You

Lo-fi ei kuulostanut tänä vuonna millään muulla levyllä yhtä hyvältä. Beth Cosentinon yhtyeen biisit kertovat lähinnä pojista haaveilusta, Bethin kissasta, pajauttelusta ja chillailusta. Turha sitä on syvällisempiäkään pohtia.



28. Villagers - Becoming A Jackal

Irlantilaisen Villagersin debyyttilevy oli hyvin vakuuttava. Melankolinen ja tumma yleisilme erotti yhtyeen muista nykyfolkkareista edukseen ja itse ainakin nautin levystä hyvin paljon. Lempparibiisin valinta on vaikeata, mutta nostetaan ulvominen eduksi tällä kertaa.



27. Husky Rescue - Ship Of Light

Husky Rescuen alkuvuodesta ilmestyneen levyn pariin ei jostain syystä tullut juurikaan ilmestymisen jälkeen palattua, vaikka levy on todella hyvä. Yhtyeen fiilistely vaatii ehkä vain mielentilan, mihin en enää päässyt talven jälkeen. Yhtye pisti soundiaankin uusiksi, mikä miellytti kovasti.



26. MGMT - Congratulations

Vielä kaksi vuotta sitten MGMT:n levy oli vuotensa toiseksi paras levy kirjoissani. Vaikka en suuttunut yhtyeen psykedeelisemmästä ilmeestä yhtä paljon kuin moni muu, niin yhtye on kyllä parempi tehdessään häikäilemättömän tarttuvia ja hölmöjä hittejä.



25. LCD Soundsystem - This Is Happening

LCD Soundsystemin mahdollisesti viimeinen levy vakuutti, mutta ei ihan täysin. Lopusssa levy hyytyy aika pahasti, eikä pääse enää samaan lentoon, mihin ensimmäiset viisi biisiä levyn saavat. Ekat viisi biisiä ovatkin sitten aikamoisia monstereita.



24. Gil Scott-Heron - I'm New Here

Gil Scott-Heron teki sellaisen comebackin vankila- ja huumekierteen jälkeen, ettei voi kuin ihmetellä. I'm New Here on 28 minuutin matka helvettiin ja takaisin, jonka vain kruunaa Scott-Heronin elämän kuluttama raaka ääni, jota kuunnellessa ei voi kuin vakuuttua miehen sanomasta ja tarinasta. Henkisesti todella vaativa levy kuunnella. Helmikuussa tulee Jamie XX:n remix-versio levystä, jota odotan suurella mielenkiinnolla.



23. Stepa - Made In Sodankylä

Sodankylän räppijäbä Stepan kakkoslevy on osoitus siitä, kuinka ylivertainen ilmaisumuoto rap on verrattuna moneen muuhun. Stepa vain heittää läppää ja se kuulostaa niin vaivattomalta, että oikein kateeksi käy. Taustatkin ovat laatutyötä koko levyllä.



22. Massive Attack - Heligoland

Seitsemän vuotta tätä saatiin odotella ja odotuksiin vastattiin jotakuinkin. Mezzaninen maailmanloppu-meiningit tulevat aina määrittelemään Massive Attackin minulle, joten kaikki muu yhtyeen tuotanto tulee aina olemaan huonompaa kuin se. Heligolandista pystyin silti nauttimaan, vaikka meno oli aiempaa toiveikkaampaa ja akustisempaa.



21. Vampire Weekend - Contra

Samoin kuin MGMT:n kanssa kävi, niin Vampire Weekendin toinen levy ei pystynyt millään täyttämään debyytin aiheuttamia valtavia odotuksia. Edelleen Contran alku on kuin viivyttelyä kunnon bileiden alkamista varten. Runista alkava hittiputki onkin sitten niin kova, että levyn voi nostaa huoletta näinkin korkeille sijoille. Kaikesta huolimatta Vampire Weekend on mielenkiintoisimpia indie-bändejä, joiden odottaisi nousevan todella suureen suosioon.



Onnittelut vielä Tomille ja Jyrille Voicen Web Awards-ehdokkuuksista! Käykäähän äänestämässä!

maanantai 13. joulukuuta 2010

Ärsyttävät hipsterit strikes back with vegetables

Keväällä kirjoitin The Drumsista ja Darwin Deezistä kyseisen otsakkeen alla, koska oletin ensiksimainitun nousevan vuoden suurimmaksi ilmiöksi niin hipsterien kuin vähemmän viiksiä omaavien joukossa. Oletukset menivät semisti pieleen. Lupailin parhaimpien levyjen listaa tälle viikolle ja luvatusti se myös tulee. Ennen sitä käsittelen kumminkin pari levyä, jotka ei listoiltani löydy, mutta löytyvät jo nyt tai tulevat löytymään todella monien bloggaajien ja musatoimittajien listoilta. Omilta listoiltani nämä eivät löydy, koska yritin vältellä likaista hipsteröintiä. Ei olisi kannattanut.

Beach Housen Teen Dream tuntui alkuvuodesta saavan kaikkien varauksettoman huomion mielestäni täysin ansaitsematta. En jostain syystä lämmennyt levyn maistiaisille juuri yhtään, vaan laitoin tämänkin yhtyeen samaan lokeroon muiden makuuhuoneäänittelijöiden joukkoon. Teen Dream on kumminkin upea levy, jolle olisi pitänyt antaa aiemmin jo mahdollisuus. Tunnelmallinen on adjektiivi, jota käytän turhan harvoin, mutta se on juuri sopiva adjektiivi kuvaamaan Beach Housea. Harva levy saa rauhallisuudellaan ja herkkyydellään sidottua huomion täysin itseensä. Se on suuri saavutus, jota olisi pitänyt arvostaa jo aiemmin.





