maanantai 31. tammikuuta 2011

Musapläjäys

Docpoint odottakoon vuoroaan. Nyt käsitellään musiikkia. ISOSTI! Tarkoitus oli, että tammikuun helmilevyistä olisin tehnyt erilliset kirjoitukset. Noh, enpäs tehnytkään. Laiskuus paistakoon nyt pahemmin kuin koskaan ja käsitellään kolme levyä, yksi tuleva levy ja yksi ihkauusi biisi! Oletteko valmiita?


Anna Calvin nimi tupsahti tietoisuuteeni vähän yllättäen vasta vuoden lopussa. Joo, varmasti siitä on kirjoitettu jo aiemmin, mutta ei vaan jäänyt mieleen. Oikeastaan Anna Calvi tuli mieleeni vasta kun Guardianin streami tuli kuunneltavaksi. Se olikin sitten menoa. Katosblogin kommenteissa ensifiiliksissäni kirjoitin, että Calvi on kuin PJ Harvey laulamassa Ennio Morriconen sävellyksiin. Sama fiilis on edelleen. Calvin ääni on vahva ja sovitukset ovat myös sen mukaisia. Isoja ja mahtipontisia. Dominon laatutakuu toimii vieläkin! Lempparibiisini on levyn päätöskappale Love Won't Be Leaving, joka on jo sinfonisen iso. Eli tosi iso! Muutenkin diggailen levystä kokonaisuutena ja kyl tää sellanen vahva neljä tähtee olisi. Vuoden ehdottomasti parhaimpia debyyttejä, sen uskallan jo tässä vaiheessa sanoa.




Iron & Wine on yhtye, jota on pitänyt kuunnella jo vuosia, mutta enpäs vain ole. Tiedän, että siinä on se joku partajeesus ja niiden biisi on soinut Twilightissa, koska Kristen Stewart on fani. Ihan hyvät lähtökohdat siis. Avoimin mielin otin yhtyeen uusimman levyn Kiss Each Other Clean kuunteluun ja kas kummaa, pidin siitä! Avauskappale Walking Far From Homessa on hieno tunnelma, sellainen vähän Band Of Horsesmainen, jos ne olisivat epäsovinnaisempia juurimeiningissään. Mielenkiintoinen (kyllä, käytän tätä sanaa) levy, johon pitää tutustua paljon paljon enemmän. Kuten niihin aiempiinkin, koska tämä on kuulemma jo mainstreamia, eli paskaa.




Social Distortion, oh boy oh boy! Rock nousi haudasta, pisti haudan tulemaan ja järjesti roviobileet. Californian rasvispunkkarit julkaisivat lähes seitsemän vuoden tauon jälkeen levyn, joka potkii ja rullaa vastustamattoman komeasti. Sex, Love & Rock 'n' Roll on levy, jota sen ilmestyttyä kuuntelin todella paljon, mutta nyt vuosien kuluessa olen vähän vieraantunut siitä. Onneksi Hard Times and Nursery Rhymes ei ole yhtä suoraa paahtamista, vaan yhtye on löytänyt mustan grooven. Vaikkakin Rollareiden kautta. Silti sointi on nyt komeata ja juuri sitä rockia, mitä olen kaipaillut. Rehellistä, raakaa ja kuvia kumartelematonta. Pistetääs tosta maistiainen, mikä todistaa Mike Nessin olevan enemmän elossa kuin koskaan! (Youtube-versio on taas joku prossan nopeempi versio, ettei tule muka tekijänoikeussotkuja. Huomenna jo salettiin poissa.)



Jos olet Twitterissä, kuten minä ja muut modernit ihmiset, niin saat kuulla Cut Copyn Zonoscopen streamia. Pelot olivat turhia. Hyvä levy sieltä tulee, jos haluaa etnoa, soft rockia ja ties mitä muuta elektropoppinsa sekaan. Lisää kirjoitan tästä aivan takuulla, kun levy on käsissäni.

The Kills julkaisi uuden biisin. Midnight Boom on ässälevy ja seuraajaa onkin odoteltu herkeämättä. Satellite on vähän jotain samaa ja vähän jotain uutta Midnight Boomiin verrattuna. Odotan, ja unohtakaa nyt se Alexis Krauss. Alison Mosshart on se oikea kuningatar!

  The Kills - Satellite by DominoRecordCo

perjantai 28. tammikuuta 2011

Jou Tsikaakou

Old School on jälleen muodissa. Asamasan Hip Hop Huraa tuli kuultua jo Tavastialla, mutta acapellana. Biisi kuulosti jo silloin kovalta ja nyt kun on biitti sekä video biisiä tukemassa, niin meno on huikeata. Jou Jou on näillä näkymin tulossa maaliskuun puolella. Hoetaan jouta siihen asti.



Eikä tässä muuten vielä kaikki! Reks on vääntänyt jo kauan riimiä, mutta enpä ollut miehestä kuullut ennen tätä biisiä ollenkaan. 25th Hour on DJ "Jumala" Premierin tuottama ja sen kuulee. Premon tapaan biitti on silkkaa hurmosta ja Reksin flow on uskomaton. R.E.K.S tulee myös maaliskuun puolella ja jos tästä biisistä voi jotain päätellä, niin itä ei koskaan kuole!



Viikonloppu jatkuu yhel sellasel miitil (vink vink), Docpointilla, HIFK-Jokerit-matsilla, Korjaamolla ja kiireellisellä lepäämisellä. Älkää siis ihmetelkö, jos ei vähään aikaan kuulu.

torstai 27. tammikuuta 2011

We Are Dolphins

Olet Helsingissä tänä lauantaina ja elämä tuntuu tylsältä. Kaipaat siis kivaa sisältöä elämääsi, ehkä myös uusiin ihmisiin tutustumista tai kenties jopa hyvää musiikkia? Ongelmiisi on ratkaisu. Korjaamolla esiintyvät kolme tämän hetken kuuminta uutta suomalaista yhtyettä ehkäpä kuumimmalla uudella klubilla. Kiinnostaako? No hyvä, kerron lisää.

Korjaamolla järjestetään siis 29. päivä, eli lauantaina, We Are Dolphins-klubi, jossa esiintyvät Neufvoin, Big Wave Riders ja Satellite Stories. Koska kaikista kolmesta on pitänyt kirjoittaa jo aiemmin, niin nyt sitten pistetään kaikki kerralla nippuun, koska olen laiska.