The Radio Dept. on toinen bändi, jota välttelin loppuun asti. Shoegazing on alkanut vähitellen vituttaa todella paljon. Minkä takia pitää tuijotella Converseja, kun voi tuijottaa isoja väkijoukkoja, näin Gallaghermaisesti kärjistettynä. Ruotsalaispopparit tuli kastitettua sitten tähän likaiseen porukkaan, eikä sekään kannattanut. Shoegazing on ehkä viitekehys näille kavereille. Rytmit ja melodiat ovat todella hyvin jätkillä hallussa. Tietty kertakuuntelu on todella huono lähtökohta yhtään minkäänlaisen arvion tekemiseen, mutta kun lähtökohta on "kuuntelematta paskaa", niin ehkä voin sortua kehumiseen jo nyt. Varsinkin, kun olen varmaan ainoa, jonka levylistalta tämä ei löydy vuoden loppuun mennessä. Clinging To A Scheme on siis albumin nimi, jos se ei vielä ole tutuksi tullut.





Kolmas asia ei liity musiikkiin mitenkään ja ainoastaan ehkä semisti hipstereihin. Lupauduin pitämään lihattoman tammikuun. Ruokavalioni on ollut viimeiset 22 vuotta hyvin yksipuolinen, joten kasvissyöntiä olen harkinnut ihan jo senkin puolesta, että söisin monipuolisemmin. Täydellistä vegeyttä en ole uskaltanut harkita, koska ruoan kanssa olen todella jumahtanut rutiineihin. Kuukausi on kumminkin sellainen aika, missä voi koetella vähän rajojaan ja todella kokeilla, mitkä jutut lopulta toimivat kasvissyönnin suhteen ja mitkä eivät.

Vegekuukausi hieman jännittää jo nyt, koska en todellakaan tiedä mitään reseptejä tai ruokia, mistä olisi hyvä lähteä käyntiin. Jotain vinkkejä olen jo kavereiltani saanut, mutta kuukausi tuntuu todella pitkältä ajalta olla syömättä mitään itselle tuttuja ruokia. Hyppään siis johonkin, mikä on täysin tuntematonta itselleni ja sitä en ole tehnyt todella pitkään aikaan.

Mitä hain tällä takaa on siis se, että jos teillä on vinkkejä, kokemuksia, reseptejä tai ihan mitä vaan liittyen kasvissyöntiin, niin nyt on hyvä aika antaa niitä. Jos aihe kiinnostaa, niin voin lupautua raportoimaan projektin etenemisestä joko täällä tai Twitterissä. Tipaton tammikuu on tullut jo pidettyä ja se oli helpompaa kuin mikroaterian valmistus. Tämä tuntuu jo nyt todelliselta haasteelta, mutta toivottavasti todella hyödylliseltä sellaiselta!

lauantai 11. joulukuuta 2010

Vuoden 2010 parhaat biisit: Lissää kuplii

Kuplailu jatkuu vielä yhden postauksen verran. Luvatusti tämä sisältää aggressiivisempaa menoa. Ensi viikolla mennään parhaiden levyjen pariin ja silloin otetaan järjestysluvut käyttöön. On tämä listailu hurjaa puuhaa!

The Black Keys - Tighten Up



Tykkäsin todella paljon parin vuoden takaisesta Attack & Release'sta, mutta Brothers oli paha pettymys. Muutama ässä biisi ei pelastanut mielestäni todella hajanaista kokonaisuutta. Next Girlin groove on kumminkin vuoden kovimpia. Video on myös yksi härskeimmistä koskaan.

Surfer Blood - Swim



Surfer Bloodin debyyttilevy oli todella lupaavan kuuloinen. Ei lopulta hirveästi sen enempää. Seuraavalta levyltä uskaltaakin sen takia odottaa paljon enemmän!

Wavves - Post-Acid



Wavvesin suffaus-skeittaus-pajauttelu-rock parani todella paljon viimeisimmälle levylle. Muutama ihan tajuttoman kova biisi oli levyllä, mutta sitten oli taas mitäänsanomattomuuksiakin joukossa. Siitä huolimatta diggasin levystä ihan kohtuullisen paljon.

Sleigh Bells - Infinity Guitars



Sleigh Bellsin helvetin aggressiivinen tyyli viehätti todella paljon. Tavastian tammikuun keikkaa odotellessa.

I Walk The Line - Neon Lights



I Walk The Linea tuli jostain syystä välteltyä ennen Language Of The Lostia, mutta onneksi tuli nyt tutustuttua. Todella hyvä bändi, todella kova levy ja todella hieno biisi!

Grinderman - Heathen Child



Grindermanin kakkosta on tullut kuunneltua vasta pari kertaa, mutta ne parikin kertaa ovat vakuuttaneet kovasti. Heathen Child erottuu silti parhaiten joukosta.

Kings Of Leon - The Face



Taidan olla niitä harvoja, jotka pitivät Kings Of Leonin uusimmasta levystä ja uskaltavat sen vielä myöntää. Vähän sieluton ja hahmoton levy oli tällä kertaa, mutta siitä huolimatta ihan hyvä. Ja tää biisihän on kova!

Fatboy - Bad News From Pretty Red Lips



Nyt kun Baseballskin on käynyt viemässä tyhmien suomalaisten rahat, niin fiftarista voi tykätä ilman tunnontuskia. Edelleenkin rock 'n' roll on aika vieras ja outo genre itselleni, mutta Fatboy miellyttää. Bad News From Pretty Red Lips on varsinkin ihan tykki biisi!

The Naked And Famous - Young Blood



Siitä ei ole kauaa, kun The Naked And Famousia hehkutin, mutta pakko on taas. Hyvä bändi ja hyvä biisi, jonka myös BBC noteerasi.

Caribou - Odessa



Edelleen ihan vitun kova! Levyä en ole kai jaksanut vielä kertaakaan kuunnella alusta loppuun. Shame on me.

Hurts - Wonderful Life



Hurtsilta tuli kaksi vuoden parasta biisiä ja levyllinen pettymyksiä. Vihaaminen on niin Rumbaa, mutta tulin Hurtsin levyä kuunnellessa lähes vihaiseksi siitä hukatusta potentiaalista, mikä tälläkin yhtyeellä oli. Toinen levy jos jatkaa vielä yhtä juustoisen pateettisissa merkeissä, niin tapan kaikki ne teinitytöt, jotka näitäkin kuolaa.

Jo Stance - Hey Girl



Johanna Förstin ja Teppo Mäkysen soulproggis miellytti ja olikin vuoden kovin Ricky-Tick-julkaisu. Kilpailu tosin oli todella kovaa. Vuoden parasta soulia tämä ei sentään ollut.

perjantai 10. joulukuuta 2010

Vuoden 2010 parhaat biisit: Kuplii

Mun vuoden parhaat biisit-konsepti meni ehkä vähän reisille, koska niin kuin otsikko viittaakin, niin tämä on myös bubbling under-lista vuoden parhaimmille levyille. Oman bubbling under-listan teko tuntui jotenkin hölmöltä, niin päätin yhdistää nämä kaksi. Varmaan neuroosipäissäni teen vielä jonkun "pakko nääkin ny on mainita"-postauksen, mutta nyt mennään näillä. Tässä on kaksiosaisen listan rauhallisempi puoli. Huomenna vähän hurjempaa menoa.

Broken Bells - The High Road



Superbändit ovat suurimmaksi osaksi aina vähemmän kuin osiensa summa. James Mercerin ja Danger Mousen summan olisi pitänyt olla "parasta ikinä vittu koskaan", mutta lopputulos olikin lopulta vain ihan jees. The High Roadin hienoutta ei silti käy kiistäminen.

Darwin Deez - COnstellations



Darwin Deeziä tuli loppukeväästä hehkutettua ja kesällä miehen tarttuva ja kepeä indiepopittelu olikin mukavaa kuunneltavaa.

Pariisin Kevät - Invisible Man



Pariisin Kevät tuli löydettyä oikeastaan vasta muutama viikko sitten, vaikka kaikki tuntuivat olevan bändin lumoissa jo paljon aiemmin. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Pariisin Keväässä on jotain hyvin sanoinkuvaamattoman outoa. Ihan kuin Tuunelan Arto vittuilisi meille? Siksi tämä onkin niin loistava.

Ultramariini - Sydämet



Minulla on historia Ultramariinin kanssa. 2005 kesällä olin suorastaan rakastunut Kevään Ja Kesän Tähtikuvioihin, mutta Ilosaaren läpipaska keikka pilasi suhteemme. Tämä levy palautti suhteemme ystävyystasolle. Nyt voidaan sentään tavata joskus ja muistella hyviä aikoja. Ydin ei ole ihan niin ihana kuin wanha Ultramariini, mutta kyllä tätäkin kestää kuunnella.

Yona - Pilvet Liikkuu, Minä En



Yonan debyytti Pilvet Liikkuu, Minä En on todella miellyttävää kuunneltavaa, mutta joku juttu jäi vajaaksi. En tiedä mikä, mutta muutamat biisit sentään saavat kylmiä väreitä aikaiseksi ja nimibiisi on yksi niistä.

Laura Marling - Rambling Man



Laura Marlingin levy tuli myös ehkä bongattua vähän myöhässä. Kesällä en jostain syystä jaksanut levyyn paneutua, kun sen kirjastosta tarkastelun alle nappasin, mutta syksyllä innostuin tästäkin, kun Anttilan poistolaarista levyn nappasin kahdella eurolla. Todella hyvää folkia. Tämänkin ongelmana on ehkä vähän liikaa se, että soveltuu vain sunnuntaifiilistelyihin. Ehkä.

John Grant - I Wanna Go To Marz



John Grantin soololevy on myös todella loistava ja sitä tulee kuunneltua lähen transsinomaisissa tiloissa, mutta jostain syystä tämän pariin ei tule palattua. Joku juttu uupuu, mutta mikä, en tiedä. Silti turhan vähälle huomiolle jäänyt loistavuus, joka kannattaa ottaa kuunteluun, jos sitä ei ole vielä tehnyt.

Four Tet - Love Cry



Jos tykkäisin enemmän ambientista, niin varmasti jumaloisin Four Tetiä. Nyt en jumaloi, mutta arvostan kyllä. Love Cry on todella hypnoottinen raita.

Andreya Triana - Lost Where I Belong



Andreya Triana menee kanssa lokeroon "voi kun olisin kerennyt kuuntelemaan enemmän ennen listailuja". Onhan tämä aika Punavuori-loungea, mutta Andreyalla on upea ääni ja biisit ovat kaikesta huolimatta todella hyviä. Andreya on laulanut mm. Flying Lotuksen biiseillä, joten ääni voi olla tuttu sitäkin kautta.

Teenage Fanclub - When I Still Have Thee



Olisin halunnut tykätä Teenage Fanclubin uusimmasta levystä paljon enemmän kuin lopulta siitä pidin. Mikään ei periaatteessa ole muuttunut aiempiinkaan Fannies-levyihin verrattuna, mutta en vain lämmennyt niin paljoa kuin olisi ehkä pitänyt. Nosturin keikka olikin sitten silkkaa mahtavuutta ja pahoittelenkin sitä, etten siitä kirjoittanut. En vain saanut oikeita sanoja kuvaamaan kyseistä keikkaa. Hyvä se oli.