Neufvoin on kuopiolainen indie-yhtye, joka pääsi viime syksynä julkistetulle Tulevaisuuden Tusina-listalle. Eikä suinkaan turhaan. Yhtyeellä on todella hieno ja oma soundi, jonka voi kuvitella miellyttävän monia. Ainakin Rubikin ystävien voisi kuvitella innostuvan tästä. Livenä odotan yhtyeen olevan erityisen liekeissä!



Big Wave Ridersista ovat hihkuneet niin monet blogit, että yhtyeen nimeltä ei ole voinut juuri kukaan blogosfäärissä liikkunut välttyä. Sen takia pidin vähän etäisyyttä yhtyeeseen, koska sisäinen hypevihaaja pääsi taas valloilleen. Edelleen olen vähän varautunut, mutta niin olen kaikkea tuntematonta ja hypetettyä kohtaan. Se on normaalia. Yhtye tuo kumminkin hyviä fiiliksiä ja varsinkin Republic Of The Averagen bassokuvio tuo hymyn huulille. Aika The Clashmainen, sanoisin.

Big Wave Riders - Republic of the average by Big Wave Riders


Satellite Stories on taas uudempi tuttavuus. Vähän ennen joulua kuulin yhtyeen Helsinki Art Scenen ja olin vakuuttunut. Yhtyeen kitarakuviot ovat kulmikkaita muodin mukaisesti, mutta biisissä on silti imua ja tarttuvuutta niin paljon, etten voi muuta kuin pitää. EP:tä en ole vielä kokonaisuudessaan kuullut, joten onkin hauska nähdä yhtye nyt livenä. Yhtye pitää myös oikein hyvältä näyttävää blogia nimeltään Indian Summer Indie. Tsekatkaa se ja tsekatkaa Promo EP.



Nähdään lauantaina!

Kuvat täältä, tuolta ja sieltä.

sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Sunnuntailevyjä

Kiitos Mad Men. Sain inspiraation.

Jose Jamesista olen diggaillut jo debyyttilevystä lähtien. Hänen levyillä jazz ja hiphop fuusioituvat nätisti yhteen. Nyt James on tehnytkin perinteisen jazzlevyn.


For All We Know on tehty yhdessä belgialaisen jazzpianisti Jef Neven kanssa ja biisit ovat uusia sovituksia vanhoista klassikkokappaleista. Käsittelyssä on niin George Gershwinin, Vernon Duken kuin Duke Ellingtoninkin sävellyksiä. Miten tämä liittyy Mad Meniin? For All We Know'ta kuunnellessa tekee mieli laittaa puku päälle, istahtaa nojatuoliin, pistää kessu palamaan (en polta) ja juoda jotain todella kallista ja savuista viskiä (en juo viskiä, enkä juuri muitakaan kalliita alkoholijuomia). Mad Menien tyyliin. Tai sitten tyydyn vain sängyllä makoiluun ja elämästä nautiskeluun. Ilman pukua ja viskiä.

Suosittelen kaikille, jotka haluavat sunnuntain melankolisissa jumitusoloissa kuulla jotain todella rauhallista ja kaikesta turhasta riisuttua musiikkia. Tällä levyllä kun ei muuta kuulla kuin Jamesin laulua ja Neven pianoa. Parhautta. Harmikseni tätä ei löydy Spotifysta, eikä Youtubestakaan löydy kuin liveklippejä, niin saatte nyt tollaisen yhden livepätkän, mikä on kikkailevampi kuin levyllä. Pääasia tulee kumminkin selväksi.



Josen BlackMagicista en myöskään ole täällä maininnut mitään. No nyt olen. Se on hyvä. Se tosin paukkuu paljon For All We Know'ta enemmän. Tässä todiste. Tuotanto by Flying Lotus. Kelpaa!



Jotta hommat ei jäisi pelkkään Joseen, niin mainitaan nyt vielä tuo Levyalen halutuin levy. Vesku Loirin 4+20 on kaikesta "öhöhö hipit polttanu pilvee ja sekoillu"-naureskelusta huolimatta ihan törkeen kova levy. Onhan siinä hippien hassuttelua, mutta ei yhtään häiritsevissä määrin. Levyssä on siis paljon muutakin hyvää kuin ihan törkeen siisti kansi. Vinskat on loppunu jo ajat sitten ja varaston lisäkappaleetkin on kai hamstrattu jo loppuun, joten Spotify on vastaus murheisiin. CD on tulossa maaliskuussa Äxän mukaan. Mutta kukas nyt cd:n haluaisi?

Lemmy

Chazz: Who'd win in a wrestling match, Lemmy or God?
Chris Moore: Lemmy.
[Rex imitates a game show buzzer]
Chris Moore: ... God?
Rex: Wrong, dickhead, trick question. Lemmy *IS* God.


Lemmy Kilmister on Motörheadin laulava basisti ja koko heavy metal-genren ehkä tunnetuin ja tunnistettavin hahmo. Mies on 65-vuotias ja legendat päihteiden käytöstä, naisista jne tunnetaan ympäri maailmaa. Greg Olliver ja Wes Orhoski päättivät ottaa selvää miehestä legendan takana. Tuloksena on yksi parhaimmista musiikkidokumenteista koskaan.

Lemmyn tapauksessa en ala miehen historiasta turisemaan. Mies vaikuttaa jo kuudetta vuosikymmentä musiikin saralla, joten kerrattavaa riittäisi. Sen ovat dokumentin tekijät myös tienneet ja kuittaavatkin miehen bändit aika nopeasti. Enemmän keskitytään Lemmyyn Motörheadin ulkopuolella. Mikä mies Lemmy oikein on kun hän ei ole kiertueella? Legenda on tosiaan hieman erilainen. Mies asuu pienessä kämpässä Sunsetilla Losissa ja kämppä on täynnä mitä erilaisempaa roinaa. Sehän on jumankauta nörtti!

Koska kello on mitä on, väsyttää ihan älyttömästi ja kuuntelen pitkästä aikaa Motörheadia (kiitos Spotify!), niin en jaksa kauheasti enempää turista dokumentista. Se on ihan mielettömän hyvä kokonaisuus, jossa jaksetaan myös ottaa henkeä, kun infotulva meinaa käydä sietämättömäksi. Myös Lemmyn itsensä annetaan puhua todella vapaasti elämästään ja ajatuksistaan, mikä parhaimmillaan oli jopa sydäntäsärkevää. Legendaarisia komentteja kuultiin pitkin dokkaria ja vauhdissa olivat varsinkin Peter "Hooky" Hook, Dave Grohl, Metallican jäbät, Mike Inez ja Jarvis Cocker. Vaikka heavy metal tai Lemmy ei voisi vähempää kiinnostaa, niin silti suositellen tätä dokumenttia katsottavaksi, koska se paljastaa todella paljon myös rockin kulisseista. Tämä pitäisi näyttää jokaiselle itsestään liikoja luulevalle rokkarille!

Docpointin näytökset ovat ensi viikonloppuna Bio Rexissä perjantaina ja sunnuntaina, joten jos haluat nähdä tämän legendan valkokankaalta, niin hommaapa liput jo nyt. DVD:nä Lemmy on Suomessa tulossa jo 4. helmikuuta.

Lemmy's a living, breathing, drinking and snorting fucking legend. No one else comes close.

perjantai 21. tammikuuta 2011

Rakkaus: Death From Above 1979

Edellisestä rakkaus-tekstistä on jo liian kauan. Kun kirjoitin aiemmin The Shinsistä, niin ajattelin, että tästä kehkeytyisi oikea juttusarja. No eipä siitä kehkeytynyt, mutta nyt jos koskaan on täysin oikea aika kirjoittaa taas bändirakkaudesta. Nyt kirjoitetaan Kanadan kaikkien aikojen kiimaisimmasta bändistä, joka tekee kaikkien odotusten vastaisesti tänä vuonna reunionin. Kyseessä on Death From Above 1979.


DFA1979 koostui kahdesta hepusta. Nykyisin MSTRKRFT:n toisena osana toimiva Jesse F. Keeler soitti bassoa ja Sebastien Grainger soitti rumpuja. Bändin omalaatuisuus syntyi juuri siitä, että tämä duo ei koostunut kuin rummuista ja bassosta. Ja silti yhtye kuulosti täydeltä rock-bändiltä. Nuorelle wannabe-basistille yhtyeen kuuleminen oli jotain tajunnan räjäyttävää. Miten siitä bassosta revitään tuollaista soundia? Ja mistä tuo live-energia oikein kumpuaa?



DFA1979 tuli elämääni vaiheessa, missä musiikkimakuani muovasivat niin post-punkin kanssa flirttailevat indiestit kuin post-hardcorea rymistelevät takkutukat. Death From Above 1979:n soundi ja tyyli tuntui jollain perverssillä tavalla osuvan juuri näiden välimaastoon. Miten jostain onnistuikin tulemaan yhtye, joka onnistui yhdistämään kaikki musiikilliset elementit mitä rakastin. Bändistä kiersi myös niin hienoja tarinoita, että arvostus oli lähes pakollista. Mitäs sanotte siitä, että jätkien väitettiin asuvan kellarissa ja nukkuvan ruumisarkuissa?

DFA1979:n kuolema tuli melkein heti, kun olin kerennyt yhtyeeseen tutustumaan. Silloin olin suorastaan vihainen, koska yhtye oli kuulemma Roskildessa pistänyt haisemaan livenä oikein urakalla ja tarinat keikasta levisivät kulovalkean tavoin. Toki yhtyeen debyytti You're A Woman, I'm A Machine on lähes täydellinen levy, mutta kun ura jäi siihen ja keikkaakaan en päässyt näkemään, niin pettymyksen määrää ei voi edes sanoin kuvata.

Nyt asiat ovat toisin. Huhtikuussa Coachellassa duo palaa lavoille ja toivottavasti pysyvästi. Suomen festarit ja keikkajärkkääjät voisivat nyt olla hereillä ja korjata aiemman virheensä. Jos jonkun yhtyeen näkemisestä maksaisin vaikka omaisuuteni, niin se on Death From Above 1979! Todisteet ovat Spotifyssa ja alla.





keskiviikko 19. tammikuuta 2011

En Anna Periks

En tiedä miksi mulla tuli nostalginen fiilis Samae Koskisen uuden biisin julkistuksesta. En Anna Periks ei löydy vielä Youtubesta, Facebookista, Myspacesta tai mistään näppärästä widgetistä. Se sai ensisoittonsa YleX:n Uuden Musiikin Aamuvuorossa ja se on mentävä kuuntelemaan Yle Areenaan. Eikä sitä tietenkään löydy sieltä yksittäisenä kappaleena, vaan se on etsittävä tunnin mittaisesta ohjelmasta itse. Eihän tästä puutu kuin se, että sitä ei olisi edes Areenassa, vaan se olisi pitänyt kytätä radiosta itse ja laittaa kassu nauhottamaan.


Päivittely sikseen. Olen suuri Samae Koskisen soolomateriaalin fani, eikä En Anna Periks petä. Biisi on todella The Smiths-tyylinen kitarapoppistelu, niin kuin Samae itsekin ennen biisiä tokaisee ja sanatkin ovat vahvasti esillä. Eivätkä ne sanat edes ole huonot, vaikka aika Zen Cafemaista rypemistä onkin. Tykkään kyllä kovasti ja odotan kolmatta soololättyä todella innoissani!

Tästä sitä pääsee kuuntelemaan ja biisi alkaa suunnilleen 24 minuutin kohdalla tasan.

EDIT: Tuli Youtubeen!

tiistai 18. tammikuuta 2011

Godspeed You! Black Emperor feat. vitun selkä @ Kulttuuritalo

Kanadalaisen jumalyhtye Godspeed You! Black Emperorin Kulttuuritalon keikka oli lähes tuomittu epäonnistumaan. Ihmisten keikalle asetetut ennakko-odotukset alkoivat olla jo sellaisissa atmosfääreissä, että jumalakin niitä joutuisi väistelemään. Näistä lähtökohdista on ihan minkä tahansa yhtyeen vaikeaa nousta erinomaiseen keikkaan, mutta GY!BE onnistui ainakin ajoittain jopa ylittämään odotukset.