Belle & Sebastian - Little Lou, Ugly Jack, Prophet John (ft. Norah Jones)



Sama juttu kävi vähän Belle & Sebastianin kanssa kuin edellisenkin. Ei vain lähtenyt vaikka kuin yritti. Mikään ei periaatteessa ole pielessä, mutta mikään ei vain oikein säväytäkään. Sentään saivat unelmieni naisen laulamaan kanssaan ja tuloksena onkin todella kaunis kappale.

torstai 9. joulukuuta 2010

Vuoden 2010 parhaat biisit: Yo! Tyttö-raps

Edellisen listan tapaan jatketaan yksittäisten kappaleiden parissa ja nyt on vuorossa kovimmat räpäytykset. Räpistä on tullut kirjoitettua tänä vuonna ehkä jopa enemmän kuin uskalsin edes odottaa blogia aloittaessani, mutta tänä vuonna tulikin monta todella kovaa räppijulkaisua ja biisiä. Järjestys on taas tajunnanvirtamaisen satunnainen.

Fashawn - Samsonite Man



Tätä biisiä en löytänyt itse, vaan kaikki kunnia kuuluu Golden Platitudesin suuntaan suosituksesta. Fashawnista en ollut koskaan aiemmin kuullutkaan, mutta onneksi kuulin. Samsonite Man on todella rentoa sanailua ja biitti rullaa mallikkaasti. Toimi kesäfiilistelyissä täydellisesti!

Rakaa - Crown Of Thorns (Feat. Aloe Blacc)



Rakaan voi joku muistaa Dilated Peoplesista. Tänä vuonna mieheltä tuli uusi soololevy ulos, jonka huippu on mielestäni tämä Aloe Blaccin vierailun sävyttämä Crown Of Thorns. Helposti myös vuoden parhaimpia rap-biisejä.

Laineen Kasperi - Ikuisen Maanantain Maa



Laineen Kasperin Olet Tässä jäi lopulta vähän etäiseksi levyksi. Ikuisen Maanantain Maa kumminkin jäi mieleen hyvällä tavalla. Biitti ja rapit tukevat toisiaan loistavasti ja loskapaskan täyttämä synkkä maanantaiaamu ei voi olla tulematta mieleen tätä kuunnellessa.

Stepa - Hullut Jätkät (Feat. Are & Tapani Kansalainen)



Stepan Hullut Jätkät hämmensi ensikuunteluillaan. Biitit kun on pöllitty ties keiltä ja räpit ovat yhtä uhoa, mutta konsepti toimii täydellisesti.

Teflon Brothers - Skippaa Duunit



Teflon Brothersin Punavuori-konseptilevy oli oikein hauska ja kesäanthem Skippaa Duunit on sen paras biisi. Eikös olisi mukavaa näilläkin säillä vain mennä rannalle ja skippaa duunit?

Heikki Kuula - Spuge



Teflon Brothersissakin vaikuttavan Heikki Kuulan BlackSuami on jäänyt turhan vähälle kuuntelulle, mutta Radio Helsingin kesähittiäänestyksenkin voittanutta Spugea taas on tullut popitettua luvattomankin paljon. Kings Of Convenience-lainailut toimivat!

Paleface - Sammuva Soihtu (Feat. Wimme Saari & Davo)



Palefacen Helsinki - Shangri-La jakoi mielipiteet todella vahvasti. Levy ei ehkä ollut kaiken hypensä arvoinen, mutta onhan sillä monta todella kovaa biisiä ja Sammuva Soihtu on helposti se kovin. Davon vierailu nyt on vähän turha, mutta Wimme Saaren joikaukset tekevät biisiin todella raikkaan fiiliksen.

Big Boi - Shutterbugg



Big Boin soololevy palautti jälleen uskon siihen, että Outkast hallitsee maailmaa. Shutterbugg ei tee mitään uutta, mutta onhan tämä helposti kovinta räppiä tänä vuonna.

The Roots - The Fire (Feat. John Legend)



Vaikka The Roots palasikin vanhempaan ja orgaanisempaan ilmaisuun How I Got Overilla, niin ei se silti ollut niin hyvä kuin annoin itseni olettaa. The Fire on siitä huolimatta oikein hyvä biisi, joka rullaa hienosti. Video on sitten aika karua menoa.

Kanye West - The Joy (Feat. Jay-Z, Kid Cudi & Pete Rock)



Kanyen My Beautiful Dark Twisted Fantasy ja miehen alkusyksyllä alkanut Good Fridays-projekti olivat ehkä vuoden kovimmat jutut rapin saralla. Ilmaisena latauksena julkaistu The Joy saattaa ehkä olla Kanyen kovin biisi koskaan. Pete Rockin jumalainen biitti yhdistettynä Kanyen ja Jay-Z:n loistavaan sanailuun tuotti ilmoille vain ja ainoastaan mestariteoksen. "No electro, no metro, a little retro, ahh perfecto!"

Huomenna listataan kaikista muista genreistä kovimmat jutut, mutta siihenkin listaukseen liittyy yksi pieni jippo, joka paljastuu huomenna.

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Vuoden 2010 parhaat biisit: Tanssilattia-edition

Vuoden parhaimmiston käsittely alkaa nyt! Parhaimpien biisien listailu on omalla tavallaan todella helppoa, mutta myös ihan käsittämättömän vaikeata. Siksi teenkin kappalelistaukseni teemojen kautta. En todellakaan pysty sanomaan, mikä on vuoden paras biisi, saati viidenneksi paras. Helpompaa on sanoa, mikä biisi on jyräyttänyt rytmi- tai melodiahermoon. Tässä ne tanssihermoon koviten iskeneet biisit. Järjestys on sitten täysin sattumanvarainen.

Hot Chip - One Life Stand



Hot Chip ei edelleenkään vakuuttanut minua täysin albumillaan. Levyltä jäi silti yksi kappale mieleen ja soittimiini ehkä jopa ikuisiksi ajoiksi. One Life Stand on vaan ihan tajuttoman tykki biisi! Kestänyt todella hyvin aikaa ja kuuntelua ja mikä parasta, tanssittaa edelleen.