Ihan ensimmäiseksi sanon, että keikkakokemukseni jäi vajavaiseksi, kun jo parin viikon ajan itsestään muistutellut selkä irtisanoi itsensä tunnin ja neljänkymmenen minuutin kohdalla. Pari viimeistä biisiä jäivät siis kokemuksina vajaiksi. Loppuun asti olin paikalla, mutta viimeisenä biisinä soitetun The Sad Mafioson kuuntelin salin ulkopuolella penkeiltä. Istumapaikka olisi ollut ihan poikaa. Helppoa on olla jälkiviisas.

Godspeed aloitti keikkansa lähes parinkymmenen minuutin mittaisella drone-mölinällä, jota taustoitti vain ajoittain taustakankaalle tykitetty teksti "hope". Kun Gathering Storm lopulta jyrähti käyntiin oli tämä mies yhtä kylmää värettä. Vaikka en nähnyt lavalta juuri mitään muuta kuin taustakankaan, niin musiikin voima sai minut täysin valtaansa. Tässä oli juuri GY!BE:n vahvuus. Ajoittain yhtye loi niin kauniita äänimaisemia, että mieluummin laittoi silmät kiinni ja fiilisteli musiikkia, kuin katseli takaraivoja ja ajoittain nättejä visuaaleja. Niitä kylmiä väreitä tuli aika moneen otteeseen ja silloin tuntui kuin olisin ollut taivaassa.

Keikan ongelmana oli pienoinen epätasaisuus. Parhaimmillaan yhtye todella oli huumavan kaunista kuunneltavaa, mutta huonoimmillaan yhdentekevää ja tylsää himmailua. Huonoimpien fiilistelyjen kohdalla tuli tunne, että nyt voisitte tyypit vähän tiivistää ja pauhata kunnolla menemään. Ne pauhauskohdat kun ovat yhtyeen vahvinta osaamista ja olen todella helppo kohde mahtipontisille biiseille, joissa on kauniit jouset.

Vaikka tosiaan luovutin kesken ja loppukeikka jäi osittain kokematta, niin olin itse ainakin todella iloinen nähdessäni (ehkä pari kertaa näin kunnolla lavalle) ja kuullessani GY!BE:n Kulttuuritalolla. Keikka oli vähän epätasainen, mutta parhaimmillaan GY!BE jyräsi niin komeasti, että niiden muistojen voimalla hymyilen ainakin pari viikkoa. Paljon kehutut visuaalit olivat aika meh. Seepiansävyisiä lintuja, satunnaisia kuvia erinäisistä teksteistä ja piirustuksia. Artsyfartsiness oli aika pahasti läsnä. Lopussa nähdyt tehdasvisuaalit olivat sitten jo paljon toimivampia.

Tiivistetysti erittäin hieno, mutta välillä epätasainen ja jopa tylsä keikka. Olen kumminkin enemmän kuin tyytyväinen siihen, että olin paikalla kokemassa post-rockin juhlaa. Eiköhän keikasta bootleg kohta nettiinkin pärähdä, kun yhtye on sallinut vapaasti keikkojensa äänittämisen. Liputta jääneet pääsevät siis varmasti keikan kuulemaan kotonakin. Linkkiä tulee jahka sellainen löytyy.

Ensi maanantaina sitten aivan eri tunnelmiin Tavastialle. Sleigh Bells ei takuulla fiilistele!

EDIT: Kun sitä linkkiä bootlegiin lupasin, niin nyt se on tarjolla. Lataa keikka täältä.

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Rock & Roll Is Dead

Kun ihmiset intoilevat uudesta Glasvegasista (mieletön!), niin minä puran sydämeltäni erään genren ongelmia. Vaatimattomasti käsittelyssä on rock.


Rockin kuolemasta ollaan puhuttu niin kauan kuin jaksan muistaa. Vuosituhannen alussa jokainen musiikkimedia meuhkasi rockin kuolemasta, vaikka asiat olivat ihan hyvin. Uusia bändejä tuli kuin sieniä sateella ja jopa pohjoismaisia rock-yhtyeitä seurattiin ympäri maailmaa. Toisin on nyt. Rock on olemassa vain reliikkien muodossa, jotka kiertävät nostalgian vuoksi ympäri palloa täyttämässä stadionin toisensa jälkeen, myymässä paitoja joita hipsteritkin voivat pitää päällänsä ironian vuoksi, ja valtakunnallisen rock-kanavan ohjelmisto koostuu Metallicasta ja Volbeatista. Mikä on mennyt pieleen?

2000-luvun rockin ongelma on ollut se, että jokainen uusi rock-yhtye haluaa stadioneille ja mahdollisimman nopeasti. Kun rock viedään stadioneille ja urheiluareenoille, niin voitte hyvin kuvitella miten siinä käy. Limsa pahvimukissa ja popcorn-astia istumakatsomossa ei ole vaaraa ja kapinaa nähnytkään. Ongelma ei ole pelkästään isompien yhtyeiden kohdalla. Uudet rock-yhtyeet tuntuvat kaikki olevan varsinkin Suomessa Gunnarien ja Mötley Crüen jalanjäljillä kulkevia "katurockareita", joille tyyli on tärkeämpää kuin musiikillinen sisältö. Erikoishousuilla ja erikoistukalla ei vielä olla rock-yhtye.

Antti jo kirjoitti klassisen rockin kuolemasta omassa blogissaan. Mielestäni näillä jo asemansa vakiinnuttaneilla reliikeillä ei ole mitään hätää. Levyt ja keikat myy niin kauan, kun suurin osa rock-faneista on sitä mieltä, että nykymusa on paskaa. Juuri nykyrockilla menee tällä hetkellä huonommin kuin koskaan. The Strokesin vanavedessä koettu garagerockin ja "Scandinavian action rockin" nousu hiipui äkkiä ja nyt se on jo kuollut. The Strokes toki julkaisee tänä vuonna uuden levyn, mutta muut breikkaajat ovat joko hajonneet tai lopettaneet uuden musiikin teon. Esimerkkilista on todella pitkä. The Libertines, The Hives, The Hellacopters, The White Stripes, The Flaming Sideburns, The Vines jne. The Strokes on lähes ainoa selviytyjä ja suurin osa yhtyeen faneista tuntuvat odottavan levyä enemmän pelonsekaisin kuin innostunein tuntein. Briteissä muutama vuosi sitten koettu The Libertinesin jälkeläistenkin nousu hiipui alta aikayksikön. The Pigeon Detectives oli mainiosta ensimmäisestä levystä huolimatta tuomittu landfilliksi ja The Enemy on kaikessa uhossaan lähinnä hellyyttävä. Ja niiden pitäisi opetella tekemään biisejä.

Pointtini on siis se, että uusia tekijöitä tarvittaisiin ja kipeästi. Tällä hetkellä rockin maine tuntuu lepäävän Musen, Foo Fightersin, Queens Of The Stone Agen ja Kings Of Leonin hartioilla ja kun nämä ovat stadioneita täyttäviä ja kaikkia miellyttäviä yhtyeitä, niin mitään mullistavaa emme tule kokemaan. Rock tuntuukin nyt joko jämähtäneen täysin marginaaleihin, missä tehdään marginaaliryhmille omaa genremusaa, tai sitten kaikkia miellyttävää yhteislaulu-rockia.

Julkaisujen suhteen tämä vuosi näyttää olevan käänteen tekevä piristävä poikkeus. Social Distortion ja Beady Eye tulevat julkaisemaan levyt, jotka ovat niin perusasioiden ytimessä, että niiden luulisi uppoavan jokaiseen rockin ystävään. Social D tietty vähän rankemman ja Beady Eye kevyemmän ystäville. Mona on potentiaalinen tulokas, kuten myös The Vaccines. Glasvegas, Arctic Monkeys ja The Strokes voidaan myös laskea rockin puolelle tämän vuoden albumijulkaisijoista. Tulevatko nämä yhtyeet kumminkaan herättämään suurempaa rock-maniaa? Tuskin sanoo pessimisti-Lauri. Tällä kertaa haluan kyllä olla väärässä.

Miksi rockin kuolema sitten on huono asia? Koska rockissa ollaan aina osattu keskittyä olennaisuuteen ja se tyydyttää hyvin primitiivisiä aisteja. Rock on myös juuri sen verran yksinkertaista musiikkia, että siitä nauttiakseen voi ihan rauhassa pomppia ympäriinsä, juoda kaljaa, paiskailla yläfemmoja ja kokea olevansa vielä nuori kapinallinen. Ainakin minä haluan.

Loppuun vielä biisi yhtyeeltä, jonka kuolema tuntui lyövän viimeisen naulan arkkuun. Ja tietenkin levyltä mistä otsikko on napattu. Nicke, tee rockia!

perjantai 14. tammikuuta 2011

The Wilhelm Scream

Hyvät naiset ja herrat, todistatte nyt elektronisen musiikin tulevaisuutta. James Blakea hehkutin noin kuukausi takaperin Feist-coveristaan. Nyt sitten hehkutetaan miehen omalla tuotannolla.

BBC:n Maida Valen studiossa esitetty The Wilhelm Scream on hyvää esimakua siitä millaista herkkua miehen levy on täynnä. Moraalisyistä kirjoitan levystä vasta lähempänä julkaisupäivää. Se on 7.2. Sitä ennen fiilistelkää täydellisyyttä.

Hypeviikko: The Heartbreaks

Hypeviikko loppuu toisen henkitoreissaan olevan genren edustajaan. Peribrittiläinen kitarapop tuntuu olevan jälleen täysin so last seasonia, mutta sentään uusiakin ja potentiaalisia yrittäjiä välillä ilmaantuu miellyttämään musiikin ystäviä.

Tällä kertaa hypevuorossa on yhtye johon törmäsin Miian sydäntäsärkevässä blogissa. Antanette anteeksi nokkeluuteni, kun yhtyeen nimi on The Heartbreaks.


The Heartbreaks on peribrittiläistä kitarapoppia, jossa soi toisen Manchesterilaisen kitarapop-jumaluuden vaikutteet todella vahvasti. Koska Miia esitteli jo yhtyeen blogissaan ja suuntasitte sinne jo ensimmäisen linkin kohdalla, niin annan biisien puhua puolestaan. En osaisi sanoakaan muuta kuin, että nämä ovat ihan törkeen kovia kitarapoppis-biisejä.



Homma toimii livenäkin!



The Heartbreaksin levytysaikeista ei ole vielä oikein mitään tietoa. Yhtyeellä ei ole levytyssopimusta, mutta eiköhän halukkaita levyjulkaisijoita löydy, kun biisit ovat timanttia ja Carl Baratkin diggailee. Jään odottamaan yhtyeen uusia liikkeitä suurella innolla. Ihmiset kaipaavat nössömpää kitarapoppia. Ei anneta ladien voittaa!

Hypeviikko päättyy tähän. Tiedän, että esim, The Vaccines ja Anna Calvi puuttuvat, mutta ensiksi mainitusta on kirjoitettu jo niin monessa blogissa, ettei heitä pysty välttelemään ja Calvin levy on tulossa ihan just. Jos tänä vuonna törmään yhtä potentiaalisiin tulevaisuuden superstaroihin, niin kyllä niistä saatte myös kuulla. Teemaviikot tuskin jatkuvat, mutta yksi teemasarja on suunnitelmissa. Siitä lisää myöhemmin.

torstai 13. tammikuuta 2011

Hypeviikko: Mona

Rockin kuolemasta ollaan puhuttu jo viime vuosikymmenen alusta asti. The Strokesin vanavedessä koettiin pienoinen rockin nousu ja uho, joka on valitettavasti jäänyt jopa uhosta kauemmas. "Rockin pelastajia" kaivataan ja Nahsvillestä ilmoittautuu yksi porukka siihen tehtävään. Tässä on Mona.

Monan bongasin ensimmäisen kerran Lazysodista. Sen jälkeen yhtyeen nimeen on voinut törmätä NME:n hypelistoilta ja olipa yhtye myös ehdokkaana BBC:n Sound Of 2011-äänestyksessä. Ei siis mikään turhempi tapaus ole kyseessä.


Mona on - kuten aiemmin jo mainitsinkin - Nashvillesta ja pojat ovat kasvaneet uskonnollisissa piireissä. Yhtäläisyydet Kings Of Leoniin eivät lopu tähän. Monalla on soundissa samanlaista amerikkalaisen rockin perintöä, mutta Mona on onneksi raaempi ja särmikkäämpi kuin vertailukohtansa. Vähän olen kuulevinani The Gaslight Anthemiakin yhtyeen soinnissa. Vertailut sikseen ja kehut päälle. Mona on pitkästä aikaa uusi rock-yhtye, joka ei tee biisejään stadion-huudatuksia varten. Yhtye kuulostaa raa'alta ja särmikkäältä olematta kumminkaan liian rankka.