Duck Sauce - Barbara Streisand



Barbara Streisandilta ei voi välttyä enää missään. Ei täälläkään. A-Trakin ja Armand Van Heldenin yhteisprojektin kakkossinkku on vain niin vitun hyvä, että ansaitseekin soida joka paikassa. Yrittäkää olla tanssimatta!

The Chemical Brothers - Escape Velocity



Swoon ja Horse Power ovat ehkä tehokkaimmat biisit Chemical Brothersin uusimmalla levyllä, mutta ehdoton huippu on kumminkin eeppinen Escape Velocity. Minimalistinen meno viehättää ja nytkyttää hyvin.

Crystal Castles - Not In Love (Feat. Robert Smith)



Pap Smear ja Baptism olisivat myös kelvanneet Crystal Castlesilta tälle paikalle, mutta tämä noin kuukausi sitten julkaistu uusi versio Not In Lovesta kerää potin. The Curen takkutukka Robert Smithin ääni lisää kappaleeseen aivan uutta henkeä ja hieman voimakkaammin päälle käyvät syntikat kruunaavat maagisen kokonaisuuden.

Rihanna - Only Girl (In The World)



Rihanna onnistuu saamaan joka levylleen ainakin yhden ihan tykkibiisin. Edellisellä oli Rude Boy ja uusimmalla Only Girl. Onhan tämä täsmätuotettua poppia, mutta kyllä se täsmätuotettu kamakin joskus onnistuu sykähdyttämään. Soittaisin ihan pokkana indie-diskossakin, jos mahdollisuus tulisi.

M.I.A. - XXXO



/\/\/\Y/\ ei ollut hyvä levy millään mittareilla, mutta XXXO sentään oli hyvä biisi. Ei tosin läheskään Bucky Done Gunin tai Paper Planesin veroinen, mutta oikein kelpo poppis silti.

Robyn - Dancehall Queen



Robyn on jokaisen indienörtin lempipoppari, kun se nyt vaan on niin independent woman. Body Talkit eivät jaksaneet kauheasti innostaa, mutta Diplon tuottama Dancehall Queen on todella hyvä biisi. Dubahtava meno on aika virkistävää ja mikä parasta, pistää hytkymään.

Magnetic Man - I Need Air



Alkusyksystä vielä jokainen odotti Magnetic Manilta todella kovaa levyä ja nyt kun levy olikin pettymys, niin on hyvä muistaa, miksi ne odotukset olivat katossa. On se edelleen kova!

Chase & Status - Heavy (Feat. Dizzee Rascal)



Ekat selittelyt videosta. Muiden videoiden äänenlaatu on ihan kamala. Toinen selitys on se, miksi tämä ei ole räppilistalla. Käsittääkseni tämä on ensisijaisesti Chase & Statuksen kappale, joten Dizzee on vain feattaaja. Ei välttämättä helpointa tanssittavaa, mutta todella julma biitti uppoaa basson ystävään kuin veitsi voihin. Pakollinen klisee sitten tuohon väliin.

Kele - On The Lam



Kelen soololevyn ehdoton tanssihelmi. Tasabiitti ja kertsissä villisti "heiluvat" syntikat toimivat todella hyvin.

Jenni Vartiainen - En Haluu Kuolla Tänä Yönä



Jenni on Suomen pop-kuningatar ja En Haluu Kuolla Tänä Yönä oli yksi pahimmista korvamadoista koko vuonna. Ei se Seilikään huono levy ollut, mutta aika helppo siltä on nostaa yksittäiseksi huippukohdaksi tämä ensisinkku.

Ensimmäiset kymmenen biisiä korkattu. Mitä puuttuu ja mikä oli väärin? Olenko käynyt vain liian vähän klubeilla tietääkseni yhtään mitään yhtään mistään? Kommenttiboksi laulamaan!

maanantai 6. joulukuuta 2010

Tech-yes

Nopea postaus konemusiikin ihmeellisestä maailmasta. Briteistä kun on kajahtanut ja kovaa!

Simian Mobile Disco julkaisi vähän yllättäen uuden levyn viikko takaperin. Olen missannut kaiken ennakkohypen aika täysin, jos sellaista on edes ollut. Aiemmista SMD:n levyistä olen jonkun verran jopa diggaillut, mutta Delicacies iskee ja kovaa. Minimalistisempaa ja teknompaa soundia koko levyllinen. Toimii. Jo levyn avausraita Aspic laittaa teknonoviisin heilumaan. BTW olen tosiaan noviisi teknon suhteen, joten teknointoilijat linkkailkaa hyvää musaa mulle! Olisin hyvin kiitollinen.



Dubsteppaajat ovat myös iskeneet ja kovin on ollut Mount Kimbie. Dubstep ei ole onnistunut albumiformaatissa herättämään suurempia intohimoja oikeastaan koskaan. Ei edes Burial, vaikka hehkutus on ollut mieletöntä. Mount Kimbien Crooks & Lovers on myös lähes puhkikehuttu, mutta aiheestakin. Kyseessä kun on ihan mielettömän hyvä plätty kokonaisuutena. Vähän erilaisempaa dubia kuin mihin jengi on alkanut Magnetic Manin myötä totuttautumaan. Saattaa myös hyvin olla vuoden levyjen joukossa!



Magnetic Manista puheenollen, Bengan remixaamana Perfect Strangerkin lähtee lentoon ihan eri tavalla. Remix-neitsyys korkattu!



James Blaken hieno cover-versio Feistin jo ennestään huikeasta Limit To Your Lovesta on myös ollut paljon puhuttu ja linkattu biisi ympäri nettiä. Tykkäilen myös itsekin! Ja älkää pliis kuunnelko läppärin kaiuttimilla tätä kappaletta. Bassot menee hukkaan!



Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille rakkaille lukijoilleni! Muistakaahan tsiigata se Tuntematon Sotilas!

lauantai 4. joulukuuta 2010

School Of Seven Bells

Alunperin tämän postauksen piti käsitellä My Chemical Romancen uusinta epookkia, mutta kun Echoes jo hoiti homman ns. himaan, niin totean sen vain olevan kaikkien kehujen arvoinen levy. Vuoden parhaiden listalla nähdään. Onneksi kirjastolöydöistä sai lisää kirjoitettavaa Tokimonstan lisäksi.


School Of Seven Bells sai alkunsa, kun identtiset Dehezan kaksossiskot Alejandra ja Claudia tapasivat Benjamin Curtisin kolme vuotta sitten. Claudia on sittemmin jo yhtyeestä eronnut ja nykyisin yhtye kulkeekin duona. Yhtye on julkaissut kaksi levyä, joista pari vuotta sitten ilmestynyt debyytti oli kokeellisempaa kenkiin tuijottelua. Käsittelemäni alkusyksystä kauppojen hyllyille ilmestynyt toinen levy "Disconnect From Desire" on taas kasarihenkistä elektropoppia, johon on hieman unipoppia sekoitettu myös mukaan.



Disconnect From Desire alkaa pelottavan hämyisesti, mutta pistää poppivaihteen lähes heti onneksi päälle. Vaikka elektropoppiin tulee lähes väistämättä liitettyä tanssittavuus yhdeksi adjektiiviksi, niin School Of Seven Bells ei pistä heilumaan vastustamattomasti kuin ajoittain. Pää kyllä nytkyy ja se on hyvä merkki. M83:n mestariteos Saturdays = Youth on ehkä lähin vertailukohde, mikä itselle tulee mieleen. Samassa hengessä kun liikutaan Disconnectillakin.





School Of Seven Bellsin viehätys on ehkä juuri siinä, että nykypäivänä niin suosittu utuisuus on yhdistetty älyttömän hyvin tuotettuun elektropoppaukseen. Biisitkään eivät toista itseään levyn aikana, vaan jokaisesta kappaleesta löytää jonkun pienen jipon, mikä nostaa oman arvonsa korkealle. Tarttuvammat kappaleet ja enemmän fiilistelyyn keskittyvät biisit sekoittuvat oivaksi kokonaisuudeksi, joka on helposti vuoden parhaimmistoa. Suosittelen suurella lämmöllä ja niin ovat syksyllä suositelleet myös Hesari, Desibeli ja Pitchfork. En liiku huonossa seurassa, ikinä.

Tästä päästäänkin listailuun. Pari leffajuttua tulee varmaankin vielä, ennen kuin aloitan listailun ilosanoman. Kirjoitin School Of Seven Bellsistä senkin takia, että vaikka tällä olisi loistavat saumat nousta listailuihini, niin löin listat lukkoon jo ajat sitten levyjen puolelta, joten tyydytään vain hehkutukseen. Tiedän, että se Daft Punkin levy on vielä tulossa, mutta se on vain soundtrack, joten otan riskin, enkä edes usko sen nousevan kärkikahinoihin, vaikka kyseistä yhtyettä jumaloinkin. Vuoden parhaat levyt ovat siis ainakin tulossa listailuna, ehkä biisitkin ja vielä vähän pohdin sitä, että listaanko vuoden parhaat leffat ja millä perusteilla. Toiveita listoista saa myös esittää, koska listailu on kivaa ja vuoden lopussa saa mahtavan tekosyyn listanörtteilyyn!

Kuva täältä.

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Tokimonsta

Wonky. Kuulemma genren nimi. Hyvä tietää.

Tokimonsta on siis wonkya. Wonky-artisteihin kuuluu Wikipedian mukaan myös Flying Lotus, jonka musiikki tulee ensimmäisenä mieleen Tokimonstaa kuunnellessa. Tokimonstan taustalta löytyy japanin-amerikkalainen Jennifer Lee, joka on muutaman vuoden ajan jo tehnyt musiikkia. Tänä vuonna neidiltä ilmestyi levy nimeltään Midnight Menu.


Midnight Menu on siis instrumentaalista hiphopahtavaa konemusiikkia. Biitit ovat kumminkin sen kuuloisia, kuin ne lilluisivat veden alla ja saisivat elää siellä omaa elämäänsä. Tämän runollisemmin en musiikkia pysty kuvailemaan. Jos olet kuullut Flying Lotusta, niin tiedät suunnilleen mitä odottaa. Tokimonstan valtti on kumminkin vahva sielukkuus, mikä biiseistä huokuu. Levyllä on hyvässä tasapainossa myös aggressiivisempiakin raitoja, mutta yleisesti aika letkeissä tunnelmissa mennään. Lämmittää kovasti näillä pakkasilla, varsinkin kun oma kämppäkin on kylmä kuin pakastin. Mihin tarvii lämpöpattereita, kun on Tokimonsta.





Midnight Menu on jo kaupoissa ja maistiaisia löytyy Youtubesta, jos niitä kaipailee. Keikan voisi vaikka pohjoiseenkin järjestää. Flow, anyone?



Kuva täältä

lauantai 27. marraskuuta 2010

Heavy as a Heavy Thing

Sludgen kuningasyhtye Electric Wizard julistaa tänään saatanallista sanomaansa Nosturissa (en saanut lippua), joten sen kunniaksi spammataan kerrankin metallia tähän blogiin. Mastodonin diggailusta olen jo täällä maininnutkin, mutta kyllä muukin meininki kyseisessä genressä uppoaa. Tässä parhaimmat päältä. Nyt soudetaan raskaissa merkeissä.











keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Flunssan oireet

Olette varmaan huomanneet, että olen sairastellut syksyn aikana aika paljon. No jälleen olen sängyn omana. Kirjoitusinto on lähes nollassa, mutta jotain tekemistä oli pakko saada teekupposen ja nenäliinojen ääreen, joten tein muille sairastajille ja kaamosmasentujille soittolistan. Soundi on rauhallista ja tummaa, joten fiilikset eivät vahingossakaan ole valoisempia kuin ulkoilma. Listan löytää tästä.