Kakkossinkku Trouble On The Way on lempparibiisini tällä hetkellä. Se kuulostaa hitiltä.



Onpa yhtye jo kerennyt käydä esittelemässä livetaitojaan televisionkin puolella Jools Hollandin showssa ja hyvin pojat soittavat livenäkin. Ensisinkku Listen To Your Love ja Teenager nousivat parhaiten omiin korviini esiin. Näissäkin biiseissä on sitä hittipotentiaalia.





Monalta on tulossa debyyttilevy vielä tämän vuoden puolella. Odotukset ovat suuret, koska nyt jos koskaan rock-musiikki tarvitsee uutta voimaa. Siinä missä Brother on jo huvittavan uhmakasta ja The Vaccines ehkä turhan taidekoulumaista ollakseen todellisia rockin pelastajia, on Mona niin näkö- kuin kuuloaistienkin perusteella oikea rock-yhtye. Siksi rockin pelastajat tulevat tänä vuonna Nashvillestä.

Palaan rockin henkitoreisiin vielä myöhemmin. Eräs Kalifornialainen yhtye kun taas muistutti miksi rock on hienoa musiikkia kaikessa yksinkertaisuudessaan.

keskiviikko 12. tammikuuta 2011

Hypeviikko: Niki And The Dove

Jälleen kerran saan kiittää NME:tä bändilöydöstä. Niki And The Dove on salaperäinen trio Göteborgista, joka soittaa elektropoppia. NME vertasi yhtyettä Fever Rayhin ja kieltämättä äänimaailmassa on samanlaista kilkettä, mutta kyllä tämän yhtyeen musiikki on paljon popimpaa. Bat For Lashes tulee vahvasti mieleen. Niki And The Doven soundin viehättävyys tulee ehkä juuri siinä, että elektropopin tarttuvuus yhdistyy hämärämpään ja fiilistelevämpään tunnelmaan. Yhdistelmä on todella hieno.


DJ Ease My Mind on paras esimerkki yhtyeen tyylistä. Kappale tuntuu alkavan Fever Rayn tyylisenä fiilistelyelektrona, mutta kertosäkeessä tasabiitti tekeekin biisistä tanssikappaleen. Tällaista yllättävyyttä kaipailee aina välillä.



Under The Bridges on sitten taas paljon popimpaa soundia, mutta ei tätä vieläkään voi radiopopiksi nimittää. Biisin seitsemän minuutin kesto kun ei ole menestyksen kannalta välttämättä kannattavin. Pitkästä kestosta huolimatta biisi kantaa koko kestonsa komeasti. Äänimaailma on jälleen värikäs ja saa biisin elämään todella hienosti. Näin sitä elektropoppia kuuluisi tehdä!



Yhtyeen nettisivuilta voi ladata ilmaiseksi Mother Protect EP:n. Muista julkaisuista mainittakoon Moshi Moshin julkaisema DJ Ease My Mindin ja Under The Bridgesin sisältävä tuplasinkku. Levystä ei ainakaan pikaisen tiedonhaun jälkeen löytynyt suurempia mainintoja. Tämän vuoden puolella ilmestynee. Enköhän palaa asiaan, kun jotain uutta kuuluu.

tiistai 11. tammikuuta 2011

Hypeviikko: Grouplove

Ai että on mukava törmätä uusiin yhtyeisiin, jotka eivät pelkää kuulostaa isolta. Grouplove on Los Angelesista kotoisin oleva indierock-yhtye, joka ei ole hypeltä välttynyt. NME nosti yhtyeen tämän vuoden breikkaajien joukkoon, enkä yhtään ihmettele. Bändi kun kuulostaa harvinaisen valmiilta isoon suosioon.


Videobiisi Colours vakuutti kertakuuntelulla täysin. Soundi on massiivinen ja tarttuva. En äkkiseltään keksi oikeastaan mitään hyvää vertailukohtaa. Se kertoo ehkä enemmän siitä, että aivoni ovat aika jumissa. Vaikka yhtyeen musiikki ei ole omaperäisintä mahdollista, niin melodiat ovat bändillä hallussa. Nämä pojat ja tyttö voivat ihan oikeasti breikata muuallakin kuin indierunkkareiden päiväunissa.



Don't Say Oh Well on taas paljon rennomman ja kesäisemmän kuuloista rallattelua. Hyvän kuuloista poppistelua tämäkin.



Yhtyeen EP:n voi kokonaisuudessaan kuunnella heidän Myspacessa. EP ilmestyy virallisesti Jenkeissä tämän kuun lopussa ja Briteissä 7. helmikuuta. Yhtyeellä on sopimus Atlanticin kanssa, joten levyä voinee odotella tämän vuoden puolella ilmestyväksi. Hype tulee taatusti vielä kasvamaan, joten odottakaa isoja Grouplovelta.

Kuva täältä.

maanantai 10. tammikuuta 2011

Hypeviikko: Jamie Woon

Tervetuloa ensimmäiselle teemaviikolle blogissani. Olen jo jonkun aikaa miettinyt, että olisi hauskaa pitää postauksissa teemaviikko. Nyt kun tammikuu vaikuttaa olevan levyjulkaisujen suhteen huopatossutehdasmaisen hiljainen, niin teemaviikon voi toteuttaa huoletta.

Tämän viikon pyhitän kokonaan vuoden 2011 soundeille. Normaalisti tekisin tämän niin, että laittaisin viisi videota eri artisteilta ja nopeat kommentit alle. Nyt pyhitän kokonaisen postauksen aina yhdelle artistille tai bändille, joiden odotan nousevan tänä vuonna nousevan suurempaan sukseeseen. Olen aiemminkin jo avautunut siitä, etten todellakaan osaa hypettää tai löytää hypen arvoisia tuoreita bändejä. Arvostan albumiformaattia niin paljon, että uusien artistien etsiminen tapahtuu yleensä albumien kautta. Paremman tekemisen puutteessa tein poikkeuksen ja tyyppasin NME:n ja BBC:n mainitsemia tuoreita bändejä ja yllätyksekseni innostuin aika monesta. Tästä alkaa löytöretkeni tulosten ruotiminen.