Kuvan olen pöllinyt täältä. 

tiistai 23. marraskuuta 2010

The Koobas - The First Cut Is The Deepest

Bloggaajat usein keskittyvät uuteen musiikkiin ja syystä. Vanhasta musiikista kun on yleensä sanottu jo kaikki sanottavan arvoinen. Silti otan puheeksi yhden kaikkien aikojen lempikappaleistani ja ehkä yhden kaikkien aikojen hienoimmista covereista. The Koobasin The First Cut Is The Deepest on ensimmäisestä kitarasoinnusta lähtien silkkaa täydellisyyttä.



The Koobas aloitti vuonna 1962 Liverpoolissa. Ura kesti tosin vain kuusi vuotta. Ensilevy tuli vasta hajoamisen jälkeen 1969. Pakolliset faktat olivat siinä. The Koobasin musiikissa on tiettyjä yhtäläisyyksiä The Beatlesiin ja samaan rakoon pojat yrittivätkin, mutta epäonnistuivat täysin.

First Cut Is The Deepest on siis alunperin Cat Stevensin esittämä kappale, jota on coveroinut Sheryl Crow, Anna Abreu, Rod Stewart ja The Koobasin kanssa samana vuonna P.P. Arnold, jonka versio löi listoilla The Koobasin.

Mikä tekee The Koobasin versiosta niin erinomaisen? Sen aivan käsittämätön psykedelia. Alun värisevä kitara ja bassosoolo, jotka virittävät kuulijan odottamaan jotain aivan muuta kuin basson ja herkän laulun värittämää balladia. Ennen kertsejä tuleva kitara- ja bassosoolo ovat myös jotain, mikä kielii todellisesta neroudesta. Biisissä on myös hieno kontrasti säkeistöjen herkkyyden ja kertosäkeen mahtipontisuuden välillä. Eihän tästä biisistä voi kuin tykätä!

Biisin voi löytää Rhinon julkaisemalta britti-garagea ja psykedeliaa 60-luvulta niputtavalta Nuggets II-boksilta ja The Koobasin ainoan levyn cd-version bonuksista.

Loppuun laitan vielä vertailun vuoksi Cat Stevensin folkahtavan alkuperäisversion ja P.P. Albertin souliin kurkottavan coverin, joka on kyllä ihan hieno, vaikka The Koobasin versio olisi ansainnut isomman suosion!



maanantai 22. marraskuuta 2010

Yeezy Taught Me

Kanye To The sai minut jälleen rakastamaan hiphoppia. Miehen tuotanto Commonin Be:llä ja miehen oma Late Registration olivat aikoinaan niitä levyjä, jotka veivät sydämeni. Siksi Kanyen tuotantoa tulee odotettua aina suurella innolla. My Beautiful Dark Twisted Fantasy oli siis odotuslistan aivan kärjessä ja ensiarviot eivät olleet väärässä. Kanye onnistui jälleen!


My Beautiful Dark Twisted Fantasyn voi nähdä jatkumona Kanye Westin edelliseen 808's & Heartbreak-levyyn, joka oli synkkä ja kylmä terapialevy erosta. MBDTF on myös synkkä, kun sille päälle sattuu, mutta levyltä löytyy myös iloinen ja bilettävä puoli. My Beautiful Dark Twisted Fantasylla on kaikki miehen musiikilliset vaikutteet lyöty yhteen nättiin pakettiin, joka toimii!

Levy on vähän kaksijakoinen. Välillä levy on hyvinkin iloinen, mutta välillä taas hyvin melankolinen. Äänimaailmassa on myös selkeä jako massiivisten jousien ja kuorojen siivittämien biisien ja perinteisempien sample-pohjaisten räppibiittien välillä. Levyn tuottajista ei löydy aiemmin hehkutetuista miehistä kuin RZA. Muuten Kanyen apuna ovat pyörineet suurimmaksi osaksi No I.D, Jeff Bhasker ja Dirty South-mies Mike Dean.

Levy on kokonaisuutena hyvä. Tosin hieman sillisalaattimainen. Ja ihan vitun pitkä. Ainoastaan kolme biisiä ovat alle viiden minuutin. Vaikka biisit on tuotettu todella hyvin, niin tiivistämistä ja "less is more"-ajattelua oltaisiin voitu pariinkin otteeseen harkita. All Of The Lightsin kymmenestä vieraasta tunnistettavissa on ehkä viisi, avausbiisi Dark Fantasya rikkoo turhan paljon kuorot ja viuluosuudet kertsissä ja So Appalled olisi ollut parempi vähemmällä räppärimäärällä jne. Ongelmia siis on. Mutta.

Hyviä puolia on ihan mielettömästi. Power kuulostaa edelleen huikean hyvältä, All Of The Lights on vuoden isoimpia hittejä ihan salettiin, Monster on rapin juhlaa, Devil In A New Dress on niin hyvää soulsamplen siivittämää sanailua, että ihan itkettää, Runaway on eeppinen jopa kolmen minuutin autotune-soolon kanssa ja Blame Game on vuoden paras biisi. Jos kokonaisuutena levy hieman ottaakin alamäkiä välillä, niin yksittäiset hetket nostavat levyn jälleen sille "Michelangelo ja Da Vinci-tasolle", mille Kanye on pyrkinytkin.