Ensimmäisenä on vuorossa brittiartisti Jamie Woon, joka oli BBC:n Sound Of 2011-äänestyksen nelonen. Jamie Woon tekee minimalistista soul/r'n'b/post-dubstep-hybridiä, jonka pääosassa on hänen aivan käsittämättömän upea ääni. Mies on jo 2007 julkaissut debyytti-ep:nsä Wayfaring Stranger, jonka nimibiisistä dubstep-epäjumala Burial on tehnyt remixin, joka on piireissä kaiketi isokin hitti.



Wayfaring Strangerista voi päätellä jo jotain Jamie Woonin musiikista. Taustat eivät vyöry päälle, eikä basso jyrise. Jamie laulaa kuin enkeli ja sekös miellyttää korvia. Olen täysin myyty Jamien kappaleiden edessä, koska harvemmin olen kuullut kappaleita, joiden pääjuttu on lähes täysin laulajan ääni. Nyky-dubstep onkin muuttumassa vähitellen pois kappaleita hallitsevasta wobble-bassosta, mutta silti näin vähäeleistä ja vahvasti vokaaleihin pohjaavaa dubstepia en ole ennen kuullut. Itseäni ainakin tämä miellyttää huomattavasti enemmän, kuin se jo stereotyyppinen bassokuritus.

Biisi, joka sai minut rakastumaan Jamie Woonin musiikkiin on Spirits. Tässä on ehkä elämäni hypnoottisimmat ja maagisimmat kuusi minuuttia, mitä olen kokenut musiikin parissa. Nyt olen ihan tosissani. Olen täysin myyty ja ylisanoja ei voi käyttää liikaa. Kuunnelkaa itse. Vaikka biisi on kolmen vuoden takaa, niin ei se sen huikeutta vähennä ollenkaan.



Jamie Woonin debyyttialbumi tulee huhtikuussa Polydorilta. Arvatkaa vaan odotanko jo nyt enemmän kuin mitään muuta. Loppuun vielä Night Air, joka on myös silkkaa huikeutta. Ja varmaankin ainoa tämän postauksen kappaleista, joka tulee päätymään debyyttilevylle.



Pakko on vielä mainita, että Jamien nettisivuilta voi käydä sähköpostiosoitetta vastaan lataamassa kappaleen Blue Truth. Suosittelen käymään muutenkin sivuilla. Ovat äärimmäisen tyylikkäästi toteutettu.

Kuva täältä.

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

L.I.F.E.G.O.E.S.O.N. ja vegepäivitys

Noah And The Whalen tuleva levy kuuluu odotettujen levyjen joukkoon. Kun levy kuuluu siihen joukkoon, niin kaikki biisijulkistukset tulee tsekattua suurella mielenkiinnolla. Tapauksessani vähän myöhässä. L.I.F.E.G.O.E.S.O.N. sai ensisoittonsa Zane Lowen radio-ohjelmassa jo joulukuun alussa, mutta itse bongasin biisin vasta nyt. Videon muodossa vieläpä. Tässä se biisi nyt sitten on videon kera. Kerrankin Noah And The Whale tekee hyvän mielen kappaleita.



Vegekuukaudestani en ole tainnut vielä tehdä tilannepäivitystä. Teenpä sen nyt. Eipä se ihan täysin ole pitänyt. Olen nyt pari kertaa sortunut kalan syöntiin, kun olen käynyt ulkona syömässä. Se on vähän noloa, kun toisella kerralla olisi ollut ihan hyviäkin vegevaihtoehtoja, mutta lohen himo vei voiton. Pizzaa tilatessa taas huomasin sen, kuinka mielikuvituksettomia vaihtoehtoja on vegeille. Sorruin siis Frutti di Mareen.

Kotivegeily on taas ollut yllättäväkin helppoa. Hälsans Kökin pakasteet ovat olleet erinomaisia ja soijarouheesta tekemäni lasagne onnistui, vaikka tekoprosessi olikin katastrofi.

Vaikka pari kertaa olen sortunut, niin vegeily on ollut helpompaa kuin uskalsin edes odottaa. Lemppariruokiani pystyy todella helposti soveltamaan lihattomiksi, eikä maut edes muutu mihinkään. Tätähän voisi jatkaa pidempäänkin!

lauantai 8. tammikuuta 2011

Cover me

Koska menin idioottina tuhlaamaan suurimman osan joulukuusta listoille ja pistin kuun poikki "synttärien" kohdalla, niin loppuvuoden julkaisuja joutuu käsittelemään uuden vuoden puolella, mikä toki on todella paha etikettivirhe. Ja nyt en edes jaksa suurempia analyyseja tehdä. Kunhan sanon pari hyvää juttua.



Nouvelle Vague on viihdyttänyt ihmisiä jo usean vuoden ajan bossa nova ja lounge-versioillaan 70- ja 80-luvun punk-hiteistä. Neljäs levy Couleurs Sur Paris ilmestyi joulukuussa ja tällä kertaa käsittelyssä on Ranskan pop-hittejä 80-luvulta. Tyylipalettiakin on laajennettu jopa countryn puolelle.

Nouvelle Vaguella on vähän sama ongelma albumiformaatissa kuin muillakin cover-yhtyeillä. Illanistujaisissa on hauska pistää covereita taustalle soimaan, koska samalla ihmiset pääsevät pätemään musatietämystaidoillaan. Yksin kuunnellessa on vähän tylsää, kun biisit voi katsoa kansista ja pidemmän päälle loungekin kyllästyttää. Tämä on siis tekosyyni sille, etten ole oikeastaan kuunnellut Couleurs Sur Parisia vielä kertaakaan alusta loppuun kokonaan. Levyllä on kumminkin niin hyviä biisejä, että tätä voi suositella. Vanessa Paradisin laulama Week-end á Rome olkoot esimerkki sellaisesta hyvästä biisistä.



Couleurs Sur Parisia ei vielä löydä Spotifysta, eikä järin oikein Ranskan ulkopuoleltakaan, mutta hyvät levykaupat ovat levyä kyllä jo Suomessa napsineet hyllyyn. Hakekaa siis sieltä.

En ole The Jolly Boysienkaan levyä kokonaan kuunnellut, mutta heillä onkin levyllään yksi parhaimmista covereista pitkään aikaan. Versio Amy Winehousen Rehabista on niin hyvä, että luulin alkuperäisen Rehabin olevan versio The Jolly Boysien biisistä.