Vaikea tähän on suhtautua mitenkään kriittisesti. Fanina Kanyen tuotantoa tulee arvostettua ihan omalla tasolla. My Beautiful Dark Twisted Fantasy on aidostikin huikea levy, mutta onhan se ihan liian pitkä välillä ja pari yhdentekevämpää biisiä on eksynyt mukaan. Kaikesta huolimatta Kanye on edelleen räppäreiden kuningas, jolta hyväksyn timanttihampaiden ja "Imma let you finish"-tapauksen kaltaiset tapahtumat, kun mies tekee rappia, jota kukaan ei edes uskaltaisi tehdä.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Twin Shadow

Hyppään hypejunaan. Minne se minut vie? Se vie minut Twin Shadow nimisen artistin luo. Mitäkö koen? Koen popin ihmeen.

BAHF ja Tonni ovat Twin Shadowista jo aiemmin kirjoittaneet ja ensiksi mainittu jo lähes samoin fiiliksin kuin minä, mutta jälleen periaatteellinen hypenvihaaja minussa siirsi Forgetin kuuntelua hamaan tulevaisuuteen. Stupido kumminkin kertoili levystä ja muistin hämärästi, että jostain on nimi tuttu ja levy meni kuunteluun.


Vihaan 80-lukua yli kaiken. Jos jonkun vuosikymmenen musiikkihistorian voisi paria poikkeusta lukuun ottamatta vain deletoida, niin kasari olisi se. Varsinkin kasaripop. En edes lähde sinne. No Twin Shadow'n musiikki on kumminkin hyvin vahvasti kasarivaikutteista. Äänimaailma vie suoraan permanenttien ja neonvärien loisteeseen, mutta silti en koe inhoa. Koen syvää ihastusta.

Niin kuin Anna BAHF:n puolella mainitsi, niin Twin Shadow onnistuu hyvin yhdistämään kasarivaikutteensa nykypäivään, eikä sen takia kuulosta pelkältä pastissilta. Levyllä on myös toinen syvästi vihaamani juttu. Perkeleellinen lo-fi kuuluu myös Twin Shadow'n musiikissa, mutta aivan kuten Japandroidsilla, niin tässä se ei tunnu pelkältä itsetarkoitukselliselta erottautumisen keinolta, vaan antaa levylle kivan lämpimän tunnelman. Kasaripoppi kun noin muuten on aina tuonut kylmän ja jopa vähän keinotekoisen mielleyhtymän. Twin Shadow ei.

Itse herra Twin Shadow, eli George Lewis Jr omaa sen lahjan, mikä kruunaa levyn. Miehen lauluääni on juuri niin dramaattinen ja kohtalokas, että sydän oikein pakahtuu. Morrisseymaiseen dramaattisuuteen ei mies lähde, mutta äänen syvyys saa minunkin pöksyt kastumaan. Huikee äijä!



Tiivistetysti, Twin Shadow'n debyyttilevy on tämän vuoden kovimpia pop-levyjä. Kevyttä mutta samalla niin pirullisen koukuttavaa poppia. Ja mikä parasta, täytebiisejä ei ole. Kivaakin indietä siis vielä tehdään! Spot-if-eye tarjoaa levyä kuultavaksi, jos alkoi kiinnostamaan ja levykaupoista sitä saa hyllyn rumistajaksi.



tiistai 16. marraskuuta 2010

Tyttöpuhetta

Remixien kanssa yksiä netin suurimpia musiikillisia saatanoita ovat mashupit. Juuri ne hassuttelubiisit, missä yhdistetään kaksi artistin kappaletta toisiinsa, jotta ihmisillä on kivaa, kun joku räppääkin Nirvanan tahtiin jne. Hassuttelijoista kuumin ja överein on Gregg Gillis a.k.a Girl Talk. Gillis on vienyt mashuppailunsa niin pitkälle, ettei tyydy yhsitämään yhteen biisiin vain kahta biisiä toisiinsa, vaan pistää yhteen biisiin parhaimmillaan kymmeniä biisejä yhteen. Tehkää perässä!


Girl Talk on aiemmin julkaissut neljä albumia ja eilen ilmestyi viides. All Day on myös Illegal Artin julkaisu, kuten kaikki aiemmat levytkin. All Day jatkaa samaa hyperaktiivista samplausta jälleen kerran. Sampleja on ihan älyttömästi ja ne vaihtelevat 80-luvun soft rockista Aphex Twinin trippailu-teknoon. Girl Talkin musiikkia voisi melkein kuvailla äänikollaasiksi.

Kaksi aiempaa Girl Talkin levyä ovat olleet kovassa kuuntelussa jo pitkään, joten All Day oli hyvin odotettu tapaus meikäläiselle, eikä se pettänyt. Sama vanha sampleurakointi jatkuu ja kovimmat popnörtit luultavasti saavat orgasmeja, kun tunnistettavia biisejä tulee sekunnin välein. Täydellistä bilemusiikkia, kun levy hoitaa dj-hommat puolestasi!

All Day on yli 70-minuuttinen pläjäys, joka on tarkoitettu kuunneltavaksi yhdessä pötkössä. Voin kokemuksesta kertoa, että se käy melkein työstä, kun kaikki mashuppaukset eivät toimi ihan niin nerokkaasti kuin toiset, mutta huippuhetket ovatkin sitten tavallista kovempia. Niiden huippuhetkien takia suosittelen lämmöllä tätäkin ja levyn hankkiminen on niinkin helppoa, että painat vain linkkiä.

Aiheeseen liittyen suosittelen myös dokumenttia RiP! A Remix Manifestoa, jossa kerrotaan tarkemmin tekijänoikeuksista ja niihin liittyvistä ongelmista sample-kulttuuriin liittyen. Pääseepä herra Gilliskin ääneen ja esittelemään työskentelytapojaan. Vaikka aihe kuulostaakin aika kuivalta, niin dokumentti on todella viihdyttävä ja mielenkiintoinen. Sen pääsee katsomaan tästä.