The Jolly Boys on viihdyttänyt kansaa Jamaikalla jo 50-luvulta asti. Yhtye koki pientä suosionpoikasta länsimaissa 80-luvulla reggae ja maailmanmusa-fanien keskuudessa, mutta uskallan sanoa, että uusin levy Great Expectation on tuonut yhtyeen suurempaan suosioon kuin koskaan. Ainoastaan Rehabia kunnolla kuunnelleena mainostan vain, että levyllä on yhtyeen versioita sellaisista biiseistä kuin Blue Monday, Perfect Day, Hanging On The Telephone ja Riders On The Storm. Ja ne versiot voi kuulla Spotifysta. Ja kun olet sen Spotifysta kuunnellut ja tykännyt, niin osta se.

keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Viikon odotusvitonen

Kun muissa blogeissa ja musamedioissa ollaan jo aloitettu tämän vuoden tulevien musiikkijulkaisujen hypettäminen täydellä temmolla, niin pakkohan se on itsekin postata jotain aiheeseen liittyvää. Ongelma on vain se, etten ole edes kerennyt asettamaan odotuksia oikein mihinkään tuleviin levyihin, kun viimevuotisissakin on vielä tutustumista kerrakseen. Hyviin biiseihin tosin olen tutustunut ja osa näistä julkaistaan albumeilla vasta tämän vuoden puolella. Näitä siis odotan ainakin jollain tasolla. Biisit on kyl ihan kunkkuja!



Elbow'n edellinen levy Seldom Seen Kid voitti vuoden 2008 Mercury Music Prizen ja nousi Briteissä kuin varkain festareiden päälava-aktiksi. Tulevalta levyltä "build a rocket boys!" julkaistiin joulun jälkeen ensimmäinen maistiainen Lippy Kids. Ensimmäisellä kuuntelulla jäin odottamaan, että milloin kappale oikein lähtee nousuun, mutta se nousu onkin hyvin hienovarainen. Hienoon kertosäkeeseen ei aina tarvita rumpuja tai massiivisia äänivalleja. Riittää vain, kun upean äänen omaava Guy Garvey korottaa hieman ääntään. Upea kappale! NME:n kirjoitus kappaleesta osuu täysin naulan kantaan.



Mogwain edellistä levyä The Hawk Is Howlingia en ole tainnut kuunnella vielä kertaakaan. En edes ole varma olenko kuullut siltä yhtään biisiä. Siitä huolimatta Rano Pano kuulostaa hyvältä ja kiitettävän erilaiselta verrattuna Mr. Beast aikaiseen Mogwaihin, mikä onkin tuttuakin tutumpaa. Loistavasti nimetty Hardcore Will Never Die, But You Will julkaistaan helmikuun alkupuolella. Kertoman mukaan sen voi jo löytää torrent-sivustoilta, kuten James Blakenkin. Mogwaita en ole kuullut, Jamesin olen. Niin ja Tavastiallekin ovat skottiukot tulossa. Liput on jo myynnissä.



The Pains Of Being Pure At Heartin debyyttilevy ei iske vieläkään. Uskokaa pois, olen yrittänyt. Heart In Your Heartbreak sitten iskeekin ja kovaa. Todella hyvä poppiskipale

Get Adobe Flash player

Noah And The Whalen edellisestä levystä tykkäsin kovasti. Se on täydellistä syysfiilistelymusaa, vaikka tuppaakin vetämään surun puseroon niiden erotekstien takia. Uutta levyä ennakoiva ensisinkku Wild Thing on salakavalan tarttuva biisi. Tyyli ei ole muuttunut juuri yhtään, mutta silti jotenkin yhtye kuulostaa ihan erilaiselta. Levy tulee maaliskuun aikana.



Mike Skinnerin a.k.a. The Streetsin edellinen albumi Everything Is Borrowed oli suuren suuri pettymys. Lyriikat muuttuivat viiden pennin filosofisoinniksi ja biititkään eivät herättäneet suurempia intohimoja. Uutta ja mahdollisesti viimeistä The Streets-albumia Computers And Bluesia en siis odottanut suurella mielenkiinnolla. Kunnes tuli Trust Me. Biitti on jumaltasoa ja Skinnerin sanailua on ilo kuunnella. Diplon remiksaus Going Through Hellistä on myös aikamoinen. Toki se ei levylle päädy, mutta on sitäkin kiva hehkuttaa. Musatoimittajatermistöä käyttäen The Streets on jälleen pitkästä aikaa relevantti.



Tänä vuonna levyjä julkaisee isoista nimistä Radiohead, Arctic Monkeys, R.E.M, Cut Copy, Beady Eye, M83, The Shins, The Mars Volta, Aphex Twin, The Avalanches ja moni moni muu. Bluriltakin voi uutta tuotosta pienin odotusarvoin odottaa, jos brittimediaa on uskominen. Tästäkin vuodesta siis tulee aivan taatusti todella hyvä levyvuosi!

Leffoista tulee samanlainen, mut pikkasen "pompöösimpi". Aika paljonkin, jos ihan rehellisiä ollaan.

maanantai 3. tammikuuta 2011

I'm A Monster No Good Blood Sucker

Olen jauhanut Kanye Westistä blogissani jo luultavasti kyllästymiseen asti, mutta minkäs sille voi, että kaikki mitä hän tällä hetkellä tekee on kultaa. Monsterille on tulossa musavideo ja siitä vuoti keskeneräinen versio Youtubeen.

Kanyella on ollut aiemmin todella hyviä musiikkivideoita, mutta My Beautiful Dark Twisted Fantasyn videot ovat toistaiseksi olleet vähän *meh*-osastoa.  Runaway-lyhäri on toki poikkeus. Monsterin musavideo taas on parhaimpia koskaan näkemiäni. Alusta alkaen video on visuaalisesti ihan mieletön ja samalla todella hyytävä.

Kunhan videosta saadaan virallinen versio HD-tasoisena, niin päästään kokemaan tämän vuoden paras musavideo sellaisena kuin se on tarkoitettukin. Siihen asti tyydytään kömölaatuiseen. Ja tiedän, että tätä vuotta on eletty kolme päivää.



EDIT: Universal on sitten päättänyt tehostetusti poistaa kaikki epäviralliset videot, joten odotellaan sitten virallista videota.